Ja tässä vaiheessa aika moni menee halpaan ja ajattelee, että kasaan nyt vähän tätä omaisuutta, ja mietin sitten, mitä oikeasti haluan – kun haluamansa saisi huomattavan paljon vähemmällä puurtamisella tekemällä tuumaustyön aluksi ja pyrkimällä sitten suoraan siihen, mitä haluaa.

Toisaalta, kumpi on pahempi: Se että ihminen tekee jotain mistä pitää, eikä koskaan kunnolla menesty taloudellisesti. Vai se että ihminen tekee jotain mitä inhoaa, saa kohtuullisen rahallisen toimeentulon, mutta käyttää sen balettitunteihin?

Luulen että suomen oloissa jälkimmäinen on surullisempi otus. Jossain päin maailmaa varmaan kyllä kuolee nälkään, jos käyttää aikaansa muuhun kuin työhön joka tuottaa välittömästi rahaa.

Ohjenuorasi sopisi mielestäni yleismaailmalliseksi huoneentauluksi kaikille ihmisille. Aristoteles totesi aikanaan, että kutsumus on siellä missä oma intohimo ja maailman tarpeet kohtaavat. Nähdäkseni kaikkien kannalta olisi parasta, jos ihmiset ensin miettisivät, mitä haluvat tehdä – siis mistä pitävät – ja sitten järjestäisivät asiansa niin, että siitä on muillekin hyötyä.

Mistäköhän se muuten johtuu, että kulttuuriimme on pesiytynyt ajatus siitä, että tekemällä sitä, mitä itse haluaa ei, kuten huomautit, "tulisi tehneeksi mitään"?

Mä olen noudattanut elämässäni sellaista ohjenuoraa, että olen tehnyt jatkuvasti vain sellaisia asioita joista pidän.

Äkkiseltään luulisi, että tällä mallilla ei ikinä tulisi tehneeksi mitään, mutta itsellä on käynyt päinvastoin: Aivan käsittämättömiin juttuihin sitä on päätynyt mukaan.