Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentistasi!

Nähdäkseni laadun määritelmäsi osuu yksiin ehdottamani ‘tasokkuuden’ määritelmän kanssa. Mielestäni todellinen laatu ylittää vielä jollakin tavalla sen, että jokin täyttää käyttäjän tarpeet ja odotukset.

Tässä on mielestäni jännittävä ristipaine juuri tuon laadun tunnistamisen subjektiivisuuden takia. Pähkinänkuoressa asia menee käsittääkseni suurin piirtein näin:

Laadun tunnistaminen vaatii tarkastelijalta kyvykkyyttä tietää, mitkä kriteerit ovat laadun kannalta olennaisia. Itselleni on esimerkiksi edelleenkin mysteeri, miksi Mona Lisaa pidetään maailman hienoimpana tauluna – mutta silti luotan taidemaailman arviointikykyyn ja uskallan väittää, että kyseessä on laadukas teos.

Laadun tunnistaminen vaatii siis alan ymmärrystä – taidemusiikin ammattilainen tuskin osaa erottaa laadukasta hiphop-kappaletta tusinatuotannosta. Laatu näyttäisi siis tosiaan olevan jotakin itsessään arvokasta.

Mutta: toisaalta, pieninkin hiekanjyvä voi olla laadukas, jos sitä osaa tarkastella oikein. Näin ollen laatuun liittyy siis myös hyvin voimakas subjektiivinen puoli. Kenties zen-munkki osaa nähdä kaiken maailmassa laadukkaana ja kauniina.

Laatu näyttäisi siis yhtäältä olevan jotakin ominaista huippusuorituksille, ja toisaalta jotakin äärettömän subjektiivista.

Itsessään? Kuulostaa äärimmäisen pahalta. Mielestäni mikään ei ole itsessään arvokasta, jos näin väitetään, niin mikä siitä tekee arvokkaan ja miksi?

Laatu on hyödykkeen kyky täyttää käyttäjän tarpeet ja odotukset.

Taiteen ja viihteen laadukkuus onkin vaikea paikka. Toki asioita voidaan arvottaa tiettyjen “referenssien” avulla, mutta kyllä taide on niin kovin subjektiivisen kokemuksen armoilla, että hieman vaikeaa on laadukkuutta sillä saralla julistaa.

Kuten jo olet todennutkin, nörtti on laadun tae.