Jäin miettimään yhtä asiaa:

Eikö flow-tila ole mahdollista saavuttaa myös tiikeröinnillä? Eli jos saa eri askareet seuraamaan toisiaan sopivan ketterästi, eikö siitäkin seuraa flow, samoin kuin uppoutuneesta keskittymisestä?

Sinänsä olisin taipuvainen puoltamaan kyllä esimerkiksi ohjelmoinnissa tai kirjoittamisessa tankkinäkökulmaa.

Itse olen “täystiikeri”, ja siksi tarvitsen usein tankkiharjoittelua. Kyllästyn helposti käsillä olevaan puuhaan ja ryhdyn tekemään jotain muuta (eli kivempaa, haastavampaa tai mielenkiintoisempaa).

Tiikeröintini vuoksi minulla on usein yhtä aikaa 31 hommaa kesken. Toisaalta pystyn saumattomasti hyppäämään puuhasta toiseen, ja pystyn parissa sekunnissa orientoitumaan uuteen tai palaamaan vanhaan.

Waatti osui naulan kantaan: sekä työyhteisössä että ihmisen omassa persoonassa tarvitaan molempia taitoja.

Loppujen lopuksi sekä tankkeja että tiikereita tarvitaan kuitenkin yhtä lailla. Voitteko kuvitella millaista olisi työyhteisössä, jossa kaikki vain puurtaisivat itsekseen töitä kuin tankit tai poukkoilisivat ideasta toiseen salamana kuin tiikerit? Sopiva sekoitus molempia ja hommat etenevät.

Esimerkiksi opettajan työ vaatii runsaasti tiikeröintiä, lääkäri samoin! Yleensä elävien ihmisten kanssa joutuu tiikeröimään, kyse on sosiaalisista kyvyistä. Kysehän on yksinkertaiseti siitä, että ihminen voi nopeasti vaihtaa näkökulmaa. Luovalle ihmiselle välttämätön ominaisuus.

Joka ikinen kerta kuin teet tuon, se ottaa aika paljon energiaa ja resursseja. Joka ikinen kerta kun sinut keskeytetään yhtään pidemmäksi hetkeksi saat aloittaa tämän käynnistysprosessin uudestaan. Kuinka monta kertaa sen sitten päivässä ja viikossa kukin jaksaa tehdä? Ei niin montaa, että hyvän tuottavuuden saisi aikaan häiriöisessä ympäristössä.

Kannattaa muistaa, että ohjelmointi on yhtäältä luovaa kuin kirjoittaminen ja toisaalta ankaraa kuin matematiikka. Virheille ei ole mitään sijaa. Tämän työn tekeminen kasvattaa ihmisestä melkein väkisinkin “tankin”. Tottahan sitä voi tiikeröidä näissäkin hommissa, mutta minun kokemukseni puhuu sen puolesta, että tiikeröinnin seurauksena tuottavuus laskee reilusti ja koodiin ilmestyy virheitä.

En tiedä kuinka paljon tiikeröintiä voi oppia, mutta raskasta se joka tapauksessa on. Asiassa (valitettavasti) auttaa, jos on valmis hyväksymään sen aika suuren performanssi-impaktin, jonka tiikeröinti aiheuttaa. Kivaa siitä ei silti varmaan tule koskaan.

Aikoinani olin muutamia vuosia toimittajana. Siinä oli pakko oppia. Tiedät varsin hyvin, kuinka rasittaa ja kismittää, kun kesken kaiken ollessasi uppoutuneena kirjoitustyöhön puhelin soi. Menee hetki ennen kuin pystyt kuuntelemaan, loppuosa puhelusta saattaa mennä pelkäksi kuunteluksi ja myöntelyksi. Mutta toimittajan työssä oli pakko oppia:

Kirjoitat teatteriarvostelua keskittyneesti. Puhelin soi. Vastatessasi, jo sanoessasi nimesi, olet tilanteessa mukana ikään kuin “unohtanut” koko teatterijutun, pystyt keskittymään siihen, mitä puhelimesta tarjotaan, kyselemään, sopimaan, tekemään muistiinpanoja. Ja heti laskettuasi luurin ja luettuasi tetatterijutun alun voit jatkaa sitä. Aivan rauhassa hermostumatta. – Opin tämän vähitellen.

Voisikohan tuommoista harjoitella esimerkiksi siten, että soittelee peräkanaa useille ystäville, joille kaikille täytyy kerto eri juttu, kysyä eri asiaa ja ehkä samaan ruljanssiin soittaa epämääräisessä järjestyksessä uusintasoitto ja kysyä jotain tarkennusta tai antaa lisäohjeita. tms. Tai ehkä muutama ystävä on samaan aikaan luonasi ja keskustelet heidän kanssaan kesälomasuunnitelmista.

Oma poikani on tuommoinen tankki. Kertoo usein kuinka rasittavaa tietokonemiehen on kesken ohjelmoinnin alkaa lukea sähköpostia ja vastata siihen. Voisi poika harjoitella mutta tankki mikä tankki.