Mitä chilin syöminen opettaa rohkeudesta?

Olen aina pitänyt kovasti mausteisesta ruoasta. Siitä huolimatta etnoravintoloiden kolmen tähden annokset ovat yleensä jääneet syömättä. Runsas kuukausi sitten koin kuitenkin mielenkiintoisen elämyksen, jonka ansiosta minulle avautui aivan uudenlainen suhde tulisen ruoan ihmeelliseen maailmaan.

Kaikista maailman paikoista olimme syömässä perheravintolassa nimeltä Chico’s. Listalla oli hampurilainen, jota mainostettiin tulisena. Hymähtelin itsekseni, että ei kai perheravintolasta voi saada mitään oikeasti tulista. Väärässä olin. Tarjoilija varoitteli vielä erityisesti annoksen tulisuudesta, mutta tilasin silti. Kun haukkasin ensimmäisen palasen, tajusin, että bhut jolokia -pippurilla maustettu hamppari oli tulisin ruoka, jota olin koskaan syönyt.

Päätin kuitenkin ottaa hampurilaisesta mittaa. Pala toisensa jälkeen siirsin vapisevalla haarukalla ruokaa palavaan suuhuni. Samassa päässäni naksahti jotain. Vaikka suussa poltteli yhä, eikä kipu hellittänyt yhtään, jatkoin syömistä. Sen sijaan, että olisin vastustellut polttelua, kuten aiemmin olin tehnyt tulista ruokaa syödessäni, annoin sen tulla.

Kivun torjumisen sijaan menin sen läpi.

Myöhemmin tajusin, että kyseessä on prikulleen sama asia, kuin pelkäämisen kanssa. Pelon ja jännittämisen kanssa pärjäämisen juju ei ole se, että taistelet pelkoa vastaan – vaan se, että pelkäät, ja annat itsesi oikein luvan kanssa pelätä. Mestaripuhujana tunnettu Winston Churchill totesi esimerkiksi aikanaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät – ja niitä, jotka valehtelevat.

Samalla tavoin kuin kipu ei oikeastaan hellitä, ei pelko tai jännityskään päästä otteestaan. Mutta menemällä pelon läpi se lakkaa kuitenkin häiritsemästä. Sitten voit nauttia tilanteesta pelosta tai kivusta huolimatta.

Hamppari oli kerrassaan herkullinen. Nykyään thairavintolan kolmen tähden annos on yhä yhtä polttavan tulinen kuin ennenkin – mutta nyt lautanen tulee syötyä tyhjäksi viimeistä murua myöten.

10 vastausta artikkeliin ”Mitä chilin syöminen opettaa rohkeudesta?

  1. Chilinsyöjät ovat toisaalta myös tunnettuja rohkeutensa tiheästä retostelusta.

  2. Elimistön tottuminen kapsaisiinin aivoja harhauttavaan vaikutukseen muistuttaa siitä, että myös vaikkapa sikalan vieressä asuvat turtuvat hajuun. Ihminen on sopeutuvainen. Se että jumiutuu tietyn tyyppisen ruuan jatkuvaan säännölliseen nauttimiseen, kertoo tietysti toisaalta jotain rohkeudesta, tai sen puutteesta. Myös miedommat chiliruoat pysyvät polttavilta tuntuvina, jos niitä malttaa ja rohkenee syödä tarpeeksi harvoin. Säännöllisessä käytössä efektin saamiseen tarvitaan jatkuvasti suurempi annos, eikä siinä oikeasti ole enää mitään extremeä. Yleistäen, mitä rohkeampi olet, sitä pidempiä pausseja uskallat pitää chilin syömisestä… :)

    • Hyvä nimetön,

      Oikeastaan tarkoituksenani ei ollut valottaa sitä, miten chiliä voi syödä siihen tottuessaan mielin määrin, vaan sitä, miten on mahdollista toimia silloin, kun pelottaa tai sattuu.

      Oma toimintamallini on yleensä ollut se, että yritän panna kivulle hanttiin, ja tässä tapauksessa ajattelutapa keikahti jollakin tavalla aivan uudenlaiseksi. En ole vielä siinä määrin kokenut asian parissa, että osaisin vetää tästä chilin syönnistä pitkän tähtäimen johtopäätöksiä, mutta esimerkiksi jännittämisen kanssa olen havainnut aika samanlaisen ilmiön: vastustelu vain pahentaa asiaa. Jännittämisen hyväksyminen ei myöskään vie jännitystä pois, mutta rakentaa kuitenkin toiminnanprosessit uudelleen niin, että sen kanssa pystyy toimimaan kaikesta huolimatta.

      Ja siis: tarkoitukseni ei ollut alleviivata sitä, että chilinsyönnissä tai extreme-kokeiluissa olisi jotain erityisen rohkeaa, vaan sitä, että itse asiassa rohkeus on sitä, että vaikka sattuu, niin sen kanssa pystyy toimimaan.

  3. Musta itseasiassa tämä pelko-asia on todella vakava. Erittäin suuri osa yhteisistä ongelmista liittyy pelon kulttuuriin ja pelon ilmapiiriin. Yleisesti ottaen pelon positiosta toimiminen aiheuttaa vahinkoa paitsi itselle, useimmiten myös monille muille ja antaa mahdollisuuden ja tilan mittavilla väärinkäytöksille.

    Tämä on aihe, jota kannattaisi pohdiskella tässä blogissa huomattavasti laajemminkin, jos vaan kiinnostusta riittää!

  4. Hihih, tulee ihan mieleen mitä aina ajattelen hammaslääkäriin mennessä: ”Se on vain sanoinkuvaamatonta tuskaa. Muttei kuitenkaan mitään SEN pahempaa!”. Chilinsyönnistä en tiedä, ja vielä on naga morichit kokematta (ja saa jäädäkin), mutta tuollaisesta kuvailemastasi pelon- ja kivunkäsittelystä tiedostamalla ja hyväksymällä on kirjoitettu paljon.

    Stanfordin neuroendokrinologian (yms.) proffa Robert M. Sapolsky kirjoittaa kirjassaan Why Zebras Don’t Get Ulcers (Holt 2004) oudosta ja myös kurjasta paradoksista nykyelämässä. Siinä missä elimistömme on sopeutunut diilaamaan lyhytaikaista kipua ja akuuttia stressiä aivan fantastisesti, psykologinen stressi ja pelko tapaa nostaa glykokortikoiditasoja pitkällä aikajäntellä varsin tuhoisin seurauksin sekä immuunijärjestelmälle sekä aivoille. Toisin sanoen, itse pelko ja stressi tapaa vahingoittaa meitä huomattavasti paljon enemmän kuin ne asiat joita pelkäämme ja stressaamme (olettaen, että pelkäämme useimmin esim. esiintymistä tai deadlinea emmekä päälle rynnistävää sarvikuonoa).

  5. Mitä me sitten oikein pelkäämme, erityisesti työelämässä harvoin kai enää tulee eteen tilanteita, joissa pelätään esim. sietökyvyn ylittävää toisen aiheuttamaa fyysistä kipua. Riittää kun oppii selviämään vatsanpohjaa vääntävää, punan kasvoille nostavaa ja hien kainaloihin puskevaa tunnetta vastaan ilman totaalista toimintakyvyn tai harkintakyvyn menettämistä.
    Pelkotilanteisiin voi mennä kahdella strategialla, sietää tilanteen ilman tavoitetta tai saada aikaiseksi jotain sellaista, johon muut eivät usko. Tämä jälkimmäinen kai kasvattaa ihmisiä, joille pelko on olosuhde eikä yksinomaan tunnetila. Panttivankitilanteet ovat valitettavia mutta on kiehtovaa lukea kuinka ammattilaiset niissä toimivat minimoiden ei-toivottavat seuraukset. Esim. kirja Hostage on the table sisältää ajatuksia avartavia tapauksia pelkotilanteista.
    - kari

  6. Mitä me sitten oikein pelkäämme, erityisesti työelämässä harvoin kai enää tulee eteen tilanteita, joissa pelätään esim. sietökyvyn ylittävää toisen aiheuttamaa fyysistä kipua. Riittää kun oppii selviämään vatsanpohjaa vääntävää, punan kasvoille nostavaa ja hien kainaloihin puskevaa tunnetta vastaan ilman totaalista toimintakyvyn tai harkintakyvyn menettämistä.
    Pelkotilanteisiin voi mennä kahdella strategialla, sietää tilanteen ilman tavoitetta tai saada aikaiseksi jotain sellaista, johon muut eivät usko. Tämä jälkimmäinen kai kasvattaa ihmisiä, joille pelko on olosuhde eikä yksinomaan tunnetila. Panttivankitilanteet ovat valitettavia mutta on kiehtovaa lukea kuinka ammattilaiset niissä toimivat minimoiden ei-toivottavat seuraukset. Esim. kirja Hostage on the table sisältää ajatuksia avartavia tapauksia pelkotilanteista.

  7. jees
    ja kun menet kanarialle niin siellä portaikkojen viereen istutettu isohko piikkinen kanariankaktus ei olekaan kaktus vaan tyräkki, joka on syövyttävän myrkyllinen eikä sovi koktailien mausteeksi ollenkaan !!

  8. Minulle tekstistäsi tuli vahvasti mieleen synnystyskipu: sitä ei saa pois kuin synnyttämällä, jolloin ainoa mahdollisuus on mennä kohti sitä. Ja lopputulos on äärimmäisen palkitseva!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s