Kategoria-arkisto: Ajattelu

5 arjen ironiaa

Julkaistu 30/05/2012| 2 kommenttia

Ironia on jännä juttu. Moni käyttää sitä päivittäin, mutta harva osaa edes sanoa, mistä siinä on kysymys. Kaikkein hienoin esimerkki ironiasta on Alanis Morrissetten klassikkobiisi “Ironic”. Kappaleessa ei nimittäin ole ainuttakaan esimerkkiä ironiasta. Nokkelimmat tulkitsijat ovat rientäneet puolustamaan Morrissettea ja todenneet, että ehkä laulajaälykkö onkin tarkoittanut kappaleen juuri niin. Se nimittäin olisi todellista ironiaa.

Ironian määritelmä on, että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan. Eli jos sanot ironisesti: “Olet kyllä todella terävä”, on viestin todellinen sisältö väittää kaveria tyhmäksi kuin saapas. Ironiaa ei siis ole se, että etsit lusikkaa ja löydät vain haarukoita. Se on vain huonoa tuuria.

Arkikieleen on lipsahtanut useita tahattoman ironisia lausahduksia. Näissä tarkoituksena on usein ihan vilpittömästi painottaa jotakin sanottua asiaa, mutta tosi asiassa käykin ihan päin vastoin. Tässä viisi esimerkkiä.

1. Ei millään pahalla, mutta…

Jos joku aloittaa lauseen sanomalla “ei millään pahalla”, on lähes varmaa, että mutta-sanan jälkeen seuraakin sitten täyslaidallinen negatiivista kommentointia. Toisin sanoen, lauseen sanoja yrittää pehmittää sanomaansa ikävää asiaa sanomalla, ettei se ole ikävä. Usein tässä käy kuitenkin juuri päin vastoin: viesti kääntyy itseään vastaan. Parempi onkin sanoa asiat niin kuin ne ovat, ja jos kritiikkiä on annettava, on parempi tunnustaa rehellisesti, että asia vaivaa sinua ennen kuin latelet sinua kiusaavat yksityiskohdat.

2. Kaikella kunnioituksella…

Tässä on kyse edellisen muunnelmasta. Kun asia sanotaan “kaikella kunnioituksella”, sanotaan yleensä jotain aivan muuta kuin kunnioittavaa. Tässä pätee sama sääntö kuin ylläkin: ei kannata lähteä pehmentämään sanottua keinotekoisesti, vaan tunnustaa suoraan, että nyt ei tunnu hyvältä ja kertoa sitten miksi.

3. Minun on pakko sanoa…

Tähän törmää usein esimerkiksi baaripöytien keskusteluissa. Käytännössä silloin kun joku aloittaa lauseen sanomalla nämä taikasanat, hän tunnustaa olevansa tosi asiassa tavattoman epävarma siitä, sopiiko sanottu asia lainkaan käynnissä olevaan keskusteluun. Jos siis huomaat, että sinun on pakko sanoa jotain, useimmiten on parempi jättää se sanomatta.

4. Aivan oikeasti…

Ihan niin kuin kakkoskohta on ykkösen muunnelma, on tässä kyse kolmoskohdan muunnelmasta: oman sanoman epävarmuudesta. Tässä sanoja yrittää lisätä painoarvoa sanomalleen. Tähän voikin soveltaa filosofiassa kehitettyä totuuden deflaatioteoriaa: jos lause on tosi, ei erikseen tarvitse sanoa että se on tosi. Riittää, että se sanotaan. Samalla tavoin on turha sanoa “aivan oikeasti” vain painottaakseen sitä, että tarkoitat sitä, mitä sanot.

5. Se oli vitsi!

Tästä pahimmanlaatuisesta arjen ironiasta kirjoitin taannoin pidemmänkin analyysin. Huumori ei ole vitsikästä, jos sillä on uhri. Usein tätä lausehirviötä käytetäänkin tehokkaasti peittelemään lausahdusta, joka on satuttanut merkittävästi sen kohdetta. Todelliset vitsit ovat sellaisia, joille nauretaan yhdessä. Eikä henkinen väkivalta muutu huumoriksi vain sitä vitsiksi nimittämällä.

→ 2 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , , ,

Mihin libertarismia tarvitaan?

Julkaistu 16/05/2012| 29 kommenttia

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos “vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.

→ 29 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , ,

Fiktiivistä taloustiedettä

Julkaistu 14/05/2012| 9 kommenttia

On mielenkiintoista, että libertaristisen aatesuunnan magnum opus on fiktiivinen järkäle Atlas Shrugged. Mielenkiintoista siksi, että myös libertaristinen ihmiskäsitys on läpeensä fiktiivinen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ajatus ihmisestä pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä on tieteellisesti kestämätön. Ihmismieli muovaantuu jatkuvasti sosiaalisen ja ympäristön vaikutuksen tuloksena. Siitä huolimatta Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaiset talouselämän vaikuttajat painottavat rationaalisuudesta käyttövoimansa ammentavaa yksilökeskeisyyttä.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo.

Frank Martelan lanseeraama loistava termi suhdelo kuvastaa ihmisluonnetta erinomaisesti. Ihmisen persoona ei ole eristyksissä syntynyt atomistinen monoliitti, vaan alati muutoksessa oleva kokonaisuus, jonka luonne heijastelee ihmisen sosiaalista ympäristöä.

Aivotoiminnan keskiössä olevat peilisolut heijastavat ympärillä tapahtuvia asioita: kun näet vaikkapa toisen ihmisen kärsivän, myös omissa aivoissasi aktivoituvat kärsimystä aiheuttavat alueet – jollet ole kokemuksen kautta joutunut tyystin puuduttamaan itseäsi tunnekokemuksille. Aivotoimintasi ei siis perustu vain syntymässäsi saamiisi aineksiin, vaan muovautuu alati ympäristösi ja yhteisösi vaikutuksesta. Se, mitä sinä olet on myös sitä, mitä yhteisösi on. Me olemme ihan aivoissa tapahtuvien fyysisten muutosten seurauksena kollektiivi, toisin kuin esimerkiksi Apunen tekstissään esittää.

Myös libertaristinen unelma ihmisen vapaudesta on tuulesta temmattu. Ihmisen toiminnasta vain murto-osa on tietoisesti säädeltävissä. Suurin osa toiminnastamme on automatisoitunutta, ja siten kaikkea muuta kuin vapaata. Vapaus ei olekaan sitä, että voi tehdä mitä vaan – vaan sitä, että voi tehdä sen, mikä on itselleen parasta. Ja tässä rationaalinen mielemme kyykkää alta aikayksikön.

Tähän huomioon perustuu esimerkiksi se, miksi Steve Jobs perusteli pornon poistamista App Storestaan nimenomaan vapautena. Jobs ymmärsi, että aika moni ihminen on viettiensä vietävänä. Jos teinin iPhonen ohjelmakaupan ruudulle lävähtää tissiohjelma, siirtyy komento saman tien alkukantaisesta viettitoiminnasta vastaavalle limbiselle järjestelämlle. Sormi käy osta-nappulalla ennen kuin tietoinen mieli edes ehtii tajuta, mitä tapahtui. Viettien ohjaama toiminta on kaikkea muuta kuin vapaata.

Itse libertaristiguru Ayn Rand on surullinen esimerkki siitä, miten fiktiivinen hänen ihmiskäsityksensä on. Rand kykeni kyllä ajoittain myös rationaaliseen päätöksentekoon. Mutta sitten kun tunnepuolella kävi köpelösti, kyykkäsi libertaarigurun  järjen käyttö legendaarisin seurauksin. Kun Rand sai tietää entisen miesystävänsä Nathaniel Brandenin syrjähypystä, Rand savusti hänet ulos miehen nimeä kantaneesta instituutistaan. Kostonhimo sai gurun erottamaan instituutistaan sen avainhenkilön, jonka seurauksena koko putiikki meni pian nurin. Tässä ei ole mitään rationaalista. Kyse on jälleen alkukantaisimman viettitoiminnan varassa toimimisesta.

Vapaus ei tarkoita siis sitä, että voit tehdä sen, mitä kulloinkin päähän pälkähtää. Usein päähänpistoja ajavat aivan muut voimat kuin rationaalinen päätöksenteko. Vapaus tarkoittaa sitä, että voit tehdä sen, mikä on sinulle parasta. Libertaristien esittämän fiktiovapauden vastakohta ei  myöskään ole totalitarismi, jossa päätökset tehdään vain yhden ihmisen etua palvellen. Itsekeskeisen fiktiovapauden vastakohta on todellinen yhteisöllinen vapaus, eli solidaarisuus: se, että kaikki yhdessä tuumin pidämme huolta toistemme hyvinvoinnista.

→ 9 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Miten tietokonepelit vaikuttavat ajatteluun?

Julkaistu 02/05/2012| 3 kommenttia

Tietokonepeleillä on hyvin kahtiajakaantunut maine ajattelun kannalta, ja syystäkin. Yhtäältä pelit kehittävät erinomaisesti ajattelua ja toimivat myös loistavana mittapuuna toimivalle työskentelylle. Toisaalta pelit voivat aiheuttaa myös kaikenlaista riesaa.

Tietokonepelit aktivoivat tehokkasti aivojen palkintojärjestelmiä ja pitävät näin hyvin motivaatiota yllä. Värikkäät ja rikkaat fantasiamaailmat yllättävine käänteineen pitävät huolen siitä, että aivojen dopamiinitaso pysyy korkeana. Kun peliin liittyy esimerkiksi ongelmanratkaisutehtäviä, kasvattaa pelaaminen tehokkaasti myös uusia hermoverkkoja, joiden avulla ongelmia on mahdollista ratkaista myös toisaalla.

Pelit kehittävät myös tilanhahmotuskykyä ja reaktionopeutta, eikä tule myöskään jättää huomioimatta pelien vaikutusta kielen oppimiseen: iso osa minunkin sukupolvestani on oppinut englannin kielen juuri tietokonepelien avulla.

Pelaten oppiminen onkin tavattoman tehokasta. Pelit auttavat nimittäin erinomaisesti pysymään flow-kanavassa. Tietokonepelit täyttävät itse asiassa kaikki Mihaly Csikszentmihalyin flow-tilan keskeisimmät kriteerit: toiminnalla on selkeä tavoite (esimerkiksi tason läpäisy), toiminnasta saa välitöntä palautetta (esimerkiksi pisteiden kautta), toiminta on keskittynyttä (pelaaja on uppoutunut pelimaailmaan) ja taidot ja vaativuustaso ovat tasapainossa (iso osa nykypeleistä säätää vastusta pelaajan osaamisen mukaan). Näin pelaaja toimii siis pelatessan flow-tilassa, joka on oppimisen ja työskentelyn kannalta optimaalinen tila.

Uppoutuminen ja flow-tila selittävät myös osaltaan ison osan peleihin liittyvistä ongelmista. Ei ole mikään ihme, että online-roolipeli koukuttaa, koska se on rakennettu ihmisen toiminnanorganisaation kannalta optimaalisesti. Ongelmana on kuitenkin, ettei oma vatsa täyty roolipelihahmon syödessä, eikä lohikäärmeen luolasta löydetyllä kulta-aarteella makseta vuokraa tai ADSL-laskua.

Ajantappopelit jättävät puolestaan levottomiksi samasta syystä kuin televisionkin kanavasurffauskin: kyse on naamioidusta seinän tuijottamisesta. Iso osa ajantappopeleistä toimii samalla simppelillä mekaniikalla. Ne aktivoivat valtavan tehokkaasti ihmisen palkintojärjestelmiä ja saavat näin palaamaan pelin pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Itse pelin tarjoama aktiviteetti on kuitenkin monotonista toistoa, joka ei juurikaan synnytä uusia hermoverkkoja.

Pelaamisen jälkeen aivojen palkintojärjestelmät ovat yhä ylivirittyneessä tilassa. Ei mikään ihme, että esimerkiksi mukulat menevät ajantappopeliä pelattuaan pitkin seiniä: jonnekin pelin aikana kertynyt ylimääräinen energia täytyy suunnata. Jos prikulleen samaan peliin on sen sijaan ympätty oppimissisältöä, on vaikutus todennäköisesti aivan toinen: pelin jälkeen on rauhallinen olo, ja tuntuu siltä, että on saanut jotain uutta aikaiseksi. Pelin synnyttämä ylimääräinen energia on käytetty tehokkaasti uuden oppimiseen.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltapelit, jotka tööttäävät verenkierron täyteen stressihormoneja ja saattavat myös synnyttää väkivaltaan ohjaavia käyttäytymisskriptejä. Tässä on tosin syytä huomata, ettei väkivaltainen peli yksin saa ketään käyttäytymään väkivaltaisesti, vaan taustalla täytyy olla myös muita tekijöitä. Tutkimuksissa on kyllä kyetty osoittamaan jonkinasteinen korrelaatio väkivaltaisten pelien ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Terveellä ihmisellä Counterstriken hakkaaminen tuskin aiheuttaa kuitenkaan harmia. Mutta jos mieli on jo valmiiksi järkkynyt, voi väkivaltapeli olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Tietokonepelit eivät siis ole itsessään hyviä tai huonoja. Pelin laatu ratkaisee. On myös syytä huomata, että muutamia ääritapauksia lukuunottamatta pelien haitat jäävät myös radikaalisti niiden hyötyjen jalkoihin. Silloin kun pelissä on riittävän runsaasti oppimissisältöjä, ei paljoa parempaa ajattelua kehittävää aktiviteettia voi kuvitella.

Pelit toimivat myös oivallisena mittapuuna yleisesti oppimiselle ja työskentelylle. Ihmisaivot kun toimivat parhaiten silloin, kun vastus ei kasva ylitsepääsemättömäksi ja kun tiedät, mikä taso pitää pelata seuraavaksi läpi ja paljonko siitä saa pisteitä. Peleistä kannattaisikin ottaa mallia niin kouluissa kuin työpaikoillakin.

→ 3 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , , , , , ,

5 loistavaa tietokonepeliä ajattelun ammattilaiselle

Julkaistu 30/04/2012| 3 kommenttia

Tietokonepeleillä on vähän kahtiajakoinen maine ajattelun kannalta. Yhtäältä online-roolipelit koukuttavat joitakin niin pahasti, että jopa oma elämä unohtuu, ja ajantappopelit vetävät dopamiinitasot tappiin niin, että pelin jälkeen on levoton olo. Toisaalta 3D-räiskintäpelit kasvattavat avaruudellisen hahmottamisen kykyä ja reaktionopeutta. Ja aivopähkinöitä sisältävät pelit puolestaan johtavat ihan todelliseen ongelmanratkaisukyvyn paranemiseen. Tässä, kuten kaiken median kulutuksessa, kysymys ei olekaan itse mediasta – vaan kulutetun median laadusta.

Minulla oli lähes kymmenen vuoden tauko pelaamisessa kunnes muutama vuosi sitten innostuin niin paljon uudesta Steam-pelialustasta, että päädyin sitä kautta ostamaan ensimmäisen pelini sitten 2000-luvun alun. Sen jälkeen olen löytänyt aarteen toisensa jälkeen; laadukkaat pelit kun toimivat sekä loistavana viihteenä että myöskin ajattelun kehittäjänä. Tässä löytämäni pelien viisi helmeä.

1. Portal

Portal oli se peli, joka katkaisi lähes kymmenen vuoden tietokonepelitaukoni. Portal ja sen jatko-osa Portal 2 ovat ajattelun kehittämisen näkökulmasta lähes täydellisiä pelejä. Kumpikin perustuu samanlaiseen 3D-moottoriin kuin vaikkapa Half Life, mutta pelin sisältö ei ole adrenaliinitasoja pumppaavaa ammuskelua – vaan ongelmanratkaisua.

Pelissä tarkoituksena on ratkoa mutkikkaita ongelmia ampumalla seiniin teleportteja, joiden läpi voi siirtyä paikasta toiseen. Lisäksi peliä kuljettaa hykerryttävän huumorin siivittämä tarina, jossa tärähtänyt tekoäly houkuttaa pelaajaa kirjaimellisesti kakun palalla. Portal-peleissä yhdistyvät siis 3D-pelien ja ongelmanratkaisupelien parhaat puolet: ne kehittävät sekä tilanhahmotusta ja reaktionopeutta että ongelmanratkaisutaitoja.

2. Psychonauts

Psychonauts on kolmannen persoonan näkökulmasta kuvattu 3D-tasohyppelyseikkailupeli. Peli kertoo ihmisten mielissä seikkailevasta Rasputin-pojasta, joka selvittää psykonauttileirillä tapahtuvia merkillisiä käänteitä.

Psychonauts toimii oppimisen ja ajattelun kannalta pitkälti kuten Portalkin: 3D-puoli tehostaa avaruudellista hahmottamista, ja ongelmat taas parantavat luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisua. Pelin etuna Portaliin nähden on vielä se, että eri kentät ja ongelmat ovat tavattoman erilaisia. Portalissa kun ongelmat perustuvat kuitenkin aina teleporttien ampumiseen. Psychonautsissa ratkottavia pulmia on jos jonkinlaisia.

Lisäksi pelissä on ehkä parhaiten toteutettu pelattavuus, johon olen ikinä törmännyt: se pitää tanakasti flow-kanavassa alusta loppuun niin, että pelaaminen on yhtäältä koukuttavaa ja kivaa, mutta toisaalta pelin jälkeen ei jää turhautunut tai levoton olo.

3. Machinarium

Tsekkiläisen Amanita-pelistudion helmi, Machinarium, on perinteinen point-and-click -seikkailupeli. Sen pääosassa on pieni robottipoika, joka on jostain syystä päätynyt kaupungin liepeille kaatopaikalle. Tästä alkaa mysteeri, joka pelaajan pitää ratkaista.

Peli perustuu pitkälti nerokkaisiin ongelmiin ja haasteisiin, joita pelaaja joutuu miettimään pitkään. Tarvittaessa on mahdollista kurkata vinkkikirjaa, joka on myös toteutettu nerokkaasti niin, ettei sitä tule ihan tämän tästä vilkuiltua.

Peli on myös ainutlaatuinen siinä, ettei siinä ole lainkaan dialogia: tarinan kuljetus tapahtuu kuvituksilla ja äännähdyksillä. Ja silti ei jää lopulta epäilystäkään siitä, mitä roboparalle oli tapahtunut. Peli oli niin hurmaava, että pelasin sen kahteen kertaan läpi.

4. Braid

Braid on perinteinen tasohyppelypeli, joka viittaa avoimesti tuttuihin klassikoihin, erityisesti Super Mario Bros:iin. Pelissä tarkoituksena on ohjata Tim-nimistä miekkosta erikoisessa maailmassa, jossa aika käyttäytyy milloin mitenkin. Pelin ongelmat perustuvatkin yleensä nimenomaan eri tasoissa eri tavoin käyttäytyvään ajan juoksuun.

Braidin aivopähkinät ovat erinomaisia, jos kohta ajoittain erittäin vaikeita. Sitä pelatessa täytyy kyllä venyttää luovaa ajattelua äärimmilleen, jotta ratkaisu löytyy. Pelin ongelmat, sen musiikki ja grafiikka sekä taustatarina ovat kuitenkin kaikki erinomaisia, ja se jättää läpipelaamisen jälkeen haukkomaan henkeä pitkäksi aikaa.

5. World of Goo

Maailman ällikällä muutama vuosi sitten lyönyt indie-peli löytyy lähes kaikille olemassa oleville alustoille. Oikeuksiinsa se pääsee iPadilla tai muulla tabletilla. Pelissä rakennetaan torneja limaisista pallukoista, jotka ovat oudolla tavalla tosi sööttejä. World of Goo kehittää todella tehokkaasti ainakin visuaalista ongelmanratkaisukykyä.

World of Goo on myös erilainen iPadeille ja iPhoneille syntyneessä ajantappopelien kentässä siinä, että siinä on kunnollinen taustatarina joka sitoo eri tasoja yhteen. Myös World of Goon grafiikka ja erityisesti fantastinen musiikki synnyttävät hurmaavan ilmapiirin, joka saa palaamaan pikku palleroiden pariin aina uudestaan.

→ 3 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , , ,

Menetetty miljardi

Julkaistu 27/04/2012| 2 kommenttia

Finanssikriisissä monelle miljonäärille kävi köpelösti. Miljoonia pörssiromahduksessa menettäneet pankkiirit valittivat kilpaa kovaa kohtaloaan äänekkäästi. Saksan rikkaimpiin kuulunut miljardööri Adolf Merckle heittäytyi jopa junan alle, kun ei kyennyt kestämään menetystään – vaikka tilillä oli vielä miljardi poikineen.

Myös Richard Bransonille kävi finanssikriisissä hullusti. Hänen miljardiomaisuutensa puolittui osakekurssien romahdettua. Eräässä haastattelussa Bransonilta kysyttiin, miltä tuntui menettä miljardeja. “Eipä tuo haittaa”, brittieksentrikko vastasi kepeästi. “Eiköhän minulla ole ihan riittävästi.”

Jos raha on pääasia, on jokainen menetetty euro katastrofi. Jos raha on vain väline, ei rahakasan koolla ole väliä, kunhan se riittää.

→ 2 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , ,

9 vinkkiä Richard Bransonilta, osa 1/2

Julkaistu 16/04/2012| 7 kommenttia

Miljardööri ja filantrooppi Richard Branson julkaisi muutama vuosi sitten loistoteoksen Screw It, Let’s Do It. Siinä Branson linjaa näkemyksensä niistä keskeisistä tekijöistä, jotka johtivat hänen menestykseensä. Kirja on noin sata sivua pitkä, ja sen lukaisee parissa illassa. Suosittelen lämpimästi. Tämän viikon blogipostauksissa esittelen kirjan yhdeksän periaatetta.

1. Toimi

Aivan liian usein jäämme märehtimään ja pohtimaan vaihtoehtoja erehdyksen pelossa. Jos kukaan ei toimi, ei mitään tapahdukaan. Keskeistä on asettaa itselleen tavoitteita ja elää täysillä. Ja kun ryhdyt toimeen, kannattaa viedä hankkeet loppuun asti. Jos menee mönkään, voi sitten katsoa, mitä ensi kerralla kannattaa tehdä paremmin. Bransonin motto onkin todella “screw it, let’s do it”.

2. Pidä hauskaa

Branson kysyy usein itseltään, tekeekö hänen työnsä hänet oikeasti onnelliseksi. Jos jokin mättää, hän miettii, mitä asialle voi tehdä. Tilaisuuden tullen siihen kannattaa myös tarttua, eikä jäädä miettimään vaihtoehtoja. Elämää kannattaa tarkastella positiivisesti: aina on uusia mahdollisuuksia, kun asioita tarkastelee riittävän laaja-alaisesti. Ja jos työ lakkaa olemasta kivaa, on aika siirtyä eteenpäin.

3. Ole rohkea

Rohkeus ei tarkoita tyhmänrohkeutta. Branson teroittaa, että on tärkeää hahmottaa riskit – ja sitten ottaa niitä. Tässä tärkeää on myös uskoa itseensä. Ei kannata alkaa epäröimään siinä vaiheessa, kun olet juuri ponnistamassa rotkon yli. Tärkeää on myös se, ettet jää murehtimaan menneitä: virheistä kannattaa oppia, mutta niillä ei kannata rankaista itseään loputtomasti.

4. Haasta itsesi

Tähtää aina korkealle. Jokainen tarvitsee elämäänsä haasteita – tämä tekee meistä inhimillisiä. Branson hakee haasteita kahdella tavalla: ensinnäkin, hän pyrkii tekemään työnsä parhaalla mahdollisella tavalla; ja toiseksi, hän etsii aina uusia seikkailuja. Kannattaa siis yhtäältä kokeilla aina uusia juttuja, etsiä uusia harrastuksia ja tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta kannattaa myös hioa tärkeimpiä taitoja ja pitää hyvää huolta läheisimmistä ihimsistä. Ja kun tilaisuus tarjoutuu, pyri ylittämään itsesi.

5. Seiso omilla jaloillasi

“Jos haluat maitoa, ei kannata istua pallilla keskellä peltoa ja odottaa, että lehmä törmää sinuun”, sanoo Branson. Luota siihen, että sinä itse pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi. Seuraa unelmiasi, mutta älä elä niissä: pidä silti jalat tiukasti maan pinnalla. Ja tee töitä toisten ihmisten kanssa – kukaan meistä ei ole elämäänsä rakentanut yksin. Me seisomme kaikki jättiläisten hartioilla. Usko itseesi; käsiin, joilla teet työtä; aivoihin, joilla ajattelet; sydämeen, jolla rakastat.

→ 7 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , ,

Karkkia ei tehdä ötököistä

Julkaistu 04/04/2012| Jätä kommentti

Söimme jokin aika sitten lasten kanssa TV-sekoitus -karkkeja. Siinä karkkeja mutustaessamme kerroin lapsille, että punaisten karkkien väriaine karmiini tehdään kokenillikirvoista, eli yhdenlaisista hyönteisistä.

“Ei”, totesi viisivuotias esikoistyttö. “Se ei voi pitää paikkaansa”, hän sanoi tomerasti.
“Miksi ei?” kysyin.
“Ei karkkia tehdä ötököistä. Karkki tehdään sokerista.”

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee pääsiäisen yli. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy keskiviikkona 11.4. Antoisaa pääsiäistä kaikille!

→ Jätä kommentti

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , ,

Kuinka monet uskomukset oikeastaan pitävät paikkansa?

Julkaistu 02/04/2012| 21 kommenttia

Kansasin Topekassa sijaitseva Westboron baptistikirkko on tullut suomalaisille tutuksi tärähtäneen pastorinsa Fred Phelpsin uhittelusta. Phelpsin mukaan Suomi on varsinainen Sodoma ja Gomorra, jossa paholainen pääsee mekastamaan estoitta. Phelpsillä on kiivas kannattajakunta, joka jakaa hänen näkemyksensä. Phelpsin uskomuksissa ei näyttäisi kuitenkaan olevan päätä eikä häntää.

Mutta kenen käsitys asioista sitten pitää paikkansa? Katsotaanpas paria verrokkia. Otetaan aluksi vaikkapa Pasi, teologian opiskelija, joka suhtautuu uskontoon hartaudella, mutta tieteellisen viitekehyksen kautta tarkastellen. Pasi ajattelee, että vaikka Phelps onkin lähtökohtaisesti kristitty, hän kärjistää teologista kantaansa liikaa. Fysiikan opiskelija Pena on puolestaan ateisti. Hän on sitä mieltä, että kajahtanut pastori pitäisi kiikuttaa suorinta tietä pakkohoitoon.

Kuka on oikeassa?

Joka ikinen näistä hahmoista – Phelps itse ja hänen kuvitteelliset vastakappaleensa – ajattelee itse olevansa täysin oikeassa. Phelps tietää, että Suomi on viho viimeinen paheen pesä, koska täällä suhtaudutaan niin hövelisti vaikkapa homoihin ja niin edelleen. Pasi tietää, että Phelps on hihhuli, jota ei kannata ottaa tosissaan. Ja Pena tietää, että Phelps, niin kuin kaikki muutkin uskontoon hurahtaneet hörhöt, kärsii pahanlaatuisesta harhakuvitelmasta. Uskontohan on oopiumia kansalle.

Joka ikinen meistä sitoutuu apinan raivolla omiin uskomuksiinsa. Samalla toisin ajattelevien uskomukset alkavat vaikuttaa meistä älyttömiltä. Joka ikinen uskontokunta puhuu omista dogmeistaan absoluuttisina totuuksina – ja kilpailevan uskontokunnan uskomuksista hölynpölynä. Ihan samalla tavalla toimii tiede: jos sitä ei ole todistettu, sitä ei ole olemassa. Ja sitten ihmetellään, kun kivet hohtavat pimeässä.

Tosi asia on, että tiedämme loppujen lopuksi aivan tavattoman vähän. Kaikista uskomuksistamme oikeasti toimivia on todellisuudessa vain murto-osa. Vaikka monet uskomuksista tuntuvat tosilta, se johtuu siitä, että voimme aina tuoda häiriötekijän ilmaantuessa mukaan uusia olettamuksia. Kuten amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine totesi, mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi tuomalla mukaan riittävästi uusia reunaoletuksia.

Tieteellisellä maailmankuvalla on piirun verran uskonnollista paremmat selitysmahdollisuudet sikäli kuin puhutaan kuurakettien ampumisesta tai vaikkapa pimeässä hohtamisen selvittämisestä. Mutta tiedekään ei ole erehtymätön. Päin vastoin – myös iso osa tieteen tämänhetkisestä tietämyksestä tullaan osoittamaan ennen pitkää vääräksi. Kuten Berkeleyn yliopiston kehityspsykologian professori Alison Gopnik totesi luentosarjansa aluksi, 85% siitä mitä hän aikoo opettaa todistetaan vääräksi seuraavan 15 vuoden kuluessa.

Jos kerran niin monet toden tuntuiset uskomuksemme eivät pidä paikkaansa, mitä tässä voi oikein tehdä? Ratkaisu löytyy nähdäkseni amerikkalaiselta pragmatisti William Jamesilta. James luopui kokonaan totuuden käsitteestä sen klassisessa merkityksessä. Hänen mukaansa tosi uskomus on siis se, mikä toimii – kunnes se korvataan vielä paremmalla uskomuksella. Suuri osa uskomuksistamme ei pidä paikkaansa. Mutta niin pitkään kuin pärjäämme uskomustemme kanssa, voimme toimia ikään kuin ne pitäisivät paikkansa.

Fred Phelpsin maailmankuva voi ihan oikeasti olla toimiva näkemys Kansasin Topekassa. Pasin maailmankuva voi puolestaan antaa hänelle avaimet yhdenlaiseen hyvään elämään, Penan toiseen. Erilaiset uskomusjärjestelmät ovat siis puoliksi oikeassa: “meidän tapa” ajatella on kuin onkin usein mitä oivallisin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “noiden tapa” ajatella olisi väärin.

Valtavassa uskomustemme verkostoissa monet ovat taatusti sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta ei se mitään: niin pitkään kun uskomuksemme toimivat edes joten kuten, pidetään niistä kiinni. Sitten kun vastaan tulee jotain, jota emme enää osaakaan selittää, voimme avata uskomusjärjestelmämme lähemmälle tarkastelulle ja nähdä asiat uudessa valossa. Kuten Sokrates teroitti, viisainhan on kuitenkin se, joka tietää, että ei tiedä.

→ 21 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , , , , , , ,

Älä sotke ympyröitäni

Julkaistu 30/03/2012| 5 kommenttia

Vuonna 212 eaa. roomalainen kenraali Marcus Claudius Marcellus valloitti Syrakusan. Hän oli kuullut nerokkaasta matemaatikosta Arkhimedeestä, ja käski sotilaan hakea hänet luokseen.

Kun sotilas saapui matemaatikon kotiin, hän työskenteli vaativan geometrisen ongelman parissa, jota varten hän oli piirtänyt maahan ympyröitä. Sotilas ryntäsi sisään ja käski Arkhimedestä mukaansa.

Tämä oli kuitenkin niin keskittynyt ongelmaansa, ettei edes nostanut katsettaan sanoessaan hermostuneelle sotilaalle kuuluisat viimeiset sanansa: “Noli turbare circulos meos” – älä sotke ympyröitäni.

Matematiikkanero oli niin uppoutunut työhönsä, että siinä kuolemakin jäi kakkoseksi.

→ 5 kommenttia

Kategoria(t): Ajattelu

Avainsanat: , , ,