Kategoria-arkisto: Ajattelu

Kun virtuaalinen ja todellinen sekoittuvat

27/05/2013

4 kommenttia

Elämme hurjan mielenkiintoista aikaa. Teknologinen kehitys on lähtenyt niin hurjaan kiitoon, että on aika hankala ennustaa, missä olemme esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Minusta on erikoista, että meillä on aivoriihiä, jotka pohtivat Suomen tilaa vuonna 2030. Nykytahdilla saa olla aikamoinen Nostradamus, jos haluaa ennustaa edes kymmenen vuoden päähän – saatika sitten vuoteen 2030.

Eksponentiaalinen kehitys tarkoittaa sitä, että jokainen kehitysaskel tuplaa aiemman tehot. Teknologian kohdalla tämä on ilmeistä: nopeammat tietokoneet mahdollistavat nopeamman laskennan – ja samalla entistä nopeampien tietokoneiden kehittämisen. Verkottumisen nopeutuminen ja helpottuminen mahdollistavat puolestaan ennennäkemättömän ketterää tiedon jakamista – jonka seurauksena verkottuminen nopeutuu ja helpottuu entisestään.

Verrattuna lineaariseen kehitykseen, eksponentiaalisuus tarkoittaa seuraavaa. Jos otat lineaarisesti 30 askelta kotiovelta, olet noin 30 metrin päässä. Jos taas otat eksponentiaalisesti 30 askelta kotiovelta, olet kiertänyt maapallon 26 kertaa.

Eksponentiaalinen kehitys alkaa usein tasankovaiheesta, jolloin kehitystä ei juuri huomaa. Tämä jatkui teknologian kohdalla jonnekin 1800-luvun korville. Sitten alkaa nousukaari, jolloin kehitys kiihtyy; nyt olemme tämän vaiheen loppumetreillä. Lopuksi seuraa hissivaihe. Tässä kehitys ampaisee niin nopeaan juoksuun, että saa pitää hatusta kiinni. Tämä vaihe häämöttää jo horisontissa.

Yksi mielenkiintoisimpia teknologisen kehityksen seurauksia on, että virtuaalinen (siis se, mitä kuvittelemme) ja reaalinen (siis se, mitä oikeasti on) alkavat mennä sekaisin. Tietyssä mielessä näin on toki aina ollut: hyvin ajateltu on jo puoliksi tehty. Mutta nyt tämä ilmiö saa aivan uusia ulottuuvuksia.

Syksyllä Google lanseeraa uudet laajennetun todellisuuden (augmented reality) lasit, Google Glass:in. Samalla 3D-tulostus tulee kovaa vauhtia: tällä hetkellä teknologia on suurin piirtein samassa vaiheessa kuin matriisiprintterit 1970-luvulla.

On vaikea sanoa, onko Google Glass lähempänä Benefonin uraauurtavia 2000-luvun alun kosketusnäyttöpuhelimia – vai onko se iPhonen tapainen markkinoiden mullistaja. Varmaa on vain se, että montaa vuotta ei enää kulu siihen, kun virtuaalitodellisuus ilmassa leijuvinen navigaattorinuolineen ja virtuaalilemmikkeineen integroituu saumattomasti arkeen.

Samaten on vaikea sanoa, milloin 3D-tulostaminen saavuttaa suurin piirtein saman tason kuin värilaserprintterit: tulosteiden vertailukelpoisuuden kaupallisten tuotteiden kanssa. Mutta jo nyt voit tulostaa mukin rikki menneen tilalle, niin kuin 1970-luvulla pystyit tulostamaan esitelmätekstin tai raportin. Ja voi hyvin olla, että kymmenen vuoden päästä tulostamme kodin käyttöesineitä internet-sivuilta päivittäin – niin kuin nykyään voit tulostaa kotona painojäljen kanssa kilpailukykyisiä esitteitä ja jopa valokuvia.

Tässäkin on vasta raapaistu pintaa: nämä teknologiat ovat jo olemassa, ja pian kaupasta ostettavissa. Mutta mitä kaikkia prototyyppejä maailmalla kehitellään tällä hetkellä? Miten olisi haptinen hologrammi – siis hologrammi, jota voit koskea? Tai virtuaalitodellisuuden kanssa yksi yhteen pelaava robotti?

Elämme hurjan mielenkiintoista aikaa. Olemme luolamaalauksista alkaen halunneet tehdä ajatuksiamme ja kuvitelmiamme todellisiksi. Lähivuosina tämä muuttuu entistä helpommaksi: virtuaalisista maailmoista tulee yhä todellisempia, ja todellisuudesta yhä virtuaalisempaa.

Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa ihmisenä olon tai filosofisten todellisuutta koskevien kysymysten kannalta? Minulla ei ole suoraan sanottuna aavistustakaan. Mutta odotan innolla, että pääsen ottamaan selvää.

Sanojen myrkyttämisestä

20/05/2013

13 kommenttia

Päivän lööppi tiesi taannoin kertoa, että Jyri Häkämiehellä on uusi rakas. Minusta on kaameaa, miten juoru- ja iltapäivälehdet ovat tekemässä selvää jälkeä sanasta, jota juuri tärkeämpää ei ole olemassa. Yhden illan jutuista tulee keltaisen lehden sivuilla rakkaita, ja sitten on vielä nämä salarakkaat. Yhdestä koko sanastomme tärkeimmästä sanasta on tullut kahden pennin makkaraa, jolla voidaan kuvata kenen tahansa petipuuhia.

Sanat muuttavat maailmaa.

Tärkeiden sanojen omiminen tusinaviihteen käyttöön ei ole ihan vaaratonta. Sanat eivät ole fiksattuja otuksia, jotka talletetaan pään sisällä olevaan virtuaaliseen sanakirjaan. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään. Ongelmana on, että tietoisesti pystymme käsittelemään vain sellaisia asioita, joihin meillä on riittävän toimiva sanasto. Ja jos tärkeät sanat myrkytetään, ei jäljelle jää enää riittävää tarttumapintaa mutkikkaille asioille.

Sanat syntyvät assosiaatioiden kautta. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää. Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia.

Mutta kokemus voi myös väsyttää sanoja. Hoe vaikkapa riittävän monta kertaa kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa kissa. Miau. Sana väsähtää alta aikayksikön: sitä merkitsevä symboli saa ylivallan, ja merkitys häipyy tiedostamattoman syövereihin.

Jari Sarasvuo puhui taannoin blogissaan saastuneista sanoista. Sarasvuon mukaan ‘menesyminen’ on saastunut sana; se liitetään nykyisin itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista.

Sanojen myrkyttäminen on vaarallista. Suomalaisen miehen tunnesanasto on jo nyt suurin piirtein: kiva, perkele. ‘Rakkaus’ sanana tuntuu monelle jotenkin nololta ja vesittyneeltä, vaikka kyse on ihmiselämän tärkeimmästä asiasta: aidosta ja syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen.

Jos rakkaus tarkoittaa sitä, että tuon kanssa olisi kiva pamahtaa sänkyyn, millä ihmeellä me sitten kuvaamme sitä syvällistä ja mystistä yhteyttä, joka toisensa kokonaisena hyväksyvien ihmisten kesken voi syntyä? Sellaista yhteyttä, jota esimerkiksi teologi Jason Lepojärvi valottaa taannoisessa haastattelussaan?

Se, millaisessa maailmassa elämme riippuu paljon siitä, millä tavalla sanoja käytämme. Sanat muuttavat maailmaa.

Köyhyydestä

29/04/2013

8 kommenttia

Joitakin vuosia sitten vedin esikoistyttöäni pulkassa Huimalasta kotiin. Oli alkukevät, ja lumi oli sulanut sen verran, että sora otti pulkan pohjaan kiinni. Mietin aluksi, että olisi hienoa, jos olisi auto, jolla pääsee kotiin silmänräpäyksessä.

Samalla ajattelin, että minun pitää muistaa tämä hetki tulevaisuuden varalta, jotta en uhraisi onnellisuuttani materiaalisten saavutusten takia. Asuimme silloin pienessä kaksiossa Vantaan perukoilla nelihenkisen perheeni kanssa ja olimme aika onnellisia. Oikeastaan elämä ei ollut silloin sen hullumpaa kuin nykyäänkään.

Minkälaista on oikea köyhyys?

Omakohtaisesti en osaa kysymykseen vastata, koska olen ollut sen verran onnekas, etten koskaan ole ollut köyhä. Toki olen elänyt omat tonnikala-ja-nuudeli -vuoteni, ja downshiftannutkin kerran rajusti, mutta rahattomuus ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi.

Viime vuosina etenkin länsimaissa on kohkattu paljon suhteellisesta köyhyydestä. Suhteellinen köyhyys aiheuttaa tutkimusten mukaan huonovointisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen kuitenkin, että taloudellisilla tekijöillä on ilmiön kannalta paljon vähemmän merkitystä kuin luulisi.

Kolmisen vuotta sitten julkaistiin huikea Christopher Niemiecin, Richard Ryanin ja Edward Decin tekemä tutkimus. Siinä tutkittiin ulkoisten ja sisäisten motivaatiotekijöiden  vaikutusta hyvinvointiin. Ulkoisia tekijöitä arvostavat pitivät rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua tärkeinä. Sisäisiä tekijöitä arvostavat puolestaan pitivät palkitsevaa tekemistä ja arvokkaita ihmissuhteita tärkeinä.

Tulokset olivat huimat. Ne koehenkilöt, jotka arvostivat sisäisiä tekijöitä ja saavuttivat niitä vastaavia tavoitteita voivat merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli ihmiset, jotka pystyivät tekemään arjessaan antoisia asioita ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa voivat hyvin. Sen sijaan ne, jotka arvostivat ulkoisia tekijöitä ja saavuttivat niitä voivat kokeen lopussa huonommin kuin aiemmin.

Juuri niin: ihmiset, jotka arvostivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua, ja saavuttivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua voivat sen seurauksena huonommin.

Hyvinvoinnin ytimessä ei nähdäkseni ole lainkaan se, kuinka paljon rahaa sinulla on, puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa on naapuriin verrattuna. Huonovointisuutta tällainen ajattelu kuitenkin lisää riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa tienaat. Kyseessä on tutkijoiden hyvin tuntema ilmiö nimeltään hedonistinen oravanpyörä: nautintoa aiheuttavaa ainetta kun tarvitaan aina isompi annos.

Nähdäkseni suhteellinen köyhyys perustuu juuri tämäntapaiseen ajatteluun. Jos taloudellinen menestys on hyvinvoinnin mittari, on toisten ihmisten menestys uhka itselle. Mutta jos arjen ytimessä on mielekkäiden asioiden tekeminen ihanien ihmisten kanssa, on yksi lysti paljonko rahaa on pankkitilillä – kunhan se riittää edes pulkan ostamiseen lasten vetämistä varten.

Toinen ongelma on saavutettujen etujen puolustaminen. Tästä seuraa jopa niin käsittämättömiä tapauksia, että ihminen, joka omistaa asunnon ja auton voi pitää itseään köyhänä. Kun on kerran kovalla työllä tienattu oma asunto ja lainakin maksettu, ei ajatus pienempään kämppään muuttamisesta tule kuuloonkaan. Tästä ilmiökentästä esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman on tehnyt paljon tutkimusta.

Köyhyys ei ole tietenkään mikään olematon ongelma. Päin vastoin, meillä Suomessakin on valtavan paljon ihmisiä, jotka kamppailevat ihan oikeasti päivittäisen toimeentulon kanssa. Tällä hetkellä emme osaa vielä pitää riittävän hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse siihen kykene. Meidän pitäisikin pyrkiä rakentamaan järjestelmiä, jotka eivät syöksisi yhteiskunnan rattaista pudonneita byrokratian pyörteisiin, vaan tukisivat heitä löytämään taas omat voimavaransa. Tai kannattelisivat, jos voimavaroja yksinkertaisesti ei enää ole vaikkapa vammautumisen tai muun seikan takia.

Ihan yhtä polttava inhimillinen ongelma on absoluuttinen köyhyys. Siis se tila, jossa ihminen ei kykene täyttämään edes arjen perustarpeitaan: ruokaa, juomaa ja suojaa. Tässä olemme kuitenkin onneksi tehneet viime vuosina ihan huikeaa edistystä. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Maailmanpankki on asettanut tavoitteeksi, että se pyyhitään koko planeetalta vuoteen 2030 mennessä.

Jos absoluuttinen köyhyys vähenee vuosi vuodelta, on entistä tärkeämpää selvittää, mikä tekee ihmisen elämästä oikeasti rikasta. Ja se ei nähdäkseni selviä pankkitilin saldoa tarkastelemalla.

Siinä vaiheessa kun materiaaliset resurssit riittävät perustarpeiden täyttämiseen, sijaitsee todellinen rikkaus jossakin aivan muualla: arjen tekemisessä, ihmissuhteissa, elämän pienissä onnen läikähdyksissä. Materiaalisten resurssien keskeisin hyvinvointitekijä on riittävyys. Se, mikä kullekin riittää on täysin yksilöllistä. Sillä ei ole naapurin menestyksen kanssa mitään tekemistä.

Mahdoton maailma

22/04/2013

5 kommenttia

Ukkini kertoi aikanaan kokemuksistaan rintamalla. Kerran hän oli lähtenyt rynnäkköön kahden aseveljen kanssa. Heidän hetken edettyään yksi sotilaista sai osuman luodista ja kaatui. Ei aikaakaan kun toinenkin kuoli vihollisen luoteihin. Kuin ihmeen kaupalla ukki selviytyi rytäkästä hengissä. Jos joku luodeista olisi lentänyt muutaman sentin lähempänä, hänen elämänsä olisi toveriensa tavoin päättynyt tuohon päivään. Nyt kävi tuuri.

Kuinka todennäköistä on, että juuri sinä olet olemassa?

Jos ukkini olisi kaatunut rintamalla, ei tätä tekstiä olisi olemassa, koska ei olisi minuakaan; ei liioin äitiäni tai hänen sisaruksiaan. Meidän suvullamme kävi aika hyvä tuuri siinä, että ukki selvisi hengissä. Mutta kun asiaa pohtii hieman pidemmälle, sukumme tuuri on ollut suorastaan kosmista.

Jos laskisimme huviksemme kertoimet kaikille niille läheltä piti tilanteille, joita ukille ja vaikkapa hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen on tapahtunut, ei todennäköisyys sille, että ukki päätyi vielä sukua jatkamaan ole suuren suuri. Ja kun tähän ynnätään vielä se, että kullakin hedelmöityksen hetkellä vain yksi tuhansista siittiöistä on onnistunut tehtävässään, todennäköisyys juuri tietyn ihmisen, vaikkapa allekirjoittaneen, olemassaoloon kutistuu aika olemattomiin. Ja sama koskee joka ikistä elossa olevaa ihmistä.

Mutta venytetäänpä aikajännettä vielä tuhat vuotta. Viimeisen tuhannen vuoden aikana sinun esi-isilläsi on käynyt niin kosminen flaksi, että kertaakaan tuona aikana yksikään esi-isäsi ei ole möhlännyt niin legendaarisesti, ettei suvunjatkaminen olisi onnistunut.

Tuhat vuottakin on sitä paitsi pikku juttu. Sama hannuhanhimainen tuuri jatkuu kymmeniä tuhansia vuosia – satoja tuhansia vuosia, miljoonia. Joskus joku katkaravun tapainen öttiäinen on vähän kohotellut kulmakarvojaan tai jotain antennintapaisia ulokkeitaan vastakkaisen sukupuolen edustajalle, ja taas on käynyt flaksi. Tästä on seurannut tapahtumaketju, jonka lopputulema olet sinä.

Miljoonien vuosien ajan kiekko on pomppinut lapaan niin, että olet olemassa. Mutta entäpäs me muut? Jos sinun olemassaolosi on äärettömän epätodennäköistä ja käsittämättömän onnekkaan tapahtumaketjun tulosta, kuinka todennäköistä on, että kaksi tiettyä ihmistä on juuri tietyllä ajanhetkellä olemassa? Kerrotaan nyt jo minimaaliseksi jääneet todennäköisyydet keskenään. Lopputulema kutistuu ennestään. Itse asiassa kun ynnätään kaikki maailman ihmiset yhteen, todennäköisyys siihen, että maailma olisi juuri tällainen lähenee äärettömästi nollaa.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Ensinnäkin: elämme mahdottomassa maailmassa.

Toiseksi: meillä joka ikisellä on ollut aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa, että olemme juuri tässä ja nyt.

Kolmanneksi: se ei ole yhtään hullumpi juttu.

Sinulla, minulla – ihan joka ikisellä meistä – on käynyt kosmisen hyvä tuuri.

Miten luova intohimo muuttaa maailmaa?

15/04/2013

10 kommenttia

Osallistuin perjantaina Aalto-yliopistolla järjestettyyn paneeliin, jossa pohdittiin sitä, miten luova intohimo muuttaa maailmaa. Nähdäkseni olemme sellaisessa tilanteessa, jossa vanhan maailman mallit eivät pian ole enää vaihtoehto. Eläkekriisi, Kiina-ilmiö ja teknologian räjähdysmäinen kehitys pitävät huolen siitä, ettei teollisen ajan patruunajohtaminen tuota pian enää tulosta.

Tarvitaan intohimoa.

Paneelissa Mikael Jungner esitti, että meillä on tällä hetkellä kaksi maailmaa. 1980-luvun maailma on yhä äänekäs ja kiinni vallan kahvassa. Se perustuu voimankäyttöön. 1980-luvun maailma on kuitenkin ahdingossa. Voima ei riitä silloin kun juna meni jo.

2000-luvun maailmassa ei tarvita voimaa, vaan ketteryytä. Tätä ilmentävät parhaiten nykyajan uudet startup-komeetat. Hupparihörhöt laittavat kokonaisten teollisuudenalojen pakan uusiksi ennen kuin jättitalot ehtivät edes aloittaa viimeisintä organisaatiomuutosta.

Teknoguru Pia Erkinheimo sanoi, että tarvitsemme enemmän amatöörejä. Siis ihmisiä, jotka rakastavat sitä, mitä tekevät. Mediavaikuttaja Jarmo Eskelinen korosti tee-se-itse-kulttuurin ja verkkoistumisen voimaa. Nykyaikana verkottuneet ihmiset kykenevät tekemään huikeita juttuja, joista yksikään jättiorganisaatio ei voisi edes unelmoida, kuten sokeita kartoittamattomilla slummialueilla ohjaava BlindSquare.

Tähtiluistelija Kiira Korpi kertoi, miten hänen intohimoinen harrastuksensa on muuttunut ammatiksi. Hän kertoi myös, ettei hänen matkansa taitoluistelun huipulle ole suinkaan ollut mutkatonta. Matkalle on mahtunut kompastus jos toinenkin. Tärkeintä on kuitenkin miten virheisiin suhtautuu. Pitää nousta ylös ja yrittää uudelleen.

Tutkija ja yrityskouluttaja Susanna Rahkamo korosti sitä, että täytyy tarttua toimeen. Loputon arviointi ja analyysi eivät tuota tuloksia nopealla sykkeellä muuttuvassa maailmassa. Tehdään ensin ja katsotaan mitä tapahtuu. Olympiakomitean pääsihteeri Mika Sulin puolestaan korosti flow-kokemuksen merkitystä. Kun työ vie mukanaan, flow voi kannatella vaikka vuosikausia.

Professori Mikko Koria tähdensi, että intohimo ohjaa meitä löytämään tuntemattomia tuntemattomia. Siis niitä asioita, joista emme vielä edes tiedä että emme tiedä. Suuntaamalla luovan ajattelun ja intohimon räjähdysvoimaa voimme oppia uutta sellaisista asioista, joiden olemassaolosta emme tienneet mitään vielä hetki sitten.

Kuten Jarmo Eskelinen linjasi, ideat ovat verkostoja: käytämme samoja ideoita yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin alati eri tavoin. Ideat ruokkivat lisää ideoita. Seurauksena on jatkuvasti kiihtyvä itseään ruokkiva kehityskulku.

Ääretöntä monimutkaisuutta ei voi ottaa haltuun analysoimalla. Olennaista on tarttua nyt toimeen ja tehdä jotain uutta – jotain, joka kirkastaa omassa elämässäsi tai lähipiirissäsi sitä, missä oma intohimosi on.

Mieti vaikkapa, mistä tykkäät kaikkein eniten. Buukkaa sitten ensi viikolle kalenteriin tunti, ja tee juuri sitä. Peru palaveri ja anna itsellesi laatuaikaa, jotta intohimosi saa tilaa hengittää. Pura esteitä innostuksen edeltä. Anna ideoiden lentää.

Olen aivan varma siitä, että jos nyt tartumme toimeen ja alamme tekemään pieniä muutoksia kohti intohimoista elämäämme, meillä on käsissämme upea maapallo alta aikayksikön. Jo nyt tulokset ovat huikeita: viime vuosikymmeninä maailman absoluuttinen köyhyys ja nälänhätä ovat vähentyneet räjähdysmäisesti innostuneiden ideanikkarien ansiosta. Luulen myös, että olemme vasta ihan alussa.

Intohimo kun ei ole vain kiva pikku juttu, joka piristää päivää. Intohimo on suurin käyttövoimamme. Sillä muutetaan maailmaa.

Resepti hienojen ideoiden alas ampumiselle

08/04/2013

8 kommenttia

Länsimaiden tulevaisuus riippuu käsittääkseni kyvystämme ajatella taitavasti. Yksi keskeinen osa taitavaa ajattelua on kyky ketterään ajatteluun. Siis kyky ajatella niin, miten kukaan muu ei ole vielä ajatellut.

Ihmisen päätä ei ole kuitenkaan viritetty kauhean hyvin uuden ajattelulle.

Jos olet koskaan osallistunut ideointisessioon, tiedät hyvin sen tilanteen, jossa joku alkaa innosta soikeana visioida hurjaakin hurjempaa tulevaisuudennäkymää. Pian joku viisaampi pääsee lataamaan: “Kyllähän minä periaatteessa olen samaa mieltä, mutta…” Ja sitten seuraa koko joukko perusteita sille, miksi idea ei toimi. Ja kun se on ammuttu alas, tuijotetaan taas tyhjää pöytää.

Tosiasia on, että hyvien ideoiden keksiminen ilman riittävää raakamateriaalia on todella vaikeaa. Tietoinen mielemme hyökkää kiinni salamannopeasti siihen, mitä on näkyvillä. Ja tällöin tiedostamaton mieli ei pysty enää tekemään työtään.

En usko, että kukaan ideointisessioon osallistuva haluaa tieten tahtoen jarruttaa oivaltamista. Mutta ajattelumme perusperiaatteet pitävät siitä huolen.

Ensinnäkin, meillä on halu kontribuoida keskusteluun: siis kantaa oma kortemme kekoon. Tämä saa aikaiseksi sen, että vastalause alkaa muodostua kielen päällä jo kauan ennen kuin edellinen puhuja on lopettanut.

Toiseksi, negatiivinen ajattelu on monin kerroin helpompaa kuin uuden keksiminen. Ei vaadi järin suuria järjen lahjoja sanoa, mikä jossain ideanpoikasessa voi mennä pieleen. Sen sijaan sen mahdollisuuksien hoksaaminen vaatii usein todellista neroutta.

Kolmanneksi, ajattelumme on tavattoman vastustuskykyistä. Yksi parhaiten tunnetuista ajattelun vinoumista on nimeltään vahvistusvinouma, confirmation bias. Se tarkoittaa, että kun olet kerran päättänyt olla jotain mieltä, sitten olet sitä mieltä. Ja ihmismieli keksii kyllä jälkikäteen oivat syyt siihen, miksi näin on.

Kaikki tämä tapahtuu sosiaalisessa tilanteessa salamannopeasti. Ei siinä ehdi edes kissaa sanoa, kun halu kontribuoida, kyky nähdä negatiiviset puolet ja taipumus vahvistaa omaksuttuja kantoja sitovat kasaan jauhopommin, joka tukkii urheimmankin pellepelottoman suun alta aikayksikön.

Mikä siis avuksi?

Tässä muutama idea. Jos kielenpäällä alkaa kutitella argumenttipommi, vedä pari kertaa syvään henkeä ja kysy: antaako tämä jotain lisäarvoa sille, mistä kaveri nyt puhuu? Usein hyvä indikaattori on, jos aiot aloittaa puheenvuorosi sanomalla “minun on pakko sanoa…” tai “tämä on kyllä hyvä, mutta…” Tällöin on hyvä pitää suu supussa vielä hetken aikaa.

Toiseksi, mieti, onko sanomallasi nimenomaan positiivista käyttöarvoa. Joka ikinen ideanpoikanen on ongelmia täynnä, ja vaikka se saattaa sinusta tuntua mukavalta, ei ongelmien osoittamisesta ole ideoinnin alkuvaiheessa juurikaan hyötyä. (Tilanne on sitten ihan toinen, kun aletaan vaikkapa kasaamaan ensimmäistä prototyyppiä.)

Ja kolmanneksi, muista, että vaikka sinä olet ihan varma siitä, että olet oikeassa, yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on ajattelun vinouma, ei oma nerokkuutesi.

Hyviä ideoita kasvatetaan vain, jos ideanpoikaset saavat aluksi mekastaa vapaasti. Anna poikasten räpistellä niin pitkään, että joku niistä löytää lopulta tuulta siipiinsä.

Ajattelun ammattilainen kirjoittaa kutsumuksellisesta työstä

11/01/2013

Jätä kommentti

Siirrän Ajattelun ammattilainen -blogin hetkeksi tauolle. Keskityn alkuvuoden ajan kirjoittamaan aktiivisesti uuteen Upeaa työtä! -kirjaani liittyvää blogia, joka löytyy osoitteesta upeaatyota.fi/blogi.

Uudessa blogissa tekstejä ilmestyy kolme kertaa viikossa. Ajattelun ammattilainen palaa taas langoille keväämmällä.

Lue Upeaa työtä -blogia täällä.

Ajattelulla vauhtia uuteen vuoteen

21/12/2012

2 kommenttia

Käännä elämästäsi esiin kaunis puoli: tähyä siihen, mikä on elämässäsi kaunista ja missä loistat kirkkaimmillasi. Vetovoima ei riipu pärstäkertoimesta. Muista, että stressi on mielikuvituksen tuotetta. Harva muu otus kuin ihminen keksii odottaa niska jäykkänä katon romahtamista, vaikkei nokan edessä tönötä ainuttakaan uhkaa.

Palkintojen tavoittelusta tulee vain paha mieli. Taantumalle näytetäänkin taivaan merkit satsaamalla siihen, mistä me olemme kaikkein eniten innoissamme. Pudotetaan työaikaa ja lisätään sisäisen motivaation määrää.

Leikki on lapsen työtä – mutta niin se on aikuisenkin. Ilman leikkiä elämä muuttuu nopeasti harmaaksi ahertamiseksi. Leikkivä ihminen puolestaan kukoistaa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät muutokset tapahdu hetkessä. Luovaan ajatteluun ja mestarilliseen päätöksentekoon paras lääke onkin aika.

Ollaan vielä kiitollisia myös niistä pienistä hetkistä, jotka eteemme sattuvat. Kiitos lämmittää niin kiittäjää kuin kiitettävääkin.

Lämmintä joulua ja valoisaa ja antoisaa uutta vuotta kaikille!

PS. Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraava kirjoitus ilmestyy maanantaina 7.1.

Eroon Aladobix-kompleksista

19/12/2012

8 kommenttia

Tulevaisuus on paljon parempi, kuin miltä se näyttää menneitä tuijottamalla ja pessimistisesti pahinta odottamalla. Yhteiskuntamme on kuitenkin vähän niin kuin gallialaiskylän päällikkö Aladobix. Rohkea gallialainen kun ei pelännyt mitään muuta, kuin sitä, että taivas putoaa niskaan. Mutta kun ei se putoa.

Päin vastoin, olemme menossa koko ajan parempaan suuntaan.

Me elämme ihmiskunnan historian vaurainta ja rauhallisinta aikaa. Teknologian, yhteiskuntamallien ja lääketieteen kehitys ovat mahdollistaneet huikeita edistysaskeleita, joista takavuosien kuninkaat pystyivät vain uneksimaan.

Teknologian kehitys mahdollistaa yhä useammalle korkean ja laadukkaan elintason. Yhteiskuntamallien kehitys mahdollistaa turvallisen ja tasa-arvoisen elämän suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä. Ennen pitkää tämä kehitys leviää myös kehittyviin maihin. Ja lääketieteen kehitys on mahdollistanut sen, että länsimaisen ihmisen eliniänodote on korkeampi kuin koskaan. Kunhan vaan keksisi, mihin eläkepäivät käyttää.

Voimme suunnata huomion siihen, mikä kaikki on pielessä. Tai sitten voimme tähytä tulevaan ja miettiä, miten teemme asiat pian vielä entistä paremmin. Seuraavan 5–10 vuoden aikana tulemme näkemään huikeita kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa. 3D-printterit ja laajennetun todellisuuden digilasit ovat ihan näppäriä pikku härpäkkeitä. Aivoliittymistä saa jo nykypäivänä ainakin hauskoja leluja, ja avaruusturismikin on pian kannattavaa.

Mutta entäs koko planeetan kattava lukutaito? Globaali ratkaisu vesiongelmaan? Kannettava digitohtori, joka analysoi verinäytteen kentällä muutamassa minuutissa? Massiivisia online-pelejä, jotka ratkovat ihmiskunnan kiperimpiä ongelmia? Tai mitä tuumaisit sellaisista jälkiteollisesta länsimaista, joissa pitkälti jokainen ihminen voisi viettää aikansa sellaisten askareiden parissa, jotka kiinnostavat juuri häntä kaikkein eniten? Kaikilla näillä alueilla tapahtuu jo juuri nyt valtavan paljon. Kymmenen vuoden päästä suuri osa näistä visioista on arkipäivää.

Mutta ei kehitys silti liiku itsestään. Se tarvitsee meitä kaikkia. Jokainen ihminen, joka ponnistelee ja tekee töitä paremman tulevaisuuden eteen myös luo itse parempaa tulevaisuutta. Niin kuin bisnesguru Peter Drucker totesi, paras tapa ennustaa tulevaisuutta on synnyttää sitä itse.

Meillä on edessämme huikea tulevaisuus, kunhan lähdemme rakentamaan sitä ja uskomme siihen, että pystymme tekemään elämästä alati parempaa sekä itsellemme että toisillemme. Mutta vasta orientoitumalla aktiivisesti rakentamaan parempaa tulevaisuutta pääsemme irti turhasta synkistelystä ja Aladobix-kompleksista. Ei se taivas niskaan putoa. Tulevaisuus on paljon parempi kuin luulimme.

Oppiminen on leikin asia

12/12/2012

4 kommenttia

Leikkiminen ei ole pelkästään hyväksi ihmiselle. Leikkiminen on myös kaikkein tehokkaimpia tapoja oppia. Tästä syystä onkin ihan älytöntä, että oppimiseen suhtaudutaan yleensä niin vakavasti.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen.

On aika hankalaa oppia, jos ei ole mitään opittavaa. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei oppi mene päähän vaikka nenällään seisoisi.

Leikkiminen on yksi parhaimpia tapoja suunnata huomio sinne, missä kiinnostus on suurimmillaan. Kuten Stuart Brown kirjoittaa, kaikkein tehokkaimpia tapoja ottaa hankala aihe haltuun on leikitellä sen kanssa. Tästä syystä esimerkiksi lapset oppivat käyttämään tietokoneita niin nopeasti aikuisiin verrattuna: he alkavat heti leikkiä värkillä, pelkäämättä että tekisivät jotain väärin.

Tutkimus kertoo, että leikkivät eläimet oppivat nopeammin toimimaan ympäristössään. Leikki myös lisää uusien hermosolujen kytkentöjen, synapsien, syntyä tunnesäätely- ja toiminnanohjausjärjestelmissä, jotka ovat keskeisiä oppimisen kannalta.

Leikkiessämme olemme yleensä uppoutuneet täysin tekemäämme asiaan ja näin huomio pysyy tehokkaasti yllä. Tämän seurauksena muistamme asioita paremmin. Samaten opittavat asiat kytkeytyvät leikin kautta rikkaampiin asiayhteyksiin kuin sanalistoja pänttäämällä.

Leikki myös mahdollistaa monenlaisten uusien asioiden kokeilemisen. Tätä kautta saamme koko ajan paremmin selville, missä oma sydän sykkii vapaimpana – siis missä koemme suurimpia flow-kokemuksia. Leikkiessämme voimme hölmöillä vapaasti ja kokeilla erilaisia uusia vaihtoehtoja, ja näin oppia tehokkaasti uudenlaisia tapoja toimia ja ajatella.

Taitava oppiminen ei onnistu otsa kurtussa. Oppiminen on leikin asia.