Max Payne -pedagogiikkaa

Suomalaisen pelitalo Remedyn hittipeli Max Payne hyödynsi nerokasta menetelmää, jonka avulla pelaaja pysyi tanakasti flow-kanavassa. Aluksi peli kiristi vaikeustason niin ylitsepääsemättömäksi, ettei pelaaja enää päässyt eteenpäin. Kun peli päättyi, pelimoottori pudotti vaikeustasoa pari pykälää.

Nyt peli nosti taas hissukseen vaikeustasoa, kunnes pelaajan taitojen rajat tulivat vastaan – ja sama juttu uudelleen muutamaan kertaan, kunnes peli oli säätänyt vastuksen prikulleen pelaajan flow-kanavaan. Loppumatkan pelaaminen sujui kuin tanssi.

Samaa periaatetta voisi käyttää tehokkaasti myös oppimisessa: nostetaan vaikeustasoa nopeasti, kunnes rajat tulevat vastaan. Sitten pari askelta taaksepäin, ja sama uudelleen.

Kenties oppimisen optimitila löytyykin Max Payne -pedagogiikasta.

Tyhmyys on suhteellista

Richard Branson kärsi nuorena pahasta lukihäiriöstä. Teini-ikäiselle Bransonille kotiläksyt olivat ylitsepääsemättömän vaikeita, ja mielenkiinto kohdistuikin lähinnä urheiluharrastuksiin. Ihmisten kanssa Branson tuli kyllä loistavasti juttuun. Harmi vaan, ettei siitä saanut numeroita. Opettajien mielestä Branson oli tyhmä kuin saapas.

Lopulta ongelmat kärjistyivät niin, että nuori Branson joutui keskeyttämään koulunkäynnin.  17-vuotiaana hän perusti ystävänsä Jonny Gemsin kanssa ensimmäisen liikeyrityksensä, Student-lehden. Alkupääomaa oli äidiltä saadut neljä puntaa postimerkkeihin ja kirjekuoriin. Lehti menestyi, ja sen seurauksena yritteliäs Branson siirtyi seuraavaksi levyjen myyntiin. Musiikkibisnes veti syvemmälle, ja syntyi levy-yhtiö Virgin Records.

Virginin ensimmäinen kiinnitys oli tuntematon parikymppinen Mike Oldfield. Hänen debyyttilevynsä, kahdesta puolen tunnin pituisesta kappaleesta koostunut äkkiväärä Tubular Bells myi miljoonia. Loppu on historiaa.

Sir Richard Branson on yksi Britannian kaikkien aikojen menestyneimmistä liikemiehistä ja filantroopeista. Tyhmyys on suhteellista.

Oppimisen vallankumous

Katsoin pääsiäisen alla Khan Academyn perustajan Salman Khanin ällistyttävän TED-puheen. Siinä Khan esitteli verkkosivustollaan saamiaan oppimistuloksia. Khan Academyn oppimistulokset ovat täysin linjassa tässäkin blogissa esiteltyjen tutkimuslähtöisten periaatteiden kanssa: synnynnäistä lahjakkuutta ei ole olemassa, ja kun lapset pääsevät työskentelemään omassa tahdissaan flow-kanavassa, joka ikinen oppii!

Khanin mallissa perinteinen oppimistapahtuma käännetään nurin niskoin.

Kuten Khan linjaa, normaalisti opettaja käyttää suurimman osan ajastaan esitellen oppiainesta, josta oppilaat saavat käyttöönsä vain murto-osan. Samalla se aika, jolloin oppilaat todella tarvitsisivat asiantuntevaa ihmiskontaktia, käytetään kotona. Todellista ongelmanratkaisua lapset joutuvat puurtamaan yksin kotona ilman apua.

Toisekseen, kun lapset testataan, he ovat kukin omalla yksilöllisellä kehitysasteellaan. Nykykoulu kirjoittaa tämän kuitenkin kiveen ja eteenpäin jatketaan riippumatta siitä, kuinka hyvin kukin asiansa hallitsee. Tilanne on hieman sama, kuin pyöräilemään opeteltaisiin niin, että joidenkin lasten kohdalla eteenpäin mennään kun on vasta opittu kääntämään etupyörää vasemmalle. Koulun oletus siitä, että lapset jakautuisivat osaamiseltaan Gaussin käyrälle johtuu juuri siitä, että kullakin hetkellä näin tosiaan on.

Jos lapset saavat sen sijaan oppia omaan tahtiinsa, ei mitään Gaussin käyrää ole. Tällöin joka ikisestä tulee kympin oppilas ennen pitkää! Khanilla on näyttää kovaa dataa tämän tueksi: verkkosivusto kerää oppimistuloksia laajalta oppilasjoukolta. Eräässä kaaviossa nähtiin, että jos koe pidettiin kuukauden kuluttua oppimisen alkamista, monet lapset olivat osaamisen häntäpäässä ja näyttivät hitailta ja tyhmiltä. Kahdessa kuukaudessa nämä samat lapset olivatkin kehittyneet luokan kärkiosaajiksi!

Khanin menetelmä perustuu siihen, että koko koulun asetelma käännetään nurinpäin. Lapset tutustuvat oppiainekseen omaan tahtiin kotonaan. Kotitehtävinä on siis lähinnä innostavia videoita, joita lapset voivat tutkia silloin kun se parhaiten omaan viretilaan sopii. Luokkahuoneessa tehdään sitten tehtäviä. Samalla opettaja näkee Khan Academyn rajapinnasta, kuka osaa ja kuka ei – ja hän voi suunnata huomionsa niihin oppilaisiin, jotka apua todella tarvitsevat.

Lisäksi hän näkee, ketkä oppilaista osaavat jo apua tarvitsevien alueen hyvin. Opettaja voikin ohjata asian osaavan oppilaan neuvomaan sen kanssa vielä kamppailevaa. Näin kumpikin oppilas syventää osaamistaan entisetään, eikä kolmenkymmenen mukulan luokkahuonekaan ei ole ongelma. Opettaja voi suunnata resurssinsa juuri sinne, missä ne oppimstuloksen kannalta ovat tarpeellisia.

Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta. Tämä on todellisuutta jo Khanin vetämissä pilottikouluissa ympäri USA:ta. Tämä voi olla todellisuutta tänään myös suomalaisissa kouluissa: Khan Academyn saa käyttöön parilla hiiren klikkauksella.

Tulevaisuuden koulussa ei ole lahjakkaita ja lahjattomia oppilaita. Tulevaisuuden koulussa on oppilaita, joista joka ikinen on mestari niissä asioissa, jotka juuri häntä kaikkein eniten kiinnostavat. Tieteellinen tutkimus on osoittanut tämän jo pari kymmentä vuotta. Nyt Khan Academy näyttää sen toteen käytännössä. Oppimisen vallankumous on käynnistynyt.

Miksi idolit ovat tärkeitä?

Hurahdin joskus 12-vuotiaana ranskalaisen Jean-Michel Jarren musiikkiin. Haalin kaikki Jarren levyt ja katsoin uudestaan ja uudestaan videolta hänen megakonserttejaan. Yläasteella minulle selvisi, ettei syntikkafanitus ollut suuressa suosiossa. Olisi pitänyt tykätä Bon Jovista.

Aloinkin häpeillä idoliani ja piilotin hänen levynsä. Kirjastosta kopioin rokkilevyjä kasetille ja pidin reteästi Faith No Moren t-paitaa. Samalla päätin, että minähän en idoleita tarvitse.

Idolit ovat kuitenkin tärkeitä.

Ensinnäkin, idolit auttavat pysymään oikealla tavalla nöyränä. Nuorena miehenä ajattelin, että miksi minä idolisoisin ketään? Minähän olen vähintään yhtä taitava kuin kaikki maailman parhaat tekijät yhteensä! Samalla hukkasin kuitenkin ymmärryksen siitä, että taito on muutakin kuin itsevarmuutta.

Toisekseen, idolit ovat ennen kaikkea tärkeitä siksi, että he ovat tehneet jo kertaalleen jotain erinomaisesti. Jos et tunne sitä, mitä on jo tehty, päädyt helposti apinoimaan pinnallisesti maailman huippuja. Tutustumalla sen sijaan siihen, miten asiat on tehty erinomaisesti, voit lopulta rakentaa sen päälle.

Kolmanneksi, idolit ovat tärkeitä, koska he antavat toivoa. Maailman huiput da Vincistä Einsteiniin eivät ole suinkaan syntyneet kultalusikka suussa. Sen sijaan he ovat ponnistelleet tiensä huipulle uskomalla omaan sydämeensä – ja seuraamalla omia idoleitaan.

Minulle yksi tärkeä idoli on Thomas Edison, joka pystyi kokoamaan ympärilleen USA:n aikansa tieteen huiput ja tekemään huikeita läpimurtoja heidän kanssaan. Toinen tärkeä roolimalli on Steve Jobs, jonka intohimo ja käsittämätön kyky keskittyä olennaiseen tuottivat meille tämän hetken hienoimmat elektroniset härpäkkeet.

Tärkeä rooli on myös ollut lähi-idoleilla, eli opettajilla: väitöskirjani ohjaajalla Sami Pihlströmillä,joka on opettanut minulle enemmän kuin tietääkään, sekä Esa Saarisella, joka on nähdäkseni Suomen tärkein soveltavan filosofian suunnannäyttäjä.

Jarrenkin levyt uskalsin viimein kaivaa muutama vuosi sitten naftaliinista. Me seisomme kaikki jättiläisten hartioilla.

Pelko auttaa keskittymään

Viime sunnuntaina parhaan naispääosan Oscarin voittanut Meryl Streep kertoi maanantain Metro-lehden haastattelussa, että häntä vaivaa yhä epävarmuus aina uuteen rooliin tarttuessaan.

Tämä ei kuitenkaan Oscar-voittajaa haittaa. Vaikka jokainen uusi rooli pelottaa, Streep on kääntänyt pelon voimavaraksi. Tähtinäyttelijälle, kuten hänen lukemattomille kollegoilleen, pelko ei ole jotain, josta täytyy kääntyä pois. Pelko on näyttelijälle tärkeä energian lähde, joka auttaa pysymään raikkaana ja välttämään rutiineja.

Alkuasetelma ei määrää lopputulosta

Vuonna 1902 saksalainen fysiikan jatko-opiskelija yritti saada akateemista työtä. Kun hänen yliopistoille lähettämänsä hakemukset tyrmättiin yksi toisensa jälkeen, hän pyrki yläasteen opettajaksi. Tässäkään ei tärpännyt, johtuen erityisesti hänen huonoista suosituksistaan. Opintomenestys kun ei ollut kärkiluokkaa, eikä kaveri oikein tullut toimeen professorienkaan kanssa.

Lopulta opiskelijan tuttava sai järjestettyä hänelle suojatyöpaikan sveitsiläisestä patenttitoimistosta. Patenttitoimistossa puuhastellessaan hän kirjoitti lukuisia fysiikkaa koskevia papereita. Paperit olivat hyvin keskinkertaisia, ja joissain oli jopa virheitä. Nuorukaista ajoi kuitenkin eteen päin palava rakkaus fysiikkaa kohtaan.

Vuonna 1905 saksalaisnuorukainen julkaisi viisi artikkelia.

Ensimmäinen paperi hyväksyttiin hänen väitöstyönään.

Toinen ansaitsi hänelle fysiikan Nobelin palkinnon.

Kolmas paperi mullisti käsityksemme maailmankaikkeuden rakenteesta. Se esitteli erityisen suhteellisuusteorian.

Alkuasetelma ei määrää lopputulosta.

PS. Katso täältä aiheeseen liittyvä inspiraatiovideo, jossa kerrotaan lisää samanlaisia tarinoita.

Jokainen ihminen on erityisyksilö

Meillä on kaksi voimallista valtavirtakulttuuria, jotka ohjaavat käsitystä yksilöllisyydestä. Erityisesti Amerikassa suosioon on noussut alun perin Kreikasta kumpuava sankarikulttuuri. Sankarikulttuuri korostaa erityisyksilöitä, jotka nousevat ryhmän yläpuolelle. John McClane, Rambo ja Akilleus osoittavat kaikki olevansa ensiluokkaisia kansalaisia tavisten laotessa sotakentillä.

Suomeen on puolestaan juurtunut slaavilaisperäinen ryhmähenki, jonka mukaan ketään ei saisi nostaa ryhmän yläpuolelle. Se tiivistyy lauselmaan: “Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Suomalaisessa kulttuurissa normi on tasapäisyys – ja siitä irti rimpuileminen vaatii vähintään nallewahlroosilaisen egon.

Amerikassa siis pyritään kannustamaan huippujen syntymistä. Suomessa taas halutaan lanata kaikki samalle viivalle. Kumpikaan strategia ei kuitenkaan toimi kovin hyvin. Ensimmäisestä seuraa jyrkkää eriarvoisuutta. Toisesta puolestaan latteaa tasapäisyyttä. Sitä paitsi, on olemassa kolmaskin vaihtoehto. Sivuutetaan sekä eriarvoistaminen että tasapäistäminen.

Joka ikinen ihminen on erityisyksilö.

Kuka tahansa voi päästä omassa intohimossaan flow-kanavaan ja kehittyä alansa huipputekijäksi. Juuri sinun huippukohtasi liittyy kuitenkin ennen kaikkea temperamenttiisi – ei koulutukseesi tai siihen, mitä muut sinulta odottavat. Joitakin temperamentista kumpuava kutsumus ohjaa punaiselle matolle tai hiukkaskiihdyttimen ääreen. Toisille flow-kanava löytyy puolestaan trukin puikoista tai putkia rassaten. Kysymys kuuluukin: kuinka sinusta voi tulla paras mahdollinen sinä?

Me myös tarvitsemme näitä todellisia erityisyksilöitä. Jos putkesi paukahtavat, haluatko, että hommaa hoitaa mieluummin duuniinsa leipääntynyt potentiaalinen rokkitähti, vai putkimiehen hommista intohimoisesti pikkunappulasta unelmoinut ammattilainen?

Jokaisen ihmisen arvo on prikulleen sama. Todellista osaamista ruokkivassa yhteiskunnassa ei ole Gaussin käyrää, eikä tähdenlentoja. Osaavassa yhteiskunnassa jokainen on oman alansa supertähti – oli sitten kyse kvanttifysiikasta tai trukin kuljettamisesta. Jokainen ihminen on erityisyksilö.

Ihmisenä olon perustila on flow

Steve Jobs kertoi elämänkerrassaan jutun neljännen luokan opettajastaan. Jobs oli ala-asteella pahemman luokan häirikkö. Neljännen luokan opettaja tajusi kuitenkin, ettei Jobs ollut pikkugangsteri. Poika oli vain turhautunut, koska hänellä oli tylsää. Opettaja alkoi antaa pikku-Jobsille lisätehtäviä ja niin hän rauhoittui tunneilla. Jobs totesi, että ilman opettajaansa hänestä olisi todennäköisesti tullut taparikollinen.

Gillian Lynne oli puolestaan saanut diagnoosin ylivilkkaudesta. Tyttö ei pärjännyt koulussa, koska hän ei meinannut pysyä tunneilla millään paikoilla. Tytön onneksi hoitava lääkäri vaihtui. Kun uusi lääkäri kutsui tytön äidin luokseen, hän napsautti radion päälle ja poistui huoneesta. Pikku-Gillian ponnahti saman tien pystyyn ja alkoi tanssia. ”Arvon rouva”, sanoi lääkäri, ”tyttärenne ei ole sairas. Tyttärenne on tanssija.” Äiti kiikutti pikkutytön tanssitunneille. Lopulta hänestä tuli maailmankuulu tanssija ja koreografi, jonka kädenjälkeä saadaan ihastella muun muassa menestysmusikaaleissa Cats ja Phantom of the Opera.

Mutta kuinka monelle turhautuneelle tai ylivilkkaalle lapselle käy huonommin kuin Jobsille tai Lynnelle? On ihan päätöntä, että ajattelemme yhä, että tylsistyminen ja turhautuminen ovat osa normaalin ihmisen elämää.

Normaalin elämän ei kuulu olla turhauttavaa.

Steve Jobs, Gillian Lynne ja lukemattomat muut maailman huipputekijät ovat onnekkaita: niitä, joiden ympäristö on tajunnut heidän erityisyytensä. Mutta kuinka monta potentiaalista huippua istuu tällä hetkellä linnassa lusimassa, koska kukaan ei hoksannut antaa vähän enemän tekemistä, vähän enemmän vastusta? Ja vastaavasti, kuinka moni syrjäytyy, kun taitotaso ei yllä Gaussin käyrän keskikohtaan levottomien jalkojen tähden? Tämä on erityisen hälyttävää siksi, että vastaus sekä yli- että alisuorittajille on prikulleen sama: taitotason sovittaminen omaan nykytilaan. Tästä alkaa kasvu, jonka seurauksena niin huiput kuin pahnanpohjimmaiset ampaisevat raketin lailla oman alansa huipuiksi.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksissaan löytämä flow-kanava osoittaa sen, että kuka tahansa pystyy kehittymään haluamallaan alalla. Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta: hitaalle oppilaalle vastusta lasketaan, ja nopealle sitä nostetaan. Näin kukaan ei turhaudu, eikä kukaan putoa kelkasta. Ja kun oppilas pääsee flow-kanavaan, kehitys tapahtuu kuin itsestään. Tästä ihmisen hermoston toimintaperusteet pitävät huolen.

Joka ikisellä ihmisellä on jokin sellainen asia, johon hän voi suhtautua intohimoisesti. Harjoittelemalla alaansa flow-kanavassa kuka tahansa pystyy kehittymään oman alansa huipputekijäksi. Tyhmyys tai fiksuus riippuu tarkalleen siitä, pääseekö ihminen toimimaan omalla optimitasollaan. Flow-kanavassa kehitystä tapahtuu. Sen ulkopuolella oppi tyrehtyy.

Ei ole olemassa tyhmiä tai fiksuja ihmisiä – on vain tyhmiä tai fiksuja tapoja toimia. Tylsistyminen ja turhautuminen tönivät ihmisen pois optimitilasta – ja siihen takaisin pääsyyn on yksinkertainen ratkaisu: tekemisen haastavuuden suhteuttaminen todelliseen taitotasoon. Turhautumisen aika on ohi. Ihmisenä olon perustila on flow.

Unelmien koulu

Viisivuotias tyttäreni on innostunut oppimisesta, eikä malttaisi enää odottaa kouluun pääsyä. Kysyin häneltä taannoin, minkälaisessa koulussa hän haluaisi opiskella.

Unelmien koulu on kuulemma sellainen, jossa saa tehdä temppuja ja kiipeillä. Siellä on paljon laskutehtäviä. Kotiin saa viedä läksykirjoja luettavaksi. Saa siis tehdä kaikenlaista. Tekemällä oppii.

iPad – tulevaisuuden koulu

Lapsemme ovat innostuneet oppimisesta. Viisivuotias esikoinen on opetellut omaan tahtiinsa muun muassa yhteen- ja vähennyslaskun sekä lukemisen ja kirjoittamisen. Kolmivuotias pikkuveli opetteli puolestaan muutamassa viikossa värien ja numeroiden nimet englanniksi. Rohkenen kuitenkin väittää, etteivät muksut ole syntyjään sen fiksumpia kuin muutkaan ikäisensä pikkulapset. He ovat vain päässeet pienestä pitäen harjoittelemaan juuri niitä asioita, jotka heitä kulloinkin kiinnostavat. Tarpeeksi virikkeitä tarjoavassa ympäristössä lapset ovat voineet kokeilla kaikenlaista – ja singahtaa flow-kanavaan juuri niissä asioissa, jotka heitä itseään kulloinkin eniten kiinnostavat.

Ihminen oppii, kun hän on kiinnostunut – ja kun oppiainesta on riittävästi saatavilla.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä lastemme oppimisessa ovat olleet erilaiset oppimispelit. Lapset innostuvat peleistä luonnostaan. Kun peliin on kytketty vielä tasokasta sisältöä, esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, hulahtaa oppi päähän kuin itsestään. Nykyaikana iPad-taulutietokoneeseen voi asentaa kymmenittäin oppimisohjelmia, joita lapset voivat käyttää omaan tahtiinsa.

Esikoistyttö on innostunut treenaamaan laskutaitoaan esimerkiksi upeasti toteutetun Grow Your Garden -logiikkapelin avulla. Pikkuveljen kielitaito on puolestaan karttunut aivan loistavan Fun English -pelin avulla. Vanhemman rooliksi jää oppimistapahtumassa vastata kysymyksiin silloin kun niitä herää – ja huolehtia siitä, ettei kaikki aika mene tabletin kanssa vehdatessa.

Intialaisen Sugata Mitran kokeissa kävi ilmi, että intialaiset hindinkieliset katulapset oppivat jopa englanninkielistä materiaalia kun heidät jätetään tutkailemaan sitä tietokoneelta omaan tahtiinsa. Mitra nimittää menetelmää itseohjautuvaksi oppimiseksi. Omien lasteni kohdalla olen nähnyt tämän tapahtuvan ihan käytännössä.

Jättämällä lapsille vapaaseen käyttöön täyteen ahdetun iPodin tai iPadin, läjäpäittäin kirjoja, palikka- ja logiikkapelejä sekä esimerkiksi WSOY:n erinomaisen Oppi & Ilo-sarjan tehtäväkirjoja, lapset voivat kokeilla omaan tahtiinsa mielenkiintoonsa sopivia juttuja, ilman painetta oppimisesta tai kokeista suoriutumisesta. Riittävän virikkeellisessä ympäristössä lapset oppivat  valtavasti ihan itsestään: pienen lapsen halu oppia uusia asioita kun on loppumaton.