Tuottavuuden syöksykierteestä uuteen nousuun

Viime aikoina on puhuttu paljon työaikojen ja työurien pidentämisestä. Erityisesti kovilla oleva raskas teollisuus kärsii siitä, ettei työntekijöiden tuottavuus vastaa haastavaa markkinatilannetta. Tulos syöksyy ja tulevaisuus näyttää synkältä. Ratkaisuksi ehdotettu työajan pidentäminen tuskin kuitenkaan helpottaa ongelmaa. Se voi jopa synnyttää entistä suurempia taloushaasteita.

Taloustieteen nobelisti Edmund Phelps totesi taannoin London School of Economicsilla pitämällään luennolla, että tuottavuuden voi laskea tällä kaavalla:

tuottavuus = pääoma x aika x inhimillinen pääoma

Työaikaa ja eläkeikää ylös hilaavat ovat ilmeisesti ajatelleet ykskantaan, että jos aikakerrointa hilataan ylös, tuottavuus kasvaa.

Puhtaan matemaattisessa maailmassa näin olisikin asian laita. Mutta kun emme elä matemaattisessa maailmassa, vaan ihmisten maailmassa. Ja ihmisten maailmassa lisääntynyt työkuorma lisää myös stressin ja ahdistuksen määrää.

Työajan lisääminen korreloi itse asiassa käänteisesti inhimillisen pääoman kanssa. Toisin sanoen, jos työaikoja nostetaan, yksilöllinen työteho laskee. Erityisen keskeistä tämä on tietointensiivisillä ja palveluun keskittyvillä aloilla, joissa viretila korreloi suoraan suorituksen laadun kanssa. Ongelmanratkaisukyky ja sosiaalinen kanssakäyminen kun sukeltavat kuin lehmän häntä kun väsymys lisääntyy.

Niin kuin Pekka Pohjakallio ja Saku Tuominen huomauttavat erinomaisessa Työkirjassaan, viimeisen sadan vuoden aikana merkittäviä tuottavuusnousuja on saatu nimenomaan työaikaa lyhentämällä. Syy on juuri tämä käänteiskorrelaatio inhimillisen pääoman kanssa.

Työajan nostaminen johtaa siis erittäin todennäköisesti kokonaistuottavuuden laskuun. Sitten vasta pulassa olemmekin.

Mikä siis avuksi?

Phelps totesi luennollaan, että olennaisin parametri yhtälössä on inhimillinen pääoma. Jos satsaamme ihmisten innostukseen, hyvinvointiin, toimiviin työolosuhteisiin ja järkevään ja reiluun johtajuuteen, nousee ihmisen suorituskyky raketin lailla. Tästä on viime aikoina tullut tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Innostuneet ihmiset tuottavat fiksusti johdetuissa yhteisöissä käsittämättömiä onnistumisia. Samalla kun naapuritalossa kehnosti johdetut työnarkkarit raatavat kellon ympäri saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi.

Kaikkein surullisin esimerkki tuottavuuden täysin päättömästä johtamisesta on nykyaikainen yliopistojärjestelmä. Käytännössä hyödyttömään mittaamiseen ja byrokratiaan johdetut yliopistot kuluttavat tuntikaupalla huippukoulutettujen tutkijanerojen aikaa lomakkeiden täyttämiseen, tuntien mittaamiseen ja alaisten älyvapaaseen arviointiin. Niin kuin Panu Raatikainen kirjoituksessaan osuvasti luonnehti, yliopistoista on tullut byrokraattisessa kafkamaisuudessaan pienoiskoon Neuvostoliitto.

Samalla yritykset ovat kuitenkin jo ilahduttavasti heränneet siihen, ettei ihmisiä voida johtaa puhtaan matemaattisesti, vaan tarvitaan jotakin muuta. Alati nopeammin muuttuvassa markkinataloudessa yksilöiden innostuneisuus ja järkevä johtamiskulttuuri eivät enää ole kiva pikku rekrytointibonus. Ne ovat pian elinehto tulokselliselle yritykselle.

Jos haluamme veivata kansantalouden uuteen nousuun, kannattaisi meidän nähdäkseni seurata Phelpsin kehotusta ja satsata inhimilliseen pääomaan. Siis innostukseen, reiluun johtajuuteen, fiksusti suunniteltuun koulutukseen ja perusturvaan. Ulos joutavat tuntimittarit, lomakeviidakot, luottamuksen ja arvostuksen puute sekä ihmisten kohteleminen objekteina.

Siinä vaiheessa kun saamme ihmiset ihan aidosti innostumaan omasta työstään meillä onkin sitten käsissämme ihan vastakkainen ongelma. Aidosti työstään ja työyhteisöstään innostunutta kun voi olla koko lailla hankalaa saada lomailemaan riittävästi.

Rakkaus ei ole tunne

Keltainen lehdistö tekee parhaansa ottaakseen yhden tärkeimmistä sanoistamme hengiltä. Puhutaan salarakkaista ja julkkisten uusrakkaista. Lehtien palstoilla repostellaan oman tunne-elämän vuoristorataisuudella. Samalla unohdetaan, mistä rakkaudessa on oikeasti kysymys.

Rakkaus ei ole tunne, vaan päätös. Päätöksen taustalla on kyllä ihastusta ja intohimoa. Mutta näistä tunteista kypsyy todellinen rakkaus: autenttinen halu sitoutua. Pappi ei kysy vihkiseremoniassa: ”onko hyvä fiilis?” Hän kysyy: ”tahdotko?”

Rakkaus on tahtomista. Se on sitä, että vaikka ei aina tuntuisikaan hyvältä, sitoudut silti. Vaikka sattuu, olet vierellä. Vaikka on vaikeaa, kannattelet. Olet läsnä. Päätät. Ja päätät yhä uudelleen.

Rakkaus voi kohdistua ihmiseen. Se voi myös kohdistua työhön tai aatteeseen. Niin kuin Steve Jobs sanoi, työ voi olla yksi elämän suurista rakkaustarinoista.

Rakkaus on autenttista halua sitoutua. Se on antautumista, oman elämän antamista toisen käteen. Rakkaus on sitä, että toinen menee minun edelleni. Se on sitä, että minusta tulee suurempi kuin mitä yksin olen. Se on yhdessä yhdeksi tulemista.

Rakkaus on päätös siitä, että kävi miten kävi, toinen menee aina edelle. Kenties rakkauden kirkkain osoitus onkin varmuus siitä, että on valmis kuolemaan toisen puolesta.

Me tarvitsemme lisää rakkautta. Me tarvitsemme lisää tahtoa. Lisää halua jatkaa, vaikka sattuisi.

Tunteet tulevat ja menevät, ne ovat hetkellisiä. Rakkaus, päätös, pysyy.

Rakkaus on päätös antautua toiselle. Ja rakentaa vuosi vuodelta yhdessä parempaa.

Suomalaisen sisun uusi aalto

Nuori supersankari Pekka Hyysalo pisti sosiaalisen median sekaisin torstain Sarasvuo-ohjelmassa.

Kun ihminen elää vahvuuksiensa kautta, heikkoudet eivät katoa minnekään. Ne vain menettävät merkityksensä. Aivan liian moni meistä kuitenkin vain tuijottaa heikkouksiaan.

Martin Seligmanin kuuluissa luonteenvahvuustutkimuksissa kävi ilmi, että ihmiset, jotka tunnistavat vahvuutensa ja elävät niiden kautta myös voivat merkittävästi paremmin.

Meissä jokaisessa on heikkouksia. Niitä korjaamalla ei tule koskaan valmista. Mutta tunnistamalla, missä olemme vahvoja, voimme elää täyttä elämää, olivat heikkoudet minkälaisia vain.

Toistan: meistä jokaisella on heikkouksia. Yhdellä se näkyy huterana kävelynä. Toisella levenneenä vatsanseutuna. Kolmannella epävarmuutena nukkumaan mennessä. Kukaan ei ole täydellinen.

Mitä uskomattomimmat vastoinkäymiset voivat kääntyä vahvuuksiksi. Joskus tämä vaatii sisua. Tästä Hyysalo on erinomainen esimerkki.

Tästä syystä onkin ollut päätöntä nähdä, miten näinkin inspiroiva ja kannustava esimerkki voi ruokkia kyynistä ajatusmaailmaa.

Amu Urhonen syytti Sarasvuota ja Wirtasta ylistämällä alistamisesta. Aika hämmentävä ajatus.

Nähdäkseni Sarasvuo ja legendaarista tilannetajua osoittanut Toni Wirtanen nimenomaan kohtasivat Hyysalon vertaisenaan.

Niin kuin pitääkin. Jokaisen ihmisarvo kun on vakio, sama se miltä näyttää tai miten kroppa toimii.

Ja kai sen nyt kuuluukin olla inspiroivaa, kun joku pystyy nostamaan vahvuutensa esiin jopa tällaisen vastoikäymisen jälkeen. Hyysalo kun joutui onnettomuutensa jälkeen viettämään pitkän aikaa liikuntakyvyttömänä. Ja on siitä ponnistanut takaisin pystyyn. Seuraavaksi juoksee maratonin.

Emilia Lahti määrittelee sisun kykynä kääntää massiivinen vastoinkäyminen uudeksi mahdollisuudeksi. En ensi hätään keksi Talvisodan sankareiden jälkeen parempaa esimerkkiä sisusta kuin Hyysalon.

Ei Hyysalon haastattelu mitään cripspiraatiota edusta. Vaan puhdasta inspiraatiota.

Sisullaan kirkas esimerkki meistä jokaiselle.

Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji

Kanssakansalaiset, medborgare!

On aika teroittaa kepit. Kansanfilosofimme Pekka Himanen on jälleen ryöminyt kiven alta. Kuten me kaikki hyvin tiesimme jo etukäteen, Himasen tänään julkistettu raportti on täynnä tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tähän meidän rahojamme käytettiin seitsemän sataa tuhatta euroa!

Nyt kepit olalle ja kaikki yhdessä tuumin näyttämään Himanuljaskalle, missä kaappi seisoo. Eihän se käy laatuun, että mukaprofessori väsää kätyreidensä kera latteita visioita jostain tulevaisuuden Suomesta?

Ei käy.

Suomi oli parhaimmillaan 80-luvulla. Takaisin liennytys ja atomisodan uhka, niin kuin olisi jo. Ja kymmmenen pennin irtokarkit.

Ajatus siitä, että Suomi voisi kukoistaa, että täällä voisi satsata oikeasti hyvinvointiin iänikuisen byrokratiakierteen sijaan on ihan posketon. On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin hyvinvointihömppä.

Loppuisi jo valtiovallan pumpulinpehmeä höttöretoriikka. Meidän on saatava takaisin vanhat hyvät ajat, jolloin politiikassa puhuttiin oikeista asioista, niin kuin beekooteesta, tuposta, saltista ja etykistä. Kansakunnan tehtävänä oli tulla kiltisti tehtaalle kun kello käy. Olihan silloin sentään työpaikka turvattu.

Se, että itse pääministeri kehtaa sanoa, että politiikkaa pitäisi harjoittaa kansantajuisesti, tai taas tämä samainen filosofinplanttu vieläpä että Suomessa pitäisi satsata arvonantoon on ihan älytöntä. Ou pliis, niin kuin Ameriikanmaalla sanoisivat.

Kaiken kukkuraksi ovat oikein ministeritasolla saakka nyt innostuneet miettimään sitä, miten hyvinvointia voisi lisätä pahoinvoinnin poistamisen sijaan. Naminamihömppää on saatu sietää ihan tarpeeksi.

Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt ja vastaisuudessa, jos joku kehtaa nostaa ääntään ja yrittää tehdä asioita uudella tavalla, kaivetaan kepit esiin ja näytetään miten meillä päin asiat hoidetaan.

Tai ehkä ei?

Voisiko sittenkin ajatella, että on hienoa, että valtiovalta on ylipäätään tilannut tällaisen raportin? Että politiikassa oikeasti mietitään näitä asioita ja panostetaan niihin?

Voisiko ajatella, että on hienoa, että olemme ottaneet maailmassa ensimmäisten joukossa askeleita, jos kohta pieniä ja huteria, kohti aitoa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Voisiko ajatella, että on hienoa edes yrittää aloittaa keskustelua siitä, miten voisimme uudistaa Suomea niin, että ihmiset voisivat aidosti ja yleisesti hyvin?

Voisiko ajatella niin, että vaikka ensi yritys ei olisi mestariteos, se voisi toimia ensimmäisenä astinlautana kohti kukoistavaa ja uudenlaista Suomea? Tai edes avata keskustelua siitä?

Tai voisiko ajatella niin, että keskustelisimme asioista ja ratkaisuehdotuksista ihmisten ja epäonnistumisten sijaan?

Höpön löpön.

On tässä ajateltu ihan tarpeeksi, oikein seitsemän sadan tonnin edestä.

Nyt loppuu se ajattelu: kepit esiin ja menoksi. Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji. Onhan sitä jo harjoiteltu.

Jalkatyötä ja päätyötä

Minusta on ärsyttävää, että meihin on juurtunut niin syvään ajatus siitä, että menneisyys määrittää tulevaisuutta. Katsotaan, miten asiat ovat olleet ja johdetaan siitä tulevaisuuden mahdollisuushorisontti.

Tämä on ihan älytöntä. Jos menneisyys määrittäisi tulevaisuutta, ajaisimme yhä hevoskärryillä. Tai odotas, itse asiassa rymyäisimme ryhmy olalla mammuttimetsällä.

Mutta kun maailma muuttuu.

Itse asiassa maailma muuttuu alati nopeammin. Kun informaatio kulkee nopeammin, myös muutostahti kiihtyy, ja kun muutostahti kiihtyy, informaatio kulkee nopeammin. Loppu on historiaa. Tai siis tulevaisuutta.

Okei, mikä siis avuksi?

Tarvitaan kahdenlaista työtä. Jalkatyötä ja päätyötä.

Ilman jalkatyötä mitään ei tapahdu. Viime kädessä menestyksen salaisuus on maailman yksinkertaisin juttu: tee asioita.

Tai niin kuin Shervin Pishevar asian esitti Dublinin Web Summitissa: jos et kysy, vastaus on valmiiksi ”ei”.

Mutta mikä tahansa soheltaminen ei riitä.

Anders Ericssonin kuulussa lahjakkuustutkimuksessa huippuosaamisen salaisuus oli poikkeuksetta määrätietoinen harjoitus. Siis ei sinne tänne sutiminen, vaan systemaattinen asian haltuun ottaminen. Siihen eivät riitä pelkät jalat. Tarvitaan myös päätä.

Pää on kuitenkin kummallinen otus. Se jää vatvomaan – yllätys yllätys – juurikin sitä historiaa. Se poimii, ihan tutkitusti, tarkasteluun mieluummin uhkia kuin mahdollisuuksia. Ja se tykkää pysyä omissa oloissaan. Päästä jalkoihin on usein pitkä matka.

Sen tähden päätä pitää potkia panemaan asioihin vipinää. Pään ja jalan pitää siis mennä yhtä tahtia.

Mutta sitten tarvitaan vielä kolmas juttu.

Niin kuin Freder Fredersen totesi Fritz Langin klassikkoleffassa Metropolis, aivojen ja käden väliin tarvitaan sydän. Niin myös pään ja jalan.

Pää huolehtii tai innostuu. Jalka lepää tai liikkuu. Sydän määrää suunnan.

Kun pää maalaa kauniin horisontin, ja jalka tekee sen todeksi, maailma muuttuu.

Suuntana päivä päivältä parempi tulevaisuus.

Työttömyysotsikoinnin tilastoharha, osa 2

Innostuin vuodenvaihteen tienoilla tutkimaan työttömyystilastoja. Järkytyin löydöksistä. Viime jouluun asti olin luullut, että Suomen työllisyystilanne on surkea, ja pahentunut vain viime vuosien ajan. Kuten alkuvuoden blogipostauksessa kirjoitin, tosi asiassa suomalainen työttömyys on laskenut tasaisesti lamavuosista näihin päiviin asti.

Yleistyöttömyys on Suomessa melko matala. Syyskuussa Suomen työttömyysprosentti oli 7.6%. Nuorisotyöttömyyden kohdalla otsikointi on kuitenkin surullista luettavaa: nuorisotyöttömyysaste on lähes 25%. Ainoa ongelma on, että näillä kahdella luvulla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Nuorisotyöttömyysaste ei mittaa työttömien nuorten osuutta koko ikäryhmästä. Todellinen nuorison työttömyysprosentti – siis se luku, joka kertoo, kuinka iso osa kaikista nuorista on tällä hetkellä työttömänä – on noin kuusi. Tästä huolimatta käytännössä jokainen tuntemani ihminen, allekirjoittanut mukaan lukien, on elänyt siinä käsityksessä, että joka neljäs nuori on vailla työtä.

Selitystä harhaanjohtavalle otsikoinnille pohdin jo aiemmassa kirjoituksessani. Kyse on siitä, että kurjuus myy, kun taas työttömyysprosenttien laskusuunnasta on vaikeaa saada revittyä svengaavia otsikoita. Tämä mediatyöskentely on kuitenkin aivan päätöntä.

Jos nuoret valmistuvat ajattelemaan, että töitä ei yksinkertaisesti ole, ei niitä tule haettuakaan. Kun tähän vielä lyödään päälle täysin älyvapaa nykyinen työkeskustelu saavutettuine etuineen ja tutkintoa vastaavine työpaikkatoiveineen, on vyyhti valmis.

Oikean työn löytäminen ei tietenkään tapahdu kädenkäänteessä, vaan vaatii nykyaikana paljon oma-aloitteisuutta ja jopa itsetutkiskelua. Jos työnhaku kohdentuu ainoastaan omalle kapeasti rajatulle koulutusalalle, ei ole mikään ihme, ettei töitä meinaa löytyä.

Jos sen sijaan otat ohjat käsiisi ja tutkit omia intohimon kohteitasi ja työmarkkinoiden laajempaa tarjontaa, voi olla, että unelmiesi työpaikka odottaa nurkan takana. Töitä on kyllä tarjolla. Niitä ei vain löydy enää samalla tavoin kuin ennen vanhaan.

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja.

Ongelmana on, että kun suorimme ovesta ulos, alamme esittää normaalia.

Tämän seurauksena luulemme, että kaikki muut ihmiset ovat keskimäärin järkeviä ja harkitsevia, suuttuvat harvoin, puhumattakaan siitä, että päähän pälkähtäisi toisinaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Sehän on hullua!

Keskimäärin muut ihmiset tuntuvat toimivan tilanteissa aika rationaalisesti. Kun yhteiskuntaa vielä johdetaan olettamalla, että ihminen on rationaalinen eläin, on sekasotku valmis.

Meidän kykymme vaikuttaa ajatteluumme ja toimintaamme on paljon vähäisempi kuin luulemme. Ja samalla paradoksaalisesti paljon suurempi.

Et voi estää itseäsi ajattelemasta. Yritä vaikka. Edes parhaat zen-munkit eivät tähän pysty. Päähän siis pälkähtää mitä pälkähtää. Itse asiassa mitä enemmän pistät hanttiin, sitä hanakammaksi ajatus kiihtyy.

Samaten mieleen alkaa tunkevaa mielitekoa, sanotaanko vaikka suklaapatukkaa kohtaan, ei saa käskemällä hiljaiseksi. Halulta siipien katkominen on tavattoman vaikeaa. Muutoinhan kaikki olisivat mallin mitoissa.

Ja silti me oletamme, että ne ihmiset, jotka pystyvät pysyttelemään kondiksessa tai pitävät pään kylmänä kriisitilanteissa vaan ikään kuin päättäisivät jokaisen suklaahimon kohdalla, että en syö.

Tosi asiassa me olemme kaikki vähän outoja. Ehkä tekisikin hyvää esittää normaalia vähän vähemmän, niin että näkisimme miten normaalia on oikeastaan olla vähän outo. Että se on itse asiassa ihan okei.

Sinä et ole kuitenkaan sama asia kuin ajatuksesi. Itse asiassa voit vaikuttaa paljonkin siihen, miten ajattelet. Et siihen, mitä päähäsi pälkähtää. Mutta siihen, mitä sitten tapahtuu.

Vaikkei ajattelun käskeminen ole kauhean fiksua, on meillä käytössämme valtavat voimavarat vaikuttaa ajatteluumme. Ajatuksia ei voi komentaa. Mutta niitä voi ohjata. Kunhan ensin tajuamme, ettei se tapahdu sillä tavoin kuin normaalisti luulemme.

Ajatukset ovat kuin joenjuoksuja. Väliin hyppääminen aiheuttaa pärskeitä. Mutta kaivamalla kärsivällisesti uutta uomaa voi ajattelua muuttaa.

Outoa ajattelu tulee olemaan aina, ainakin vähän. Mutta uusia uria uurtamalla päivä päivältä palkitsevampaa.

Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö?

Mennäviikolla kiinnitin huomiota lööppiin, jossa joku ajankohtaiskaunotar totesi, että kauneus synnyttää kateutta. Tämä sama argumentti nousee esiin milloin minkäkin supermenestyjän tapauksessa.

Tapasin joskus kymmenkunta vuotta sitten ohimennen jossain tapahtumassa silloisen missin Karita Tuomolan. Kiinnitin huomiota siihen, miten ystävällisesti ja nöyrästi kansansuosikki suhtautui kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin. Enpä ole kuullut Tuomolan avautuneen ihmisten kateudesta.

Sama koskee tusinoittain erilaisia supermenestyjiä. Richard Branson on huippumenestyjä käytännössä millä tahansa mittapuulla katsottuna. Siitä huolimatta syvällekin menevä googlailu tuottaa Bransonista lähes poikkeuksetta positiivisia ja ihailevia osumia. Hittikirjailija Peter Høeg tai U2-tuottaja Brian Eno ajelevat tietääkseni miljoonistaan huolimatta yhä fillarilla. Eivät herätä kateutta. Viimeisimpänä nyt sitten vielä vaikkapa tämä Supercellin Paananen-Kodisoja -parivaljakko.

Luulenpa, että kateudeksi tulkitun negatiivisen sosiaalisen reaktion juurena on jokin ihan muu. Ylimielisyys.

Menestyjän on helppo erehtyä ajattelemaan, että hänen onnistumisensa tekee hänestä jotenkin paremman kuin muut. Tosi asiassa menestyjän ihmisarvo on prikulleen sama kuin kadunojaan kaatuneen spurgunkin.

Moni kysyy: jaa miten niin? Kai nyt joku superosaaja on monin verroin arvokkaampi kuin yhteiskunnan varoja kuppaava vapaamatkustaja?

Joo, jollain pragmaattisella, sanotaanko vaikka käyttöarvolla, mitattuna asia on juuri näin. Mutta kun ihmisarvo pitää sisällään paljon enemmän kuin vain sen, mitä hyötyä ihmisestä on tällä hetkellä.

Ihmisarvo pitää sisällään sen, mitä ihminen on nyt, mitä hän on ollut ja mitä hän tulee olemaan. Tämän päivän monimiljonääri voi olla ensi vuonna kiven sisässä. Spurgu voi nousta katuojasta, käydä suihkussa ja pyöräyttää ensi kuussa käyntiin huikeaa vauhtia nousevan kasvuyrityksen. Tai lausua sunnuntaisin runoja kantakapakassa.

Oikeasti, emme me voi arvioida ihmisiä vain sen perusteella, mitä he ovat juuri nyt. Joka ikisessä ihmisessä on mahdollisuuksia vaikka mihin, jos me vain osaisimme auttaa toisiamme tunnistamaan ja ruokkimaan nupullaan olevaa osaamista.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Luullakseni me vaistoamme tämän tosiseikan intuitiivisesti kaikki. Ja sen tähden menestyksen valossa patsastelua katsotaan karsaasti.

Nyt en siis tarkoita sitä, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Päin vastoin, ilo ja onnellisuus synnyttävät lisää iloa ja onnellisuutta. Mutta jos joku oikeasti luulee, että miltsi tilillä tai naama lehden kannessa nostaa hänet jotenkin paremmaksi kuin muut, on kyseessä virhepäätelmä.

Homma auennee viimeistään siinä vaiheessa, kun katsotaan, minkä arvostelman kautta ihminen tuo onneaan nähtäväksi. Jos perustana ovat ulkoiset tekijät – raha, maine tai toisten ihailu – on asetelma ongelmallinen. Vertailutekijät kun ovat viime kädessä kilpailtuja resursseja, joilla rehentely synnyttää sosiaalisesti vinoutuneen asetelman.

Jos taas perustana ovat sisäiset tekijät – itsetuntemuksesta kumpuava rauha, innostus arjen tekemistä kohtaan tai autenttisuus ja toisten palveleminen – seuraa näiden esiin tuomisesta myös muille hyvää mieltä. Flow tarttuu.

Menestyjällä on viime kädessä tavattoman helppo työkalu katkoa kateudelta siivet: nöyryys. Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin. Sama se miltä pankkitili tai lärvi näyttää.

Kaksi erilaista innostusta

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

Miksi verotus on oikein?

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme  yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.