Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji

Kanssakansalaiset, medborgare!

On aika teroittaa kepit. Kansanfilosofimme Pekka Himanen on jälleen ryöminyt kiven alta. Kuten me kaikki hyvin tiesimme jo etukäteen, Himasen tänään julkistettu raportti on täynnä tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tähän meidän rahojamme käytettiin seitsemän sataa tuhatta euroa!

Nyt kepit olalle ja kaikki yhdessä tuumin näyttämään Himanuljaskalle, missä kaappi seisoo. Eihän se käy laatuun, että mukaprofessori väsää kätyreidensä kera latteita visioita jostain tulevaisuuden Suomesta?

Ei käy.

Suomi oli parhaimmillaan 80-luvulla. Takaisin liennytys ja atomisodan uhka, niin kuin olisi jo. Ja kymmmenen pennin irtokarkit.

Ajatus siitä, että Suomi voisi kukoistaa, että täällä voisi satsata oikeasti hyvinvointiin iänikuisen byrokratiakierteen sijaan on ihan posketon. On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin hyvinvointihömppä.

Loppuisi jo valtiovallan pumpulinpehmeä höttöretoriikka. Meidän on saatava takaisin vanhat hyvät ajat, jolloin politiikassa puhuttiin oikeista asioista, niin kuin beekooteesta, tuposta, saltista ja etykistä. Kansakunnan tehtävänä oli tulla kiltisti tehtaalle kun kello käy. Olihan silloin sentään työpaikka turvattu.

Se, että itse pääministeri kehtaa sanoa, että politiikkaa pitäisi harjoittaa kansantajuisesti, tai taas tämä samainen filosofinplanttu vieläpä että Suomessa pitäisi satsata arvonantoon on ihan älytöntä. Ou pliis, niin kuin Ameriikanmaalla sanoisivat.

Kaiken kukkuraksi ovat oikein ministeritasolla saakka nyt innostuneet miettimään sitä, miten hyvinvointia voisi lisätä pahoinvoinnin poistamisen sijaan. Naminamihömppää on saatu sietää ihan tarpeeksi.

Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt ja vastaisuudessa, jos joku kehtaa nostaa ääntään ja yrittää tehdä asioita uudella tavalla, kaivetaan kepit esiin ja näytetään miten meillä päin asiat hoidetaan.

Tai ehkä ei?

Voisiko sittenkin ajatella, että on hienoa, että valtiovalta on ylipäätään tilannut tällaisen raportin? Että politiikassa oikeasti mietitään näitä asioita ja panostetaan niihin?

Voisiko ajatella, että on hienoa, että olemme ottaneet maailmassa ensimmäisten joukossa askeleita, jos kohta pieniä ja huteria, kohti aitoa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Voisiko ajatella, että on hienoa edes yrittää aloittaa keskustelua siitä, miten voisimme uudistaa Suomea niin, että ihmiset voisivat aidosti ja yleisesti hyvin?

Voisiko ajatella niin, että vaikka ensi yritys ei olisi mestariteos, se voisi toimia ensimmäisenä astinlautana kohti kukoistavaa ja uudenlaista Suomea? Tai edes avata keskustelua siitä?

Tai voisiko ajatella niin, että keskustelisimme asioista ja ratkaisuehdotuksista ihmisten ja epäonnistumisten sijaan?

Höpön löpön.

On tässä ajateltu ihan tarpeeksi, oikein seitsemän sadan tonnin edestä.

Nyt loppuu se ajattelu: kepit esiin ja menoksi. Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji. Onhan sitä jo harjoiteltu.

Jalkatyötä ja päätyötä

Minusta on ärsyttävää, että meihin on juurtunut niin syvään ajatus siitä, että menneisyys määrittää tulevaisuutta. Katsotaan, miten asiat ovat olleet ja johdetaan siitä tulevaisuuden mahdollisuushorisontti.

Tämä on ihan älytöntä. Jos menneisyys määrittäisi tulevaisuutta, ajaisimme yhä hevoskärryillä. Tai odotas, itse asiassa rymyäisimme ryhmy olalla mammuttimetsällä.

Mutta kun maailma muuttuu.

Itse asiassa maailma muuttuu alati nopeammin. Kun informaatio kulkee nopeammin, myös muutostahti kiihtyy, ja kun muutostahti kiihtyy, informaatio kulkee nopeammin. Loppu on historiaa. Tai siis tulevaisuutta.

Okei, mikä siis avuksi?

Tarvitaan kahdenlaista työtä. Jalkatyötä ja päätyötä.

Ilman jalkatyötä mitään ei tapahdu. Viime kädessä menestyksen salaisuus on maailman yksinkertaisin juttu: tee asioita.

Tai niin kuin Shervin Pishevar asian esitti Dublinin Web Summitissa: jos et kysy, vastaus on valmiiksi ”ei”.

Mutta mikä tahansa soheltaminen ei riitä.

Anders Ericssonin kuulussa lahjakkuustutkimuksessa huippuosaamisen salaisuus oli poikkeuksetta määrätietoinen harjoitus. Siis ei sinne tänne sutiminen, vaan systemaattinen asian haltuun ottaminen. Siihen eivät riitä pelkät jalat. Tarvitaan myös päätä.

Pää on kuitenkin kummallinen otus. Se jää vatvomaan – yllätys yllätys – juurikin sitä historiaa. Se poimii, ihan tutkitusti, tarkasteluun mieluummin uhkia kuin mahdollisuuksia. Ja se tykkää pysyä omissa oloissaan. Päästä jalkoihin on usein pitkä matka.

Sen tähden päätä pitää potkia panemaan asioihin vipinää. Pään ja jalan pitää siis mennä yhtä tahtia.

Mutta sitten tarvitaan vielä kolmas juttu.

Niin kuin Freder Fredersen totesi Fritz Langin klassikkoleffassa Metropolis, aivojen ja käden väliin tarvitaan sydän. Niin myös pään ja jalan.

Pää huolehtii tai innostuu. Jalka lepää tai liikkuu. Sydän määrää suunnan.

Kun pää maalaa kauniin horisontin, ja jalka tekee sen todeksi, maailma muuttuu.

Suuntana päivä päivältä parempi tulevaisuus.

Työttömyysotsikoinnin tilastoharha, osa 2

Innostuin vuodenvaihteen tienoilla tutkimaan työttömyystilastoja. Järkytyin löydöksistä. Viime jouluun asti olin luullut, että Suomen työllisyystilanne on surkea, ja pahentunut vain viime vuosien ajan. Kuten alkuvuoden blogipostauksessa kirjoitin, tosi asiassa suomalainen työttömyys on laskenut tasaisesti lamavuosista näihin päiviin asti.

Yleistyöttömyys on Suomessa melko matala. Syyskuussa Suomen työttömyysprosentti oli 7.6%. Nuorisotyöttömyyden kohdalla otsikointi on kuitenkin surullista luettavaa: nuorisotyöttömyysaste on lähes 25%. Ainoa ongelma on, että näillä kahdella luvulla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Nuorisotyöttömyysaste ei mittaa työttömien nuorten osuutta koko ikäryhmästä. Todellinen nuorison työttömyysprosentti – siis se luku, joka kertoo, kuinka iso osa kaikista nuorista on tällä hetkellä työttömänä – on noin kuusi. Tästä huolimatta käytännössä jokainen tuntemani ihminen, allekirjoittanut mukaan lukien, on elänyt siinä käsityksessä, että joka neljäs nuori on vailla työtä.

Selitystä harhaanjohtavalle otsikoinnille pohdin jo aiemmassa kirjoituksessani. Kyse on siitä, että kurjuus myy, kun taas työttömyysprosenttien laskusuunnasta on vaikeaa saada revittyä svengaavia otsikoita. Tämä mediatyöskentely on kuitenkin aivan päätöntä.

Jos nuoret valmistuvat ajattelemaan, että töitä ei yksinkertaisesti ole, ei niitä tule haettuakaan. Kun tähän vielä lyödään päälle täysin älyvapaa nykyinen työkeskustelu saavutettuine etuineen ja tutkintoa vastaavine työpaikkatoiveineen, on vyyhti valmis.

Oikean työn löytäminen ei tietenkään tapahdu kädenkäänteessä, vaan vaatii nykyaikana paljon oma-aloitteisuutta ja jopa itsetutkiskelua. Jos työnhaku kohdentuu ainoastaan omalle kapeasti rajatulle koulutusalalle, ei ole mikään ihme, ettei töitä meinaa löytyä.

Jos sen sijaan otat ohjat käsiisi ja tutkit omia intohimon kohteitasi ja työmarkkinoiden laajempaa tarjontaa, voi olla, että unelmiesi työpaikka odottaa nurkan takana. Töitä on kyllä tarjolla. Niitä ei vain löydy enää samalla tavoin kuin ennen vanhaan.

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja.

Ongelmana on, että kun suorimme ovesta ulos, alamme esittää normaalia.

Tämän seurauksena luulemme, että kaikki muut ihmiset ovat keskimäärin järkeviä ja harkitsevia, suuttuvat harvoin, puhumattakaan siitä, että päähän pälkähtäisi toisinaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Sehän on hullua!

Keskimäärin muut ihmiset tuntuvat toimivan tilanteissa aika rationaalisesti. Kun yhteiskuntaa vielä johdetaan olettamalla, että ihminen on rationaalinen eläin, on sekasotku valmis.

Meidän kykymme vaikuttaa ajatteluumme ja toimintaamme on paljon vähäisempi kuin luulemme. Ja samalla paradoksaalisesti paljon suurempi.

Et voi estää itseäsi ajattelemasta. Yritä vaikka. Edes parhaat zen-munkit eivät tähän pysty. Päähän siis pälkähtää mitä pälkähtää. Itse asiassa mitä enemmän pistät hanttiin, sitä hanakammaksi ajatus kiihtyy.

Samaten mieleen alkaa tunkevaa mielitekoa, sanotaanko vaikka suklaapatukkaa kohtaan, ei saa käskemällä hiljaiseksi. Halulta siipien katkominen on tavattoman vaikeaa. Muutoinhan kaikki olisivat mallin mitoissa.

Ja silti me oletamme, että ne ihmiset, jotka pystyvät pysyttelemään kondiksessa tai pitävät pään kylmänä kriisitilanteissa vaan ikään kuin päättäisivät jokaisen suklaahimon kohdalla, että en syö.

Tosi asiassa me olemme kaikki vähän outoja. Ehkä tekisikin hyvää esittää normaalia vähän vähemmän, niin että näkisimme miten normaalia on oikeastaan olla vähän outo. Että se on itse asiassa ihan okei.

Sinä et ole kuitenkaan sama asia kuin ajatuksesi. Itse asiassa voit vaikuttaa paljonkin siihen, miten ajattelet. Et siihen, mitä päähäsi pälkähtää. Mutta siihen, mitä sitten tapahtuu.

Vaikkei ajattelun käskeminen ole kauhean fiksua, on meillä käytössämme valtavat voimavarat vaikuttaa ajatteluumme. Ajatuksia ei voi komentaa. Mutta niitä voi ohjata. Kunhan ensin tajuamme, ettei se tapahdu sillä tavoin kuin normaalisti luulemme.

Ajatukset ovat kuin joenjuoksuja. Väliin hyppääminen aiheuttaa pärskeitä. Mutta kaivamalla kärsivällisesti uutta uomaa voi ajattelua muuttaa.

Outoa ajattelu tulee olemaan aina, ainakin vähän. Mutta uusia uria uurtamalla päivä päivältä palkitsevampaa.

Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö?

Mennäviikolla kiinnitin huomiota lööppiin, jossa joku ajankohtaiskaunotar totesi, että kauneus synnyttää kateutta. Tämä sama argumentti nousee esiin milloin minkäkin supermenestyjän tapauksessa.

Tapasin joskus kymmenkunta vuotta sitten ohimennen jossain tapahtumassa silloisen missin Karita Tuomolan. Kiinnitin huomiota siihen, miten ystävällisesti ja nöyrästi kansansuosikki suhtautui kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin. Enpä ole kuullut Tuomolan avautuneen ihmisten kateudesta.

Sama koskee tusinoittain erilaisia supermenestyjiä. Richard Branson on huippumenestyjä käytännössä millä tahansa mittapuulla katsottuna. Siitä huolimatta syvällekin menevä googlailu tuottaa Bransonista lähes poikkeuksetta positiivisia ja ihailevia osumia. Hittikirjailija Peter Høeg tai U2-tuottaja Brian Eno ajelevat tietääkseni miljoonistaan huolimatta yhä fillarilla. Eivät herätä kateutta. Viimeisimpänä nyt sitten vielä vaikkapa tämä Supercellin Paananen-Kodisoja -parivaljakko.

Luulenpa, että kateudeksi tulkitun negatiivisen sosiaalisen reaktion juurena on jokin ihan muu. Ylimielisyys.

Menestyjän on helppo erehtyä ajattelemaan, että hänen onnistumisensa tekee hänestä jotenkin paremman kuin muut. Tosi asiassa menestyjän ihmisarvo on prikulleen sama kuin kadunojaan kaatuneen spurgunkin.

Moni kysyy: jaa miten niin? Kai nyt joku superosaaja on monin verroin arvokkaampi kuin yhteiskunnan varoja kuppaava vapaamatkustaja?

Joo, jollain pragmaattisella, sanotaanko vaikka käyttöarvolla, mitattuna asia on juuri näin. Mutta kun ihmisarvo pitää sisällään paljon enemmän kuin vain sen, mitä hyötyä ihmisestä on tällä hetkellä.

Ihmisarvo pitää sisällään sen, mitä ihminen on nyt, mitä hän on ollut ja mitä hän tulee olemaan. Tämän päivän monimiljonääri voi olla ensi vuonna kiven sisässä. Spurgu voi nousta katuojasta, käydä suihkussa ja pyöräyttää ensi kuussa käyntiin huikeaa vauhtia nousevan kasvuyrityksen. Tai lausua sunnuntaisin runoja kantakapakassa.

Oikeasti, emme me voi arvioida ihmisiä vain sen perusteella, mitä he ovat juuri nyt. Joka ikisessä ihmisessä on mahdollisuuksia vaikka mihin, jos me vain osaisimme auttaa toisiamme tunnistamaan ja ruokkimaan nupullaan olevaa osaamista.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Luullakseni me vaistoamme tämän tosiseikan intuitiivisesti kaikki. Ja sen tähden menestyksen valossa patsastelua katsotaan karsaasti.

Nyt en siis tarkoita sitä, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Päin vastoin, ilo ja onnellisuus synnyttävät lisää iloa ja onnellisuutta. Mutta jos joku oikeasti luulee, että miltsi tilillä tai naama lehden kannessa nostaa hänet jotenkin paremmaksi kuin muut, on kyseessä virhepäätelmä.

Homma auennee viimeistään siinä vaiheessa, kun katsotaan, minkä arvostelman kautta ihminen tuo onneaan nähtäväksi. Jos perustana ovat ulkoiset tekijät – raha, maine tai toisten ihailu – on asetelma ongelmallinen. Vertailutekijät kun ovat viime kädessä kilpailtuja resursseja, joilla rehentely synnyttää sosiaalisesti vinoutuneen asetelman.

Jos taas perustana ovat sisäiset tekijät – itsetuntemuksesta kumpuava rauha, innostus arjen tekemistä kohtaan tai autenttisuus ja toisten palveleminen – seuraa näiden esiin tuomisesta myös muille hyvää mieltä. Flow tarttuu.

Menestyjällä on viime kädessä tavattoman helppo työkalu katkoa kateudelta siivet: nöyryys. Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin. Sama se miltä pankkitili tai lärvi näyttää.

Kaksi erilaista innostusta

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

Miksi verotus on oikein?

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme  yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.

Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy  toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Aktivoi laajennettu mielesi

Yksi mielestäni Filosofian Akatemian kiehtovimpia tutkimusprojekteja on vuonna 2010 käynnistynyt laajennetun mielen projektikaksikko. Itse Extended Mind -tutkimus käsittelee sitä, miten erilaiset työkalut ja laitteet vaikuttavat ajatteluun. Timo Tiuraniemen Extended Medium Theory -tutkimuksen päämääränä on puolestaan yhdistää Andy Clarkin ja David Chalmersin laajennetun mielen hypoteesia Marshall McLuhanin mediateoriaan.

Andy Clarkin ja David Chalmersin vuonna 1998 esittämä provokatiivinen väite kuuluu: jos jokin esine, esimerkiksi muistikirja, ottaa käsitelläkseen toimintoja, jotka yleensä kuuluvat mielelle, pitäisikö esinettä pitää mielen osana? Eli jos muistikirja auttaa muistamaan paremmin, onko se osa muistia? Clark ja Chalmers vastaavat: kyllä.

Argumentissa on aika paljon järkeä. Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, onko tietosi koodattu aivokuoren hermoverkkoihin, vai kirjoitettu ylös muistikirjaan, jos pääset siihen yhtä näppärästi käsiksi?

Ongelmana on tietysti, että usein näppäryys on aika kaukana käyttämistämme työvälineistä.

Vuonna 2011 perustimme laajennetun mielen aivoriihen, johon kuului suomalaisia loistoproffia ja teknoguruja. Pohdimme, voisiko työvälineillemme tehdä jotain, jotta ne toimisivat paremmin. Päädyimme siihen, että voi.

Viime vuodenvaihteen tienoilla Timo, jolla on myös pitkä koodaritausta, esitteli näkemyksensä siitä, miten laajennettu mieli voisi käytännössä toimia. Siis miten voisimme rakentaa sellaisen systeemin, joka mahdollistaisi mahdollisimman optimaalisen työnjaon biologisen ja digitaalisen, laajennetun mielen välillä.

Siis sillä tavoin, että tiedon hallinta, organisointi ja tallentaminen tapahtuisi yhtä ketterästi kuin biologisesti, samalla kun biologiselle mielelle jäisi enemmän tilaa ideoinnille, kokemuksille ja tuntemuksille.

Nyt tätä laajennettua mieltä on rakennettu kohta yhdeksän kuukautta, ja sen ensimmäiset askeleet maailmaan ovat alkaneet: viime perjantaina julkaisimme Extended Mind -ohjelman beta-odotuslistan kirjautumissivun.

Aktivoi laajennettu mielesi. Jos haluat ensimmäisten joukossa piakkoin valmistuvan ohjelman beta-version, kirjaudu täällä odotuslistalle.