Albert Einstein totesi kerran, että hän ei voi ymmärtää, miksi älykäs ihminen liittyisi poliittiseen puolueeseen. Värin tunnustaminen rajaa liikaa toiminnan vaihtoehtoja. Yhdelläkään puolueella kun tuskin on kaikki oikeat ratkaisut käsissään.
Omalla kohdallani olen pitkään pohtinut, että tunnustamani poliittinen väri lienee lähinnä violetti. Uskon vakaasti yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa itseään – tässä mielessä olen siis ilmiselvä sininen oikeistolainen. Samalla minusta on kuitenkin ensisijaisen tärkeää huolehtia aktiivisesti myös muista ihmistä ja synnyttää sellaisia yhteiskuntarakenteita, joissa huolenpitoa todella tapahtuu. Tässä suhteessa nojaan siis jyrkästi punaiseen vasempaan.
Itse asiassa oikeat ratkaisut löytyvät sekä oikealta että vasemmalta.
Nähdäkseni yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, painottaako ideologia yksilönvapautta vai yhteiskunnan rakenteita. Ongelmat syntyvät siitä, painotetaanko minusta ulospäin suuntautuvaa liikettä – vai ulkoa minuun päin. Eli onko tärkeintä se, miten muut hyötyvät minusta – vai miten minä hyödyn muista. Edellisessä tapauksessa homma toimii, jälkimmäisessä ei – oli ideologia sitten sininen tai punainen.
Vasemmistolainen ajattelutapa toimii loistavasti silloin, kun kysyn, mitä minä voin tehdä, jotta muilla olisi parempi olla. Eli millä tavalla juuri minä pystyn toteuttamaan vaikkapa solidaarisuusaatetta parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä vaiheessa kun argumentaatio siirtyy siihen, miten muiden pitäisi olla minua kohtaan solidaarisempia mennään kuitenkin nähdäkseni rytisten metsään. Tästä on usein kyse, kun puhutaan vaikkapa tukien kasvattamisesta tai perustulosta. Taustalla ei ole tarve auttaa toisia – vaan halu saada itse suurempaa opintotukea tai peruspalkkaa.
Sama juttu pätee oikealla. On erinomaista kannustaa ihmisiä yrittämään ja uskomaan itseensä. Mutta siinä vaiheessa kun tätä argumenttia käytetään perustelemaan sitä, että menestyjä ansaitsee rikkautensa, eikä niitä tarvitse muille jaella, mennään taas suoraa päätä pöpelikköön. Yksikään menestyjä ei ole menestynyt yksin, vaan onnistumisen taustalla ovat myös sen mahdollistaneet yhteiskuntarakenteet. Nallellakaan tuskin olisi miljooniaan, jollei joku istuisi päiviään konttorissa hymyilemässä asiakkaille.
On myös tärkeää huomata, kuten vasta julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei kaikilla ole suinkaan samoja avaimia menestykseen. Siksi erityisesti niiden, jotka pärjäävät hyvin elämässään tulisi kiinnittää erityistä huomiota myös hankalammista lähtökohdista ponnistavien hyvinvointiin. Siitä tulee sitä paitsi itsellekin julmetun hyvä olo. Mutta koska miljoonikot tuskin heti ryntäävät jakamaan omaisuudestaan köyhille, ovat esimerkiksi solidaarisuusveron tapaiset aloitteet tärkeitä. Älykäs yhteiskunta synnyttää sellaisia rakenteita, jotka edesauttavat yhteistä hyvää.
Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta kyse ei siis ole oikeastaan siitä, korostetaanko poliittisessa päätöksenteossa yksilön vaikutusmahdollisuuksia vai yhteiskunnan rakenteita. Kyse on ennemminkin siitä, että ymmärrämme olevamme alusta loppuun asti yhteisö – mutta yhteisö, jonka joka ikinen vaikutuspiste on yksilö. Oli väri sitten sininen tai punainen, kiteytyy hyvinvointi nähdäkseni viime kädessä John F. Kennedyn kuuluisaan lauseeseen: “Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi – vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”
Tähän kysymykseen vastaamalla vastaat myös siihen, miten teet omasta elämästäsi merkityksellisintä. Merkityksellisyys kun kumpuaa siitä, että voit tehdä jotain, jonka arvo ylittää vain oman välittömän hyvinvointisi. Ja kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, näin teet omasta elämästäsi myös onnellisinta – arvokkaana ja kutsumuksellisena yhteisön jäsenenä.
