Enkeleistä ja demoneista

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”

Kuinka monta mahdottomuutta ehdit uskoa ennen aamiaista?

Liisa ei ottanut uskoakseen, että Valkoinen Kuningatar oli yli satavuotias.*

”En minä voi uskoa sitä!” Liisa huudahti.
”Etkö?” kuningatar sanoi säälien. ”Yritäpä uudelleen. Vedä syvään henkeä ja sulje silmäsi.”
”Ei auta”, sanoi Liisa. ”Ei mahdottomuuksia voi uskoa.”
”Et vain ole harjoitellut tarpeeksi”, sanoi kuningatar. ”Kun olin sinun ikäisesi, harjoittelin joka päivä puoli tuntia. Joskus olin uskonut jopa kuusi mahdottomuutta ennen aamiaista.”

Mahdottomuuksiin uskominen ei vaadi kuin harjoitusta.

*Tarina on peräisin Lewis Carrollin romaanista Liisan seikkailut peilimaassa.

Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

Pitäisikö koulussa opettaa vai valmentaa?

Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.

Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.

Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, ”siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”

Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.

Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.

Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.

5 hyvää syytä vaihtaa Omppuun

Mietin pitkään, uskallanko julkaista tätä kirjoitusta ensinkään. Olin toistakymmentä vuotta vannoutunut PC-mies, eikä mikään ärsyttänyt niin paljon kuin Apple-fanien itsetyytyväinen hymy heidän avautuessaan ihmetietokoneidensa auvosta. Muutama vuosi sitten uskaltauduin kuitenkin loikkaamaan Omppuleiriin. Eikä takaisin ole ollut katsomista.

Jos olet tietokoneen peruskäyttäjä – siis surffaat netissä, kirjoitat, kuuntelet musiikkia ja järjestelet valokuvia – on Omppu ylivertainen Windows PC:seen verrattuna. PC on puolestaan fantastinen apparaatti tehokäyttäjälle, joille pikkutarkka räätälöinti ja yksityiskohtien säätäminen on tärkeää. Kummassakin on siis omat hyvät ja huonot puolensa. Tässä kuitenkin viisi hyvää syytä vaihtaa Omppuun.

1. Ompun käyttöjärjestelmä on suunniteltu fiksusti

Mac-foorumi Hopeisessa omenassa on kokonainen ketju, joka on omistettu uusien Mac-käyttäjien ohjelmien asennukselle ja poistamiselle. Syy on siinä, että Omppuun vaihdettuaan moni käyttäjä häkeltyy ohjelma-asentajien ja niiden poistamisohjelmien puutetta. Vaihdettuani Mac-leiriin muistan pohtineeni tuntikaupalla, miten testaamani ohjelma saadaan poistettua – mistään ei nimittäin löytynyt PC-maailmasta tuttua uninstalleria. Surffasinkin viimein mainitulle foorumille, ja löysin sieltä seikkaperäiset ohjeet.

Mac-ohjelma asennetaan seuraavasti:

  1. Laitetaan levy asemaan.
  2. Siirretään ohjelmakuvake OHJELMAT-kansioon.
  3. Poistetaan levy asemasta.

Ohjelma taas poistetaan seuraavasti:

  1. Raahataan ohjelmakuvake roskakoriin.
  2. Tyhjennetään roskakori.

Ei mikään ihme, että PC-käyttäjänä olin pihalla kuin lumiukko.

2. Omppu ei kaadu

Myönnettäköön, että tämä ei aivan pidä paikkaansa: kyllä Mac-koneidenkin on tiedetty kaatuvan. Ompun vahvuus on kuitenkin se, että vaikka jokin ohjelma ajaisikin itsensä karille, on sen prosessit irrotettu käyttöjärjestelmän ydintoiminnoista. Näin kosahtanut ohjelma ei vedä mukanaan koko käyttistä, vaan kone pysyy lähes aina yhä pystyssä.

Ompun toimintavarmuudesta kertoo myös se, että sitä laitetaan harvoin lainkaan kiinni. Kone saattaa olla päällä kuukausikaupalla. Se jätetään vain nukkumistilaan silloin kun sitä ei käytetä. Käytännössä tästä seuraa, että Ompun käynnistäminen vie aikaa suurin piirtein saman verran kuin TV:n käynnistäminenkin: muutaman sekunnin.

3. Omppu on turvallinen

Tiedätkö miksi Mac-tietokoneille ei ole viruksia? Joka kerta kun Microsoft julkaisee uuden Windows-päivityksen, ihmettelen, miksi he eivät ole edelleenkään soveltaneet Mac-maailmasta tuttua yksinkertaista niksiä, joka nostaisi PC-maailman tietoturvan ihan uusiin sfääreihin. Ompun turvallisuuden takana on erityisesti yksi simppeli oivallus.

Joka kerta, kun haluat asentaa ohjelmia, jotka vaikuttavat käyttöjärjestelmän toimintaan, tietokone kysyy salasanasi. Siinä kaikki. Haittaohjelma ei voi salasanaasi tietää, ja näin mikään ryökäle ei pääse noin vain koneellesi luikertelemaan. Voi vain ihmetellä, mikä estää toteuttamasta näin simppeliä menetelmää Windowsissa.

4. Omppua on helppo käyttää

Apple mainostaa verkkosivullaan, että jos olet käyttänyt iTunesia, olet käyttänyt Mac:ia. Mac-käyttäjä ei joudu tuskastelemaan monimutkaisten verkkoasetusten kanssa tai taiteilemaan ajuriasennusten kanssa saadakseen printterin tai äänikortin toimimaan.

Ystäväni esitteli minulle aikanaan Mac-koneensa verkon toimintaa, kun olin itse vielä PC-kannassa. Olin usean tunnin savotan jälkeen saanut koneeni juttelemaan kotiverkkoni kanssa langallisesti. Ystäväni otti verkkopiuhan irti PC:stäni. Kiirehdin valistamaan, ettei konetta verkkoon noin vain kytketä – olin kärrännyt IP-osoitteet sun muut asennusohjeet talteen kellariin. Ystäväni toppuutteli. Hän sanoi:

”Mac-kone kytketään verkkoon hyvin yksinkertaisesti. Laitetaan verkkopiuha kiinni, odotetaan hetki ja avataan selain.”

Taianomaisesti kone oli minuuttia myöhemmin verkossa. Ei IP-asetuksia, ei DNS-säätämistä, ei kymmentä tukipuhelua Elisan asiakaspalveluun. Piuha kiinni, ja kone funtsasi loput itse. En edelleenkään ymmärrä, miten se toimii – kunhan se toimii.

5. Omppu keskittyy olennaiseen

Mac-tietokoneella pystyt tekemään noin 5% siitä, mitä PC:llä. Mutta tuohon viiteen prosenttiin on satsattu sitten senkin edestä. Jos tuo 5% on vielä juuri se 5% jota juuri sinä tarvitset, on käyttäjäkokemus aivan eri tasolla kuin PC-puolella. Applen ydinvaltti onkin juuri käytettävyys: tietokoneen käyttö on helppoa ja hauskaa.

Esimerkiksi Applen tekstinkäsittelyohjelma Pages tekee vain murto-osan siitä, mihin Microsoft Word pystyy. Suurinta osaa Wordin toiminnoista et kuitenkaan tarvitse koskaan. Ja tällöin ne muutamat toiminnot, joita oikeasti tarvitset hukkuvat valikkohierarkian ja sekavien työkaluruutujen syövereihin.

Sikäli kuin tietokone voi olla zeniläinen, Mac on juuri sitä. Siinä on kiteytetty olennainen siitä, mihin suurin osa ihmisistä tietokonetta tarvitsee. Suosittelen lämpimästi: jos se sopii toimenkuvaasi ja tarpeisiisi, vaihda Mac:iin. Se on ihan oikeasti hintansa arvoinen.

PS. Jos olet jo Ompun käyttäjä, tutustu loistaviin Macin käyttäjäkokemusta entisestään helpottaviin apuohjelmiin täältä.

5 tehokasta konstia, joiden avulla saat Facebookista aina hyvän mielen

Facebook on kiistatta sosiaalisen median valtias. Yhteisöpalvelun käyttäjiä on miljoonakaupalla, ja kilpailijat jäävät kauas taakse. Samalla kun vanhat luokkakaverit löytää kätevästi Facebookista, pakenee palvelusta kuitenkin myös jatkuvasti ihmisiä.

Syyt ovat monenlaisia. Useimmiten perimmäisenä syynä esitetään se, että palvelusta tulee tavalla tai toisella pahalle tuulelle. Joko kaverien känniörvellyspäivitykset, hassut kissavideot ja zombie-kutsut ärsyttävät, tai Farmville-koukkuun jääminen ahdistaa.

Facebookista ei kuitenkaan tarvitse paeta; voit myös kääntää esiin yhteisöpalvelun parhaat puolet. Esittelen tässä viisi tehokasta konstia, joiden avulla saat säädettyä Facebook-tilisi sellaiseksi, että tulet sen avulla lähes poikkeuksetta hyvälle tuulelle.

1. Piilota valittajat

Tämä on nähdäkseni hyvinvointia edistävän Facebook-tilin sääntö numero yksi. Kaverisi ovat varmasti ihastuttavia ihmisiä. Mutta kaikki Facebook-tuttavasti tuskin tuottavat poikkeuksetta ilahduttavaa tai hyödyllistä sisältöä. Samalla tavoin kuin oivaltavat ja positiiviset statuspäivitykset ilahduttavat, vetävät negatiiviset ja valittavat huomiot myös oman suusi mutruun.

Tämän takia kannattaakin piilottaa sellaisten kavereiden statuspäivitykset, jotka ärsyttävät tai joista tulee pahalle tuulelle. Tämä ei ole epäluottamuslause ystäviäsi kohtaan. Mutta sinun velvollisuutesi Facebook-kaverina ei ole joutua seuraamaan joka ikisen puolituttusi kitinää päivästä toiseen.

Kun piilotat valittajat, jäävät jäljelle ne tuttavasi, jotka laittavat statuspäivityksiinsä oikeasti mielenkiintoista ja arvokasta materiaalia. Näin Facebook-statusvirtasi toimii innostavana ja ilahduttavana kollektiivisena alitajuntanasi samaan tapaan kuin käyttäessäsi Twitter-tiliä osana laajennettua mieltäsi. Ja jos läheisellä ystävälläsi on todellisia huolia sydämellään, hän osaa varmasti ottaa yhteyttä muutenkin kuin Facebook-päivittämällä.

Statuksen saat piilotettua viemällä hiiren statuspäivityksen oikealle puolelle ja klikkaamalla sinne ilmestyvää rastia.

2. Seuraa sellaisia fanisivuja, joista tulet hyvälle tuulelle

Etsi Facebookista sellaisia kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja ja bändejä, joista pidät. Voit myös etsiä idoleittesi fanisivuja sekä yrityksiä ja yhteisöjä, joista pidät. Jopa harrastuksillesi löytynee jonkinlainen fanisivu. Näin saat statuspäivitykseesi juuri sinulle mieleisimpiin asioihin liittyviä uusia oivalluksia ja informaatiota, josta on sinulle hyötyä.

Kannattaa kuitenkin tarkkailla, saatko fanisivuilta todella sellaista informaatiota, joka on joko hyödyllistä, tai josta tulet hyvälle tuulelle. Monet bändit esimerkiksi julkaisevat sarjatulella keikkatietojaan ympäri maailmaa. Ja vaikka olisitkin keikalle menossa, ei Radioheadin Bolognan keikka-aikataulu ole varmaankaan sinulle tärkeää tietoa. Tällöin bändin status-virta kannattaa piilottaa samaan tapaan kuin epämiellyttävät statuspäivityksetkin.

3. Osallistu aktiivisesti keskusteluun

Kommentoi tai merkitse peukulla aktiivisesti sellaisia statuspäivityksiä, joista tulet hyvälle tuulelle. Näin osallistut päivityksestä seuraavaan keskusteluun ja saat parhaassa tapauksessa uusia ja arvokkaita oivalluksia.

Facebook ilmoittaa aina, kun joku on kommentoinut peukuttamaasi päivitystä. Näin pysyt myös ajan tasalla keskusteluissa. Keskusteluissa vuorovaikutat myös ystäväsi verkoston kanssa, joten sosiaalinen elinpiirisi laajenee parhaassa tapauksessa suotuisasti tätä kautta.

4. Vältä nettipelien pelaamista

Farmville on varmasti tosi kiva ja koukuttava. Mutta koukuttavuudella on kääntöpuolensa. Usein tuntikaupalla nettipeliä hakattuaan on turhautunut ja jännittynyt olo. Niin kuin mistä tahansa addiktiosta, myös nettipeleistä tulee krapula.

Jos kaipaat kevyttä tekemistä tylsyyden selättämiseksi, kokeile nettipelin sijaan esimerkiksi StumbleUpon -palvelua. StumbleUponin avulla voit tappaa aikaa tylsyyden välttämiseksi, mutta samalla löydät jatkuvasti aidosti innostavaa ja ilahduttavaa uutta tietoa. Näin vältät nettipelikoukun ja krapulaisen digiahdistuksen.

5. Mieti, ennen kuin päivität

Facebook-tilisi on yksi päivän piristyksiä siinä vaiheessa, kun verkostoidut siellä juuri niiden ystäviesi kanssa, joiden kanssa toimimisesta tulee hyvä olo. Varmistamalla, että myös omista statuspäivityksistäsi on iloa kavereillesi, on tulos moninkertainen.

Mieti siis aina pieni hetki, ennen kuin lisäät jonkin huomion, linkin tai vaikkapa hauskan kissavideon statuspäivitykseesi. Mieti, päivitätkö vain omaksi iloksesi – vai voiko päivityksestäsi olla oikeasti iloa myös muille. Facebook on sosiaalinen media juuri siksi, että sen avulla synnytät parhaillaan aivan uudenlaista sosiaalista vuorovaikutusta, joka ei olisi mahdollista ilman digitaalista mediaa. Ja sosiaalisen median laadun määräävät yksin käyttäjät – sinä mukaan lukien.

Voit laajentaa digitaalista elinpiiriäsi myös tutustumalla Filosofian Akatemian Laajennetun mielen oppaaseen. Voit ladata sen maksutta täältä.

4 keskeisintä dialogityökalua

Kommunikaatiomme on usein dialektista: se perustuu vastakkainasettelulle. Monesti hedelmällisempi kommunikaatiotapa on kuitenkin dialogisuus. Dialektista argumentaatiota siivittävät erityisesti logiikan ja retoriikan taidot. Tässä esittelen sen sijaan dialogisen kommunikaation neljä keskeisintä työkalua.

1. Kuuntelu

Sanat eivät merkitse kaikille samaa. Esimerkiksi uskonnollisessa keskustelussa keskuskäsitteet saattavat merkitä keskustelijoille aivan eri asioita. Sellaiset sanat kuin ’Jumala’ ja ’rukous’ merkitsevät jotain tavattoman erilaista esimerkiksi kristitylle, hindulle ja ateistille.

Kuuntelu tarkoittaa sitä, että dialogin osapuolet pyrkivät aidosti ymmärtämään myös itselleen vierasta näkökulmaa. Tämä ei onnistu, jos vastapuolen puheenvuoro on vain tauko joka täytyy sietää, jotta pääsee jatkamaan omia perusteluitaan. Kuuntelemalla ja tarkkailemalla dialogin osapuoli kykenee kytkemään oman ajattelumaailmansa rikkaasti vastapuolen esittämiin perusteluihin ja synnyttämään pohdintaa käsillä olevasta ongelmasta.

2. Vastapuolen kunnioittaminen

Vastapuolen kunnioittaminen tarkoittaa, että dialogin osapuoli olettaa vastapuolen perustelujen olevan mielekkäitä riippumatta siitä, miltä ne aluksi tuntuvat. Monesti vieras kanta tuntuu aluksi täysin päättömältä. Dialoginen keskustelija ymmärtää kuitenkin, että yhteisymmärryksen synnyttäminen voi olla vaikeaa riittävän erilaisista fundamentaalisista sitoumuksista johtuen.

Dialoginen keskustelija ei aseta mitään ajattelutapaa etusijalle. Sen sijaan dialogissa pyritään löytämään ongelman kannalta olennaiset lähestymistavat sekä omasta että keskustelukumppanin käsittelytavasta. Näin aluksi täysin absurdiltakin vaikuttava näkemys saattaa osoittautua käyttökelpoiseksi. Siksi siis vastustajan näkemystä täytyy kunnioittaa, vaikkei sitä vielä ymmärtäisikään.

3. Arvostelusta pitäytyminen

Arvostelusta pitäytyminen liittyy läheisesti vastapuolen kunnioittamiseen. Vain sellaisen arvostelun esittäminen on mielekästä, jolla on painoarvoa myös siinä viitekehyksessä, jossa vastapuoli tarkastelee argumenttia.

Maakeskisen astronomian kannattaja voi esittää joukon toinen toistaan vahvempia argumentteja aurinkokeskeisyyttä vastaan – esimerkiksi argumentin siitä, että on silminnähden ilmeistä, ettei maapallo liiku. Tällainen väite on kuitenkin mieletön aurinkokeskeisessä astronomiassa, jossa liikkeen kiintopiste on määritelmällisesti irrotettu maapallosta. Arvostelun mielekkyys edellyttää, että keskustelijat tarkastelevat maailmaa riittävän samanlaisella tavalla.

4. Suoraan puhuminen

Suoraan puhuminen tarkoittaa sitä, että kaikki argumentit muotoillaan mahdollisimman selkeiksi ja totuudenmukaisiksi. Dialoginen keskustelija pyrkii tietoisesti ilmaisemaan oman kantansa mahdollisimman tarkkarajaisesti ja varmistumaan siitä, että vastapuoli on ymmärtänyt viestin oikein senkin uhalla, että argumentointi päätyisi näin jopa tukemaan vastustajan kantaa.

Tämä ei edellytä välttämättä sitä, että dialoginen keskustelija olettaisi oman kantansa olevan itsessään tosi klassisessa merkityksessä. Se tarkoittaa vain, että keskustelija tavoittelee mahdollisimman rehellistä ja suoraa tapaa ilmaista oman käsityksensä.

Lopuksi on huomattava, että toisin kuin dialektiikassa, jossa tutkimus on tuottanut koko joukon logiikan ja retoriikan sääntöjä, ovat dialogisen argumentaation metodit enimmäkseen toiminnallisia. Dialogi ei perustu ennalta määritellylle säännöstölle, vaan nojaa ennen kaikkea vuorovaikutuksessa syntyvälle intuitiiviselle tuntumalle siitä, miten kukin perustelu kannattaa muotoilla. Dialogissa erilaiset näkemykset pyritään sovittelemaan yhteen. Samalla luodaan kokonaan uudenlaisia näkökulmia.

Nouset aamuisin onnesta soikeana siksi, että…

…pääset tarkastamaan pankkitilisi muhkean saldon?

…pääset ihastelemaan käyntikorttiisi painettua hienoa titteliä?

…pääset selaamaan itsestäsi keräämääsi lehtileikekokoelmaa?

Vai:

…pääset tekemään juuri sitä, mitä sisimmässäsi haluat?

…pääset olemaan hyödyksi ja iloksi muille?

…pääset viettämään aikaa ihmisten kanssa, joita rakastat eniten koko maailmassa?

Onni ei ole siinä, mitä sinulla on, eikä siinä, mitä sinä olet. Onni on siinä, mitä sinä teet, ja siinä, kenen kanssa sen teet.

Onni ei ole olemista. Onni on tekemistä.

Viestitä, kuka oikeasti olet

On aika tyypillistä suurennella omia ansioita. Unelmatyöpaikan eteen vääristellään tosiasioita hyvän ensivaikutelman synnyttämiseksi. Ja treffeillä päälle näkyvät vain parhaat puolet. Meillä on käsitys siitä, minkälaisia meidän tulisi olla. Pyrimme täyttämään tuon käsityksen parhaamme mukaan. Miellyttäminen ei kuitenkaan johda kuin harmeihin.

Jos kumarrat joka suuntaan, myös pyllistät joka suuntaan.

Muodostamasi mielikuva ideaali-itsestä on aina rajallinen. Et pysty toteuttamaan ideaaliasi jokaisessa tilanteessa. Näin esittämäsi ideaalin ja todellisen itsesi välille syntyy ristiriitoja. Ideaali-minäsi voi myöskin hankkia sinulle unelmatyöpaikkasi tai -siippasi. Mutta pian huomaatkin, että elääksesi unelmaasi joudut käyttämään valtavasti voimavaroja julkisivusi ylläpitämiseen. Sinulla on se mitä tavoittelit – kunhan vain et ole juuri sinä.

Fasadin eli julkisivun ylläpitämisen sijaan kannattaa viestittää avoimesti, kuka olet silläkin uhalla, että et ole ihan kaikille mieleen. Esiintymällä omana itsenäsi muodostat syvälle omaan olemukseesi kytkeytyviä sosiaalisia yhteyksiä. Näin toimit ennen pitkää juuri sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat omia syvimpiä pyrkimyksiäsi – ja jotka viihtyvät seurassasi siksi, että olet juuri sellainen kuin olet. Rohkenisin jopa väittää, että se todellinen unelmaduuni – se, jossa heräät joka aamu riemusta soikeana, että pääset taas hommiin – löytyy vasta, kun esiinnyt juuri omana itsenäsi.

En tarkoita, että sinun tulisi luopua hienotunteisuudesta ja päästää jokainen viettisi valloilleen. Elämässä on paljon paloalttiita tilanteita, joissa on hyvä toimia poliittisesti korrektisti. Mutta jos julkisivun ylläpitäminen jää tavaksi, saatat löytää itsesi tilanteesta, joka olisi kyllä ihana julkisivusi kaltaiselle ihmiselle – mutta itsellesi silkkaa tervanjuontia.

Dr. Seuss:in sanoin: ”Be who you are and say what you feel, because those who mind don’t matter, and those who matter don’t mind.”

Avoin kirje Medialle

Arvoisa Media,

Olisitko ystävällinen ja lakkaisit pelottelemasta minua. Ymmärrän kyllä, että myyt pelon siivellä lehtiä rekkalasteittain ja liimaat nenät TV-ruutuun tuntikausiksi. Se on Sinulle tärkeää. Mutta minun mielestäni me olemme ylittäneet hyvän maun rajat.

Ensin tuli sikainfluenssa. Ei siinä mitään, että tavallista kausiflunssaakin kesympi pöpö sai aikaan globaalin paniikin. Mutta kun Valtio törsäsi vielä GlaxoSmithKlinen iloksi viiteen miljoonaan turhaan rokotepiikkiin. Sitä ehkä harmittaa vähän.

Nykyään ei tohdi kirkkoonkaan jalallaan astua. Koskaan ei voi tietää, milloin alttarin varjossa vaaniva pedofiilipappi hyökkää kimppuun. Ja jotain goji-marjaakin kehtaavat myydä luontaistuotekaupoissa. Eivätkö ne hipit tajua, että sehän on pumpattu täyteen myrkkyä!

Mutta tämäkin vielä: nyt en enää uskalla edes kiivetä Eiffel-torniin. Sainhan juuri tietää, että Osama pommittaa nähtävyyttä hetkenä minä hyvänsä. Terroristit ovat oikeastaan niin pelottavia, että on ehkä parasta, etten enää poistu kotiseinieni sisältä. Onneksi on internet.

Arvoisa Media, ymmärrän, että Sinä teet vain työtäsi. Mutta minä olen kyllästynyt pelkäämään asioita, joita ei ole olemassa. Olisitko siis niin ystävällinen, että seuraavan kerran uutista kirjoittaessasi tarkistaisit lähteesi, käyttäisit tervettä järkeä ja sanoisit asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Muuten saatan luulla, että kohu-uutinen on lottovoittajan tasoa.

Jos tämä kirjeeni ei kuitenkaan Sinua liikuta, niin annan pienen juttuvinkin. Avaruudessa lentelee lukematon määrä pieniä kivenkappaleita, joita mikään teknologiamme ei pysty seuraamaan. Koskaan ei voi tietää, milloin sellainen osuu päähän. Mahdollisuushan on aina olemassa.