Monenkirjavia kuvitelmia

Jokunen aika sitten seisoin kesäiltana terassilla katsomassa pikku hiljaa tummuvaa taivasta. Samassa minut valtasi merkillinen tunne: mieleeni piirtyi ajatus siitä, että seison valtamerilaivan kannella ja katson eteenpäin laivan halkomaa merta.

Illan pimetessä esiin piirtyvä tähtitaivas oli tyyni meri.

Laiva jalkojeni alla oli Maa.

Yksi maailman tunnetuimmista valokuvista on avaruudesta otettu kuva maapallosta nimeltä “Blue Marble”. Astronautit kertovat, että nähtyään Maapallon avaruudesta käsin, heidän suhtautumisensa elämään ja ihmiskuntaan muuttui radikaalisti.

Frank White lanseerasi termin “overview effect” – kokonaiskuvaefekti.

Kun Maapallon näkee etäältä, astronautti toisensa jälkeen kertoo ymmärtäneensä, että kuulumme kaikki yhteen. Konfliktit ja maalliset kriisit menettävät merkityksensä. Yhteys toisiin korostuu.

Olemme kaikki osa samaa ihmeellistä maailmaa.

Olemme matkalla, jonka päämäärästä kukaan ei tiedä. Kuljemme läpi kosmoksen valtavaa vauhtia. Emme koskaan voi palata sinne, mistä olemme tulleet. Maapallon kiertonopeus Auringon ympäri on noin 30 kilometriä sekunnissa. Tunti sitten olimme siis 108 000 kilometrin päässä. Auringon galaktinen vuosi, matka koko galaksin ympäri, kestää 225 miljoonaa vuotta. Lopulta myös itse Linnunrata kieppuu kohti tuntematonta päämäärää.

Tähtitieteilijä ja tieteiskirjailija Carl Sagan sanoi, että meidät on tehty tähtipölystä: “Kaikki kivinen ja metallinen aines, jolla seisomme, veremme rauta, hampaidemme kalsium, geeniemme hiili, on tehty miljardeja vuosia sitten punaisen jättiläistähden sisuksissa. Meidät on tehty tähtiaineesta.”

Emme ole vain osa Maapalloa. Olemme osa valtavan suurta maailmankaikkeutta, jossa historialliset säikeet johtavat aina tähtien sisuksiin ja viime kädessä alkuräjähdykseen saakka.

Olemme yhtä aikaa valtavan suuria, jokainen oma maailmankaikkeutensa. Mutta samalla käsittämättömän pieniä.

Maapallosta on otettu myös toinen kuuluisa kuva nimeltään “Pale Blue Dot”.

Voyager-luotaimen kaukaa Aurinkokunnan laidalta ottamassa kuvassa Maa on vain pienen pieni sininen täplä mustan avaruuden keskellä. Olemme kosmisia pölyhiukkasia käsittämättömän suuressa maailmankaikkeudessa.

Maailmankaikkeudessa, jota ymmärrämme yhä tavattoman vähän.

Maailmankaikkeudessa, joka on lähes yhtä paljon tarinaa kuin todellisuutta.

Maailmankaikkeudessa, jossa seilaamme eteenpäin, niin kuin Buckminster Fuller kerran sanoi, avaruusaluksessa nimeltä Maa.

Kirjoitus on ote ensi tiistaina ilmestyvästä uutuuskirjastani Monenkirjavia kuvitelmia (ss. 13–15). Tutustu kirjaan tarkemmin täällä.

Filosofian Suurista Kysymyksistä

Kautta ihmiskunnan historian ihmisiä ovat askarruttaneet Suuret Kysymykset. Miksi me olemme täällä? Minkälaisia olentoja me oikeastaan olemme? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?

Näitä suuria filosofisia kysymyksiä on pohdittu tuhansia vuosia, dokumentoidusti ainakin kaksi ja puoli vuosituhatta antiikin Kreikan ajoista alkaen. Ja vaikka niitä on pohdittu pohtimasta päästyäänkin, askarruttavat ne monien mieltä yhä.

Filosofia on viisauden rakastamista. Sokrateelle se tarkoitti oman ymmärryksen rajallisuuden hoksaamista. Aristoteleelle loppumatonta ja tinkimätöntä etsiväntyötä maailmankaikkeuden ihmeiden äärellä.

Kant halusi osoittaa tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Ja Wittgenstein katsoi ratkaisseensa filosofian ongelmat lopullisesti loogisella kalkyylillaan. Kunnes itse osoitti teoriansa puutteellisuuden.

Iso osa nykyajan akateemisesta filosofiasta keskittyy Suurten Filosofien ajattelun tulkintaan. Monet yliopistoissa käynnissä olevat tutkimushankkeet tai konferensseissa esiteltävät tutkimuspaperit eivät käsittele niinkään Elämän Tarkoitusta tai Maailmankaikkeuden Perusluonnetta, vaan ehkäpä Augustinuksen käsitystä elämän tarkoituksesta tai Leibnizin näkemystä maailmankaikkeuden perusluonteesta.

Olemassaolevan ajattelun ymmärtäminen on kyllä äärettömän tärkeää. Ilman ajattelumme historian ymmärrystä tekisimme samat virheet yhä uudestaan. Eikä uuden ajattelunkaan synnyttäminen ole kovin helppoa tutustumatta ensin niihin Jättiläisiin, joiden hartioilla seisomme.

Nähdäkseni kyse ei olekaan joko tai -asetelmasta. Kumpaakin tarvitaan: niin ajattelun tulkintaa kuin uutta ajatteluakin.

Suuria Kysymyksiä voisi kuitenkin nähdäkseni kysyä useammin itsekin. Tästä syystä julistimme Filosofian Akatemialla alkuviikosta kirjoituskilpailun. Kilpailu on avoin jokaiselle ajattelusta kiinnostuneelle, koulutustaustaan katsomatta.

Itse asiassa akateemisuus ei ole suinkaan aina ollut edellytys maailmaa muuttaneelle ajattelulle. Kierkegaard teki elämäntyönsä akateemisen maailman laitamilla. Wittgenstein kirjoitti ainoan elämänsä aikana julkaistun filosofisen teoksen nuorena insinöörinä ja rintamamiehenä ensimmäisessä maailmansodassa. Sokrates harjoitti filosofiaansa esittämällä kysymyksen toisensa perään Ateenan toreilla.

Keskeistä kirjoituskilpailussa onkin palava intohimo ajatustyötä ja pohdintaa kohtaan sekä pyrkimys oman ajattelun selkokieliseen ja kiteytettyyn ilmaisuun.

Kirjoituskilpailun teemana on ”Elämän tarkoitus”. Koostamme parhaista esseistä kirjan. Voittaja palkitaan myös rahapalkkiolla.

Tutustu kilpailun ohjeisiin tarkemmin täältä.

Esa Saarisen 60v-juhlaseminaari

Järjestimme eilen Esa Saarisen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlaseminaarin, jossa näyttävä joukko suomalaisen akateemisen maailman ja liike-elämän suurnimiä kertoi suhteestaan Saariseen. Huikeassa ja säkenöivässä tilaisuudessa ilmoittautuneista 650 ihmisestä lähes kaikki saapuivat paikalle, ja 600-paikkainen Aalto-yliopiston Mellin-sali hehkui ääriään myöten aitoa innostusta Saarisen filosofiaa kohtaan.

Tilaisuuden avasi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen johtaja Hannele Wallenius. Hän ei säästellyt ylisanoja alleviivatessaan Saarisen ajattelun merkitystä Aalto-yliopistolle. Walleniuksen jälkeen tilaisuuden puheenjohtaja ja primus motor Frank Martela johdatteli meitä Esa Saarisen filosofiaan. Frank on myös tilaisuudessa julkistetun Elämän filosofi -juhlateoksen päätoimittaja

Frankin jälkeen Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri, professori Ilkka Niiniluoto kysyi, miten entisestä punktohtorista ja systeemikriitikosta on 2000-luvulla sukeutunut merkittävä systeemiälykkö. Saarisen yhdessä Aalto-yliopiston professori Raimo Hämäläisen kanssa kehittämä systeemiälyn käsite on saanut maailman merkittävimmät älykkyystutkijat heristämään korvaansa.

Niiniluodon jälkeen puheenvuoro oli Oxford-tutkija James Wilkillä. Wilk totesi, ettei nykymaailman ongelmia ratkota exceleitä tuijottamalla ja laskutikulla. Tarvitaan inhimillistä ajattelua. Yhden näkökulman inhimilliseen ajatteluun tarjosi Raimo Hämäläinen esitellessään yksityiskohtaisemmin systeemiälyn luonnetta.

Oma puheenvuoroni käsitteli Esa Saarista sokraattisena kapellimestarina. Nähdäkseni Saarisen filosofian ytimessä eivät ole teesit tai kuulijan ylipuhuminen omalle kannalle. Sen sijaan hän toimii sokraattisena johdattelijana, joka saa kunkin ajattelijan oman ajattelun soimaan upeasti omalla tavallaan.

Makke ja Ollis Leppänen esittelivät meille Pafos-pedagogiikkaa. He totesivat James Wilkin tapaan, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan inhimillistä ajattelua. Keskeisessä roolissa on myös Saarisen Pafos-seminaarista kotiin tuotava psykologinen pääoma. Seminaari ei Leppästen mukaan ole vain filosofiaa – se on myös psykologiaa.

Kirsti Lonka kertoi lennokkaasti ja mukaansatempaavasti kokemuksistaan Saarisen kanssa leoparditakeissa ja -sukkahousuissa Helsingin yliopiston juhlasalin luennoilla. Seminaarin ensimmäisen osion päätti Sam Inkisen terävä media-analyysi, jossa hän luonnehti Esa Saarista Suomen Marshall McLuhaniksi.

Tauon jälkeen vauhtiin pääsi johtajuus- ja bisnesnäkökulma. Johtajuuskonsultit Heikki Peltonen ja Tapio Aaltonen analysoivat tarkkasilmäisesti Saarisen merkitystä johtajuudelle. Peltosen kenties tilaisuuden tunnevoimaisin esitys kertasi hänen Saarisen kanssa jo kymmeniä vuosia kulkemaansa yhteistä matkaa. Aaltonen puolestaan nimesi Saarisen ajattelun ”esasofiaksi” – Esan viisaudeksi.

Lopuksi huippujohtajat J.T. Bergqvist, Pertti Korhonen, Matti Alahuhta ja Jorma Ollila kertoivat, miten Saarinen oli muuttanut heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Viesti oli yksimielinen: Saarinen oli onnistunut viemään heidän johtajuuttaan ihmiskeskeisemmäksi ja samalla myös tuloksekkaammaksi. Kuten Alahuhta tilaisuudessa teroitti, asiakastyytyväisyys tulee vasta henkilöstötyytyväisyyden jälkeen. Ihmisistä huolen pitäminen näkyy puolestaan myös yrityksen tuloksessa.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli innostavuudessaan ja syvällisyydessään huikea läpileikkaus Esa Saarisen ajattelusta ja filosofiasta. Puheenvuorojen jälkeen kellekään jäi tuskin epäselväksi, että elämänfilosofi Esa Saarinen on muuttanut suomalaista ajattelua pysyvästi parempaan suuntaan, korostaessaan inhimillisyyttä, elämänmyönteisyyttä ja uskoa meistä joka ikisen mahdollisuuksiin kukoistaa.

PS. Voit katsoa seminaarin verkosta täältä: http://bambuser.com/v/3805999

PS2. Elämän filosofi -kirjaa voi tilata Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen kirjastosta: http://tuta.aalto.fi/fi/kirjasto/yhteystiedot/

Totuus on poliisiasia

Filosofeja on vuosituhansia askarruttanut kysymys siitä, miten saamme selville jonkin väittämän totuuden. Vielä 1900-luvun alkuun asti ajateltiin naiivisti, että totuus on yksinomaan jonkin väitetyn lauseen vastaavuus asiaintilojen kanssa. Esimerkiksi lause ”lumi on valkoista” on tosi, jos lumi on valkoista. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen monesta syystä.

Oikeastaan väittämät ovat tosia tai epätosia vain tietyllä tavalla tulkittuna.

Jos vaihdamme kokonaan näkökulmaa, muuttuu itsestään selvänä aiemmin pidetty väittämä täysin päättömäksi. Kokeile vaikkapa hypätä kristillisestä viitekehyksestä ateistiseen. Tarkoittaako lause ”Jumala on hyvä” samaa? Edellisessä se on perususkomus, johon liittyy valtavan monimutkainen uskomusverkosto käytäntöineen. Jälkimmäisessä lause on silkkaa hölynpölyä, vähän niin kuin sanoisi, että ”Joulupukki pitää puurosta”.

Meillä on hirveän voimakas tarve ajatella, että maailma on tietynlainen ja tulkittavissa tietyllä ”oikealla” tavalla. Sama koskee myös omaa elämäämme ja muistojamme: asiathan ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Sitoudumme tähän entistä enemmän siksi, että vaihtoehto tuntuu älyvapaalta. Eikö yllä sanotun nojalla seuraa, ettein mitään asioiden oikeaa laitaa ole? Kaikkihan voidaan tulkita ihan miten vaan. Jos muutan ajatteluni reunaehtoja riittävästi, voin pitää tätä läppäriä vaikkapa Felix Baumgartnerin ilmapallona ja niin edelleen, eikö niin? No ei.

Voimme vaihtaa perspektiiviä usein hyvin radikaalistikin. Lukemalla hengellistä kirjallisuutta ateisti voi löytää yllättäen hengellisen elämän ja kääntyä uskonnolliseksi – tai toisin päin, Bible Beltin farmari voi löytää ahaa-elämyksen Darwiniin tutustumalla. Tiedemies voi huomata, että koko tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstein. Ja yksinkertaisella harjoituksella on mahdollista muuttaa merkittävästi suhdetta omaan menneisyyteen. Mutta perspektiivi kohdistuu kuitenkin aina samaan asiaan: siihen, minkälainen maailma on.

Kuvittele talo, jonka yksi sivu on neliskanttinen ja toinen sivu kolmikulmainen. Pasi seisoo suoraan neliskanttista sivua vasten ja Pena kolmikulmaista sivua vasten. Pasi ja Pena ajautuvat loputtomaan nokkapokkaan, koska Pasi on sitä mieltä, että ”talo on neliskanttinen” on tosi, ja Pena sitä mieltä, että ”talo on kolmikulmainen” on tosi. Molemmat ovat tietysti oikeassa: talo on kumpaakin, riippuen tarkastelun näkökulmasta. Molemmat ovat myös yksimielisiä siitä, että ”talo on pyöreä” ei pidä paikkaansa. Tarkasteltu asiantila kun ei tarjoa kummallekaan tällaista tulkintaa. Asiat ovat ilman muuta jollakin tavalla – mutta emme koskaan voi lopullisesti ilmaista miten ne ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla tarkasteltuna. Tästä syystä tulkinnanvaraa on aina.

Vaikka meillä olisi kaikkien tosien lauseiden joukko, voidaan myös toisenlainen näkökulma löytää kun reunaehtoja jumpataan riittävästi. Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.

Totuuden vastakohta ei siis itse asiassa ole edes epätotuus: yksi tosi väitelause voi toisessa viitekehyksessä olla epätosi, ja toisin päin. Totuuden vastakohta on valhe: se, että ajattelet asioiden olevan jollakin lailla – mutta väität ihan muuta. Ehkäpä totuuden pohtiminen ei edes kuulu filosofeille. Kuten Ludwig Feuerbach aikanaan totesi, totuus on poliisiasia.

5 filosofista esikuvaa

Juuso Palander kirjoitti hiljattain hienon kirjoituksen esikuvien tärkeydestä. Pyörää ei kannata keksiä kahdesti – jonkun jälkiviisaus voi olla sinun viisauttasi. Jos haluat synnyttää jotakin aidosti uutta ja arvokasta, kannattaa miettiä, ketkä ovat jo saaneet aikaan sellaista, jota juuri sinä arvostat – ja hakea näiltä esikuvilta innostusta myös omaan työhösi. Nämä ovat ne jättiläiset, joiden harteilta juuri sinä ponnistat. Tässä esittelen viisi omaan ajatteluuni merkittävimmin vaikuttanutta filosofia.

1. Clarence Irving Lewis

C.I. Lewis on väitöskirjani keskushahmo. Löytäessäni Lewisin filosofian, säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta raakaa tutkimustyötä. Lewisin ajatuksissa oli kiteytetty ja systematisoitu valmiiksi käsittämätön määrä sellaisia tutkimuslinjoja, joita olin vasta alkanut hahmotella kun aloin kirjoittaa väitöskirjaani.

Lewis on antanut minulle erityisesti tietoteoreettisen kivijalan. Toisin sanoen olen oppinut Lewisia tutkimalla hahmottamaan paremmin, mitä tietäminen ja ymmärtäminen tarkoittaa. Lewis ammentaa Kantilta tietoteoreettisen perustansa, sivistäen sitä pragmatistisesti niin, ettei mikään yksittäinen tietoteoreettinen järjestelmä ole se ainoa oikea. Jos olet kiinnostunut filosofisista peruskysymyksistä, suosittelen ehdottomasti tutustumista Lewisin ajatteluun.

2. Ludwig Wittgenstein

Wittgenstein oli puolestaan graduni sankari. Wittgensteinin ajattelu on kiehtonut lukemattomia filosofeja, ja valittiinpa hänet hiljattain 1900-luvun merkittävimmäksi filosofiksikin. Eikä ihme: Wittgenstein kiteytti kolme filosofiansuuntaa – ja tuhosi kaksi.

Itselleni Wittgensteinin filosofiassa tärkeintä on ollut Tractatus logico-philosophicus -teoksen pykälä 6.54: niin sanottu tikapuuvertaus. Siinä itävaltalaisnokkelikko tiivistää mielestäni koko filosofian ytimen. Sanat ovat vain tikapuita, jotka johdattelevat ymmärryksen äärelle. Ja kun ymmärrys on viimein saavutettu, voidaan tikapuut heittää pois.

3. Willard van Orman Quine

Quine on väitöskirjani antagonisti, vastustaja. Siinä, missä puolustan Lewisin tietoteoriaa, asemoin sen tietyiltä osin Quinen ajattelua vastaan. Vaikka olenkin filosofisista keskuskysymyksistä jossakin määrin eri mieltä Quinen kanssa, ihailen silti Harvardin filosofineroa suuresti: Quinen teräviä ja tarkkaälyisiä kirjoituksia on aina valtavan riemastuttavaa lukea.

Quine muistuttaa minua siitä, että vaikka olisin täysin eri mieltä joistakin fundamentaalisista kysymyksistä, voin silti arvostaa toisen valtavan syvällistä filosofista ymmärtämystä. Quinen ajattelu on ihastuttavan tarkkarajaista ja hiottua, huolimatta sen tietyistä ongelmakohdista silloin kun sitä tarkastellaan lewislaisesta näkökulmasta.

4. Søren Kierkegaard

Kierkegaardiin tutustuin pitkälti Wittgensteinin kautta. Siinä missä Wittgenstein on analyyttinen ja käsitteellisesti tarkkarajainen, heiluu Kierkegaard peräti postmodernin rajoilla – vaikka hän edelsikin tätä ajatussuuntaa ainakin puolisen vuosisataa.

Kierkegaard käsittelee niin fundamentaalisia elämänkysymyksiä, että yksin niiden pukeminen kielelliseen muotoon on jo jonkinmoinen saavutus. Ei siis mikään ihme, että hän päätyykin lopulta syleilemään paradoksia, ristiriitaa. Ei elämä putoa pohjimmiltaan näppäriin luokituksiin – vaikka luokituksilla voi jotain virkaa ollakin.

5. Sokrates

Sokrates edustaa filosofin arkkityyppiä, ja olisi omituista, jos häntä ei löytyisi jollakin tavalla joka ikisen filosofin sankareiden listalta. Sokrateen ytimen muodostavat itsetuntemus, peräänantamattomuus ja loppumaton uteliaisuus maailman eteen heittämiä kysymyksiä kohtaan.

Mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät kysymysmerkkiin – ja Sokrates, jos kuka, ymmärsi tämän perin pohjin. Vastaaminen on mielettömän palkitsevaa ja hienoa, mutta vielä hienompaa on osata kysyä oikeat kysymykset. Viisain ei ole se, joka tietää eniten. Viisain on se, joka ymmärtää, että riippumatta siitä, kuinka paljon jo tiedämme, olemme vasta ottaneet aivan ensimmäiset askeleet tutkimusmatkallamme.

5 kovaa filosofian klassikkoa

Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.

1. Platon: Apologia

Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.

Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.

Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.

2. C.I. Lewis: Mind and the World Order

Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.

Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.

Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.

Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.

3. William James: Pragmatismi

Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.

Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.

4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.

Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.

5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3

Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.

Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.

Miksi mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät kysymysmerkkiin?

Amerikkalaisfilosofi Willard van Orman Quine oli legendan mukaan korvannut kirjoituskoneensa kysymysmerkin loogisella symbolilla, eksistentiaalikvanttorilla. Quinen mielestä lauseen päättäminen kysymysmerkkiin ei ollut kunnon filosofiaa: filosofi sanoo, miten asiat ovat, ja sillä sipuli.

Rohkenen olla eri mieltä. Nähdäkseni filosofian mielenkiintoisinta puuhaa on juurikin oikeiden kysymysten esittäminen.

Hyvien kysymysten löytäminen kun ei ole ihan yksinkertaista puuhaa.

Filosofian ei mielestäni pitäisi pyrkiä lopulliseen totuuteen: vastaamaan kysymykseen tyhjentävästi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että lähestulkoon jokaiseen kysymykseen voi vastata tyydyttävästi monella tavalla. Olettamalla vain yhden ratkaisun filosofi rajaisi ulos lukemattoman määrän mahdollisia toimivia ratkaisuvaihtoehtoja.

Sen sijaan mieltä askarruttaviin kysymyksiin voi etsiä uudenlaisia tulokulmia, joilla meille tärkeitä elämänongelmia saadaan edesautettua. Filosofi pyrkii siis täyttämään kysymysmerkin oikealle puolelle jäävän tilan tarkoituksenmukaisilla ratkaisuehdotuksilla.

Paino tässä on kuitenkin sanalla ’tarkoituksenmukaisuus’. Jos kysymykseen vastataan vain ympäripyöreällä liirumlaarumilla, ei kyseessä ole filosofia lainkaan. New age -liikkeet toimivat usein näin: ilmiöt selitetään ulos vetoamalla energiakenttiin tai korkeampiin voimiin, vaikkei minkäänlaista tieteellistä ymmärrystä energiasta tai teologista ymmärrystä korkeammista voimista käsitteisiin liitykään. Selitetään siis jättämällä selittämättä. Tarjotaan selitys, mutta ei ratkaisua.

Filosofin tulisi mielestäni pyrkiä selittämään asiat niin, että selityksistä olisi jotain hyötyä. Kysymysmerkin oikealle puolelle pitäisi jäädä jotain sellaista, joka edesauttaa ihmisten pyrkimyksiä ja ratkoo todellisia elämänongelmia. Siksi vastausten etsiminen ei ole hedelmällistä, mutta ratkaisujen etsiminen on.

Ratkaisun löytäminen edellyttää kuitenkin ratkaistavan kysymyksen oikein muotoilemista. Siksi sellaiset kysymykset kuin ”mitä on hyvyys?”, ”mitä on onnellisuus?” ja ”mitä on ajattelu?” ovat niin herkullisia: niitä voi tuskin tyhjentävästi ratkaista koskaan. Mutta ottamalla kysymyksen tarkasteluun, syntyy pian uudenlaisia tulokulmia kysymyksen esittämään aiheeseen. Nämä uudet näkemykset puolestaan edesauttavat pyrkimyksiämme ja elämäntavoitteitamme.

Muotoilemalla kysymykset oikein filosofia – ja tiede, teologia ja muut tutkimusalat – voivat tuottaa todellisia ja hyödyllisiä ratkaisuja ja näkökulmia. Kysymyksissä on koko pohdiskelutyön alku. Siksi mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät yleensä kysymysmerkkiin.

Filosofian Akatemia

Viime vuoden joulukuussa olin palaamassa kokousmatkalta Jyväskylästä varsin akateemisessa seurassa, kun aloimme pohtia nykyaikaisen yliopiston tarjoamia työmahdollisuuksia kutsumukselliselle tutkijalle ja opettajalle. Esimerkiksi ravintolavaunussa istuskellut professori oli sitä mieltä, ettei itse tutkimustyölle enää tahdo jäädä aikaa, kun kaikki aika valuu hallinnollisiin tehtäviin. Ammattitutkijoiden ongelma puolestaan on se, ettei ensi vuoden työnantajasta ole juuri kellään tietoa: apurahat ja tutkijapaikat jaetaan nykyään usein vuodeksi kerrallaan. Lisäksi yliopistouudistuksen myötä yritysmaailmalla on yhä enemmän sananvaltaa tutkimuskohteiden valinnassa. Vaikuttaa siis siltä, että esimerkiksi monet humanistiset tutkimuskohteet, filosofia mukaan lukien, ovat muuttumassa yhä uhanalaisemmiksi.

Koska olen ajatellut viihtyä tällä alalla – siis akateemisena filosofian tutkijana ja opettajana – mieluusti eläkepäiviin asti, ei tilanne vaikuttanut kovinkaan lupaavalta väitöskirjansa parissa kohkaavalle opiskelijanplantulle. Ajatus vuosi kerrallaan toistuvasta apurahojen julkistamisen synnyttämästä jännitysnäytelmästä ei tuntunut mieluisalta vaihtoehdolta. Mieleeni piirtyi kuva satapäisestä joukosta hattu kourassa riviin pantuja nokkelikkoja, joista yhden tai kahden kohdalle apuraha-arpa osuisi.

Asioihin löytyy kuitenkin aina monenlaisia näkökulmia. Vietin alkuvuodesta parisen kuukautta pähkäillen sen kanssa, mitä filosofian tutkija ja opettaja nyt oikeastaan tekee. Ja pohjimmiltaanhan filosofian tutkija ja opettaja – no – tutkii ja opettaa. Seuraavaksi pohdin kovasti, miten tutkimalla ja opettamalla voisi järjestää asiat ilman vuotuista jännitysnäytelmää. Sain selville seuraavaa.

Aristoteles totesi aikanaan, että kutsumus on siellä, missä oma intohimo kohtaa maailman tarpeet. Meillä filosofeilla on valtava pääoma tietotaidossa, joka tällä hetkellä tuntuu hautautuvan pölyttyviin monografiatutkimuksiin kirjastojen perukoille. Yritysmaailmassa on puolestaan tarve yhdelle jos toisellekin oivallukselle, mutta ne valitettavan usein siirtyvät tiedemaailmasta tositoimeen vuosikymmenten viiveellä. Kuinka ollakaan, tässähän voisi olla intohimoiselle tutkija- ja kouluttajajoukolle paikka vaikuttaa positiivisesti maailmassa. Samalla, kun akateeminen maailma jännittää yritysmaailman sisäänhyökyä, mieleeni juolahti, että voihan asetelman kääntää toisinkin päin.

Kyllähän akateemista osaamista voi myös aktiivisesti viedä yritysmaailmaan. Jopa filosofiaa.

Pohdinnan tuloksena syntyi Filosofian Akatemia Oy. Filosofian Akatemia harjoittaa akateemista filosofista tutkimustoimintaa ja rakentaa tutkimustuloksista yritysmaailman tarpeisiin sopivia koulutustuotteita. Tavoitteena on rakentaa tästä turvattu työpaikka ainakin runsaalle tusinalle tutkija-kouluttajia seuraavan neljän vuoden aikana. Tuloksena kutsumukselliset ja intohimoiset filosofian tutkijat ja opettajat voivat kutsumuksellisesti ja intohimoisesti tutkia ja opettaa filosofiaa. Sen, miten tässä käy, näyttää vain aika. Tunnustan, että nimivalinta on koko lailla pompöösi firmalle, joka on vielä toistaiseksi pohjimmiltaan yhden miehen yritys. Mutta olen toiveikas sen suhteen, että yritys kasvaa pian nimensä mittaiseksi.

Tällä välin voit katsastaa tuoreen yrityksen kotisivun osoitteessa www.filosofianakatemia.fi. Etusivulta voit myös tilata Filosofian Akatemian kuukausittaisen uutiskirjeen, joka sisältää aina käytännönläheisen, lyhyen filosofisen tekstin, linkkejä mielenkiintoisiin kirjoituksiin sekä uutisia firman tapahtumista.

Yrityksen perustamisen kunniaksi julkaistaan myös Ajattelunhallinnan opas 2.0. Oppaassa esitellään pääpiirteissään Filosofian Akatemian USAIN – Ajattelunhallinta -kurssin sisältö. Stressittömään työhön opastavan ajanhallintametodin oppaan voit ladata itsellesi maksutta täältä.