Aitoa elämää

Minusta on järkyttävää, että USA:n psykologien käyttämään diagnostiikkamanuaali DSM-V:een yritettiin salakuljettaa uutena diagnoosina surua. Surua! Eli jos joku läheinen menehtyy, niin sitten vaan tohtorilta troppia, kato. Mutta kun ei elämän ehkä pidäkään olla yhtä ruusuilla tanssimista.

Suru, epävarmuus ja muu vähän ikävä kuuluu elämään siinä missä ilot ja flow-kokemuksetkin.

Ei silti, tässä kohtaa seison kyllä aiempien kirjoitusteni takana. Turhan päiten on höhlä stressata, surra tai huolehtia. Kyyninen perusvire elämässä suitsee näkemästä kaikkea sitä ihanaa, mitä elämällä on annettavana. Pyrkimys positiiviseen tunneilmaisuun töissä ja kotona johtaa parempaan työmenestykseen ja ihanampaan avion auvoon. Ja flow on yhä mielestäni ihmisenä olon perustila: turhautumiseen ja tylsistymiseen tyytyminen on nähdäkseni aika höhlää.

Mutta elämässä on kuitenkin paljon muuta kuin vain positiivisia tunteita ja flow-kokemuksia. Osa jutuista pitää rakentaa rinta rottingilla. Ja toiset taas pitää kokea sellaisenaan – nauttia raakana, niin kuin Henkka Hyppönen sanoisi. Silloin kun elämä koskettaa, kannattaa luullakseni olla sydän ja syli auki – vaikkei ikkunasta sataisikaan kahmalokaupalla pelkkää onnen auvoa.

Tiistain blogikirjoituksessa pohdin elämän tarkoitusta. Twitterissä Henna Holma kysyi, onko tarkoitus sittenkin aito elämä? Nähdäkseni tämä on aika hyvä näkökulma asiaan: elämä, kaikkine polkuineen ja käänteineen, on parhaimmillaan silloin kun se on aitoa.

Mutta mitä ihmettä se aitous sitten tarkoittaa?

Leikki on lapsen työtä – mutta niin se on aikuisenkin

Me elämme ihmeellisessä yhteiskunnassa, jossa leikkimistä pidetään lasten hommana, ja meidän aikuisten tulisi keskittyä vakavampiin juttuihin. Tosi asiassa, niin kuin Mark Twain on kerran todennut, leikki ja työ kuvaavat samaa asiaa eri näkökulmista.

Leikkiminen on jokaiselle eliölajille elintärkeää.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksessa testattiin, miten ihmiset pärjäsivät ilman leikkiä. Koehenkilöitä kiellettiin tekemästä mitään, mikä on itsessään kivaa. Asiat hommat hoidettiin – siinä kaikki. Kokeen ensimmäisenä iltana osalla koehenkilöistä todettiin jo vakavaan masennukseen liittyviä oireita: päänsärkyä, väsymystä ja ahdistusta. Parin päivän kuluttua koe oli pakko keskeyttää, koska koehenkilöt voivat niin huonosti.

Leikkimistä tutkinut Stuart Brown esittää loistokirjassaan Play, että leikkiminen on joka ikiselle eläinlajille elintärkeää. Brownin mukaan kaikki eläimet leikkivät: korpit laskevat selällään lumista mäenrinnettä, biisonit luistelevat järven jäällä ja virtahevot tekevät voltteja veden alla.

Ihmiset, jotka säilyttävät leikkimielisyytensä pysyvät myös skarppeina. Leikkisät vanhukset kärsivät merkittävästi vakavia ikätovereitaan vähemmän mielen toimintahäiriöistä. Alzheimeria leikkisillä ikäihmisillä on hurjat 63 prosenttia vähemmän kuin väestöllä yleensä!

Leikkisyys lisää myös kyvykkyyttä luovaan ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Itse asiassa luova ajattelu ei ole ilman leikkisää asennetta edes mahdollista. Kuten Barbara Fredrickson on osoittanut, kriittinen asenne supistaa ajattelukapasiteettia ja tyrmää uudenlaisen ajattelun heti alkuunsa.

Mihaly Csikszentmihalyi totesi näin: ”Heti kun tajuamme, että työn ja leikin rajat ovat täysin keinotekoiset, voimme ottaa asiat omiin käsiimme ja alkaa tehdä elämästämme elämisen arvoista.”

Leikki ei ole vain lapsen työtä – se on myös aikuisen työtä. Leikkimielisyys ja leikkisyys kun vie nopeasti flow-tilaan, joka on puolestaan ihmisenä olemisen optimitila.

Miten tietokonepelit vaikuttavat ajatteluun?

Tietokonepeleillä on hyvin kahtiajakaantunut maine ajattelun kannalta, ja syystäkin. Yhtäältä pelit kehittävät erinomaisesti ajattelua ja toimivat myös loistavana mittapuuna toimivalle työskentelylle. Toisaalta pelit voivat aiheuttaa myös kaikenlaista riesaa.

Tietokonepelit aktivoivat tehokkasti aivojen palkintojärjestelmiä ja pitävät näin hyvin motivaatiota yllä. Värikkäät ja rikkaat fantasiamaailmat yllättävine käänteineen pitävät huolen siitä, että aivojen dopamiinitaso pysyy korkeana. Kun peliin liittyy esimerkiksi ongelmanratkaisutehtäviä, kasvattaa pelaaminen tehokkaasti myös uusia hermoverkkoja, joiden avulla ongelmia on mahdollista ratkaista myös toisaalla.

Pelit kehittävät myös tilanhahmotuskykyä ja reaktionopeutta, eikä tule myöskään jättää huomioimatta pelien vaikutusta kielen oppimiseen: iso osa minunkin sukupolvestani on oppinut englannin kielen juuri tietokonepelien avulla.

Pelaten oppiminen onkin tavattoman tehokasta. Pelit auttavat nimittäin erinomaisesti pysymään flow-kanavassa. Tietokonepelit täyttävät itse asiassa kaikki Mihaly Csikszentmihalyin flow-tilan keskeisimmät kriteerit: toiminnalla on selkeä tavoite (esimerkiksi tason läpäisy), toiminnasta saa välitöntä palautetta (esimerkiksi pisteiden kautta), toiminta on keskittynyttä (pelaaja on uppoutunut pelimaailmaan) ja taidot ja vaativuustaso ovat tasapainossa (iso osa nykypeleistä säätää vastusta pelaajan osaamisen mukaan). Näin pelaaja toimii siis pelatessan flow-tilassa, joka on oppimisen ja työskentelyn kannalta optimaalinen tila.

Uppoutuminen ja flow-tila selittävät myös osaltaan ison osan peleihin liittyvistä ongelmista. Ei ole mikään ihme, että online-roolipeli koukuttaa, koska se on rakennettu ihmisen toiminnanorganisaation kannalta optimaalisesti. Ongelmana on kuitenkin, ettei oma vatsa täyty roolipelihahmon syödessä, eikä lohikäärmeen luolasta löydetyllä kulta-aarteella makseta vuokraa tai ADSL-laskua.

Ajantappopelit jättävät puolestaan levottomiksi samasta syystä kuin televisionkin kanavasurffauskin: kyse on naamioidusta seinän tuijottamisesta. Iso osa ajantappopeleistä toimii samalla simppelillä mekaniikalla. Ne aktivoivat valtavan tehokkaasti ihmisen palkintojärjestelmiä ja saavat näin palaamaan pelin pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Itse pelin tarjoama aktiviteetti on kuitenkin monotonista toistoa, joka ei juurikaan synnytä uusia hermoverkkoja.

Pelaamisen jälkeen aivojen palkintojärjestelmät ovat yhä ylivirittyneessä tilassa. Ei mikään ihme, että esimerkiksi mukulat menevät ajantappopeliä pelattuaan pitkin seiniä: jonnekin pelin aikana kertynyt ylimääräinen energia täytyy suunnata. Jos prikulleen samaan peliin on sen sijaan ympätty oppimissisältöä, on vaikutus todennäköisesti aivan toinen: pelin jälkeen on rauhallinen olo, ja tuntuu siltä, että on saanut jotain uutta aikaiseksi. Pelin synnyttämä ylimääräinen energia on käytetty tehokkaasti uuden oppimiseen.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltapelit, jotka tööttäävät verenkierron täyteen stressihormoneja ja saattavat myös synnyttää väkivaltaan ohjaavia käyttäytymisskriptejä. Tässä on tosin syytä huomata, ettei väkivaltainen peli yksin saa ketään käyttäytymään väkivaltaisesti, vaan taustalla täytyy olla myös muita tekijöitä. Tutkimuksissa on kyllä kyetty osoittamaan jonkinasteinen korrelaatio väkivaltaisten pelien ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Terveellä ihmisellä Counterstriken hakkaaminen tuskin aiheuttaa kuitenkaan harmia. Mutta jos mieli on jo valmiiksi järkkynyt, voi väkivaltapeli olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Tietokonepelit eivät siis ole itsessään hyviä tai huonoja. Pelin laatu ratkaisee. On myös syytä huomata, että muutamia ääritapauksia lukuunottamatta pelien haitat jäävät myös radikaalisti niiden hyötyjen jalkoihin. Silloin kun pelissä on riittävän runsaasti oppimissisältöjä, ei paljoa parempaa ajattelua kehittävää aktiviteettia voi kuvitella.

Pelit toimivat myös oivallisena mittapuuna yleisesti oppimiselle ja työskentelylle. Ihmisaivot kun toimivat parhaiten silloin, kun vastus ei kasva ylitsepääsemättömäksi ja kun tiedät, mikä taso pitää pelata seuraavaksi läpi ja paljonko siitä saa pisteitä. Peleistä kannattaisikin ottaa mallia niin kouluissa kuin työpaikoillakin.

Kaikki yhden – vai yksi kaikkien puolesta?

Viime aikoina on taas paukutettu kovaan ääneen ihmisen oikeudesta itsekkyyteen. Erityisesti Björn Wahlroos ihannoi avoimesti yksilön oikeutta toteuttaa itseään muista välittämättä. Peruste on yleensä sama: itsekkyys on olennainen osa jokaisen organismin henkiinjäämistä.

Kyseessä on kuitenkin alkeellinen virhepäätelmä.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan klassinen argumenttivirhe, jota nimitetään naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Siinä päätellään siitä, miten asiat ovat siihen, miten niiden pitäisi olla. Tyypillisin esimerkki tästä on tukea moraaliargumenttia sillä, mikä on luonnollista. Itsekkyys on luonnollista – siispä se on hyvää. Mutta kun luonnollista on myös nälkäkuolema ja naapuriheimon joukkomurha.

Se, mikä on ihmiselle luonnollista ei ole lainkaan välttämättä ihmiselle hyvää. Tämän saa tuta Nallekin laukoessaan äkkivääriä kommenttejaan. Sitten pitää ihmetellä, miksi media nimittelee ökyksi ja kadulla osoitellaan sormella. Itsekkyys kun ei sosiaalisessa yhteisössä tuota yleensä kovinkaan kauaskantoisia tuloksia. Itse asiassa itsekkyys tuottaa tuloksia vain lyhyellä tähtäimellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Törmäsin taannoin tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnontilassa harjoittaneet hyperseksiä – siis kaikki kaikkien kanssa. Artikkelissa aprikoitiin sitä, että ihmiselle moniavioisuus on luonnollinen tila, ja yksiavioisuus viljelykulttuurin myötä syntynyt epäluonnollinen vääristymä. Moniavioisuus kun mahdollistaa vahvimpien geeniperimän siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Ongelmana on, että vahvimpien geeniperimän siirtäminen on hyvä juttu vain silloin kun asustellaan metsän siimeksessä. Siinä vaiheessa, kun kilpakumppanin nenän lyttääminen ei riitä enää tulosten saamiseen, ei vahvuus ole selviytymisen merkityksellisin kriteeri. Darwinkaan ei puhunut vahvimpien eloonjäännistä – vaan sopivimpien. Ja vasta yksiavioisuus takaa sen, että myös hintelät paksurilliset nörtit pääsevät jatkamaan sukuaan. Näin ydinvoimalat saadaan tuottamaan lämpöä, ja kuuraketit ammuttua matkaan. Yksiavioisuus takaa nimittäin lajille paljon alkukantaista moniavioisuutta monipuolisemman osaamiskirjon.

Professori Martin Seligman on tutkimuksissaan löytänyt kolme erilaista onnellisuuden tasoa. Wahlrooslaiset libertaarit operoivat näistä alkeellisimman, hedonistisen tason kanssa. Seuraavalla tasolla ihminen löytää työstään flow-kokemuksia ja työskentelee sisäisesti motivoidun asian parissa – siis ilman tarvetta ulkoisille kannustimille. Mutta kaikkein korkein onnellisuuden taso, on Seligmanin mukaan merkityksellisyys – siis se, että ihminen kykenee palvelemaan flow-tilassa työskennellen koko yhteisön etua.

Itsekkyys voi olla lyhytnäköisesti toimivin ratkaisu luolamiesyhteisössä. Kulttuurievoluutio on kuitenkin painellut kovaa vauhtia biologisen evoluution ohi. Se, mikä on luonnonmukaista ei ole välttämättä hyvää. Parhaat tulokset saamme aikaan silloin, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen – ja toimivat yhteisen hyvän eteen.

Aikaan saaminen ei ole sidottu aikaan

Siirryin noin vuosi sitten tekemään nelipäiväistä työviikkoa. Tätä ennen päivät venyivät helposti 12-tuntisiksi, ja usein töitä tuli tehtyä viikonloppujenkin läpi. Vaikka pystyinkin työskentelemään suurimman osan ajasta flow-tilassa, on flow:ssa se huono puoli, ettei se katso kropan jaksamisen perään. Pääsääntöisesti olinkin aina joulu- ja kesäloman alkaessa tyhjätakkinen zombi. Jotain täytyi siis tehdä.

Aikaan saaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan.

Viime vuoden tammikuussa päätin tehdä kokeen. Buukkasin joka viikoksi kesään asti isipäivän: päivän, joka on omistettu vain lapsille. Isipäivinä nappasin muksut autoon, ja ajoimme uimahallille tai Huimalaan. Samaten viikonloput pyhitettiin perheelle ja kodille. Kokeen juju oli kuitenkin siinä, että kokeilin, mitä tapahtuu, jos en lyhyemmästä työajasta huolimatta tingi lainkaan kevään tavoitteista. Aiemmin noin kuusipäiväinen työviikko piti siis pusertaa neljään päivään.

Kevään edetessä kävi ilmi, että tämä ei ollut temppu eikä mikään. Iso osa työpäivistä oli aiemmin valunut turhanpäiväiseen Facebookissa jumittamiseen ja paperien siirtelyyn. Kun aika muuttuu rajalliseksi luonnonvaraksi, se tulee käytettyä tehokkaasti kuin itsestään. Mutta kesän tullessa tulokset yllättivät.

Tavoitteet tulivat kyllä saavutettua. Mutta huolimatta kolmesta viikottaisesta lepopäivästä olin yhä kesän tullen zombi. Ihmettelin pitkään, mistä kiikastaa, kunnes filosofikollegani Markus laittoi käteeni Tony Schwartzin loistokirjan Be Excellent at Anything. Ihmisten jaksamista tutkinut Schwartz neuvoi kirjassaan, miten kiireen keskellä on mahdollista rauhoittua. Kaikista kirjan loistavista neuvoista yksi on ylitse muiden: tauko.

Schwartz neuvoo työkseen maailman huippujohtajia Applesta Googleen pitämään 30–60 minuuttisen tauon kesken työpäiväänsä. Ihmisen viretila riittää vain muutamaksi tunniksi kerrallaan, ja jos yrität puskea 12 tuntia yhtä soittoa, on tuloksena burn-out.

Buukkasin loppukesästä syksyn kalenteriin isipäivien lisäksi jokaiselle työpäivälle tunnin pituisen tauon. Tulokset olivat hämmästyttävät. Joka ikinen päivä kun tauon aika koitti, olin aivan häkeltynyt. Minullahan on tällainen hetki hengähtää kaiken kiireen keskellä. Kiireen tuntu kaikkosi lähes tyystin: jos kerran on aikaa pitää tunnin pituinen tauko, ei siinä voi mikään kiire olla.

Paradoksaalista kyllä, tekemistä oli prikulleen yhtä paljon kuin vuotta aiemmin – kenties vielä enemmän. Ja silti, vaikka tein nelipäiväistä työviikkoa ja pidin kesken päivän tunnin pituisen tauon, ei tavoitteista tarvinnut tinkiä. Aikaan saaminen kun ei katso käytettävissä olevaa aikaa, vaan sitä, miten ajan käyttää.

Arjen flow:n kannalta olennaisimpia juttuja ovat mielestäni olleet ajattelunhallintaolennaiseen keskittyminen ja merkityksen löytäminen tekemiselle. Kropan jaksamisen kannalta taas tärkeintä on pitää huoli siitä, että läheisille ja harrastuksille jää riittävästi aikaa, ja etteivät työpäivät kulu tukka putkella viipottaen. Kumpikin järjestyy vetämällä kalenteriin ruksit oikeaan paikkaan ennen kevään tai syksyn alkua. Olennaista on tehdä kalenterimerkinnät ennen kuin kalenteri alkaa täyttyä tapaamisista sun muista. Näin varmistat sen, että lepohetkiä löytyy oikeasti myös kaikkein kiireisimpinä aikoina.

Schwartzin tutkimustulosten ja omien kokemusteni nojalla rohkenen väittää, että vähentämällä mahdollisuuksien mukaan työhön käytettyä aikaa ja buukkaamalla päivän keskelle tauon, saat aikaan yhtä paljon kuin ennenkin – kenties enemmän. Samalla jaksat monin verroin paremmin. Tietotyö kun ei katso käytettyjä tunteja – vaan sitä, miten tunnit käyttää.

Näin rakennat itsellesi flow-kanavan

Flow-tilaa tutkineen psykologi Mihaly Csikszentmihalyin mukaan flow edellyttää neljää asiaa:

  1. Pystyt keskittymään toimintaasi
  2. Saat toiminnastasi välitöntä palautetta
  3. Toimintasi on merkityksellistä
  4. Tehtävä ja taitosi ovat tasapainossa

Olen kirjoittanut tässä blogissa jo paljon ensimmäisistä kolmesta kohdasta. Keskittymiseen ja palautteeseen on oivallinen apu ajattelunhallinta. Toiminnan merkityksellisyyteen auttaa puolestaan esimerkiksi kutsumuskartan tekeminen. Tehtävien ja taitojen rajapinnassa löytyy puolestaan kasvun ja kehityksen flow-kanava: ihmisenä toimimisen optimitila. Sen ylläpitäminen puolestaan vaatii vähän erilaisia niksejä.

Jos tekeminen on liian helppoa, seuraa tylsistyminen. Jos taas puuha on hankalaa, seuraa turhautuminen. Kumpikin tila vaatii erilaiset aseet. Flow-kanavan ylläpitämistä varten  kannattaakin rakentaa sellainen toimintaympäristö, jossa sinulla on käsillä koko ajan sellaiset työvälineet, joilla kampeat itsesi turhautumis- tai tylsistymissektorista takaisin flow-kanavaan.

Jos tehtävä on liian vaikea tai viretilasi on alhainen, ei pään seinään lyöminen auta. Tehokasta on sen sijaan ottaa lyhyet nokkaunet tai tehdä pieni kävelylenkki. Hämmästelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten valtava vaikutus varttitunnin kävelylenkillä on viretilaan silloin, kun löydän itseni turhautumissektorista. Lisää virtaa voi saada myös urheilusta tai sisällöllisestä tietokonepelistä. Addiktoivat ajantappopelit vain lisäävät turhautumista, mutta hieman ongelmanratkaisukykyä vaativat pelit, kuten esimerkiksi Contre Jour tai Cut the Rope voivat auttaa pois väsymystilasta.

Tylsistymissektoriin auttaa puolestaan se, että rakennat itsellesi rikkaan ympäristön, jossa on riittävän laajalla skaalalla virikkeitä. Tärkeää on siis, että pystyt tarvittaessa haastamaan itseäsi viretilaasi sopivalla tasolla. Kyse on itse asiassa ihan samasta asiasta kuin lasten oppimisympäristössä, josta kirjoitin viime syksynä. Saman tempun voi tehdä aikuisenakin.

Kannattaa siis pitää käsillä jatkuvasti esimerkiksi hyviä kirjoja, tuoreita aikakauslehtiä ja vaikkapa sarjakuvia. Näissä samoin kuin peleissä kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että materiaalissa on myös sisältöä. Toisin sanoen, Harlekiinikirjat ja Aku Ankka eivät todennäköisesti haasta riittävästi nostaakseen flow-tilaan, mutta kirjallisuusklassikot tai vaikkapa Bone- ja Return of the Dapper Men -sarjakuvat sen sijaan auttavat tehokkaasti pois tylsistymissektorista. Applen ja Googlen digitaaliset ekosysteemit ovat loistavia tällaisen oppimisympäristön rakentamiseen: iPadilla kirjahylly kulkee mukanasi.

Kun tunnistat itsesi turhautumis- tai tylsistymissektorista ja otat oikeat työvälineet käyttöön, löydät itsesi tuossa tuokiossa flow-kanavasta. Jos vielä siivoat työmuistiisi tilaa esimerkiksi ajattelunhallinnan avulla, huomaat pian, että flow-tila on sinulle samalla tavalla arkipäivää kuin pienille lapsillekin.

PS. Parin viikon päästä 24.1. ilmestyvässä esikoiskirjassani Tee itsestäsi mestariajattelija löytyy lisää vinkkejä flow-tilaan pääsemiseksi. Tutustu kirjaan täältä.

Lapsi on oivallinen flow-opettaja

Viisivuotias tyttäreni on flow-kanavassa pysyttelyn mestari. Sen lisäksi, että hän osaa uppoutua Aku Ankan lukemisesta balettipiruetteihin oman viretilansa mukaan, hän osaa myös hyödyntää sosiaalista lähiympäristöä flow-tilassa pysyttelemiseen. Toisin sanoen: kun tytöllä on tylsää, hän tulee nykäisemään hihasta ja sanoo “Mulla ei oo mitään tekemistä”. Ja vastaavasti, jos homma ei ota sujuakseen omin voimin, kuuluu lelukasan keskeltä pian: “Isi, tuu auttaan!”

Flow-tila syntyy silloin, kun taidot ja tehtävän vastus ovat tasapainossa.

Hämmästelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten luonnollista flow-tilassa pysyttely on lapsille, ja miten nopeasti he reagoivat siihen, jos homma ei suju, tai jos virikkeitä ei ole riittävästi. Samaten on mielestäni ihmeellistä, miten meidät aikuiset on opetettu pois näistä sinänsä hyvin käyttökelpoisista flow-kanavan ylläpidon mekanismeista.

Jos omat voimat eivät nimittäin riitä uusien virikkeiden löytämiseen, on kaverille kilauttaminen oivallinen keino. Samaten työpaikalla Facebook-syövereihin tai miinaharavan pariin sukeltaminen palauttaa harvoin flow-kanavaan, kun taas lisävastuksen hakeminen esimerkiksi kollegalta voisi palauttaa virtaustilan hyvinkin nopeasti.

Sama pätee myös toisin päin. Meidät on opetettu ajattelemaan, että avunpyyntö on merkki omasta osaamisen puutteesta. Tosi asiassa osaaminen syntyy juuri työskentelemällä flow-kanavassa. Sisukas hampaan pureminen ei siis tuota loppujen lopuksi kuin päänsärkyä: hakemalla apua liian haastavaan tehtävään sujuu tehtäväkin sukkelasti.

Sosiaalisen lähipiirin hyödyntäminen on kuitenkin vain yksi menetelmä flow-kanavan ylläpitämiseksi. Flow:n löytämiseksi ja sen ylläpitämiseksi on mahdollista rakentaa rikas työskentely-ympäristö, jonka avulla on mahdollista suunnata oma huomio viretilan ja tehtävän haastavuuden mukaan niin, että tuloksena on jatkuva flow-tila. Näistä menetelmistä lisää keskiviikon blogikirjoituksessa.

Jokainen ihminen on erityisyksilö

Meillä on kaksi voimallista valtavirtakulttuuria, jotka ohjaavat käsitystä yksilöllisyydestä. Erityisesti Amerikassa suosioon on noussut alun perin Kreikasta kumpuava sankarikulttuuri. Sankarikulttuuri korostaa erityisyksilöitä, jotka nousevat ryhmän yläpuolelle. John McClane, Rambo ja Akilleus osoittavat kaikki olevansa ensiluokkaisia kansalaisia tavisten laotessa sotakentillä.

Suomeen on puolestaan juurtunut slaavilaisperäinen ryhmähenki, jonka mukaan ketään ei saisi nostaa ryhmän yläpuolelle. Se tiivistyy lauselmaan: “Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Suomalaisessa kulttuurissa normi on tasapäisyys – ja siitä irti rimpuileminen vaatii vähintään nallewahlroosilaisen egon.

Amerikassa siis pyritään kannustamaan huippujen syntymistä. Suomessa taas halutaan lanata kaikki samalle viivalle. Kumpikaan strategia ei kuitenkaan toimi kovin hyvin. Ensimmäisestä seuraa jyrkkää eriarvoisuutta. Toisesta puolestaan latteaa tasapäisyyttä. Sitä paitsi, on olemassa kolmaskin vaihtoehto. Sivuutetaan sekä eriarvoistaminen että tasapäistäminen.

Joka ikinen ihminen on erityisyksilö.

Kuka tahansa voi päästä omassa intohimossaan flow-kanavaan ja kehittyä alansa huipputekijäksi. Juuri sinun huippukohtasi liittyy kuitenkin ennen kaikkea temperamenttiisi – ei koulutukseesi tai siihen, mitä muut sinulta odottavat. Joitakin temperamentista kumpuava kutsumus ohjaa punaiselle matolle tai hiukkaskiihdyttimen ääreen. Toisille flow-kanava löytyy puolestaan trukin puikoista tai putkia rassaten. Kysymys kuuluukin: kuinka sinusta voi tulla paras mahdollinen sinä?

Me myös tarvitsemme näitä todellisia erityisyksilöitä. Jos putkesi paukahtavat, haluatko, että hommaa hoitaa mieluummin duuniinsa leipääntynyt potentiaalinen rokkitähti, vai putkimiehen hommista intohimoisesti pikkunappulasta unelmoinut ammattilainen?

Jokaisen ihmisen arvo on prikulleen sama. Todellista osaamista ruokkivassa yhteiskunnassa ei ole Gaussin käyrää, eikä tähdenlentoja. Osaavassa yhteiskunnassa jokainen on oman alansa supertähti – oli sitten kyse kvanttifysiikasta tai trukin kuljettamisesta. Jokainen ihminen on erityisyksilö.

Ihmisenä olon perustila on flow

Steve Jobs kertoi elämänkerrassaan jutun neljännen luokan opettajastaan. Jobs oli ala-asteella pahemman luokan häirikkö. Neljännen luokan opettaja tajusi kuitenkin, ettei Jobs ollut pikkugangsteri. Poika oli vain turhautunut, koska hänellä oli tylsää. Opettaja alkoi antaa pikku-Jobsille lisätehtäviä ja niin hän rauhoittui tunneilla. Jobs totesi, että ilman opettajaansa hänestä olisi todennäköisesti tullut taparikollinen.

Gillian Lynne oli puolestaan saanut diagnoosin ylivilkkaudesta. Tyttö ei pärjännyt koulussa, koska hän ei meinannut pysyä tunneilla millään paikoilla. Tytön onneksi hoitava lääkäri vaihtui. Kun uusi lääkäri kutsui tytön äidin luokseen, hän napsautti radion päälle ja poistui huoneesta. Pikku-Gillian ponnahti saman tien pystyyn ja alkoi tanssia. ”Arvon rouva”, sanoi lääkäri, ”tyttärenne ei ole sairas. Tyttärenne on tanssija.” Äiti kiikutti pikkutytön tanssitunneille. Lopulta hänestä tuli maailmankuulu tanssija ja koreografi, jonka kädenjälkeä saadaan ihastella muun muassa menestysmusikaaleissa Cats ja Phantom of the Opera.

Mutta kuinka monelle turhautuneelle tai ylivilkkaalle lapselle käy huonommin kuin Jobsille tai Lynnelle? On ihan päätöntä, että ajattelemme yhä, että tylsistyminen ja turhautuminen ovat osa normaalin ihmisen elämää.

Normaalin elämän ei kuulu olla turhauttavaa.

Steve Jobs, Gillian Lynne ja lukemattomat muut maailman huipputekijät ovat onnekkaita: niitä, joiden ympäristö on tajunnut heidän erityisyytensä. Mutta kuinka monta potentiaalista huippua istuu tällä hetkellä linnassa lusimassa, koska kukaan ei hoksannut antaa vähän enemän tekemistä, vähän enemmän vastusta? Ja vastaavasti, kuinka moni syrjäytyy, kun taitotaso ei yllä Gaussin käyrän keskikohtaan levottomien jalkojen tähden? Tämä on erityisen hälyttävää siksi, että vastaus sekä yli- että alisuorittajille on prikulleen sama: taitotason sovittaminen omaan nykytilaan. Tästä alkaa kasvu, jonka seurauksena niin huiput kuin pahnanpohjimmaiset ampaisevat raketin lailla oman alansa huipuiksi.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksissaan löytämä flow-kanava osoittaa sen, että kuka tahansa pystyy kehittymään haluamallaan alalla. Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta: hitaalle oppilaalle vastusta lasketaan, ja nopealle sitä nostetaan. Näin kukaan ei turhaudu, eikä kukaan putoa kelkasta. Ja kun oppilas pääsee flow-kanavaan, kehitys tapahtuu kuin itsestään. Tästä ihmisen hermoston toimintaperusteet pitävät huolen.

Joka ikisellä ihmisellä on jokin sellainen asia, johon hän voi suhtautua intohimoisesti. Harjoittelemalla alaansa flow-kanavassa kuka tahansa pystyy kehittymään oman alansa huipputekijäksi. Tyhmyys tai fiksuus riippuu tarkalleen siitä, pääseekö ihminen toimimaan omalla optimitasollaan. Flow-kanavassa kehitystä tapahtuu. Sen ulkopuolella oppi tyrehtyy.

Ei ole olemassa tyhmiä tai fiksuja ihmisiä – on vain tyhmiä tai fiksuja tapoja toimia. Tylsistyminen ja turhautuminen tönivät ihmisen pois optimitilasta – ja siihen takaisin pääsyyn on yksinkertainen ratkaisu: tekemisen haastavuuden suhteuttaminen todelliseen taitotasoon. Turhautumisen aika on ohi. Ihmisenä olon perustila on flow.

Flow-kanava – kasvun ja oppimisen optimitila

Olen viime aikoina ollut ihan tavattoman innostunut flow-teoriaan kuuluvasta flow-kanavan käsitteestä. Mihaly Csikszentmihalyin teoksessaan Flow esittelemä käsite kun selittää ihan valtavan paljon asioita oppimisesta lahjakkuuteen, hyvinvoinnista huippusuorituksiin.

Flow syntyy siloin, kun taidot ja tehtävän vaativuustaso ovat tasapainossa.

Jos tehtävä on helppo ja taidot vähäiset, seuraa tuloksena apatia: haluttomuus toimintaan. Jos puolestaan tehtävä on helppo, ja taidot merkittävät, on tuloksena tylsistyminen. Kun tehtävä on vaikea ja taidot vähäiset, seuraa taas turhautuminen: “eihän tästä tule yhtään mitään!” Mutta silloin, kun tehtävä haastaa riittävästi, ja taidot riittävät haasteeseen vastaamiseen, on tuloksena flow: virtauskokemus, eli kokemus siitä, miten kaikki sujuu kuin itsestään.

Flow on merkityksellinen hyvinvoinnin ohella myös oppimisen kannalta. Riittävästi haastamalla taidot myös kasvavat harjoituksen kautta. Samalla tavoin flow-kanavalla on helppoa selittää se, miksi kouluissa on kympin ja kutosen oppilaita siitä huolimatta, että käytännössä joka ikinen lahjakkuustutkimus viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta kertoo, että minkä tahansa taidon voi oppia.

Jos ihminen jää pysyvästi turhautumistilaan, ei kasvua tapahdu. Päin vastoin, tällöin päivät kuluvat jatkuvassa stressitilassa ja oma identiteetti kiinnittyy siihen, ettei mikään onnistu. Pärjäämättömyydestä tulee elämäntapa, ja motivaatiota itsensä haastamiselle saa hakea kissojen ja koirien kanssa.

Flow-kanavan ulkopuolella taidot pysyvät staattisina, ja tuloksena on alisuorittaja: kuutosen arvosanasta tulee itseään toteuttava profetia. Ratkaisu tähän on kuitenkin valtavan yksinkertainen: haastetason laskeminen niin, että oppilas alkaa taas saada tuloksia aikaan. Kun toiminta on tuloksellista, motivaatiokin nousee, ja riittävän motivoituneena on helppo nostaa itsensä flow-kanavaan päivästä toiseen.

Jos taas päivät kuluvat tylsistyessä, alkaa ihminen hakea virikkeitä muualta. Tällöin tuloksena on usein häirikköoppilas, joka purkaa omaa tylsistyneisyyttään vaikkapa kumeja heittelemällä. Kaikkien aikojen toimitusjohtajana pidetty Steve Jobs oli ala-asteella varsinainen pikkugangsteri, joka purki omaa tylsistyneisyyttään ties minkälaisilla kepposilla.

Jobsin neljännen luokan opettaja Imogene ”Teddy” Hill tajusi kuitenkin, että Jobsin levottomuus johtui hänen lahjakkuudestaan. Niinpä opettaja haastoi pojankoltiaista matemaattisilla pähkinöillä ja jopa tee-se-itse -kameralla. Jobs totesikin myöhemmin, että jollei Teddy olisi haastanut häntä riittävästi, hän olisi varmasti päätynyt nuorisovankilaan. Toisin kävi tässä tapauksessa – mutta kuinka moni pikkugangsteri kasvaa isoksi gangsteriksi vain siksi, ettei häntä haasteta tarpeeksi koulun penkillä?

Flow on ihmisenä olon optimitila: tila, jossa kaikki sujuu kuin itsestään. Flow-kanava on ennakkoehto niin hyvinvoinnille kuin oppimisellekin. Mikä parasta, flow-kanavaan on lopulta hyvin helppoa päästä. Jos tehtävä turhauttaa, laske vaikeustasoa – silläkin uhalla, että muut pitävät sinua hetken aikaa hitaampana. Kohta singahdat raketin lailla ohitse. Ja jos et jaksa keskittyä tai tehtävä tylsistyttää, nosta rimaa. Kun tehtävässä on riittävästi haastetta ja saat jatkuvasti aikaan tuloksia, opit nopeasti ja löydät helposti flow-kanavan: kasvun ja oppimisen optimitilan.