Avainsana-arkisto: koulu

Tyhmyys on suhteellista

13/04/2012

9 kommenttia

Richard Branson kärsi nuorena pahasta lukihäiriöstä. Teini-ikäiselle Bransonille kotiläksyt olivat ylitsepääsemättömän vaikeita, ja mielenkiinto kohdistuikin lähinnä urheiluharrastuksiin. Ihmisten kanssa Branson tuli kyllä loistavasti juttuun. Harmi vaan, ettei siitä saanut numeroita. Opettajien mielestä Branson oli tyhmä kuin saapas.

Lopulta ongelmat kärjistyivät niin, että nuori Branson joutui keskeyttämään koulunkäynnin.  17-vuotiaana hän perusti ystävänsä Jonny Gemsin kanssa ensimmäisen liikeyrityksensä, Student-lehden. Alkupääomaa oli äidiltä saadut neljä puntaa postimerkkeihin ja kirjekuoriin. Lehti menestyi, ja sen seurauksena yritteliäs Branson siirtyi seuraavaksi levyjen myyntiin. Musiikkibisnes veti syvemmälle, ja syntyi levy-yhtiö Virgin Records.

Virginin ensimmäinen kiinnitys oli tuntematon parikymppinen Mike Oldfield. Hänen debyyttilevynsä, kahdesta puolen tunnin pituisesta kappaleesta koostunut äkkiväärä Tubular Bells myi miljoonia. Loppu on historiaa.

Sir Richard Branson on yksi Britannian kaikkien aikojen menestyneimmistä liikemiehistä ja filantroopeista. Tyhmyys on suhteellista.

Oppimisen vallankumous

11/04/2012

24 kommenttia

Katsoin pääsiäisen alla Khan Academyn perustajan Salman Khanin ällistyttävän TED-puheen. Siinä Khan esitteli verkkosivustollaan saamiaan oppimistuloksia. Khan Academyn oppimistulokset ovat täysin linjassa tässäkin blogissa esiteltyjen tutkimuslähtöisten periaatteiden kanssa: synnynnäistä lahjakkuutta ei ole olemassa, ja kun lapset pääsevät työskentelemään omassa tahdissaan flow-kanavassa, joka ikinen oppii!

Khanin mallissa perinteinen oppimistapahtuma käännetään nurin niskoin.

Kuten Khan linjaa, normaalisti opettaja käyttää suurimman osan ajastaan esitellen oppiainesta, josta oppilaat saavat käyttöönsä vain murto-osan. Samalla se aika, jolloin oppilaat todella tarvitsisivat asiantuntevaa ihmiskontaktia, käytetään kotona. Todellista ongelmanratkaisua lapset joutuvat puurtamaan yksin kotona ilman apua.

Toisekseen, kun lapset testataan, he ovat kukin omalla yksilöllisellä kehitysasteellaan. Nykykoulu kirjoittaa tämän kuitenkin kiveen ja eteenpäin jatketaan riippumatta siitä, kuinka hyvin kukin asiansa hallitsee. Tilanne on hieman sama, kuin pyöräilemään opeteltaisiin niin, että joidenkin lasten kohdalla eteenpäin mennään kun on vasta opittu kääntämään etupyörää vasemmalle. Koulun oletus siitä, että lapset jakautuisivat osaamiseltaan Gaussin käyrälle johtuu juuri siitä, että kullakin hetkellä näin tosiaan on.

Jos lapset saavat sen sijaan oppia omaan tahtiinsa, ei mitään Gaussin käyrää ole. Tällöin joka ikisestä tulee kympin oppilas ennen pitkää! Khanilla on näyttää kovaa dataa tämän tueksi: verkkosivusto kerää oppimistuloksia laajalta oppilasjoukolta. Eräässä kaaviossa nähtiin, että jos koe pidettiin kuukauden kuluttua oppimisen alkamista, monet lapset olivat osaamisen häntäpäässä ja näyttivät hitailta ja tyhmiltä. Kahdessa kuukaudessa nämä samat lapset olivatkin kehittyneet luokan kärkiosaajiksi!

Khanin menetelmä perustuu siihen, että koko koulun asetelma käännetään nurinpäin. Lapset tutustuvat oppiainekseen omaan tahtiin kotonaan. Kotitehtävinä on siis lähinnä innostavia videoita, joita lapset voivat tutkia silloin kun se parhaiten omaan viretilaan sopii. Luokkahuoneessa tehdään sitten tehtäviä. Samalla opettaja näkee Khan Academyn rajapinnasta, kuka osaa ja kuka ei – ja hän voi suunnata huomionsa niihin oppilaisiin, jotka apua todella tarvitsevat.

Lisäksi hän näkee, ketkä oppilaista osaavat jo apua tarvitsevien alueen hyvin. Opettaja voikin ohjata asian osaavan oppilaan neuvomaan sen kanssa vielä kamppailevaa. Näin kumpikin oppilas syventää osaamistaan entisetään, eikä kolmenkymmenen mukulan luokkahuonekaan ei ole ongelma. Opettaja voi suunnata resurssinsa juuri sinne, missä ne oppimstuloksen kannalta ovat tarpeellisia.

Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta. Tämä on todellisuutta jo Khanin vetämissä pilottikouluissa ympäri USA:ta. Tämä voi olla todellisuutta tänään myös suomalaisissa kouluissa: Khan Academyn saa käyttöön parilla hiiren klikkauksella.

Tulevaisuuden koulussa ei ole lahjakkaita ja lahjattomia oppilaita. Tulevaisuuden koulussa on oppilaita, joista joka ikinen on mestari niissä asioissa, jotka juuri häntä kaikkein eniten kiinnostavat. Tieteellinen tutkimus on osoittanut tämän jo pari kymmentä vuotta. Nyt Khan Academy näyttää sen toteen käytännössä. Oppimisen vallankumous on käynnistynyt.

Unelmien koulu

25/11/2011

Jätä kommentti

Viisivuotias tyttäreni on innostunut oppimisesta, eikä malttaisi enää odottaa kouluun pääsyä. Kysyin häneltä taannoin, minkälaisessa koulussa hän haluaisi opiskella.

Unelmien koulu on kuulemma sellainen, jossa saa tehdä temppuja ja kiipeillä. Siellä on paljon laskutehtäviä. Kotiin saa viedä läksykirjoja luettavaksi. Saa siis tehdä kaikenlaista. Tekemällä oppii.

iPad – tulevaisuuden koulu

23/11/2011

10 kommenttia

Lapsemme ovat innostuneet oppimisesta. Viisivuotias esikoinen on opetellut omaan tahtiinsa muun muassa yhteen- ja vähennyslaskun sekä lukemisen ja kirjoittamisen. Kolmivuotias pikkuveli opetteli puolestaan muutamassa viikossa värien ja numeroiden nimet englanniksi. Rohkenen kuitenkin väittää, etteivät muksut ole syntyjään sen fiksumpia kuin muutkaan ikäisensä pikkulapset. He ovat vain päässeet pienestä pitäen harjoittelemaan juuri niitä asioita, jotka heitä kulloinkin kiinnostavat. Tarpeeksi virikkeitä tarjoavassa ympäristössä lapset ovat voineet kokeilla kaikenlaista – ja singahtaa flow-kanavaan juuri niissä asioissa, jotka heitä itseään kulloinkin eniten kiinnostavat.

Ihminen oppii, kun hän on kiinnostunut – ja kun oppiainesta on riittävästi saatavilla.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä lastemme oppimisessa ovat olleet erilaiset oppimispelit. Lapset innostuvat peleistä luonnostaan. Kun peliin on kytketty vielä tasokasta sisältöä, esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, hulahtaa oppi päähän kuin itsestään. Nykyaikana iPad-taulutietokoneeseen voi asentaa kymmenittäin oppimisohjelmia, joita lapset voivat käyttää omaan tahtiinsa.

Esikoistyttö on innostunut treenaamaan laskutaitoaan esimerkiksi upeasti toteutetun Grow Your Garden -logiikkapelin avulla. Pikkuveljen kielitaito on puolestaan karttunut aivan loistavan Fun English -pelin avulla. Vanhemman rooliksi jää oppimistapahtumassa vastata kysymyksiin silloin kun niitä herää – ja huolehtia siitä, ettei kaikki aika mene tabletin kanssa vehdatessa.

Intialaisen Sugata Mitran kokeissa kävi ilmi, että intialaiset hindinkieliset katulapset oppivat jopa englanninkielistä materiaalia kun heidät jätetään tutkailemaan sitä tietokoneelta omaan tahtiinsa. Mitra nimittää menetelmää itseohjautuvaksi oppimiseksi. Omien lasteni kohdalla olen nähnyt tämän tapahtuvan ihan käytännössä.

Jättämällä lapsille vapaaseen käyttöön täyteen ahdetun iPodin tai iPadin, läjäpäittäin kirjoja, palikka- ja logiikkapelejä sekä esimerkiksi WSOY:n erinomaisen Oppi & Ilo-sarjan tehtäväkirjoja, lapset voivat kokeilla omaan tahtiinsa mielenkiintoonsa sopivia juttuja, ilman painetta oppimisesta tai kokeista suoriutumisesta. Riittävän virikkeellisessä ympäristössä lapset oppivat  valtavasti ihan itsestään: pienen lapsen halu oppia uusia asioita kun on loppumaton.

Kutsumus ja yhteiskunta

01/12/2010

7 kommenttia

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

17/11/2010

6 kommenttia

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: “B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän “Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.

Kaikki muuttuu paremmaksi

10/11/2010

31 kommenttia

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis “syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.

Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

03/11/2010

6 kommenttia

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

Pitäisikö koulussa opettaa vai valmentaa?

01/11/2010

6 kommenttia

Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.

Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.

Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, “siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”

Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.

Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.

Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.

Oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta

11/08/2010

20 kommenttia

On oikeastaan aika merkillistä, että peruskoulussa vain oppilaat saavat arvosanan työstään. Tämä hieman erikoinen tilanne johtunee siitä, että nykyaikainen koululaitos perustuu olettamukseen, että oppiminen on oppilaan omalla vastuulla.

Tosiasiassa oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta.

Jos opettaja mumisee paidankaulukseensa tuherrellen kymmenen vuotta vanhaan piirtoheitinkalvoon, ei ole mikään ihme, jos valtaosalle oppilaista oppiaines jää tarttumatta. Kun koulukirja on vielä kirjoitettu kömpelösti kapulakielellä, on oppilas kokeen aattona usein kuin Mikki Hiiri merihädässä. Missä on opettajan vastuu oppimisesta?

Ihminen ei opi, jollei hän ole kiinnostunut oppimastaan. Tästä syystä esimerkiksi yrityskouluttajat jakavat usein koulutuksen jälkeen osallistujille palautelomakkeen. Palautteen saaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä koulutusten sisällön että kouluttajan oman osaamisen kehittämisessä.

Kouluttajan tulee osata esittää asiat riittävän mielenkiintoisesti ja innostavasti niin, että jokainen koulutukseen osallistuva saa koulutuksesta jotakin hyödyllistä irti. Jos tämä pedagoginen väylä jää avautumatta, on koulutus epäonnistunut. Ja vastuu on kouluttajan.

Kenties myös peruskoulun opettaja voisi hyötyä keräämällä palautetta oppilailtaan. Oikeastaan olisi ihan reiluakin, että myös oppilaat saisivat arvostella opettajan suorituksen esimerkiksi kerran lukukaudessa.

Mikään ei muuten estä laittamasta palautelomakkeita kiertämään vaikkapa heti tämän syyslukukauden päätteeksi. Palautteen avulla omaa osaamista on helppo kehittää entistä ehommaksi.