Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.
Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.
Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.
Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.
Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.
Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?
Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?
Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.
Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.
