Uusi oppiminen

Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.

Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.

Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?

Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.

Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?

Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.

Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.

Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.

Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.

Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.

Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.

Herättämisen tärkeydestä

Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman ”herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen.

Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa. Sarasvuon, Saarisen ja monien muiden suomalaisten ja ulkomaalaisten puhujien tilaisuuksissa valtava määrä ihmisiä on ihan oikeasti pysähtynyt kysymään sellaisia asioita, joita arjen tuoksinassa harvoin tulee kysyttyä. Kuka minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Mitä minä oikeastaan haluan?

Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma.

Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: ”kun minä vaan olen tällainen”.

Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?

Tämän seurauksena ihminen nostetaan uomastaan ulos katsomaan maailmaa, joka onkin täynnä vaihtoehtoja. Ja ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on ihan älyttömän pelottavaa. Uomassa on nimittäin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevää kipittää, vaikka vähän aamulla luita kolottaisikin tai iltapäivällä stressitasot ylittäisivät sietorajan.

Uoman ulkopuolella tulee helposti aika hämääntynyt olo.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio, ihan sama paljonko pankkitilillä on fyrkkaa tai miten hyvin elämässä on käynyt flaksi. Jokaisella ihmisellä kun on käytännössä ääretön potentiaali tehdä asioita.

Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on rajaton potentiaali. Kukaan meistä ei voi tästä vain omasta tahdostaan leijailla katonrajaan. Niin kuin Jani Kaaron taannoinen loistokolumni linjaa, köyhän lähtökohdat itsensä toteuttamiseen ovat aika erilaiset kuin miljoonaperijän. Ja vaikka anekdotaalista näyttöä vastakkaisesta onkin, 150 sentin pituus ei yleensä ottaen povaa kovin kummoista koripalloammattilaisen uraa.

Mutta vaikka joka ikisellä meistä on rajamme, niiden puitteissa meillä on mahdollisuuksia vaikka kuinka. Me voimme kuitenkin toteuttaa mahdollisuuksiamme vasta jos pysähdymme miettimään niitä. Tai joku pysäyttää.

Mutta – ja tässä luulen, että on se mutta, joka kritiikin usein aiheuttaa – pelkkä pysäyttäminen ei riitä. Jotkut niistä, jotka nykäistään uomastaan ulos ovat onnekkaita ja bongaavat pian uuden suunnan, joka kannattelee elämää aivan uudella tavalla. Itse kuulun näihin hannuhanhiin: erityisesti Esan Pafos-seminaari oli minulle käännekohta, joka avasi näkemään omat mahdollisuudet ihan uudessa valossa.

Mutta tietyssä mielessä uomasta ylös kiskaisu voi olla myös aika julmaa sellaiselle ihmiselle, joka näkee kyllä että okei, onhan noita mahdollisuuksia. Mutta ei vaan minulle.

Tässä näköalattomuus tarvitsee nähdäkseni aisaparikseen vielä työkalut, joilla uusi suunta löytyy – ja joilla uusi, oman näköinen uoma kaivetaan. Ongelmana on, ettei tällaisia työkaluja ole ihan kauheasti ollut tarjolla. Ainakaan sellaisia, jotka perustuisivat johon muuhunkin kuin mutuun.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tieteellisesti perusteltuja menetelmiä itsetutkiskeluun ja oman elämän suunnan hahmottamisen on viime vuosina alkanut löytyä yhä enemmän. Erityisesti parisen kymmentä vuotta maailmanluokan huippupsykologiaa tuottaneen positiivisen psykologian tutkimussuunnan ansiosta. Muun muassa Martin Seligmanin tutkimuksiin perustuvista VIA-instituutin menetelmistä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mutta vaikka meillä olisi tarjota minkälaisia työkaluja tahansa, ovat ne aika hyödyttömiä, jollei joku ensin pysäytä ja tempaise ihmistä ulos uomastaan. Ellei joku herätä kysymään, kuuluuko elämän oikeasti olla tylsää ja turhauttavaa harmaata puurtamista.

Ei kuulu.

Tähän me tarvitsemme näitä herättäjiä. Nykypäivänä kipeämmin kuin koskaan. Jotta edes joku tulisi latistavien rakenteiden läpi sanomaan: Pysähdy hetkeksi. Mieti vähän. Haasta itsesi. Tee jotain.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa uuden huippualbuminsa Eläköön kappaleessa ”Saa kukoistaa” sen kiteyttää:

Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään.
Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa kukoistaa.

Nähdäkseni on ihan älyttömän hyvä juttu, että joku asettuu tielle ja viittoo syrjään. Se ei meinaan ole maailman helpointa hommaa.

Mutta siitä kohtaa alkaa todellinen mahdollisuuksien maailma.

Tahdonvoiman käyttöohje: Miten tahdonvoima toimii?

Tahdonvoima on kummallinen juttu. Yhtäältä sen olemassaolosta kiistellään yhä kovasti. Toisaalta tahdonvoiman olemassaolon hyväksyvätkin tiedostavat, että kyseessä on katoava luonnonvara: suurimmallakin tahdon jättiläisellä kantti kyykkää yllättävän helposti. Mutta mistä tahdonvoimassa on kyse? Ja miten sitä voisi käyttää parhaiten?

Näihin kysymyksiin käy käsiksi filosofikollegani Frank Martela uudessa loistokirjassaan Tahdonvoiman käyttöohje: Näin saat asioita aikaan. Kirjassa Frank käsittelee uunituoretta tahdonvoimatutkimusta ja esittelee kaksikymmentä tehokasta työkalua tahdonvoiman lujittamiseksi.

Tutkimukset osoittavat, että suorassa tahdon kamppailussa sisukkainkin sissi perääntyy yllättävän helposti. Kuitenkin ne jotka jaksavat purra hammasta edes vähänkin pidempään pärjäävät myös elämässä paremmin. Vaikka tahdonvoima on parhaimmillaankin heikko lihas, kannattaa sitä siis lujittaa.

Tutkimusten mukaan aivojen etuotsalohkolla on iso rooli tahdonvoiman käytössä. Etuotsalohko on kuitenkin koko kropan energiasyöpöin elin. Siksi siis tiukkoja päätöksiä tehtäessä kannatta huolehtia, että verensokeri on riittävän korkea.

Samaten kannattaa valita, missä kamppailuissaan tahtoaan haluaa käyttää. Tahdonvoima väsyy käytössä. Siksi sen käyttö kannattaakin varata kaikkein tärkeimmille koitoksilleen.

Kaikkein paras tapa käyttää tahdonvoimaa on kuitenkin järjestää elämä niin, ettei sitä tarvita juuri ollenkaan. Tässä keskeisessä roolissa ovat tavat: minkälaista elämää oppimistasi tavoista syntyy? Voisitko opetella uuden tavan, vaikkapa urheiluharrastuksen, joka parantaa elämänlaatuasi? Tai pystyisitkö opettelemaan eroon tavasta, joka nakertaa sitä, vaikkapa tupakoinnista?

Kun opettelet elämänlaatua tukevia tapoja, et tarvitse enää tahdonvoimaa: ajattelusi automaattisuus ohjaa sinua pääsääntöisesti toimimaan oikein.

Voit myös hyödyntää ympäristöäsi tahdonvoiman kehittämiseen. Laita lenkkarit sängyn päätyyn ennen nukkumaan menoa, ja aamulenkille lähtö helpottuu valtavasti. Ota kaukosäätimestä paristot pois ja piilota ne vaatekomeron perälle. Näin sohvalle lysähtäminen töiden jälkeen ei onnistukaan käden käänteessä. Ja kerro ystävillesi tavoitteistasi. Näin niihin on selkeästi helpompaa sitoutua.

Näitä ja lukuisia muita menetelmiä Frank käsittelee kirjassaan lennokkaasti ja yleistajuisesti, samalla tiukan tieteellistä pohjaa unohtamatta. Kirja avaa ymmärrystäsi siitä, miten tahdonvoima toimii ja miksi se toimii niin kuin toimii. Samaten se tarjoaa monenlaisia työkaluja, joiden avulla voit tahtoasi kehittää.

Tutustu Frankin kirjaan täällä.

PS. Kurkkaa myös kirjalle pystytetyt verkkosivut, joilta löydät muun muassa kirjan aihepiiriä käsittelevän blogin.

Mestarin vyö

Usein taistelulajeissa aloittelijan vyö on valkoinen. Se kuvaa sitä, ettei aloittelija tiedä vielä oikeastaan mistään mitään. Kun harjoittelu alkaa, vyön väri alkaa pikku hiljaa tummua. Lopulta pitkän harjoittelun tuloksena on mahdollista voittaa itselleen musta vyö.

Mutta musta vyö ei ole mestarin vyö. Se osoittaa vasta, että harjoittelu on päättynyt. Nyt on aika lähteä maailmalle. Kun vuodet vierivät, vyön väri alkaa haalistua. Vuosi vuodelta se muuttuu yhä harmaammaksi, kunnes lopulta väri on kulunut kokonaan pois.

Mestarin vyö on valkoinen.

PS. Ajattelun ammattilainen kesälomailee. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy maanantaina 12.8. Aurinkoista kesää!

Tulokset eivät ratkaise

Koko maailma on siirtynyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana niin sanottuun kvartaalitalouteen. Toisin sanoen, talousluvut vedetään nippuun neljännesvuosittain, ja saavutettuja tuloksia arvioidaan, usein hyvinkin kriittisesti. Tämä on kuitenkin tavattoman ongelmallista.

Tulokset eivät ole tärkein asia – trendit ovat.

Kvartaaleittain tuijotetut tulokset saattavat seurata siitä, että asiat tehdään oikein tai väärin. Mutta ihan yhtä paljon ne saattavat seurata äkillisistä satunnaismuuttujista: yleisen taloustilanteen notkahduksista tai vaikkapa poliittisesta liikehdinnästä. Toisin sanoen, kyykkäävä tuloskäyrä ei välttämättä liity millään tavalla toimintatapojen terveyteen. Silti moni firma näyttää johtoportaalle ovea tai irtisanoo tuhansia työntekijöitä heti, kun tulos painuu punaiselle.

Sama pätee myös ihan tavallisessa arjessa. Meidät on koulittu aika tehokkaasti ajattelemaan, että jos menee mönkään, niin homma on sitten siinä. Koulussa sait kokeesta mitä sait – korjausliikkeitä ei sallittu. Oikeassa elämässä voimme kuitenkin kehittää toimintamalleja ja rakentaa alati parempia prosesseja, kunhan otamme opiksi virheistämme.

Kaikkein tärkeintä pärjäämisessä on nähdäkseni se, mihin suuntaan elämä kasvaa. Jos välillä tulee vastoinkäymisiä, se ei ole katastrofaalista, jos kehitys on muuten menossa oikeaan suuntaan. Vasta siinä vaiheessa, kun suunta on painunut pysyvästi alaspäin, on aika muuttaa jotain. Jos kuitenkin pyörimme tuuliviirinä joka ikisen tuloksen ympärillä, on riskinä, että lapsi lentää ulos pesuveden mukana: kun toimintatapaa päivitetään heti kun tulokset eivät vastaa odotuksia, voi olla että itsessään hyvä toimintamalli lentää ovesta ulos, vaikka vastoinkäymisen syy olikin jossain ihan muualla.

Tulokset seuraavat toimintatavoista ja satunnaisista tilannetekijöistä. Jälkimmäisiin emme voi juuri vaikuttaa. Toimintatapoja voimme sen sijaan kehittää käytännössä loputtomiin. Toimintatapojen toimivuudesta tulokset eivät kuitenkaan kerro kuin välillisesti. Vasta pitkän aikavälin trendit näyttävät, miten hyvin asiat oikeasti ovat. Tulokset eivät ole tärkein asia – vaan kehityksen suunta.

Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.

Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.

Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.

Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.

Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.

Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?

Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?

Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.

Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.

Jokainen lapsi on taiteilija

Pablo Picasson mukaan jokainen lapsi on taiteilija; ongelmana on, kuinka pysytellä taiteilijana, kun kasvamme aikuisiksi. Jokainenhan tietää varmasti hyvin, että tämä pitää paikkansa. Mukulat koheltavat milloin minkäkin uuden virityksen parissa. Aika harvaa aikuista saa kuitenkaan innostumaan uudesta samalla tavalla. Usein ajatellaan, että kyky luovaan ajatteluun asuu geeneissä. Tämä on kuitenkin humpuukia.

Aikuiset eivät ole luovia siksi, että aikuiset ovat liian taitavia.

Kuten koomikko John Cleese linjasi loistavassa luovuutta käsittelevässä puheenvuorossaan, luovuudessa on kyse tavasta tehdä asioita. Ennen kaikkea luovuudessa on kyse siitä, että teet asioita uudella ja jollakin tavalla tarkoituksenmukaisella tavalla.

Aikuisena joudumme harvoin tilanteisiin, jossa pitäisi heittää kaikki vanha osaaminen roskiin ja tarkastella tilannetta uusin silmin. Meille on elinvuosien aikana kehittynyt niin tehokas paketti toimintamalleja, että sen kyseenalaistaminen on harvoin tarpeen. Vai kuka miettii joka aamu uusiksi, miten keittäisi kahvin tällä kertaa? Tai että kävelisikö sitä töihin tänään vaikkapa selkä edellä?

Lapset ovat sen sijaan jatkuvasti uusien haasteiden edessä. Jopa käveleminen on ollut joskus merkittävä luovaa ajattelua vaativa koitos. Se vaan unohtuu siinä vaiheessa kun aivojemme hermoverkot ovat piuhoittuneet riittävän tanakasti pitämään meidät tolpillamme.

Mutta kun maailma muuttuu alati kiihtyvään tahtiin, alamme löytää itsemme yhä useammin lapsen kengistä. Vanhat formaatit eivät toimi. Vielä viisi vuotta sitten loistavasti rullanneet prosessit yskivät kuin viimeistä päivää. Ja eilispäivänä oppimamme tapa ajatella ei sovikaan, kun tulevaisuus on saanut meidät kiinni jo nyt.

Erään suomalaisen pörssiyrityksen johtaja sanoi minulle muutama vuosi sitten, ettei huomisen ongelmia ratkota eilisen keinoin. Ei niin. Ne ratkotaan katsomalla niitä uudesta näkövinkkelistä, lapsen silmin. Jokainen lapsi on taiteilija. Pysytään taiteilijoina aikuisinakin. Kun muutostahti vaan kiihtyy entisestään, on lapsenmielisyys alati arvokkaampaa.

Tee arjestasi palkitsevampaa opettelemalla fiksuja tapoja

Törmäsin runsas kuukausi sitten App Storessa todella innostavaan uuteen sovellukseen. Nähdäkseni moniin tyypillisiin elämänongelmiin on olemassa tehokkaita ratkaisuja. Ratkaisut eivät kuitenkaan toimi, jollei niitä käytä säännöllisesti.

Huippututkimukseen perustuva SuperBetter sisältää kokoelman toimiviksi havaittuja menetelmiä, joiden avulla arjen ongelmia on helppo ratkaista. Ohjelman anti on myös käytettävissä verkon kautta. Näin kuukauden käyttökokemuksen perusteella SuperBetter on yksi suurimman vaikutuksen tehneistä tietokoneohjelmista, joita olen koskaan käyttänyt.

Ihminen oppii uutta silloin kun on hauskaa.

Haluaisitko oppia uuden taidon tai katkaista vanhalta pahalta tavalta siivet? Haluaisitko saada itsesi motivoitua juoksulenkille tai järjestää kesän aikana kerätyt vatsamakkarat historiaan? Haluaisitko kasvattaa itseluottamustasi tai oppia nukkumaan rauhallisemmin? Kaikkiin tällaisiin ongelmiin on olemassa toimivia ratkaisuja. Mutta fakta on, ettei ratkaisulla tee yhtään mitään, jos sitä ei käytä.

SuperBetter tarjoaa laajan kattauksen erilaisia huippututkimuksesta ponnistavia menetelmiä motivoinnista itsetuntemukseen, terveellisestä ruokavaliosta arkiliikunnan lisäämiseen. Se ehdottaa sinulle joka päivä muutamaa simppeliä harjoitusta, joiden avulla pääset lähemmäksi tavoitteitasi. Ennen kaikkea se muistuttaa päivittäin kiinnittämään huomiota oikeasti tärkeisiin asioihin ja toimiviin ratkaisuihin. SuperBetter kertoo myös harjoitteiden tieteellisestä pohjasta: käyttämällä ohjelmaa tutustut  maailman johtavaan motivaatiopsykologian ja positiivisen psykologian tutkimukseen.

Jos siis haluat muuttaa elämääsi paremmaksi opettelemalla uusia taitoja tai hankkiutumalla vanhoista tavoista eroon, suosittelen lämpimästi kokeilemaan SuperBetteriä. Opettelemalla fiksuja tapoja teet arjestasi entistä palkitsevampaa.

Tutustu SuperBetteriin täältä.

Erilaiset kengät

Olympiajuoksija Oscar Pistorius kertoi taannoin haastattelussa, mistä hän on löytänyt itsevarmuutta pyrkiäkseen maailman nopeimpien juoksijoiden joukkoon. Pistoriuksen jalat amputoitiin kehitysvamman takia kun hän oli vasta 11 kuukautta vanha. Siitä huolimatta hän innostui jo pojasta pitäen urheilusta.

Pistoriuksen salaisuus on yksinkertainen: häntä ei pidetty kotonaan kehitysvammaisena. Kun isoveli Carl puki kenkiään jalkaan, hän ihmetteli miksi pikkuveli kiinnittää samalla mutkikkaat proteesit. Huippujuoksijan äiti totesi ykskantaan: ”Carl, sinä pistät kengät jalkaan, ja Oscar pistää proteesit jalkaan.” Asiasta ei sen koommin puhuttu. Pikku-Oscar kasvoi ajatellen, että hänellä on vaan vähän erilaiset kengät.