”We’re not in Kansas anymore, Toto”

Viimeiset viisi vuotta on kohkattu finanssikriisistä ja alati syvenevästä maailmanlaajuisesta lamasta. Syynä ovat milloin Wall Streetin bisneskettujen ahneus, milloin poliitikkojen kehnot päätökset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että viime vuosien kuohunnalle on olemassa paljon yksinkertaisempi syy – mutta sellainen, josta ei valitettavasti voi osoittaa ketään sormella:

Kehitys

Voi tuntua hurjalta väittää kehitykseksi mullistuksia, joiden seurauksena työttömyys on lisääntynyt tai kokonaiset kansakunnat kiikkuvat konkurssin partaalla. Tosi asiassa iso osa näistä mullistuksista on kuitenkin seurannut nähdäkseni ennen kaikkea nopeista muutoksista niin teknologian kuin yhteiskunnallisenkin kehityksen alueilla.

Iso osa länsimaista teollisuutta on siirtynyt itään. Vaikka poliitikkoja voi tietysti syyttää siitä, etteivät he ole suojanneet kotimaisia työpaikkoja riittävän taitavasti, mitä vaihtoehtoja heillä on lopulta ollut? Jos amerikkalainen kilpailija valmistaa hilavitkuttimen kahdeksan kertaa halvemmalla Kiinassa, on vaikeaa puolustaa Pihtiputaalla sijaitsevaa tehdasta.

Sama teollisuusmurros on kuitenkin johtanut yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa idän tehdasoloja tarkastellaan monin verroin aiempaa yksityiskohtaisemmin. Kiinalaistehtaat ovat länsimaisten yhteisöjen tarkassa syynissä. Väärinkäytökset uutisoidaan välittömästi ja niihin jopa joskus puututaankin. Luulen, että kiinalainen teollisuustyöntekijä on nyt paljon paremmassa asemassa nyt kuin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, kun länsimaat vähät välittivät hänen kohtelustaan.

Kiinalaistehtaat puolestaan tuottavat alati tehokkaammin teknologiaa, jonka avulla on ollut mahdollista synnyttää vaikkapa sosiaalisen median avulla diktaattoreita vallasta syösseitä kansannousuja. Tiedonvälityksen nopeutuminen ja sosiaalisen median kehittyminen ovat myös johtaneet siihen, että poliitikkojen on aiempaa vaikeampaa valehdella kansalle: lupausten rikkomisesta jää kiinni alta aikayksikön, kun edellisen vaalikauden videoitu puhe löytyykin Youtubesta.

Teknologinen kehitys mahdollistaa myös lähitulevaisuudessa radikaaleja läpimurtoja niin informaatioteknologian kuin ihmisten hyvinvoinninkin saralla. Jo nyt Applen Siri ja Googlen puheentunnistus mahdollistavat tietokoneen kanssa sujuvan juttelun. Ei mene kuin muutama vuosi, niin tietokoneille jutustelu on arkipäivää. Viiden vuoden päästä meillä on älylaseja ja 3D-printtereitä. Kymmenessä vuodessa itsestään ajavia autoja.

Informaation kulun nopeutuminen auttaa puolestaan myös kehittyviä maita koskevien ongelmien ratkaisua. On aivan mahdollista, että jo meidän elinaikanamme kehittyvien maiden keskeisimpiin ongelmiin – vesi, ruoka ja koulutus – löydetään aivan uudenlaisia ja aiemmin mielikuvituksellisilta vaikuttaneita ratkaisuja, kuten Peter Diamantidis ja Steven Kotler linjaavat teoksessaan Abundance: The Future is Better Than You Think.

Kehitys on myös johtanut siihen, että länsimaalainen ihminen voi olla usein käymättä töissä nääntymättä silti nälkään. Jos työpaikka on mennyt alta Kiina-ilmiön takia, ei se todennäköisesti tule enää takaisinkaan. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että esimerkiksi asiakaspalvelualat ja jopa assistentin työt siirtyvät yhä useammin robotin hoitoon.

Pitäisikö poliitikkojen siis kieltää robotit ja suojata sihteerien työt? Vai olisiko järkevämpää alkaa jo nyt miettiä, millä tavoin omista mielenkiinnon kohteista ja omasta intohimoisesta toiminnasta voisi synnyttää jotain uutta ja arvokasta yhteiskunnalle – kenties tavalla, jota kukaan ei ole edes tullut vielä ajatelleeksi. Onnekkaimpia eivät nähdäkseni ole ne, jotka selvisivät YT-neuvotteluista ja jatkavat suuryrityksessä stressiputkessa puurtamista. Onnekkaimpia ovat ne, jotka ovat potkut saatuaan pystyneet tunnistamaan oman todellisen intohimonsa – ja laittamaan sen likoon, kuten vaikkapa ex-nokialaisten kokoon panemassa Jollassa.

Vaikka nykykehitys vie monelta vanhan työpaikan alta, mahdollistaa se kuitenkin myös sen, että yhä useammalla on mahdollisuus pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Elinikäinen duuni stressitasot päivittäin tappiin vetävässä tehdas- tai konttorityössä ei lisää kenenkään elämänlaatua. Mutta jos nyt rakennamme uutta yhteiskuntaa oikein, kenties tulevaisuudessa yhä useampi tekeekin työtä oman intohimonsa ja kutsumuksensa ohjaamana.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kehitys – oli se sitten hyvää tai huonoa – kulkee eteenpäin alati kiihtyvää vauhtia. Viisi vuotta sitten kukaan ei ollut vielä Facebookissa, ja älypuhelimia pidettiin tyhjänpäiväisenä muoti-ilmiönä. Kymmenen vuotta sitten Wikipedia oli vasta aloittanut, ja televisiot olivat pienen pesukoneen kokoisia laatikoita. Viisitoista vuotta sitten Alta Vista oli johtava hakukone, ja laskut maksettiin pankissa tilisiirrolla. Tällä hetkellä olemme jonkinlaisessa kehityksen aallonpohjassa, vaikeasa ja kivuliaassa murrostilassa, josta meillä on kuitenkin mahdollista suunnata kohti aivan uudenlaista maailmaa.

En usko, että nykytilanne on taantuma, josta palataan takaisin vanhaan malliin, kunhan taloustilanne tästä vähän tokenee. Nykytilanne on ennemminkin teolliseen vallankumoukseen rinnastettava radikaali rakennemurros, jonka avulla voimme parhaassa tapauksessa synnyttää uudenlaisen, intohimoisesta toiminnasta ja teknologisesta innovaatiosta ammentavan maailman. Kaikki avaimet tähän ovat olemassa. Kyse on viime kädessä siitä, mihin me nyt laitamme toivomme kiinni. Nyt tarvitaan nähdäkseni tappiomielialan sijaan ennen kaikkea luovaa ja ketterää ajattelua – ja uskoa ihmiseen.

Luulen kuitenkin, että menimme tästä mihin menimme, vanhaan ei ole enää paluuta. Mihin ikinä aallonpohjasta noustaankaan, sieltä ylös päästyämme maailma näyttää varmasti aika erilaiselta kuin ennen. Niin kuin Dorothy sanoi Ozin ihmemaahan päädyttyään: ”Emme ole enää Kansasissa, Toto hyvä.”

Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.

Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.

Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.

Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.

Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.

Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?

Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?

Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.

Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.

Fiksuja päätöksiä

Aika iso osa nykykeskustelusta pyörii sen ympärillä, mikä mättää. Taustalla on monesti ajatus siitä, että huonot päätökset ovat syösseet maailman huonoon jamaan. Toki moni asia on pielessä – mutta aivan älyttömän monet asiat ovat myös todella hyvin, ja paljon paremmin kuin ennen.

Ajatus siitä, että ennen oli paremmin ei monesti edes pidä paikkaansa.

Kun tuijotetaan vain ongelmia, näyttää siltä, että nykytilanne on täysi katastrofi. Lehdet pursuavat väkivaltarikoksia ja talouskriisejä. Mutta onko viime vuosina sitten oikeasti tehty vain huonoja päätöksiä?

Itse asiassa Suomi komeilee tällä hetkellä systemaattisesti maailman huipulla niin talouden, onnellisuuden kuin oppineisuudenkin mittareilla. Okei, on meilläkin ongelmia – mutta niitä on paljon vähemmän kuin lähes missään muualla.

Kun katsotaan tarkemmin maailman tilannetta, alkaa sekin näyttää aika paljon erilaiselta kuin Hesarin etusivulla. Kuten Steven Pinker osoittaa teoksessaan Better Angels of Our Nature, väkivalta on systemaattisesti vähentynyt viime vuosisatoina ja -kymmeninä. Ennen vanhaan maan tapa oli panna ihmisiä soihduiksi tai tappaa vastasyntyneitä. Nyt lähes koko maailma kammoaa tällaista käytöstä.

Vaikka niitä ongelmiakin on, valtava enemmistö länsimaalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, josta entisaikain kuninkaat vain unelmoivat. Kaupasta saa leipää ja maitoa. Kotoa poistuessa ei tarvitse pelätä, että gangsteri kolkkaa. Parilla kympillä saa älykännykän, joka pesee kymmenen vuotta sitten toimitusjohtajan taskussa komeilleen kolmen tonnin kommunikaattorin mennen tullen. Ja valtavalla enemmistöllä on jonkinlainen katto pään päällä – toisin kuin vaikkapa satakin vuotta sitten, jolloin maankiertäjät olivat vielä arkipäivää.

Jopa kehittyvissä maissa menee alati paremmin. Kiva-lainat siivittävät innokkaita kehitysmaayrittäjiä. Ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä lisääntyvät. Jopa Saudi-Arabiassa puuhataan äänioikeutta naisille. Ja teknologian kehitys mahdollistaa yhä tehokkaammin myös maailman perusongelmien ratkaisemisen: keskittymällä ratkaisuun, ideoimalla yhdessä ja vaihtamalla ajatuksia voimme vaikuttaa merkittävästi jopa vesipulan tai nälänähädän tapaisiin globaaleihin ongelmiin. Kunhan vaan tartumme toimeen ja teemme asialle jotain.

Maailmassa on paljon asioita, jotka täytyy korjata. Mutta jos jäämme vain suremaan ja valittamaan niistä, jää silloin helposti huomaamatta, että asiat ovat itse asiassa monella tavalla jo nyt aivan älyttömän hyvin.

Että tehdään niitä fiksujakin päätöksiä.

Kaikki ovat uskovaisia

Uskonnosta, politiikasta ja kännyköistä puhuttaessa käy ilmi ihmisten perustavanlaatuinen dogmaattisuus. Oma usko, puolue tai kapula on se ainoa oikea. Kun vastaväitteitä esiintyy, ne sivuutetaan epäuskottavina, koska niihin ei sisälly oman uskomusjärjestelämä peruslähtökohtaa: sitä, että oma usko, puoluekanta tai härpäke on parempi.

Me olemme kaikki uskovaisia.

Jotkut uskovat Jumalaan, toiset eivät. Sitoumus omaan uskomusjärjestelmään on kuitenkin yleensä ihan yhtä dogmaattinen, riippumatta siitä, mikä se on. Ateistin maailmankuvan lähtökohta on, ettei Jumalaa ole. Bible Beltin seitsemännen sukupolven maajussi lähtee puolestaan siitä, että maailmaa hallitsee partasuinen superolento. iPhone-fanboyn perususkomus on se, että iPhone on parempi kuin Android. Politiikasta en edes uskalla puhua tässä.

Muut uskomukset ripustetaan sitten näiden perususkomusten ympärille. Kun älykästä suunnittelua puolustava ID-teoreetikko julkaisee uuden menestysteoksen, ateistit tyrmäävät sen – senhän on kirjoittanut ID-teoreetikko! Ja kun Samsung julkaisee uuden Android-puhelimen, on selvää, että se ei ole paljoa mistään kotoisin. Eihän siinä pyöri iOS. Ei mikään ihme, jos keskustelut sitten tulehtuvat.

William James lainasi merkkiteoksessaan Pragmatismi italialaista filosofi Giovanni Papinia. Papini vertasi pragmatistista asennetta hotelliin: hotellin huoneissa yksi rukoilee Jumalaa, toinen kirjoittaa ateistista perusteosta; kolmas tekee kemiallisia kokeita ja neljäs tähyää tähtiin. Pragmatismi on puolestaan käytävä, joka yhdistää näitä kaikkia itsessään enemmän tai vähemmän toimivia tapoja tarkastella maailmaa.

Friedrich Nietzsche opetti puolestaan perspektivalismia: me näemme kaikki maailman vain yhdellä tavalla, yhdestä perspektiivistä. Mutta oppimalla ottamaan uusia näkökulmia, opimme näkemään maailman rikkaammin. Ja vaikkei kukaan voi kaikkia näkökulmia löytääkään, mitä useammalla tavalla asioita osaa tarkastella, sitä todempana maailman näkee.

Meillä kaikilla on omat dogmimme, ja olen aika varma, ettei arkielämä olisi edes mahdollista ilman niitä. Olemme kaikki uskovaisia, halusimme sitä tai emme. Mutta silloin kun nahistelu alkaa kärjistyä, voisi olla hyvä tulla ulos dogmaattisesta huoneesta hetkeksi käytävään tuulettumaan. Ei se vastapuolikaan lähes koskaan kategorisesti väärässä ole. Vasta luopumalla hetkeksi omista dogmeistamme voimme oppia eri tavalla ajattelevalta jotain aidosti uutta.

Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.

Sinipunaista politiikkaa

Albert Einstein totesi kerran, että hän ei voi ymmärtää, miksi älykäs ihminen liittyisi poliittiseen puolueeseen. Värin tunnustaminen rajaa liikaa toiminnan vaihtoehtoja. Yhdelläkään puolueella kun tuskin on kaikki oikeat ratkaisut käsissään.

Omalla kohdallani olen pitkään pohtinut, että tunnustamani poliittinen väri lienee lähinnä violetti. Uskon vakaasti yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa itseään – tässä mielessä olen siis ilmiselvä sininen oikeistolainen. Samalla minusta on kuitenkin ensisijaisen tärkeää huolehtia aktiivisesti myös muista ihmistä ja synnyttää sellaisia yhteiskuntarakenteita, joissa huolenpitoa todella tapahtuu. Tässä suhteessa nojaan siis jyrkästi punaiseen vasempaan.

Itse asiassa oikeat ratkaisut löytyvät sekä oikealta että vasemmalta.

Nähdäkseni yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, painottaako ideologia yksilönvapautta vai yhteiskunnan rakenteita. Ongelmat syntyvät siitä, painotetaanko minusta ulospäin suuntautuvaa liikettä – vai ulkoa minuun päin. Eli onko tärkeintä se, miten muut hyötyvät minusta – vai miten minä hyödyn muista. Edellisessä tapauksessa homma toimii, jälkimmäisessä ei – oli ideologia sitten sininen tai punainen.

Vasemmistolainen ajattelutapa toimii loistavasti silloin, kun kysyn, mitä minä voin tehdä, jotta muilla olisi parempi olla. Eli millä tavalla juuri minä pystyn toteuttamaan vaikkapa solidaarisuusaatetta parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä vaiheessa kun argumentaatio siirtyy siihen, miten muiden pitäisi olla minua kohtaan solidaarisempia mennään kuitenkin nähdäkseni rytisten metsään. Tästä on usein kyse, kun puhutaan vaikkapa tukien kasvattamisesta tai perustulosta. Taustalla ei ole tarve auttaa toisia – vaan halu saada itse suurempaa opintotukea tai peruspalkkaa.

Sama juttu pätee oikealla. On erinomaista kannustaa ihmisiä yrittämään ja uskomaan itseensä. Mutta siinä vaiheessa kun tätä argumenttia käytetään perustelemaan sitä, että menestyjä ansaitsee rikkautensa, eikä niitä tarvitse muille jaella, mennään taas suoraa päätä pöpelikköön. Yksikään menestyjä ei ole menestynyt yksin, vaan onnistumisen taustalla ovat myös sen mahdollistaneet yhteiskuntarakenteet. Nallellakaan tuskin olisi miljooniaan, jollei joku istuisi päiviään konttorissa hymyilemässä asiakkaille.

On myös tärkeää huomata, kuten vasta julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei kaikilla ole suinkaan samoja avaimia menestykseen. Siksi erityisesti niiden, jotka pärjäävät hyvin elämässään tulisi kiinnittää erityistä huomiota myös hankalammista lähtökohdista ponnistavien hyvinvointiin. Siitä tulee sitä paitsi itsellekin julmetun hyvä olo. Mutta koska miljoonikot tuskin heti ryntäävät jakamaan omaisuudestaan köyhille, ovat esimerkiksi solidaarisuusveron tapaiset aloitteet tärkeitä. Älykäs yhteiskunta synnyttää sellaisia rakenteita, jotka edesauttavat yhteistä hyvää.

Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta kyse ei siis ole oikeastaan siitä, korostetaanko poliittisessa päätöksenteossa yksilön vaikutusmahdollisuuksia vai yhteiskunnan rakenteita. Kyse on ennemminkin siitä, että ymmärrämme olevamme alusta loppuun asti yhteisö – mutta yhteisö, jonka joka ikinen vaikutuspiste on yksilö. Oli väri sitten sininen tai punainen, kiteytyy hyvinvointi nähdäkseni viime kädessä John F. Kennedyn kuuluisaan lauseeseen: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi – vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”

Tähän kysymykseen vastaamalla vastaat myös siihen, miten teet omasta elämästäsi merkityksellisintä. Merkityksellisyys kun kumpuaa siitä, että voit tehdä jotain, jonka arvo ylittää vain oman välittömän hyvinvointisi. Ja kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, näin teet omasta elämästäsi myös onnellisinta – arvokkaana ja kutsumuksellisena yhteisön jäsenenä.

Kuinka paljon on riittävästi?

Olin muutama vuosi sitten valtavan ilahtunut, kun poliittisen keskustelun painopiste siirtyi hetkeksi onnellisuuteen. Minusta on ihan älyvapaata, että lähes koko poliittinen keskustelu pyörii rahan ympärillä. Rahalla kun on loppujen lopuksi vain välillinen merkitys ihmisten hyvinvoinnille.

Rahaa pitää olla riittävästi – ei yhtään sen enempää.

Koko kohkaaminen tuloeroista ja rahan jakautumisesta johtaa poliittisen päätöksenteon sivuraiteelle. Keskustelu suhteellisesta köyhyydestä ja tuloeroista on ihan päätön, koska juuri tämä keskustelu antaa näille ilmiöille ylipäätään käyttövoimaa. Jos keskittyisimme siihen, miten ihmiset voivat hyvin, ei tuloeroilla olisi pätkän vertaa merkitystä – kunhan kaikilla olisi riittävät resurssit.

Ja esimerkiksi Suomessa lähes kaikilla on. Vaikka ”miljoona suomalaista elää köyhyydessä”, koskee näistä absoluuttinen köyhyys vain mikroskooppista murto-osaa. Toisin sanoen, joka ikisellä suomalaisella on käytännössä riittävät resurssit hyvään elämään. Ongelmana on, että kun resursseja vertaillaan naapurin resursseihin, häämöttää hyvä elämä poissaolollaan.

Kirjassaan Screw It, Let’s Do It Richard Branson, Englannin neljänneksi rikkain mies, totesi, ettei hän ole koskaan tehnyt päätöksiä vain rahan takia. Hänelle raha on resurssi – jotain, jolla saadaan asioita aikaan. Niin pitkään kun keskustelu pyörii resurssin haalimisen ympärillä, ei kenelläkään ole aikaa pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan halutaan saada aikaan. Siis miksi sitä rahaa pitää ylipäätään haalia. Tuloksena on stevejobsien ja richardbransonien sijaan esimerkiksi viime aikoina nähtyjä päättömiä hallituspalkkioiden ylilyöntejä.

Rahalla ei ole arvoa muutoin kuin siinä, mitä sillä voidaan saada aikaan. Jos ihmisellä ei ole käsitystä siitä, mitä hän haluaa saada aikaan, ei mikään raha riitä. Naapurilla on aina isompi auto tai taulutelevisio. Tai yhteiskunnan toisessa päässä ökyrikkaita kismittää, kun omat bonukset eivät ole golfkaverin kanssa samaa tasoa. Jos ihminen sen sijaan tietää, mitä hän haluaa, ei rahaa tarvita kuin riittävästi. Se on jokaiselle eri määrä, ja niin tulee ollakin. Mutta jos ihminen saa tehdä päivät sitä, mitä rakastaa, mitä väliä sillä on, minkä kokoinen auto naapurilla on? Kunhan oma on oikean kokoinen.

Oikeasti, rahalla on valtavan paljon vähemmän väliä hyvinvoinnin kannalta kuin nykykeskustelu antaa ymmärtää. Paljon keskeisempi kysymys on, mitä ihminen voi tehdä voidakseen hyvin. Ja tähän riittävä rahamäärä on se, mikä riittää – ei yhtään enempää tai vähempää. Rahan haaliminen ei johda hyvinvointiin. Kuten kreikkalaisfilosofi Epikuros aikanaan totesi, ihmiselle, jolle riittävästi on liian vähän, ei mikään ole riittävästi.

Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Päätöksentekoa vastavirtaan

Tultuaan valituksi presidentiksi, Abraham Lincoln valitsi kabinettiinsa pahimmat poliittiset vastustajansa. Hän tiesi joutuvansa USA:n historian tiukimpaan poliittiseen tilanteeseen: keskelle sisällissotaa. Lincoln ymmärsi, että jos hänen lähipiirinsä koostuu hännystelijöistä, menee hänen jokainen päähänpistonsa läpi sellaisenaan – siis myös huonot ideat. Jos sen sijaan kabinetti koostuu tiukoista vastapelureista, eivät läpi pääse kuin parhaat mahdolliset päätökset.

Lopputulokset puhuvat puolestaan. Lincoln voitti sodan.