Nyt tolkkua tekijänoikeuksiin!

Katsoin viikko sitten Syfy-kanavan “Dune” -minisarjan jakson Youtubesta. Vaikka maksan nykyään mielelläni kuukausittain satoja euroja aiempaa enemmän käyttämästäni viihteestä (musiikki, sarjakuvat, elokuvat, e-kirjat ja tietokonepelit), katson yhä TV-ohjelmia “laittomasti” Youtubesta tai vaikkapa Project Free TV -sivulta. Miksi? Koska se on yhä, vuonna 2012, ainoa vaihtoehto.

Ai niin, mutta onko flash-sivuston käyttäminen edes laitonta? Jos katson Youtubesta pätkän, joka on tekijänoikeuden alaista, olenko rikollinen? Miten tämä nyt taas menikään? Nykyaikana tietokonetta käynnistäessä pitäisi ilmeisesti mennä aina ensin katsomaan Finlexistä, missä lainsäädäntö tällä hetkellä polkee. Minä sentään plärään monimutkaisia dokumentteja päivittäin työkseni, enkä silti pysy tässä sotkussa kärryillä. Jotkut, sanotaan vaikka 9-vuotiaat, eivät varmaan edes tiedä, mikä on Finlex.

Mutta oikeasti, nyt joku tolkku tähän touhuun.

Tällä viikolla otsikoihin nousi tapaus, jossa tekijänoikeuksia valvova TTVK on uhkaillut 9-vuotiaan tytön vanhempia. Rikos? Se, että tyttö oli ladannut suosikkialbumin vertaisjakeluverkosta.

On ihan älytöntä, että yksityinen järjestö voi yhtäkkiä käyttää tuomiovaltaa ilman minkäänlaista valvontaa. Tämä osoittaa hyvin sen, ettei kenelläkään ole edelleenkään käsitystä siitä, miten aineettoman tuotteen tekijänoikeus pitäisi sovittaa sellaiseen maailmaan, jossa tuote on käytännössä aina saatavilla maksutta. Me elämme sellaisessa maailmassa nyt. Emme ole enää 1980-luvulla.

Ihan ensiksi tekijänoikeusjärjestöjen kannattaisi palkata väkeä, jotka tietävät, miten internet toimii. Esimerkiksi taannoisen Pirate Bay -blokin tapaiset tussahdukset saavat netin toiminnasta vähänkään tajuavat vain tuntemaan myötähäpeää tekijänoikeusjärjestöjen lankapuhelinajassa operoivia asiamiehiä kohtaan.

Mutta myötähäpeä on yksi asia, tietämättömyydestä kumpuava moraalittomuus aivan toinen. Ja tähän lainsäätäjien pitäisi puuttua heti eilen. Viimeksi kun tarkistin, ihminen on kuitenkin lainsäädännön silmissä syytön, kunnes toisin todistetaan.

TTVK on aiemminkin syyllistynyt ylilyönteihin lähettämällä uhkailukirjeitä täysin syyttömille. Kuinka moni näistä on kuitenkin säikähtänyt maksamaan ja pysyy nyt vaitiolovelvollisuuden takia hiljaa? Ja onko kohtuullista, että muutoin Suomen lain mukaan rikosoikeudellisesti turvattu alaikäinen joutuu satojen eurojen korvausvastuuseen?

Jännä juttu on myös, että normaalisti poliisi tarvitsee käsittääkseni aika jämerät luvat hakiakseen kansalaisten omaisuutta tutkintaan. Esimerkiksi jos epäillään miljoonien kavaltamisesta. Miten Nalle Puh -päällysteisen läppärin voi noutaa tuosta vaan, jos sillä tehty “rikos” on ollut yhden levyn lataaminen? Jos laki sallii tämän, laissa on jotain vikaa.

Mutta poliisien otteisiinkin nähden on vielä ihan eri kertaluokan hölmöilyä lähettää ihmisille mafiahenkisiä uhkauskirjeitä. Toiminnan eettisestä kestämättömyydestä kertoo erityisesti se, että uhkauskirjeiden vastaanottajia kiristetään pysymään hiljaa. Mitä ihmettä? Eikö tekijänoikeusjärjestöjen tarkoitus ole juuri tehdä piratismin vastaista taisteluaan paremmin tunnetuksi?

Tässä kohtaa piraattipuolueen ja muiden nettinatiivien syytökset “tekijänoikeusmafiasta” osuvat napakymppiin. Vaikka TTVK:n toiminta tapahtuukin toistaiseksi lain siunaamana, ei se juuri eroa Sisilian serkkujen bisneksistä. Rahaa tienataan toteamalla, että joko maksat tai itket ja maksat – ja naapureille tästä et hiisku sanaakaan.

Mutta minkälainen rikos tekijänoikeusrikos sitten oikeasti on? Taannoisessa TED-puheenvuorossaan Rob Reid osoitti, että koko tekijänoikeusargumentointi on hötöistä kuin voikukka kesän lopulla. Jos korvausvaateiden perusteet pitäisivät paikkansa, piratismissa liikkuisi enemmän rahaa kuin koko planeetan bruttokansantuote on yhteensä.

Ajatus siitä, että jokainen jaeltu kopio on menetettyä tulovirtaa on ihan päätön. Päin vastoin, viihdebisnes on kasvanut tasaisesti torrenteista huolimatta. Ne tahot, kuten Apple ja Amazon, jotka ovat tämän tajunneet ja tarjoavat toimivaa kaupallista sovellusta takovat massiiviset tulovirrat.

Levymyynnin kyykkäys ei johdu piraateista vaan teknologian murroksesta. Ne, jotka luulevat, että musiikki ja leffat myydään optisilla levyillä ovat auttamatta pudonneet kelkasta. Se ei silti oikeuta heitä toimimaan sakkorahan määrittävinä lainsäätäjinä, tuomareina ja tuomion toimeenpanijoina.

Siinä vaiheessa, kun 9-vuotiasta uhkaillaan mafiatekniikoilla pitäisi kaikille valjeta, että tässä hommassa on jotain mätää. Maailma ei toimi enää niin kuin ennen, ja mitä pikemmin tämä tosiseikka tunnustetaan, sitä parempi.

Lopuksi vielä yksi huomio: artisteilla ei ole tämän sotkun kanssa yhtikäs mitään tekemistä. Kyse on lainsäädännöllisestä vinoumasta, jota virkaintoiset byrokraatit ovat päässeet käyttämään ilman minkäänlaista valvontaa. Tekijänoikeudet ovat tärkeä asia ja pitävät yllä kulttuurin tuotantoa. Idiootti ei silti kannata olla.

Miten piraatti selätetään?

Suomalainen tekijänoikeusrintama teki viime viikolla hämmästyttävän kömpelön liikkeen verkkopiratismia vastaan. Pitkän oikeustaistelun jälkeen tekijänoikeusjärjestöt saivat yhden suomalaisoperaattorin, Elisan, blokkaamaan tunnetun Pirate Bay -sivuston tilaajiltaan. Tämä onneton siirto kuvastaa hyvin, minkälainen sukupolvien kuilu tekijänoikeuskamppailussa vallitsee.

Pitkä ja kallis yhden verkko-osoitteen kaatamiseksi pystytetty oikeusjuttu kertoo nähdäkseni siitä, ettei tekijänoikeuksia puolustavilla tahoilla ole lainkaan realistista käsitystä siitä, miten verkko toimii. Elisan blokin kierto vaatii nimittäin muutaman sekunnin. Konstit löytyvät googlaamalla. Blokilla ei ole edes symboliarvoa: päin vastoin, tällaiset temput toimivat ilmaisena mainoksena piraattisivustolle.

Piratismi on kuitenkin merkittävä ongelma aineettomien tuotteiden
tekijöille.

Viime kädessä kaikkien etua palvelee löytää ratkaisu aineettoman pääoman lailliseen digitaaliseen jakeluun – myös piraattien. Jos kukaan ei maksa muusikolle tai filmintekijälle palkkaa, ei mitään piratoitavaakaan liiku aalloilla. Hämmentävää tilanteessa on kuitenkin se, että samalla kun tekijänoikeusjärjestöt käyvät toivotonta sotaansa tuulimyllyjä vastaan, on ratkaisu jo olemassa.

Ratkaisu on simppeli, ja se on sama, jota kaikki verkkotoiminnasta jotain tietävät ovat rummuttaneet jo vuosia: toimivan kaupallisen palvelun kehittäminen. Ihmiset maksavat mielellään sellaisesta palvelusta, johon he luottavat ja jota on mukava ja helppo käyttää.

Apple on tehnyt tällä alalla pioneerin työtä jo vuosia. Onkin hämmentävää, että samalla kun tekijänoikeusjärjestöt RIAA ja IFPI kaatavat miljoonia täysin yhdentekeviin oikeusjuttuihin, kuittaa Apple 4 miljardin dollarin vuosivoitot myymällä aineetonta pääomaa digitaalisesti. Samalla Applen iTunes- ja App Store -verkkokaupat tuottavat oikeudenomistajille hulppeat 8 miljardin dollarin vuosituotot – ja kasvukäyrä on vielä jyrkässä nousussa. iTunesin kasvu oli viime vuonna yli 30%. Ja Applen ohjelmistokauppa App Storen vuosikasvu oli alustavien arvioiden mukaan viime vuonna lähes 400%, ponkaisten $1.5 miljardista yli $7 miljardiin. Tässä ei ole kyse enää nappikaupasta.

Googlen Android-verkkokauppa on myös onnistunut kopioimaan Applen konseptin menestyksekkäästi ja tuottaa vielä noin neljänneksen lisää liikevaihtoa markkinoille. Lisäksi Spotify, Voddler, Comixology, Youtube, Hulu, Netflix ja lukuisat muut palveluntarjojat raivaavat tietä aineettomien tuotteiden lailliselle jakelulle. Silti, esimerkiksi Suomessa on yhä mahdotonta vuokrata haluamansa elokuva tai seurata reaaliaikaisesti amerikkalaisia TV-sarjoja laillisesti verkon kautta. Samalla kun tekijänoikeusjärjestöt jahtaavat kuviteltuja taloudellisia menetyksiään, heidän oikeudenomistajansa menettävät ihan oikeita miljardeja niiden vuokraamattomien ja ostamattomien filmien muodossa, jotka toimiva globaali mediajakelu toisi kuluttajien ulottuville.

Piraattia ei selätetä pystyttämällä estoja tai jahtaamalla tiedostonjakajia. Piraatti selätetään tarjoamalla halukkaille asiakkaille toimiva tapa maksaa tuotteistaan. Kuten Apple, Google ja muut ovat osoittaneet, tätä taistelua ei voiteta keskittymällä ongelmaan – vaan keksimällä uusia ratkaisuja. Viime kädessä on yksi lysti, kuinka moni luukuttaa musiikkinsa Pirate Baysta, kunhan riittävän moni on valmis maksamaan siitä. Silloin kun tarjolla on toimiva palvelu, jota on helppo ja hauska käyttää, ihmiset maksavat mielellään. Mutta tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.

Se yksityisyydestä. Mitäs sitten tehdään?

Facebook on tehnyt aika ovelan tempun. Ensin se on verkottanut pitkälti koko länsimaisen maailman. Ja nyt, askel askeleelta, Facebook on riisumassa meitä kaikkia virtuaalisesti alastomiksi. Pian kaikki, mitä sinusta Facebookiin kirjautuu on enemmän tai vähemmän julkista tietoa.

On toki huomattava, että itsensä julkituominen on ollut yhteiskunnassamme alati kasvava trendi muutenkin. Suunta näyttää kuitenkin siltä, että pian et voi enää edes halutessasi säilyttää salaisuuksia. Aika moni on tästä kauhusta kankeana. Dystoopikot siteeraavat vuoron perään Orwellia ja Huxleyta. Ja me muut silmäilemme epäillen tuota tietokoneeseen nykyään jo kiinteäksi pultattua nettikameraa. Joko isoveli valvoo?

Yksityisyys on elintärkeää dogmaattisessa keskusjohtoisessa yhteiskunnassa, joita historiastamme löytyy yltä kyllin. Kun tyranni määrää normit niin tiukalle, ettei kukaan ihminen voi tosiasiassa elää niiden mukaan, on pakko pitää salaisuuksia. Muuten kaikki joutaisivat roviolle. Nykyajan liberaalidemokraattisissa länsimaissa yksityisyys ei kuitenkaan ole enää ehto henkiinjäämiselle.

Demokraattisessa yhteiskunnassa yksityisyyden hälvenemisellä on myös mielenkiintoinen kääntöpuoli. Kuulin taannoin, että amerikkalaispoliitikot eivät enää uskalla valehdella vanhaan malliin televisiohaastatteluissa. Koskaan ei voi tietää, kaivaako vastapuolueen ehdokas seuraavassa vaalitaistossa vanhan haastattelun esiin YouTubesta. Voisiko yksityisyyden hälvenemisestä peräti seurata se, että avoimessa yhteiskunnassa toimittaisiin entistä rehellisemmin ja avoimemmin?

Yksityisyyden puutteeseen tepsii periaatteessa yksinkertainen niksi: elä niin, että koko elämäsi voisi tiedottaa jäännöksettä maailmalle.

Kyse on Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin muunnoksesta Big Brother -sukupolvelle. Königsbergin vanha kettu kun kehotti elämään niin, että jokaisen tekosi voisi ulottaa yleiseksi laiksi.

Ongelma tässä on, että harva meistä kykenee oikeasti tällaiseen ideaaliseen elämään. Jokainen töppää joskus, eikä jäännöksettä julkinen elämä tunnu siksi houkuttelevalta. Tässä apuun tulee kuitenkin yleisyys. Jos käykin ilmi, että – hyvänen aika! – ihan jokainen mokaa joskus, menettävät hölmöilyt merkittävästi shokkiarvoaan. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, ja niin edelleen. Et ole yksin virheidesi kanssa. Kuka tietää, vaikka oppisimme peräti ymmärtämään, että virheiden tekeminen on keskeinen osa omaa kehitystämme.

Tällä hetkellä kehitys näyttää suuntaavan kohti alati avoimempaa yhteiskuntaa. Tähän kehitykseen, niin kuin kaikkeen kehitykseen, liittyy myös ongelmia. En esimerkiksi suosittele tiedottamaan Facebookissa kaksiviikkoisesta kesälomamatkasta jolloin arvokiinteistösi jää tyhjilleen. Nykyaikainen rosvo kun louhii tiedon verkosta käden käänteessä. Kotiin palatessasi voi virtuaalivoron kädenjälki voi näkyä tyhjänä ammottavassa asunnossasi.

Jos kehitys jatkuu nykyistä rataa, on kuitenkin syytä miettiä, mitä sitten tehdään, jos yksityisyys muuttuu pian samanlaiseksi reliikiksi kuin hevosrattaat ja CD-levy. Kaikkeen kehitykseen liittyy hyviä ja huonoja puolia. Kumpaan suuntaan nyt ollaan menossa?