”Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän…”

Tämä on ehkä yksi pysäyttävimpiä lauseita, joita olen ikinä tulleet ajatelleeksi.

Rakkaus on niin kokonaisvaltainen ja olemassaolon rajat uudelleenpiirtävä käsite, että sitä on monesti vaikea tajuta.

En nyt tarkoita rakkautta banaalissa arkiromanttisessa mielessä, vaan sellaisena elämänviivamme läpikäyvänä voimana, joka luo ikuisesti rikkumattomia yhteyksiä välillemme.

Yhtäältä rakkaus on yhtä kuin elämä: se tekee meidät itseämme suuremmiksi. Toisaalta se yhdistää meidät peruuttamattomasti, riistää meiltä itsemääräämisoikeuden. Rakkaus vie minän mennessään, tilalle tulee me.

On pelottavaa rakastaa, antaa oma ydinminuus jäännöksettä toiselle. Mutta vaikka rakkaus tuo aina mukanaan menettämisen pelon, on joka ikinen rakkauden sävyttämä pelon häivähdys hinta, joka kannattaa maksaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Ilman rakkautta ei olisi mitään. Todellisuudessa on vain me – ”minä” on pinnan raapaisu, illuusio.

Rakkaus tekee meistä yhdessä suurempia kuin koskaan voisimme olla yksin.

Vasta rakkaus tekee meistä todellisia.

Päivänsäteeni

Jos joku teistä otettaisiin multa pois
En tiedä mitä tekisin, en tiedä miten sellaisen kestää vois

Ei ole maailmassa arvokkaampia aarteita
Kuin te päivänsäteeni
Päivänsäteeni

Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän
Se sitoo meidät ikuisiksi ajoiksi yhdeksi

Mut helposti sen pelon tuoman kivun mä siedän
Kun se tekee meidät yhdessä suureksi