”Slush” tarkoittaa loskaa.

Tai siis tarkoitti. Nyt se tarkoittaa startup-herätyskokousta, joka kokoaa Helsinkiin vuosittain 20 000 toiveikasta yhteen startup-pöhinän äärelle. Suomalainen sää on silloin haastavimmillaan. On pimeää ja märkää. Silti Suomeen matkustavat käytännössä kaikki tärkeimmät startup-maailman vaikuttajat. Slushissa kuunnellaan inspiroivia puheita, tavataan yrittäjiä, sijoittajia ja kavereita, verkostoidutaan – ja bailataan aamutunneille asti lasersäteiden loisteessa.

Vuoden 2017 Slushin tervetulobannerissa luki: ”Nothing normal ever changed a damn thing. Weirdos, step in.” Mikään normaali ei koskaan muuttanut yhtikäs mitään. Kummajaiset, astukaa sisään.

Startup-kulttuuri, ja Slush sen symbolina, on muodostunut etenkin Suomessa vedenjakajaksi. Joko startupeista ollaan ihan poskettoman innoissaan tai sitten niitä vihataan silmittömästi. Normaalisti jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset eivät kuitenkaan tiedä startupeista oikeastaan mitään. Slushinkin kriitikoista harva on tosiasiassa käynyt tutustumassa startup-tapahtumaan saatikka sitten työskennellyt startup-yrityksessä. Startup-yritykset ovat helppo kohde olkinukkeargumenteille. Niihin liitetty hype kun on helppo käsitteellistää valheellisuutena tai vähintäänkin katteettomana toiveajatteluna.

Startupien käyttövoima on nimenomaan toivo. Usko siihen, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, että toiminnallamme on seurauksia, joiden takia maailma on huomenna parempi kuin nyt. Että tänään vasta ajatuksen tasolla oleva firma on viiden vuoden päästä merkittävä tekijä maailmassa. Ehkä se takoo samalla miljardien liikevaihtoa. Startup-kulttuurissa on kyse tulevaisuuden muotoilusta – ei vain tulevan passiivisesta vastaanottamisesta.

Tämä on juuri se, mikä erottaa toiveajattelun toivosta: aito usko omaan asiaan, mitä ikinä se onkaan. Tulevaisuus ei ole jotain, joka odottaa passiivisesti huomisessa. Se on jotain, mitä me kaikki luomme omilla toimillamme, valinnoillamme ja päätöksillämme.

Koska toivo on startupien tärkein polttoaine, eivät startupit ole suinkaan ongelmattomia. Toivo voi myös keikahtaa hybriksen puolelle. Ja joskus – tosin kokemukseni mukaan harvoin – joku ketku voi vedättää toivon kipinä silmissään pitkää päivää tahkovia yrittäjänalkuja. Startup-kulttuuri on myös mitä hämmästyttävin yhteiskunnallinen sulatusuuni ja törmäyspiste. Mitä muuta voi odottaakaan, kun miljoonia – tai miljardeja! – hallinnoivat investointipankkiirit tekevät bisnestä parhaimmillaan vasta lukiosta valmistuneiden intoilijoiden kanssa?

Tulevaisuus on aina ensin tarina – jotain, mitä keksimme ja sitten teemme todeksi. Tässä on startup-kulttuurin ydin. Ensin sellaisten tarinoiden kertominen, joihin voimme rakastua. Ja toiseksi sen taakan kantaminen, että teemme tarinoista tosia, oli tie kuinka myrskyinen tahansa. Ja usko pois, myrskyjä joka ikisen startupin taipaleella riittää enemmän kuin tarpeeksi. Kun vielä enemmistö startupeista epäonnistuu, täytyy sellaisen perustajalla tosiaan olla paria muumia vajaa laakso.

Mutta vaikka startup-taival menisi aivan poskelleen, voi startupin perustaja ainakin kokea tekevänsä jotakin suurta; elää täysillä; ja ainakin yrittää venyä siihen potentiaaliin asti, joka ihan jokaisella ihmisellä on – mutta jonka rajoja harva koskaan selvittää.

Slushissa 20 000 ihmistä kokoontuu valot silmissään tekemään tulevaisuutta todelliseksi. Kysymys kuuluukin, miten nämä 20 000 tulevaisuutta tehdään todellisiksi.

Jokainen startup-maailmaan sukeltanut on ottanut jo ensimmäisen tärkeimmän askeleen: hän on seurannut omaa innostustaan.

Miksi innostuneen ihmisen silmissä sitten loistaa valo? Silloin kun valot ovat päällä, joku on kotona.

Kirjoitus on ote uudesta startupeja käsittelevästä kirjastani Kiitorata – Startup-maailman molemmat puolet (Tammi). Kirjassa käsittelen startup-ilmiötä käytännönläheisestä näkökulmasta ja pyrin avaamaan tasapuolisen kuvan startup-maailman riemuista ja haasteista. Tutustu kirjaan täällä.