Yritysvastuun ytimessä on etiikka, ei laki

Sadan vuoden päästä suomalaiset pöyristelevät nykyistä osakeyhtiölain viidettä pykälää samalla tavoin, kuin nykyään 1800-lukulaista orjataloutta. Ajatus siitä, että meillä olisi organisaatioita, joiden ainoa – siis ei vain tärkein, vaan ainoa – tarkoitus on siirtää varallisuutta jo niiden ennestään varakkaille omistajille on toki aika päätön jo ihan nykynäkövinkkelistäkin.

Yritysvastuu on teema, joka on noussut hitaasti keskusteluun jo viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta valtaosa yrityksistä, etenkin suuryrityksistä, harjoittaa liiketoimintaa vain ja ainoastaan maksimoidakseen voitot. Se, että vaikkapa miljardeja nettoava ympäristöä sileäksi vetävä pikamuotiyritys siirtää vuosittain muutaman miljoonan hyväntekeväisyyteen on lähinnä surkuhupaisaa.

Yritysvastuun ytimessä on ajatus eettisestä toiminnasta. Ei siis siitä, että toimitaan nippa nappa lain sallimissa rajoissa. Joskus eettisyys – siis se, että toimitaan oikein – edellyttää jopa lain rikkomista. Lait ovat vain yhteiskuntamme arvio siitä, miten oikein toimitaan. Ja joskus arvioimme väärin, niin kuin vaikka tuossa osakeyhtiölain viidennen pykälän tapauksessa.

Joukko yritysjohtajia on nyt kuitenkin esittänyt, kuinka väärin on, että peräti pääministerimme kehtaa perätä yritysvastuuta, vaikka viime aikoina vastuuta on tietysti perätty joka ikiseltä suomalaiselta. Eihän se nyt voi kuitenkaan koskea yritysjohtajaa, koska hänen täytyy ennen kaikkea varmistaa, että yritys tekee maksimaalisen määrän voittoa. Toisin toimiminenhan voi olla jopa laitonta.

Osakeyhtiöpykälän takana värjöttelyn ohella argumentaatio nojaa taaksepäin katsovien exceleitä tuijottavien ekonomistien pelotteluun siitä, että jos yritykset toimisivatkin eettisesti kestävämmin, siirtyisivät markkinat naapurimaahan. No, Kiinasta saa tietysti tilattua kaikenlaista kivaa hyvällä hinta-laatusuhteella, kun härpäkkeet tuotetaan lapsityöllä ja hiilivoimalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi myyttisen ”kilpailun” vuoksi toimia samalla tavoin. Itse asiassa oikein toimiminen voi olla jopa kilpailuetu, niin kuin esimerkiksi Piilaakson huippuosaajista kamppailevat yritykset ovat kerta toisensa jälkeen joutuneet toteamaan.

Yrityksen on toki markkinataloudessa tehtävä voittoa – muuten se on pian entinen yritys. Mutta mikään laki, määräys tai vaatimus ei edellytä sitä, että voittoa tehdään hinnalla mikä hyvänsä. Jokaisella voitollisella yrityseurolla on aina hinta. Tämä hinta maksetaan yrityksen ympäristökuormalla, sen sosiaalisilla vaikutuksilla, sen henkilöstön henkisellä ja fyysisellä hyvinvoinnilla – sekä tietenkin itse yrityksessä tehdyllä työllä.

Ymmärrän toki hyvin, miksi niin monet yritysjohtajat vierastavat yritysvastuun politisointia. Yritysten johtaminen pelkästään voittoa tavoitellen on todella vaikeaa puuhaa. Joka ei usko, kokeilkoot. Jos tähän lisättäisiin vielä velvoitteet pitää huolta omista työntekijöistä, asiakkaista ja ympäristöstä, tulisi hommasta todennäköisesti niin mutkikasta ja stressaavaa, että yritysjohtajia saisi hakea kissojen ja koirien kanssa.

Tietysti oikein toimiminen eettisessä mielessä on aina ollut vaikeaa. Orjaplantaasien pyörittäminenkin oli vaikeaa, ja vielä vaikeampaa hommasta tuli sitten kun orjuus kiellettiin.

Siitäkin kuitenkin selvittiin, niin kuin selvitään siitäkin, kun yritykset velvoitetaan toimimaan myös eettisesti oikein.

Musta tiistai läpivalaisee yhteiskunnan eriarvoisuutta

Tänään on musta tiistai, #blackouttuesday. Moni ihminen ja organisaatio on pitänyt hiljaisen hetken ja jakanut mustaa somepostausta USA:ssa poliisin murhaaman George Floydin muistoksi. Tapahtuma on toiminut kipinänä polisiiväkivaltaa ja rasismia läpivalaisevalle ilmiölle, jota on jo verrattu #metoo-liikkeeseen.

Voiko #blacklivesmatter toimia samanlaisena tasa-arvon edistäjänä ja katalyyttinä kuin #metoo? Ja mitä väliä yksittäisillä hashtageilla on todellisen tasa-arvon edistämisessä?

Minulle on vasta viime aikoina valjennut, kuinka mutkikas tasa-arvokysymys oikeasti on. Olen aina ajatellut olevani tasa-arvon kannattaja. Minusta sillä, minkä värinen iho jollain on tai mitä sukupuolta hän on ei pitäisi olla mitään merkitystä sille, miten toiseen suhtaudun. Siksi ajattelin, ettei tasa-arvokeskustelu tavallaan koske minua. Kuulunhan jo ”hyviksiin”.

Asia on kuitenkin mutkikkaampi. Oikeasti silloin, jos en tee asialle mitään, hyväksyn itse asiassa hiljaa asioiden nykytilan. Ja nykytila on sellainen, että jos ihonväri sattuu olemaan vääränlainen, niin poliisin kohtaaminen voi olla hengenvaarallista, ja jos sukupuoli on vääränlainen, on usein turha odottaa tasavertaista kohtelua työelämässä. Meidän enemmistön edustajien on vaikeaa todellisuudessa ymmärtää, minkälaista vähemmistöjen kaltoin kohtelu on, koska emme sellaista joudu kokemaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että minun tai muiden enemmistön edustajien tulisi nousta barrikadeille joka ikisestä vähemmistökysymyksestä. Mutta se tarkoittaa sitä, että meidän pitää tunnustaa tosiasiat ja ymmärtää, että niin pitkään ennen kuin tasa-arvo toteutuu koko maailmassa, meillä enemmistön edustajilla on eettinen velvollisuus toimia aktiivisesti sen edistämiseksi, jokainen omalla tavallaan ja niissä puitteissa, joissa se on mahdollista.

Jotkut ovat kritisoineet #blacklivesmatter-liikkeeseen osallistuneita tekopyhiksi, jos he eivät muuten arjessa taistele aktiivisesti vähemmistöjen puolesta. Pienikin askel kohti tasa-arvoisempaa maailmaa on kuitenkin parempi kuin ei yhtään mitään. Vaikeneminen ja passivisuuskin ovat toimintaa, ihan samalla tavoin kuin jos katsot vierestä, kun toinen hukkuu.

Somekampanjaan osallistuminen ei vaadi suuren suurta vaivannäköä. Mutta sen vaikutukset voivat olla valtavat, ainakin jos riittävän moni osallistuu. Tämä joukkojen voima nähtiin jo #metoo-liikkeessä.

5 tapaa pysyä täysjärkisenä koronakriisissä – nyt ei ole aika käpertyä siiliksi, eikä tsempata

Tuskin kukaan osasi kuukausi sitten odottaa, että Suomi vetää rajat kiinni ja kansalaiset kotiarestiin. Muutamassa viikossa olemme siirtyneet kokonaan uuteen aikakauteen, jossa tulevaisuutta ei tunne kukaan.

Kriisireaktiot vaihtelevat siilipuolustukseen käpertymisestä hyperaktiiviseen tsempparikulttuuriin, jossa mistä vain selvitään. Nähdäkseni kumpikaan näistä strategioista ei toimi nykyisen tapaisessa tilanteessa. Siiliksi käpertymällä saatamme kyllä selviytyä kriisistä, mutta ulos tullaan niin mykkyrässä, että koronanjälkeiseen maailmaan voi olla vaikeaa päästä kiinni. 

Vielä vaarallisempaa on sisulla läpi puskeminen ja omista tavoitteista tinkimättömästi kiinni pitäminen. Sisu ja tsemppi ovat voimavaroja, jotka ovat rajallisia. Tässä tilanteessa saatetaan olla kuukausia, ellei pidempäänkin. Kuukausien poikkeustilasta ei selvitä sisulla ja hammasta purren, vaan toimimalla fiksusti.

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten tästä oikeasti selvitään. En oikeastaan usko, että kenelläkään on. On kuitenkin jotain strategioita, joiden uskon olevan hyödyllisiä, jotta selviäisimme tästä kriisistä enemmän tai vähemmän täysjärkisinä. Tässä joitain ajatuksia.

1. Ole armollinen itsellesi ja lähimmäisillesi

Nyt ei ole aika tsempata ja pyrkiä kohti omaa ihanne-itseä. Nyt on keskeistä tunnustaa, että olemme todennäköisesti sukupolvemme suurimmassa kriisissä. Siksi ihan ensinnä sinun täytyy pitää huolta omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista. Ja ennen kaikkea olla armollinen itsellesi.

Et tule saamaan aikaan kaikkea, mitä olit suunnitellut tälle keväälle. Se on ihan ok. Samaten, jos sinulla on lapsia, he eivät tule opiskelemaan samalla tahdilla kuin vuosi sitten. Sekin on ihan ok. Pääasia on nyt pitää huolta toisistamme ja pyrkiä välttämään kriisin synnyttämät turhat loppuun palamiset. Ehkä lapset voivat katsoa vähän useammin Netflixiä ja voit kirjoittaa vähän vähemmän sähköpostia. Nyt pääasia on, että pääsemme päivä kerrallaan eteenpäin.

2. Riittävän hyvä on riittävän hyvä

Psykologi ja käyttäytymistaloustieteen pioneeri Herbert Simon esitteli maailmalle erottelun tarpeeksi hyvän (satificing) ja maksimoidun (maximizing) päätöksenteon välillä. Perinteisesti meidät on opetettu tekemään oikeita päätöksiä harkiten. Tämä toimii, jos maailma on ennustettava. Nyt ei ole. Siksi meidän pitäisikin nyt omaksua ennemminkin startup-maailmasta tuttu tekemisen, tutkimisen ja oppimisen kehä, jota esimerkiksi startup-guru Eric Ries on esitellyt.

Tällaisen nopean päätöksenteon haasteena on, että sen nojalla tulee usein tehtyä vääriä päätöksiä. Startup-maailma on jo vuosia juhlinut erehdyksiä. Nyt tämä koskettaa meitä kaikkia. Myös erehdyksistä voi saada uutta oppia ja ymmärrystä oikeaa päätöstä kohti. Tee asioita, katso mitä tapahtuu. Jos homma menee hyvin, hieno juttu! Jos taas menee mönkään, kirjoita vaikka pari-kolme kappaletta analyysiä siitä, mikä ei toiminut ja tee uudestaan. Tekemällä, tutkimalla tuloksia ja oppimalla niistä pystyt pysymään toimintakykyisenä myös nykyisenkaltaisessa ennakoimattomassa ympäristössä.

3. Priorisoi 

Oman tehtäväkentän priorisointi on yleisestikin järkevää. Nyt se on nähdäkseni välttämätöntä. Itse kirjoitan yleensä prioriteetit kerran puolessa vuodessa ja kuukausittain. Aikanaan startup-yrittänä kirjoitin prioriteetit viikoittain. Nykytilanteessa voi yleisestikin olla järkevää tarkastella omia prioriteetteja viikkotasolla.

Helppo priorisointiharjoitus auttaa tekemään selkoa asioiden tärkeysjärjestyksestä. Kirjoita ylös kaikki, mitä sinun pitäisi tehdä. Kuvaile jokaista tavoitetta noin kappaleella tekstiä. Järjestä sitten tekemiset numeroiduksi listaksi. Erota lopuksi kolme ensimmäistä. Jim Collinsin sanoin, jos sinulla on enemmän kuin kolme prioriteettia, sinulla ei ole prioriteetteja.

Listasi hännillä olevat asiat jäävät todennäköisesti tekemättä, mutta se on ihan ok. Pääasia on, että edistyt edes hieman viikkotasolla niissä asioissa, joilla on oikeasti väliä. Muu voi odottaa.

4. Tutki sisäistä motivaatiotasi

Sisäisestä motivaatiosta ja itseohjautuvuudesta on puhuttu Suomessa jo vuosia. Itseohjatuvuus muuttui lähes kaikkien suomalaisten arkipäiväksi käytännössä yhdessä yössä. Nyt meidän täytyy itse pitää itsemme liikkeessä, tehdä asioita oma-aloitteisesti ja muodostaa omaa ymmärrystä tavoitteistamme. 

Omia motivaattoreita voit tutkia vaikkapa kutsumuskartan avulla. Kirjoita paperille kaikki sellaiset aktiviteetit, joista aidosti nautit. Esimerkiksi lukeminen, kirjoittaminen, ulkoilu ja niin edelleen. Voit katsoa tarkemmat ohjeet täältä.

Pyri sitten muodostamaan päivärutiinistasi sellainen, että mahdollisimman moni kohta listallasi saisi aikaa. Käytä myös aikaa viikkotasolla suunnitteluun. Istu esimerkiksi puoleksi tunniksi alas joka sunnuntai-ilta hahmottelemaan, miten käytät seuraavan viikon aikasi ja varmista vaikka kalenteroimalla, että myös kivoille jutuille jää edes jonkin verran aikaa.

5. Ruoki luovaa ajattelua

Lähikuukausina kyky luovaan ajatteluun tulee ratkaisemaan sen, minkälaista maailmaa alamme rakentamaan seuraavaksi. Se tarkoittaa, että vanhat ajatusrakenteet täytyy pöllyttää auki ja puskea ajattelua uusille raiteille. Star Trek -TV-sarjaa mukaillen, nyt on rohkeasti mentävä sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Tietysti sillä twistillä, että sinne pitää mennä lähtemättä kotoa.

Helpoin tapa lisätä luovaa ajattelua on lukea, matkustaa ja kerätä uusia virikkeitä. Nyt matkustaminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta voit katsoa Areenasta tai Netflixistä hyviä dokumentteja tai matkustaa vaikkapa lähimetsään. Tai vaikka keittiöön. Kuka tietää mitä sieltä löytyy?

Luovuus kukoistaa myös, kun keräät ideat ylös heti kun ne yllättävät. Kaiva kaapista muistivihko, pidä se käsilläsi pitkin päivää ja kirjoita oivallukset ylös saman tien kun ne päähän pälkähtävät.

Me olemme menossa myrskystä läpi. On täysin mahdollista, että tästä tullaan ulos entistä ehompina. Kukaan ei tiedä miten, mutta mennään päivä kerrallaan, olennaiseen keskittyen, fyysisesti etäällä mutta henkisesti lähellä, kuten presidentti Sauli Niinistö opasti. Ja ennen kaikkea olemalla itsellemme armollisia.

Tämäkin loppuu ennen pitkää. Anonyymiä nokkelikkoa siteeraten, asiat ovat lopussa hyvin. Jos asiat eivät ole vielä hyvin, emme ole vielä lopussa.

Kohdennuskone: Etsi itsellesi kiinnostuksen kohteitasi ja arvojasi vastaava opiskelupaikka Aalto-yliopistossa

Mikä innostaa sinua eniten ja missä työ vastaa etenkin kiinnostuksesi kohteita ja arvojasi? Opiskelupaikan valinnassa kannattaa nykyään miettiä ennen kaikkea, minkälaisella alalla työskentely vastaisi sitä, mikä on juuri sinulle eniten motivoivaa. Tämän takia olemme viime kuukausina kehitelleet Aalto-yliopiston opintopaikan löytämisen avuksi Kohdennuskonetta. Se on valintakysely, jossa tarjoamme reaaliaikaisesti tarjolla olevia hakukohteita.

Kohdennuskone on aluksi tarjolla suomenkielisenä beta-versiona, jota alamme nyt testata laajemmin. Olisi hienoa jos voisit antaa meille palautetta Kohdennuskoneesta.

Kohdennuskoneen beta-version löydät täältä:
https://bit.ly/kohdennuskone

Kokeiltuasi kyselyä voit antaa meille palautetta Kohdennuskoneen kehittämiseksi täältä:
https://bit.ly/kohdennuskone-kysely

Kohdennuskoneen avulla voit löytää yllättäviäkin uusia opintomahdollisuuksia, joissa pääset tekemään kiinnostavia ja arvomaailmasi mukaisia juttuja.

Ihminen ei viime kädessä tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä, vaan kiinnostuksen kohteitaan vastaavaa. Siksi opiskelupaikkakin kannattaa valita sen perusteella, mikä sinua aidosti ja sisäisesti motivoi.

Kiitos panoksestasi kehitystyöhön!

Älä ole robotti

Tällä hetkellä jatkuva puheenaihe on tekoälyn vallankumous. Iso paha tietokone tulee ja
vie työpaikat. Jäljelle jää ainoastaan työtä runoilijoille ja abstraktin taiteen osaajille.

Pelko on liioiteltu.

Tekoäly on käytännössä vain läjä algoritmeja: suorita tehtävä A, jatka sitten tehtävään B.
Tämän hetken edistyksellisin tekoäly noudattaa tätä samaa logiikkaa ja toteuttaa käskyjä hyvinkin lineaarisesti askel kerrallaan. Askeleet voivat olla monimutkaisia, kuten koneälyllä mahdollistetun näkökyvyn tapauksessa. Tarvitaan äärimmäisen monimutkainen oppimiskykyinen neuroverkko, jotta kone osaa tunnistaa valokuvasta esimerkiksi tavallisen toripulun. Mutta tämä algoritmi ei pysty pysähtymään kesken tehtäväänsä miettimään elämän tarkoitusta. Se suorittaa annetun tehtävän tarkasti ja huolellisesti.

Algoritmi kulkee uomaa pitkin kohti sille annettua päämäärää. Joskus algoritmi on niin
monimutkainen, että koodin tekijät eivät aluksi tiedä, mihin kone lopulta päätyy. Matka on kuitenkin aina looginen: pisteestä A pisteeseen B. Se ei koskaan kulje pisteestä A pisteeseen BANAANI.

Mainitsimmekin jo uomakipittäjät –  nuo filosofi Esa Saarisen esittelemät oliot. Uoma-
kipittäminen tarkoittaa sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan
samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia.
Ruoat toistavat toisiaan, televisio-ohjelmat ja kaupassakäynnit määrittävät rytmin elämälle.

Ilmiö on tuttu varsinkin pienten lasten perheissä. Aika kuluu perustarpeiden turvaamiseen. Käydään töissä. Käydään kaupassa. Tehdään ruokaa. Siivotaan jos ehtii. Laitetaan lapset nukkumaan. Katsotaan jakso lempisarjaa. Nukahdetaan puolessa välissä.
Tällainen elämä on algoritmin seuraamista. Tarkkaa kipittämistä omassa pienessä uomassamme. Kuljemme aamun A:sta illan I:hin.

Toistuvat kokemukset ovat tietenkin ihania. On mukava istua kivojen työkavereiden
kanssa lounaalla tai lauantai-illan saunassa uudelleen ja uudelleen. Mutta jos ihmiselämä
jäätyy algoritmiksi, aivot puutuvat ennen pitkää. Itse asiassa koska aivot ovat alati
muovautuva elin, juurruttaa algoritminen elämä myös aivoihin eräänlaisen biologisen
algoritmin: hermoverkon, jossa syötteestä A seuraa aina toiminta B.

Käyttämällä luovuuttamme saamme pään nousemaan hetkeksi uomasta ja rikottua hermoverkkojen ratoja. Luovuutemme avulla pystymme käymään läpi vaihtoehtoja siitä, mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Uomasta käsin on kuitenkin helppo kieltäytyä kohteliaasti kokeilemasta uutta. On helpompi pitää katse tiukasti A:ssa ja sanoa ei uudelle ruoalle, jota olisi hauska tehdä, koska aikaa ei tänään siihen ole. Emme sisusta asuntojamme uudelleen. Emme kirjoita rakkausrunoja.
”Koska en osaa.”
”Koska ei minulla ole aikaa.”
”Koska en nyt halua.”
”En jaksa.”
Klassikko: ”Ei se ole ennenkään toiminut.”
Tätä kuulee harvemmin: ”Haluan ennemmin olla ihmisalgoritmi.”

Mitä enemmän poikkeat totutusta ja turvallisesta – omasta uomastasi – sitä enemmän
oikeasti koet asioita ja sitä enemmän olet läsnä.

Jos nyt muistelet omaa elämääsi taaksepäin, vaikka viime viikkoa, mitä muistikuvia sinulle tulee mieleen? Nämä muistikuvat ovat todennäköisesti juuri poikkeuksia algoritmistasi. Tapasit tuttavan, jota et ollut nähnyt pitkään aikaan. Puhelimesi tipahti ja näyttö meni rikki. Ystävän tekemä ruoka oli hämmästyttävän hyvää.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa kiteyttää kappaleessaan Saa kukoistaa:
”Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään. Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa
kukoistaa.”

Joskus kannattaa mennä tien syrjään.

Siitä kohtaa alkaa mahdollisuuksien maailma.

Teksti on ote tiistaina 21.1.2020 ilmestyvästä uudesta kirjastamme PIM! Olet luova. Kirjoitimme kirjan pikkuveljeni Paavon kanssa, joka on suunnitellut kansainvälisiä mainoskampanjoita muun muassa Finnairille, Nokialle ja Aurinkomatkoille. Olemme koonneet kirjaan ajatuksiamme luovuudesta sekä kokoelman työkaluja, joista on meille ollut töissämme iloa ja hyötyä. Tutustu kirjaan täältä.

Startup-yrittäjyyden salat julki

Startup-maailma on alati huomion kohteena niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtäältä menestyviä yrittäjiä Johanna Smårosista Maija Itkoseen, Mårten Mickosista Ilkka Paanaseen juhlitaan talouslehtien sivuilla. Samaan aikaan startup-maailman epäkohtia on alettu ymmärtää nostaa myös yleiseen keskusteluun, jotta ala kehittyisi paremmaksi.

Startupit mahdollistavat sekä yksilöllisen kasvun että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden aloilla asioita, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat olleet suurimmalle osalle ihmisistä täysin tavoittamattomissa. Startupit voivat olla merkittävässä roolissa myös maailman visaisimpia ongelmia ratkottaessa, koska ne kykenevät usein perinteisiä organisaatioita nopeampiin kokeiluihin ja innovaatioihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalainen startup-skene on noussut yhdeksi maailman elinvoimaisimmista ja se tavoittaa yhä useampia. Silti tunnetut ja toimivat ratkaisut ovat yhä usein vain pienen sisäpiirin tavoitettavissa.

Viime huhtikuussa Aalto-yliopiston opiskelijaekosysteemin Kiuas-yrityshautomon vetäjät Aaro Isosaari ja Niklas Hellström esittivät, että tähän pitää tulla muutos. Sekä Aaro että Niklas olivat innostuneet Helsingin yliopiston ja Reaktorin kehittämästä Elements of AI -verkkokurssista. Kun Aaro ehdotti, että startup-yrittäjyydestä tehtäisiin samanlainen helposti lähestyttävä ja kaikille saatavilla oleva yliopistotasoinen verkkokurssi, ajatus herätti saman tien laajaa innostusta.

Starting Up -kurssin julkistus Slushin päälavalla 21.11.2019.

Itse kurssin kehitysprosessi oli hämmentävä nopeudessaan ja startup-henkisessä ketteryydessään. Aallon yrityskoulutusyksikössämme Aalto Ventures Programissa idea otettiin avosylin vastaan. Yliopiston johto lähti heti tukemaan projektia, erityisesti tuotantotalouden laitoksen johtaja Risto Rajalan ja opetuksen vararehtori Petri Suomalan kannustuksella. Reaktorilta markkinointijohtaja Ville Valtonen otti nopeasti kopin teknisestä toteutuksesta.

Työstimme ensimmäisen kurssiluonnoksen valmiiksi elokuun lopussa Aaron ja Niklaksen sekä Maki.vc:n sijoittaja ja Aalto-yliopiston opiskelija Josefiina Kotilaisen kanssa. Kursisisältöjä laativat myös AVP:n opetuksesta vastaava Sami Tuomi, Reaktorin copywriter Travis Larson sekä tietysti Reaktorin huikea teknologiatiimi Vas Zayarskiyn ja Soile Niemelän johdolla. Lisäksi Kiukaan ja Makin väki pyysi mukaan myös viitisentoista Suomen menestyneintä yrittäjää kertomaan, mikä oikeasti toimii. Pari viikkoa sitten Josefiina julkisti kurssin Slushin päälavalla.

Suomen startup-skene on nyt tullut ensimmäisen vuosikymmenensä päähän. Seuraava vuosikymmen alkaa pian. Sen ytimessä on kaikkien mukaan ottaminen, yhdessä tekeminen ja erityisesti maailman polttavien ongelmien ratkaisu. Verkkokurssi Starting Up on yksi askel kohti yhteisöllisen ja inklusiivisen startup-yrittäjyyden seuraavaa vuosikymmentä.

Verkkokurssi Starting Up löytyy osoitteesta www.starting-up.org. Se on kaikille avoin ja ilmainen. Aalto-yliopiston ja muiden suomalaisten korkeakoulujen opiskelijat voivat saada kurssin suorituksesta kaksi opintopistettä.

Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Todelliseen tutkimukseen perustuva tilannekuva suomalaisesta koulusta nyt ja ennen

Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.

Sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa

Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.

Miksi huipputiimit ovat monimuotoisia?

Star Trek -televisiosarjan luonut Gene Roddenberry oli aikaansa edellä. Hän kehitti ohjelman, jossa vähemmistöjen edustajat esitettiin jatkuvasti keskeisissä sankarirooleissa. Avaruuslaiva Enterprisen viestintäupseerina toimi muun muassa tummaihoinen nainen Uhura ja ruorimiehenä japanilaissyntyinen Sulu. Alkuperäisen sarjan ajatus monimuotoisuuden keskeisyydestä näkyy myös myöhemmissä Star Trek -sarjoissa ja -elokuvissa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Roddenberry raivasi tilaa vähemmistöille. Hän ymmärsi monimuotoisuuden tärkeyden syvällisesti ja laaja-alaisesti. Tähtilaivan innostuva kapteeni James T. Kirk olisi pulassa ilman harkitsevaa Mr. Spockia. Mutta samaten liriin joutuisi myöhemmän Enterprisen terävä-älyinen filosofikapteeni Jean-Luc Picard ilman vauhdikasta förstiään, Will Rikeriä.

Monimuotoisuutta eli diversiteettiä puolustetaan nykyään usein vähemmistöjen oikeuksien kautta. Oikeudenmukaisessa maailmassa kaikilla tulee olla tasapuoliset mahdollisuudet onnistua esimerkiksi opiskelu- tai työpaikan löytämisessä, riippumatta sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, kulttuuritaustasta tai uskonnosta. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti tärkeä feministis-humanistinen ideaali. Monimuotoisuus kun on myös yksinkertaisesti fiksuin tapa toimia.

Luovalle ajattelulle ja luovalle työlle monimuotoisuus on oikeastaan kertakaikkinen välttämättömyys. Myös liiketoiminnan kannalta monimuotoisuus kannattaa. McKinseyn tutkimuksessa ilmeni, että firmat, joissa on tasapainoinen sukupuolijakauma pärjäävät 15% keskimääräistä paremmin ja sellaiset, jotka ovat kansallisuuksien suhteen monimuotoisia peräti 35%.

Sikariportaiden ja hyvävelikerhojen aika on ohi. Syy siihen, miksi monimuotoisuutta tarvitaan nykyään oikeastaan lähes kaikilla aloilla on, että jos samannäköiset, -muotoiset ja -taustaiset ihmiset tekevät asioita, ilman että kukaan erilainen ravistelee heidän ajatteluaan, syntyy usein vain selkään taputtelua ja kuplia. Ilmiö näkyy kouriintuntuvimmin sosiaalisessa mediassa, jossa ihmiset seuraavat vain omanlaisiaan ajattelijoita. Sen seurauksena on syntynyt tiukkojen jakolinjojen määrittämiä sosiaalisen median rinnakkaistodellisuuksia, joilla ei juurikaan ole keskenään keskusteluyhteyttä. Monimuotoisuutta täytyy pyrkiä aktiivisesti synnyttämään yhteisöissä, etenkin silloin jos halutaan tehdä jotain uraauurtavaa tai uudenlaista.

Monimuotoisuutta on usein helppo synnyttää esimerkiksi ottamalla tiimiin ihmisiä eri kulttuureista. Suomen tapaisessa (näennäisessä) yhteinäiskulttuurissa tämä on yhä jonkin verran haastavaa, mutta toisaalta helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin helppo mennä halpaan ja ajatella, että monimuotoisuuden haaste on
ratkaistu, kun tiimissä on vähintään neljää eri kansallisuutta ja kahta eri ihonväriä. Suomalainen, pakistanilainen ja korealainen insinööri eroavat ajattelussaan todennäköisesti vähemmän, kuin helsinkiläinen insinööri, espoolainen kuvataiteilija ja vantaalainen eläinaktivisti. Monimuotoisuus ei siis tarkoita pelkästään ulkoisia tunnusmerkkejä, vaan ulottuu myös ajattelutapoihin, toimialoihin, uskomuksiin ja jopa henkilökohtaisiin filosofioihin.

Monimuotoisuuden haaste on, että erilaisten ihmisten kanssa on haastavampaa tulla toimeen kuin samanmielisten. Erilaiset ihmisethän ovat tosi ärsyttäviä – he eivät naura vitseillesi, eivät jaa arvomaailmaasi ja ajattelevat monista asioista ihan kummallisesti. Tämän takia monimuotoisuus tarvitseekin aina kumppanikseen aidon kunnioituksen. Mutta jos yhteisö luo yhdessä jotain uutta, on kunnioituskin helppo rakentaa tämän yhteisen mission ympärille.

Olennaista on löytää ympärillesi ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin sinä ja uskaltavat ravistella ajatteluasi – mutta jotka ovat samalla niin ihastuttavia omassa innossaan, että sen varaan voidaan erilaisuuksista huolimatta rakentaa yhteistyötä. Oman kokemukseni mukaan monimuotoisuuden edellyttämä yhteisöllinen kunnioitus löytyy silloin, kun tiimi jakaa yhteisen merkityksellisen päämäärän ja kykenee toimimaan systemaattisesti ja vastuullisesti päämäärän saavuttamiseksi.

Joskus monimuotoisuutta voi joutua myös pakottamaan yhteisöihin, esimerkiksi jättämällä kaikki miespuoliset hakijat huomioimatta miesvaltaisella alalla tai painottamalla ulkomaalaisten hakijoiden valintaa. Kyse on siitä, että usein paras hakija tiimiin ei ole välttämättä se, jolla on parhaat näytöt – vaan se, joka tekee tiimistä kokonaisuutena paremman. Tästä syystä monesti tiimejä rakentaessa ei kannatakaan palkata sitä ”hyvää tyyppiä”. Yhä useammin asian laita on, kuten Piilaakso-guru Mårten Mickos taannoin kirjoitti, että sopimattomin hakija on juuri se kaikkein sopivin.