Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Todelliseen tutkimukseen perustuva tilannekuva suomalaisesta koulusta nyt ja ennen

Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.

Sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa

Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.

Miksi huipputiimit ovat monimuotoisia?

Star Trek -televisiosarjan luonut Gene Roddenberry oli aikaansa edellä. Hän kehitti ohjelman, jossa vähemmistöjen edustajat esitettiin jatkuvasti keskeisissä sankarirooleissa. Avaruuslaiva Enterprisen viestintäupseerina toimi muun muassa tummaihoinen nainen Uhura ja ruorimiehenä japanilaissyntyinen Sulu. Alkuperäisen sarjan ajatus monimuotoisuuden keskeisyydestä näkyy myös myöhemmissä Star Trek -sarjoissa ja -elokuvissa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Roddenberry raivasi tilaa vähemmistöille. Hän ymmärsi monimuotoisuuden tärkeyden syvällisesti ja laaja-alaisesti. Tähtilaivan innostuva kapteeni James T. Kirk olisi pulassa ilman harkitsevaa Mr. Spockia. Mutta samaten liriin joutuisi myöhemmän Enterprisen terävä-älyinen filosofikapteeni Jean-Luc Picard ilman vauhdikasta förstiään, Will Rikeriä.

Monimuotoisuutta eli diversiteettiä puolustetaan nykyään usein vähemmistöjen oikeuksien kautta. Oikeudenmukaisessa maailmassa kaikilla tulee olla tasapuoliset mahdollisuudet onnistua esimerkiksi opiskelu- tai työpaikan löytämisessä, riippumatta sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, kulttuuritaustasta tai uskonnosta. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti tärkeä feministis-humanistinen ideaali. Monimuotoisuus kun on myös yksinkertaisesti fiksuin tapa toimia.

Luovalle ajattelulle ja luovalle työlle monimuotoisuus on oikeastaan kertakaikkinen välttämättömyys. Myös liiketoiminnan kannalta monimuotoisuus kannattaa. McKinseyn tutkimuksessa ilmeni, että firmat, joissa on tasapainoinen sukupuolijakauma pärjäävät 15% keskimääräistä paremmin ja sellaiset, jotka ovat kansallisuuksien suhteen monimuotoisia peräti 35%.

Sikariportaiden ja hyvävelikerhojen aika on ohi. Syy siihen, miksi monimuotoisuutta tarvitaan nykyään oikeastaan lähes kaikilla aloilla on, että jos samannäköiset, -muotoiset ja -taustaiset ihmiset tekevät asioita, ilman että kukaan erilainen ravistelee heidän ajatteluaan, syntyy usein vain selkään taputtelua ja kuplia. Ilmiö näkyy kouriintuntuvimmin sosiaalisessa mediassa, jossa ihmiset seuraavat vain omanlaisiaan ajattelijoita. Sen seurauksena on syntynyt tiukkojen jakolinjojen määrittämiä sosiaalisen median rinnakkaistodellisuuksia, joilla ei juurikaan ole keskenään keskusteluyhteyttä. Monimuotoisuutta täytyy pyrkiä aktiivisesti synnyttämään yhteisöissä, etenkin silloin jos halutaan tehdä jotain uraauurtavaa tai uudenlaista.

Monimuotoisuutta on usein helppo synnyttää esimerkiksi ottamalla tiimiin ihmisiä eri kulttuureista. Suomen tapaisessa (näennäisessä) yhteinäiskulttuurissa tämä on yhä jonkin verran haastavaa, mutta toisaalta helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin helppo mennä halpaan ja ajatella, että monimuotoisuuden haaste on
ratkaistu, kun tiimissä on vähintään neljää eri kansallisuutta ja kahta eri ihonväriä. Suomalainen, pakistanilainen ja korealainen insinööri eroavat ajattelussaan todennäköisesti vähemmän, kuin helsinkiläinen insinööri, espoolainen kuvataiteilija ja vantaalainen eläinaktivisti. Monimuotoisuus ei siis tarkoita pelkästään ulkoisia tunnusmerkkejä, vaan ulottuu myös ajattelutapoihin, toimialoihin, uskomuksiin ja jopa henkilökohtaisiin filosofioihin.

Monimuotoisuuden haaste on, että erilaisten ihmisten kanssa on haastavampaa tulla toimeen kuin samanmielisten. Erilaiset ihmisethän ovat tosi ärsyttäviä – he eivät naura vitseillesi, eivät jaa arvomaailmaasi ja ajattelevat monista asioista ihan kummallisesti. Tämän takia monimuotoisuus tarvitseekin aina kumppanikseen aidon kunnioituksen. Mutta jos yhteisö luo yhdessä jotain uutta, on kunnioituskin helppo rakentaa tämän yhteisen mission ympärille.

Olennaista on löytää ympärillesi ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin sinä ja uskaltavat ravistella ajatteluasi – mutta jotka ovat samalla niin ihastuttavia omassa innossaan, että sen varaan voidaan erilaisuuksista huolimatta rakentaa yhteistyötä. Oman kokemukseni mukaan monimuotoisuuden edellyttämä yhteisöllinen kunnioitus löytyy silloin, kun tiimi jakaa yhteisen merkityksellisen päämäärän ja kykenee toimimaan systemaattisesti ja vastuullisesti päämäärän saavuttamiseksi.

Joskus monimuotoisuutta voi joutua myös pakottamaan yhteisöihin, esimerkiksi jättämällä kaikki miespuoliset hakijat huomioimatta miesvaltaisella alalla tai painottamalla ulkomaalaisten hakijoiden valintaa. Kyse on siitä, että usein paras hakija tiimiin ei ole välttämättä se, jolla on parhaat näytöt – vaan se, joka tekee tiimistä kokonaisuutena paremman. Tästä syystä monesti tiimejä rakentaessa ei kannatakaan palkata sitä ”hyvää tyyppiä”. Yhä useammin asian laita on, kuten Piilaakso-guru Mårten Mickos taannoin kirjoitti, että sopimattomin hakija on juuri se kaikkein sopivin.

Palikkamallista aaltomalliin – visio suomalaisesta sisäisesti motivoivasta työstä ja oppimisesta

Koneoppimisen uuden aallon seurauksena Suomen lähitulevaisuutta koskettaa työn kenties radikaalein murros ihmiskunnan historiassa. Arvioiden mukaan nykyisistä ammattialoista 9% (OECD 2016) tai jopa 47% (Oxford 2013) tulee poistumaan automaation ja koneoppimisteknologian takia. Jotta pysyisimme mukana globaalissa kilpailussa, tarvitaan rohkeaa satsausta uudenlaiseen oppimis-, työllistymis- ja innovaatiopolitiikkaan. Kiihtyvän globaalin muutoksen takia työ- ja oppimiskäsityksemme täytyy päivittää.

Haasteet ovat suuria, mutta niistä piirtyvä ratkaisuavaruus mahdollistaa näkymän uudenlaisesta tavasta ajatella työtä ja oppimista. Meillä on kaikki mahdollisuudet kehittää suomalaista työtä niin, että työllistymisen esteet poistetaan, työ ja osaamisen päivittäminen on poikkeuksetta kannattavaa, ja työn ja tekijän kohtaamisen ydintekijä on sisäinen motivaatio.

Nykytilanteessa työ ja oppiminen on sidottu erilaisiin staattisiin toimijoihin: koulutusinstituutioihin ja työnantajiin. Näiden toimijoiden piirissä ihmiset ovat joko työssä, opiskelijoita tai työttömiä työnhakijoita. Tämä palikkamalli synnyttää ongelmia, muun muassa rakenteellista työttömyyttä ja syrjäytymistä. Ongelmat kärjistyvät sitä mukaa kun globaalit markkinamuutokset kiihtyvät.

Laatikkomallissa ihmiset, jotka eivät työskentele tai opiskele stigmatisoidaan “työttömiksi” ja alistetaan epäinhimillistäville kontrollimekanismeille siinä toivossa, että he palaisivat mahdollisimman nopeasti työelämään. Työttömyys on jo itsessään stressaavimpia elämäntapahtumia ja nykyiset tukirakenteet ja työmarkkinamekanismit kärjistävät tätä entisestään. On jokseenkin älytön ilmiö, että nykytilanteessa maailman luotettavimpaan kansakuntaan kuuluva ihminen leimataan tukijärjestelmien seurantamekanismien ja -käytäntöjen kautta epäluotettavaksi hänen joutuessaan työttömäksi.

Oikein toteutettuna työn ja oppimisen aaltomalli ratkaisee nämä ongelmat.

Aaltomalli tarkoittaa sitä, että yhteiskunta tukee sekä tuottavaa työtä että osaamisen päivittämistä läpi koko työelämän. Aaltomallin keskiössä on viisiportainen prosessi: perustaitojen varmistaminen, aktiivisten kokeilujen mahdollistaminen ja niihin kannustaminen, sisäisen motivaation tunnistaminen ja suuntaaminen työhön ja oppimiseen, osaamisen jatkuva päivittäminen, sekä työllistyminen motivaatiotekijöitä ja osaamista vastaaville aloille.

Kuva: Palikkamallista aaltomalliin

Aaltomallin onnistuminen edellyttää uudenlaista tapaa ajatella sosiaaliturvamekanismeja. Sen sijaan, että tukimekanismit nähdään tapana hoitaa epätervettä työttömyyden tilaa, tukiresurssit pitää suunnata kannustamaan jatkuvaan oppimiseen ja työskentelyyn. Työttömyyden hoitamisen sijaan yhteiskunnan resurssit on järkevintä suunnata työttömyyden ehkäisyyn.

Motivoinnissa ja kannustamisessa skaalautuvat ratkaisut löytyvät erityisesti kehittämällä toimivampia digitaalisia työllisyys- ja oppimisalustoja, jotka ohjaavat ihmiset omiin motivaatiotekijöihinsä parhaiten sopiviin opintoihin ja työtehtäviin, kuten esimerkiksi Me-säätiön Noodi. Muodollisen tutkinto- ja täydennyskoulutuskeskeisen oppimisen rinnalle tulee nostaa tasavarteiseksi uudet epämuodollisen oppimisen muodot, kuten Helsingin yliopiston loistava verkkokurssi Elements of AI. Tutkintojen sijaan keskeistä on kehittää ratkaisuja jatkuvan osaamisportfolion kartuttamiseen ja seurantaan.

Siirtyessämme työn ja oppimisen aaltomalliin voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, jossa oppiminen on normaali ja innostava osa arkielämää syntymästä kuolemaan, aamusta iltaan; voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, jossa työ ei ole vain tapa maksaa laskut, vaan myös palkitseva ja aidosti motivoiva osa inhimillistä arkea; voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, joka voi myös toimia suunnannäyttäjänä muulle maailmalle.

Kun työ ja oppiminen kasvavat toisiaan tukeviksi arjen kannattelijoiksi, voimme kääntää jatkuvasti kiihtyvät maailman muutokset loistaviksi onnistumisen mahdollisuuksiksi niin inhimillisen hyvinvoinnin kuin taloudellisen menestyksenkin mittareilla.

Lue lisää Filosofian Akatemian julkaisemasta keskustelupaperista ”Palikkamallista aaltomalliin: Visio suomalaisesta sisäisesti motivoidusta työstä, jatkuvasta oppimisesta ja oikeudenmukaisesta sosiaaliturvasta”. Voit ladata paperin kokonaisuudessaan täältä.

Mitä itseohjautuvuus oikeasti tarkoittaa?

Nyt näyttää olevan trendikästä vastustaa kaikkea autonomian lisäämistä ja haikailla ”vanhoja hyviä aikoja” kun pomo käski, ja opettaja oli luokan itsevaltias. Mediassa esiintynyt eräiden ajoittain ihan fiksujakin ajatelmia kehitelleiden emeritus-professorien virittelemä käsitys itseohjautuvuudesta on todellisuudessa karikatyyri. Itseohjautuvuus ei nimittäin tarkoita samaa kuin lupa touhuta vapaasti mitä huvittaa.

Jos kentältä poimitaan yksittäisiä tapauksia, joissa joku yksittäinen opettaja on lukenut opetussuunnitelmaa väärin tai joku yksittäinen firman pomo on ajatellut, että trendikästä johtamista on kun ei johdeta ollenkaan, ei kyse ole siitä, että itseohjautuvuudessa itsessään olisi jotain vikaa. Kyse on siitä, ettei itseohjautumiseen opettamista tai sen johtamista tapahdu. Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että autonasentajalinjan opettaja opettaisi vain renkaiden vaihtamista, ja sitten päiviteltäisiin kuinka surkeaksi autoalan osaamisemme on vajonnut.

Yksi keskeisimmistä itseohjautuvuutta puoltavista teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin jo 1970-luvulta saakka kehittelemä itsemääräytymisteoria (engl. self determination theory). Teorian tulkintoihin ja siihen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin opettamisen viitekehyksessä voi tutustua laittamalla Google Scholariin hakusanaksi ”self determination theory education”. Osumia tulee noin 2.6 miljoonaa. Johtajuuden kontekstissa liikkeelle pääsee puolestaan hakemalla ”self determination theory leadership”. Osumia tulee tällöin 1.6 miljoonaa. Asiaa on siis tutkittu jonkin verran.

Itsemääräytymisteorian ytimessä on käsitys psykologisista perustarpeista. Näitä on Decin ja Ryanin mukaan kolme: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Autonomia tarkoittaa vapautta valita toimintatavat itse. Kompetenssi tarkoittaa osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kasvua ja kehitystä. Yhteys toisiin tarkoittaa autenttisia kohtaamisia kokonaisvaltaisina ihmisinä ilman tarvetta esittää roolia tai mielistellä toista.

Itsemääräytymisteoriasta seuraa, että ihminen toimii itseohjautuen silloin kun hänen psykologiset perustarpeensa tyydyttyvät. Tämä puolestaan näyttää laajan tutkimusnäytön pohjalta parantavan sekä oppimistuloksia että tuottavuutta ja työviihtyvyyttä. Sanalla sanoen, kun ihminen kokee osaavansa, onnistuvansa ja kehittyvänsä, saa vaikuttaa omaan työhönsä ja saa työskennellä yhteisössä, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisena ihmisenä, hän voi hyvin ja saa hyvää jälkeä aikaan.

Itseohjautuvuus edellyttää kaikkien kolmen perustarpeen tyydyttymistä – ei siis pelkästään autonomian. Näistä ensimmäistä lisäämällä päästään itseohjautuvuudessa vasta vauhtiin. Ongelmaksi muodostuu, että korkea autonomia korreloi usein matalan kompetenssin kanssa. Jos ihmistä ei haasteta ja jos hänelle ei aseteta tavoitteita, ei tarve osata ja oppia pääse toteutumaan, vaan tekeminen menee plörinäksi. Samaten jos toimintaympäristössä ei pääse syntymään autenttisia ihmiskohtaamisia, kuten opettajavisionääri Pekka Peura peräänkuulutti taannoisessa kirjoituksessaan, ei oppimisen tai osaamisen riemu kukoista sen enempää koulussa kuin työpaikallakaan.

Opetussuunnitelman perusteissa puhutaan itseohjautuvuudesta näin:

Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua.

Missään kohtaa ei sanota, että ”antakaa oppilaiden tehdä mitä lystäävät”. Sen sijaan OPS:issa kehotetaan ”ohjaamaan oppilasta tiedostamaan omat tapansa oppia” ja että ”oppimisprosessin aikana” oppilas ”oppii ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita”. Lopuksi todetaan olennainen: oppiminen ”vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua”. Se, että jotkut julkiset keskustelijat vetävät tästä mutkat suoriksi ja rummuttavat OPS:ia lupana tehdä mitä huvittaa on suoraan sanottuna ihan älytöntä.

Todellinen itseohjautumisen opettaminen ja johtaminen vaatii opettajalta ja johtajalta paradoksaalisesti enemmän kuin perinteinen käskeminen. Kuten Matti Alahuhta linjaa loistoteoksessaan Johtajuus, pomon tehtävä ei ole määrätä, vaan osoittaa suuntaa. Itseohjautuvuuden johtaminen edellyttää sitä, että opettaja ja johtaja osaavat asettaa selkeitä ja yksiselitteisiä tavoitteita sekä antaa oppijalle tai työntekijälle tarvittavat työvälineet ja mittarit, joilla tämä voi seurata omaa edistymistään. Tämä vaatii opettajalta ja johtajalta paljon.

Jos siis jotakin pitää koulu-uudistuksessa kritisoida, tulisi olennaisin kritiikki suunnata koulutusresurssien leikkauksiin. Silloin kun uudistetaan näin merkittävästi opettamisen käytäntöjä, olisi tärkeintä pitää huoli ennen kaikkea siitä, että uudistus on riittävän hyvin resursoitu. Nyt monet opettajat on jätetty aika lailla omilleen tulkitsemaan uutta opetussuunnitelmaa. Tästä syystä ihan ensiksi pitäisikin lisätä niitä resursseja. Koulutussäästöt kun ovat valesäästöjä. Ne haukkaavat yhteiskunnasta pian omansa korkojen kera takaisin.

Sen lisäksi on järkevää tutustua käytäntöihin, joissa itseohjautuvuutta on osattu konkreettisesti opettaa ja johtaa. Työelämässä peliala on itseohjautuvuuden johtamisesta monin paikoin oivallinen esimerkki. Vaikka julkisuudessa hehkutetaankin pelialan rentoutta kaljahanoineen ja lasersäde-bileineen, on hittipelien kehittäminen todella kurinalaista ja tarkkaa hommaa. Pelijohtajat osaavat luoda riittävän innostavan ja yksiselitteisen päämäärän tiimeilleen, esimerkiksi tavoitteena tehdä maailman parhaita iPad-pelejä. Kun pelialan onnistumisen mittarit tunnetaan hyvin, voi tiimi seurata edistystään päivä päivältä. Tiimit eivät siis kohella kuin päättömät kanat vaan työskentelevät systemaattisesti kohti yhteistä päämäärää – tuntien samalla parhaimmillaan korkean autonomian, korkean kompetenssin ja korkean hyväksynnän psykologisten perustarpeidensa tyydyttyvän.

Samalla tavoin koulussa opettaja voi johtaa itseohjautuvuutta asettamalla esimerkiksi matematiikasssa syyslukukauden tavoitteeksi laskea työkirjan jouluun mennessä valmiiksi. Kompetenssin kokemusta opettaja voi lisätä antamalla oppilaille tarvittavat työkalut kunkin työkokonaisuuden ratkaisuun – siis opettamalla. Edistystä oppilaat voivat seurata esimerkiksi pyrkimällä laskemaan loppuun yhden kappaleen viikossa.

Opettajan tehtävänä on pitää huoli siitä, että jos joku meinaa pudota kelkasta, hän antaa tälle oppilaalle tarvittavaa tulitukea. Siis sekä substanssin että menetelmien osalta. Käännetyn luokkahuoneen menetelmillä voi parhaassa tapauksessa synnyttää merkittävää kehitystä oppimistuloksissa. Yläkoulussa ja lukiossa voi käyttää vaikka heti esimerkiksi Opetus.tv:n sisältöjä. Opettajan tehtävänä on nimenomaan opettaa, miten itseohjautuvuus syntyy – ei heittää lasta syvään päätyyn siinä toivossa, että uimista tapahtuu. Itseohjautuvuuden kehittyminen edellyttää kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja systemaattisuutta.

Opettajan tulee opettaa. Johtajan tulee johtaa. Jos jompi kumpi lopettaa työnsä tekemisen olettaen, että oppilaiden tai työntekijöiden pitää antaa tehdä mitä haluavat, ei kyse ole itseohjautuvuudesta vaan väärinkäsityksestä. Nykyisessä koulun ja työn murrosvaiheessa tärkeintä olisikin nousta polarisoivien väärinymmärrysten yläpuolelle ja miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa murrosvaiheessa kamppailevat opettajat ja johtajat saisivat riittävät resurssit ja työkalut, jotta he pystyvät mielekkäässä mittakaavassa täyttämään vaativan tehtävänsä. Etenkään koulu-uudistuksessa itseohjautuvuuden velvoitetta ei voi sysätä opettajien niskoille, vaan sen mahdollistaminen edellyttää myös järkevää koulutuspoliittista päätöksentekoa.

Onnistuessaan itseohjautumiseen kasvattaminen ja johtaminen on vaivan arvoista. Tärkeimmät asiat elämässä kun eivät tule helpolla ja sitä sun tätä touhottaen, vaan pyrkien sinnikkäästi rakentamaan yhdessä tuumin merkityksellistä maailmaa, jossa meidän kaikkien on parempi elää.

Nykymedian ansaintalogiikka haastaa tiedeuutisointia

Marraskuun alussa uutiskanava CNN uutisoi verkkosivuillaan Harvardin tiedemiesten epäilevän, että hiljattain aurinkokunnan ulkopuolelta aurinkokunnassa vieraillut taivaankappale ’Oumuamua saattaa olla toisesta aurinkokunnasta tullut avaruusluotain. Juttu oli otsikoitu raflaavasti: ”Harvardin julkaisu esittää, että tähtienvälinen kappale saattoi olla avaruusolioiden luotain, tosin asiantuntijat ovat skeptisiä”.

Itse artikkeli koostui lähinnä spekuloinnista ja päättyi siihen, että suurin osa tieteellisistä asiantuntijoista ei edes pitänyt väitettä lainkaan uskottavana. Silti juttu levisi sosiaalisessa mediassa kuin kulovalkea. Itsekin jaoin kirjoituksen. Olihan lähteenä uskottava mediatalo CNN ja tutkijatkin vielä huippuyliopisto Harvardista. Tosi asiassa asianmukainen otsikko olisi kuulunut: ”Tutkijat spekuloivat tähtienvälisen kappaleen luonteella”. Mutta sillä tuskin olisi irronnut kovinkaan montaa klikkiä.

The Guardian puolestaan kertoi 2014 ”NASA:n rahoittamasta” tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen sivilisaatio on romahduksen partaalla. Oikeasti kyse oli itsenäisen tutkijatiimin yksittäisestä tutkimusprojektista, jonka käyttämän matemaattisen mallin rahoitukseen NASA oli osallistunut pienellä summalla. Kyse ei siis ollut millään tavoin NASA:n tekemästä tai tukemasta tutkimuksesta, mutta se ei estänyt laatulehteä ratsastamasta avaruusjärjestön uskottavuudella. Seurauksena juttu levisi lähes kaikkiin maailman päämedioihin. Otsikointi siitä, että NASA ennustaa maailmanlopun sai jopa itse avaruusjärjestön lopulta reagoimaan ja julkaisemaan lehdistötiedotteen, jossa se irtisanoutui tutkimuksen väitteistä.

Viimeisimpänä Helsingin Sanomat uutisoi viikko sitten, miten uudet koulutusmenetelmät heikentävät oppimista. Artikkeli oli otsikoitu: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Itse artikkeliin perehtymällä kävi ilmi, ettei siinä esitelty tutkimusaineisto tukenut raflaavaa otsikkoväitettä ollenkaan. Paperilehdessä otsikointi olikin maltillisempaa: ”Tutkimus: Uudet keinot voivat estää oppimista”. Nettilehden klikkisyötti synnytti kuitenkin isolle osalle lukijoista akuutin huolen nykykoulun kriisistä.

Tieteellistä tutkimusta uutisoidaan yhä useammin shokkihakuisesti ja välillä suorastaan harhaanjohtavasti. Tämä johtuu nähdäkseni suurelta osin nykymedian liiketoimintalogiikasta. Entisaikoina valtamedian ydinarvoihin kuului neljäntenä valtiomahtina pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen tiedonvälitykseen. Nykyään digitaaliset bisnesmetriikat haastavat perinteisen korkealaatuisen journalismin etiikkaa.

Digitaalisen median ansaintalogiikka rakentuu nykyään usein käyttäjäliikenteen ja tästä seuraavan tilaajakunnan varaan. Tämä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että bisneksen merkittävimpiä mittareita ovat kävijämäärät ja tilaajakonversio. Edellinen on jokin kokonaisluku, vaikkapa kymmenen tuhatta uutta kävijää. Jälkimmäinen puolestaan on jokin prosenttiosuus edellisestä. Jokainen tilaaja taas tuo tietyn euromäärän sisään, vaikkapa kympin kuussa. Pumppaamalla sivuille lisää kävijöitä tai nostamalla konversio-osuutta lehden tai verkkosivun euromääräinen tuotto kasvaa.

Ansaintamekanismi on siis suorassa suhteessa siihen, kuinka moni klikkaa jutun auki – ja jakaa sitä sosiaalisessa mediassa. Tästä syystä valtamediaan on viime vuosina hiipinyt yhä useammin aiemmin lähinnä juorulehdistä tuttu shokki + klikki -hunajapurkki. Menetelmä on simppeli: otsikko rakennetaan tunnepitoisen shokkiefektin varaan. Koska ihmisillä on evoluution kautta syntynyt taipumus reagoida voimakkaimmin uhkiin, on shokkiotsikot muotoiltu yleensä kielteisesti. Mitä raflaavampi otsikko, sitä enemmän klikkejä.

Lehdet ja sivustot voivat päivän mittaan optimoida otsikoita useaan otteeseen löytääkseen version, joka lukijakuntaan parhaiten puree. Tilaajakonversioon voi käyttää useita menetelmiä The Guardianin pehmeästä rahoituspyynnöstä aggressiivisimmillaan maksumuuriin. Tavoite on kuitenkin sama: shokkiotsikolla pumpataan jutulle lukijoita, konversiomekanismilla tehdään bisnestä.

Tämä on johtanut siihen, että otsikko-optimointi päätyy yhä useammin johtamaan lukijaa harhaan. Kun lehtijuttu väittää esimerkiksi tutkimuksen paljastavan jotain uutta ja yllättävää, mutta lähteeksi paljastuu yksittäinen tutkimuspaperi, on tieteellinen tosiseikka, ettei tässä kohtaa ole vielä paljastettu yhtikäs mitään. Tieteelinen faktanmuodostus ei tapahdu yksittäisten tutkimuspaperien pohjalta. Tieteellinen fakta syntyy siinä vaiheessa, kun tutkijayhteisö on tarkastellut tutkittavaa ilmiötä monipuolisesti eri näkökulmista, tehtyjä tutkimuksia kriittisesti arvioiden.

Tieteellisestä faktasta voidaan puhua vasta kun ilmiöstä on konkreettista näyttöä useammalta tutkijaryhmältä, ja kun hurjimmat tutkimustulokset on replikoitu useamman tutkijatiimin toimiesta. Kuten tähtitieteilijä ja kirjailja Carl Sagan totesi, ällistyttävät väittämät edellyttävät ällistyttävää näyttöä. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki tieteellisen metodin toiminnasta. Ilmiötä on tutkittu niin monipuolisesti ja useasta eri näkökulmasta, että sitä voidaan pitää tieteellisenä faktana.

Tieteellinen fakta voi myös osoittautua virheelliseksi. Tiede on itseään korjaava menetelmäjoukko. Nykyään yleistynyt tieteellisten faktojen kritisointi puhtaalta stetson harrison -pohjalta kuuluu kuitenkin foliohattuosastolle. Tiede korjaa jatkuvasti itseään, mutta oma näppituntuma on aika harvoin näyttönä järeämpää, kuin se, mitä tuhannet ammattitutkijat ovat ilmiöstä saaneet selville.

Toki yksittäisistä tutkimuslöydöksistä kannattaa uutisoida. Objektiivinen tiedonvälittäjä asettaisi uutisen heti otsikkotasolla oikeaan kontekstiinsa. Käyttäjäkonversion ympärille rakennetun markkinointimetodin päämääränä on kuitenkin ainoastaan saada lukija klikkaamaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai se yksittäinen otsikko voi niin iso juttu olla, kunhan itse artikkeli on asiallinen. Tosi asiassa harva muistaa jutun luettuaan muuta kuin otsikon. Harvard-näyttö avaruusolioista, NASA-tutkimus maailmanlopusta tai koulun akuutti kriisiintyminen ovat monelle todentuntuinen kuvaus maailmasta, vaikkei yksikään mainituista artikkeleista tarjoa otsikkoväitteelleen riittävää tutkimusnäyttöä.

Mikään lehtitalojen metriikka ei tietääkseni mittaa shokkiotsikoiden asianmukaisuutta. Tähän tarvitaan ihan perinteistä journalistista suoraselkäisyyttä, etiikkaa ja ammattitaitoa. Vaikka markkinointialgoritmi esittäisi otsikoksi mitä, ei itseään kunnioittava tiedejournalisti voi päästää läpi otsikkoa, joka synnyttää uutisoidusta tutkimuksesta harhaanjohtavan kuvan.

Valtamediaan luotetaan juuri sen takia, ettei jokainen lukija joudu tekemään jokaisesta artikkelista perinpohjaista tieteenfilosofista analyysia argumenttirakenteita tutkimalla ja esitettyä aineistoa arvioimalla. Vaikka nykymaailma haastaa median ansaintamalleja, ei luotettava ja uskottava media voi toimia yhteiskunnallisessa roolissaan kuten juorulehti.

Lukijan on terveellistä reagoida shokkiotsikoihin kriittisesti. Seuraavalla kerralla kun luet lehdestä tai sosiaalisesta mediasta tunnekuohun aiheuttavan otsikon, kannattaa tuohtumisen sijaan ensiksi kysyä: ”Voiko tämä oikeasti pitää paikkansa?” Tunnepitoisen otsikon klikkaaminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen dopamiinipiikin kuin herkuttelu. Ehkäpä järkevintä olisikin shokkiotsikon kohdalla tehdä kuten Amy Cuddy taannoin totesi New Yorkissa: jättää klikkaamatta ja ostaa donitsi.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Tulevaisuuden muotoilijat

”Slush” tarkoittaa loskaa.

Tai siis tarkoitti. Nyt se tarkoittaa startup-herätyskokousta, joka kokoaa Helsinkiin vuosittain 20 000 toiveikasta yhteen startup-pöhinän äärelle. Suomalainen sää on silloin haastavimmillaan. On pimeää ja märkää. Silti Suomeen matkustavat käytännössä kaikki tärkeimmät startup-maailman vaikuttajat. Slushissa kuunnellaan inspiroivia puheita, tavataan yrittäjiä, sijoittajia ja kavereita, verkostoidutaan – ja bailataan aamutunneille asti lasersäteiden loisteessa.

Vuoden 2017 Slushin tervetulobannerissa luki: ”Nothing normal ever changed a damn thing. Weirdos, step in.” Mikään normaali ei koskaan muuttanut yhtikäs mitään. Kummajaiset, astukaa sisään.

Startup-kulttuuri, ja Slush sen symbolina, on muodostunut etenkin Suomessa vedenjakajaksi. Joko startupeista ollaan ihan poskettoman innoissaan tai sitten niitä vihataan silmittömästi. Normaalisti jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset eivät kuitenkaan tiedä startupeista oikeastaan mitään. Slushinkin kriitikoista harva on tosiasiassa käynyt tutustumassa startup-tapahtumaan saatikka sitten työskennellyt startup-yrityksessä. Startup-yritykset ovat helppo kohde olkinukkeargumenteille. Niihin liitetty hype kun on helppo käsitteellistää valheellisuutena tai vähintäänkin katteettomana toiveajatteluna.

Startupien käyttövoima on nimenomaan toivo. Usko siihen, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, että toiminnallamme on seurauksia, joiden takia maailma on huomenna parempi kuin nyt. Että tänään vasta ajatuksen tasolla oleva firma on viiden vuoden päästä merkittävä tekijä maailmassa. Ehkä se takoo samalla miljardien liikevaihtoa. Startup-kulttuurissa on kyse tulevaisuuden muotoilusta – ei vain tulevan passiivisesta vastaanottamisesta.

Tämä on juuri se, mikä erottaa toiveajattelun toivosta: aito usko omaan asiaan, mitä ikinä se onkaan. Tulevaisuus ei ole jotain, joka odottaa passiivisesti huomisessa. Se on jotain, mitä me kaikki luomme omilla toimillamme, valinnoillamme ja päätöksillämme.

Koska toivo on startupien tärkein polttoaine, eivät startupit ole suinkaan ongelmattomia. Toivo voi myös keikahtaa hybriksen puolelle. Ja joskus – tosin kokemukseni mukaan harvoin – joku ketku voi vedättää toivon kipinä silmissään pitkää päivää tahkovia yrittäjänalkuja. Startup-kulttuuri on myös mitä hämmästyttävin yhteiskunnallinen sulatusuuni ja törmäyspiste. Mitä muuta voi odottaakaan, kun miljoonia – tai miljardeja! – hallinnoivat investointipankkiirit tekevät bisnestä parhaimmillaan vasta lukiosta valmistuneiden intoilijoiden kanssa?

Tulevaisuus on aina ensin tarina – jotain, mitä keksimme ja sitten teemme todeksi. Tässä on startup-kulttuurin ydin. Ensin sellaisten tarinoiden kertominen, joihin voimme rakastua. Ja toiseksi sen taakan kantaminen, että teemme tarinoista tosia, oli tie kuinka myrskyinen tahansa. Ja usko pois, myrskyjä joka ikisen startupin taipaleella riittää enemmän kuin tarpeeksi. Kun vielä enemmistö startupeista epäonnistuu, täytyy sellaisen perustajalla tosiaan olla paria muumia vajaa laakso.

Mutta vaikka startup-taival menisi aivan poskelleen, voi startupin perustaja ainakin kokea tekevänsä jotakin suurta; elää täysillä; ja ainakin yrittää venyä siihen potentiaaliin asti, joka ihan jokaisella ihmisellä on – mutta jonka rajoja harva koskaan selvittää.

Slushissa 20 000 ihmistä kokoontuu valot silmissään tekemään tulevaisuutta todelliseksi. Kysymys kuuluukin, miten nämä 20 000 tulevaisuutta tehdään todellisiksi.

Jokainen startup-maailmaan sukeltanut on ottanut jo ensimmäisen tärkeimmän askeleen: hän on seurannut omaa innostustaan.

Miksi innostuneen ihmisen silmissä sitten loistaa valo? Silloin kun valot ovat päällä, joku on kotona.

Kirjoitus on ote uudesta startupeja käsittelevästä kirjastani Kiitorata – Startup-maailman molemmat puolet (Tammi). Kirjassa käsittelen startup-ilmiötä käytännönläheisestä näkökulmasta ja pyrin avaamaan tasapuolisen kuvan startup-maailman riemuista ja haasteista. Tutustu kirjaan täällä.

Kehitysyhteistyö toimii tehokkaasti neljässä tasossa – merkintöjä UNICEF-matkalta Boliviaan

Bolivia on eteläamerikkalainen valtio, joka on hiljattain noussut köyhimpien maailman maiden joukosta keskituloisten joukkoon. Yhtenä tekijänä Bolivian nousussa ovat olleet erilaisten kehitysyhteistyökumppaneiden rahoittamat ja mahdollistamat projektit, joiden avulla kamppaillaan köyhyyttä vastaan, torjutaan sairauksia ja lisätään yleisinhimillistä hyvinvointia muun muassa tukemalla tasa-arvoa ja lisäämällä koulutusmahdollisuuksia.

Vierailin UNICEFin vapaaehtoisryhmän kanssa Boliviassa viime viikolla. Ikimuistoisen matkan aikana tutustuimme laajasti UNICEFin yhteistyöprojekteihin Santa Cruzissa, Cochabambassa, Independenciassa ja Tiquirpayassa. Päällimmäisenä matkalta jäi mieleen, kuinka monessa eri tasossa kehittyvää maata voidaan tukea. Kehitysyhteistyöprojektit muodostavatkin nähdäkseni eräänlaisen hierarkian tai pyramidirakenteen, jossa yhteistyöprojektit etenevät välittömistä ongelmanratkaisutilanteista syvällisempään vaikuttamiseen.


Unicefin ”smurffit” vierailun alussa.

Pyramidin kärkenä ovat ”laastarit”. Nämä ovat hankkeita, joissa hoidetaan jotain välitöntä ongelmakohtaa. Esimerkiksi Santa Cruzissa koskettavimpia tapaamisia oli katulapsien suojakoti, jossa tapasimme paikallisia kodittomia lapsia. Olin häkeltynyt siitä, kuinka avoimia ja helposti lähestyttäviä suojakodin pojat olivat. Pelasimme yhdessä futista ja juttelimme arjen askareista. Jos en olisi tiennyt, että kyse oli kodittomista lapsista, olisin arvellut, että nämä ovat ihan tavallisia bolivialaisia poikia. Kohtaaminen oli vaikuttava, mutta samalla sydäntäsärkevä: tilastojen mukaan vain yksi kymmenestä katulapsesta pääsee kiinni tavallisen elämän syrjään. Tekemistä siis riittää. Silti on upeaa, että on olemassa tällaisia hankkeita, jotka antavat rankkaa elämää eläville lapsille edes hetken hengähtää.


Jalkapallopeli Santa Cruzin kodittomien poikien kanssa.

Seuraavana tasona tulee ”haavanhoito”: tapa ratkoa ongelmia pitkäkestoisemmin. Santa Cruzissa tapaamamme rikostuomion saaneet nuoret olivat päässeet mukaan ohjelmiin, joista he kiittivät mahdollisuutta uuteen elämään. Oli koskettavaa kuunnella 17-vuotiaan pojan kertomusta siitä, miten ohjelma oli antanut hänen elämälleen aivan uuden suunnan. Mielessä kummitteli kuitenkin samalla ajatus: täytyykö nuoren mokata kunnolla, jotta hän saisi elämänsä kuntoon? Eikö heitä voisi auttaa paremmin jo ennen mokaa? Tätä varten näitä projekteja kuitenkin tehdään: yksikin lapsi tai nuori on korvaamattoman arvokas olento ja jos yksikin löytää elämälleen suunnan, ollaan jo tehty jotakin suurta.

Kolmas taso on ennaltaehkäisy. Esimerkiksi pienenpienessä Tiquirpayassa juttelimme 6–7-vuotiaiden koululaisten kanssa, jotka olivat innoissaan esimerkiksi matematiikasta tai kielten opiskelusta. Samaten vuoristokylä Independenciassa sairaanhoito on kehittynyt viime vuosina paljon ja mahdollistaa yhä useammalle ihmiselle paremman elämän. Satsaamalla koulutukseen ja terveyteen luomme pohjan, jossa yhä harvempi syrjäytyy tai putoaa kyydistä.


Keskustelua koulupäivän arjesta 6-vuotiaiden Miriamin, Joelin ja muiden tiquirpayalaiskoululaisten kanssa.

Pyramidin pohjalla on kuitenkin juurisyiden hoito. Vaikka Bolivia onkin kehittynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, vallitsee siellä, niin kuin niin monessa muussakin maailman kolkassa, yhä paikoin hurja epätasa-arvo. Siksi rakenteisiin vaikuttaminen, eli UNICEFin työ niin hallituksen kanssa kuin ruohonjuuritasolla on ensiarvoisen tärkeää. Se, mihin valtio budjetissaan satsaa määrää kehityksen suunnan. Tuloerojen tasaaminen, absoluuttista köyhyyttä vastaan taisteleminen ja perheiden kouluttaminen ymmärtämään, että esimerkiksi lasten kurittaminen on fundamentaalisesti väärin, ovat avainasemassa sellaisen pohjan luomisessa, josta jokainen lapsi voi ponnistaa ihmisarvoiseen ja kannattelevaan elämään. Mieleeni jäi näistä aloitteista etenkin UNICEFin ja Caritaksen yhteisprojekti, joissa perheitä koulitaan ymmärtämään, mikä on lapselle oikeasti hyväksi.

Vaikuttavaa oli se, että kaikissa neljässä tasossa tapahtuu koko ajan hurjan hienoja juttuja, joita mitataan tarkoilla tulosmittareilla. Kyse ei siis ole puuhastelusta, vaan määrätietoisesta työstä, jonka seurauksena ihmiskohtalo toisensa jälkeen kasvaa ihmisarvoiseen elämään. Koska jokaisen ihmisen ihmisarvo on prikulleen sama, tarkoittaa tämä nähdäkseni sitä, että niin pitkään kun yksikin lapsi tai nuori on yhä vaarassa joutua yhteisestä maailmastamme sivuun, joutuu elämään väkivallan uhan alla tai pelkäämään terveytensä puolesta, tekemistä riittää.

Kotiin palattuani katson henkeäni haukkoen ympärilleni. Bolivian viikon jälkeen Suomi tuntuu lähes taianomaiselta utopialta. Meillä ei tarvitse pelätä aliravitsemusta, tuberkuloosia tai sitä, että lapsi ei palaakaan kotiin koulumatkaltaan. Vaikka Suomella on omanlaisiaan haasteita, ovat meidän asiamme kansakuntana monessa mielessä aivan käsittämättömän hyvin. Nähdäkseen lähelle täytyy joskus käydä kaukana.

Nähdäkseni meistä jokaisella on moraalinen velvollisuus auttaa ja tukea niitä, joiden asiat eivät vielä ole niin hyvin kuin meillä. Boliviassa näin konkreettisesti, miten upeaa jälkeä nämä projektit parhaimmillaan saavat aikaiseksi, tehden maailmaa lapsi ja nuori kerrallaan paremmaksi ja ihmisarvoa kunniottavammaksi paikaksi.


Laama.