Raja: rakkauden sanottamisesta

Menin vähän yli 11 vuotta sitten naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen yhä aika häkeltynyt siitä, kun väitetään, että avioliiton tunnelataus haihtuu ensimmäisten aviovuosien aikana. Olen yhä vähintään yhtä lätkässä Lauraan kuin seurustellessamme, ehkä vielä enemmän.

Ongelmana tunteiden sanoittamisessa on, että karkeasti ottaen suomalaisen miehen tunnesanasto on: ”jee, pöö”. Ehkä hyvänä päivänä vielä ”olet ihana” ja ”olet rakas”. Saman sanaston veivaaminen vuodesta toiseen alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa. Ja silti: ei sydän voi vaietakaan.

Vuosi sitten kesällä keksin, että jos oma sanavarasto ei riitä, ehkä apua löytyisi runokirjoista. Suorin Kampin Suomalaiseen ja nappasin hyllystä mukaan kesälukemiseksi Tommy Tabermannin rakkausrunoja ja kokoelman Eino Leinon klassikoita. Ehkä runojen rantalukemisesta olikin apua tunteiden sanottamiseen. Mutta samalla tajusin, että vaikka sanoja olisi kuinka, jää todellinen tunneviesti aina sanojen tuolle puolen.

Kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa, kirjoitin pienen runon, joka alkoi suurin piirtein näin: ”Tänään piirrän tähän rajan; se erottaa meidät vielä tänään kahdeksi ihmiseksi.”

Nyt rajaa ei enää ole.

Raja

Joskus toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin sinulle:
”Tänään piirrän tähän rajan”

Se erotti meidät kaksi, mut samalla ennustin
Että jonain päivänä rajaa ei enää oo

En tiedä milloin sen rajan viime rippeet haihtuivat
Oliko se silloin kun meistä tuli yksi
Vai kun meistä tuli monta
Nyt rajaa ei enää ole

En aina osaa olla sulle niin hyvä kuin ansaitset
Mutta olet silti siinä

Sanat loppuvat aina kesken kun yritän kertoa
Kuinka rakas ja ihana ja hyvä sä mulle oot

En tiedä milloin…

Yritin lukea runokirjoja, Leinoa ja Tabermannia
Että saisin lisää sanoja

Mutta ei se sanojen määrällä ratkea, vaan sillä mitä jää
Sanojen taakse piilemään

En tiedä milloin…

Tykkään katsoa sua kun sä nukut
Sä oot niin kaunis, tai ainahan sä oot
Mutta iltaisin mun sydämeni täyttyy onnesta
Kun vaan olet siinä lähellä

Punakynä tappaa rohkeuden

Elämme aikaa, jossa onnistuminen vaatii yhä useammin kykyä riskin ottamiseen. Aikamme tarvitsee enemmän rohkeutta ja vähemmän mussuttamista. Valitettavasti kulttuurimme ei ole pysynyt murroksessa mukana. Etenkin suomalainen slaavilais-germaanisessa puristuksessa kasvanut kulttuuriperintö taipuu paremmin osoittamaan virheitä kuin kannustamaan uutta kohti.

Suomalaiseen keskusteluun on pesiytynyt ihmeellinen tapa väittää milloin mitäkin synkistelyä ”kritiikiksi”. On maahanmuuttokritiikkiä, rokotekritiikkiä ja yleisönosastojen palstat täyttävää pseudokriittistä nokkapokkaa. Iso osa näistä keskustelijoista on kuitenkin käsittänyt kritiikin perusluonteen täysin väärin.

Kritiikki ei suinkaan tarkoita yksisilmäistä dumaamista tai virheiden väkisin esiin kaivamista. Kriittisyys tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua ja arviointia. Kuten Wikipedia asian määrittää, kritiikin ”tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely”. Kriittisen arvioinnin tulos voi olla myös positiivinen: elokuva- ja musiikkikriitikko voi antaa teokselle neljä tai viisikin tähteä. Kriittisyys ja negatiivisuus eivät siis ole sama asia, vaikka ne usein suomalaisessa keskustelussa sekoittuvatkin.

Sivumennen sanoen, usein nämä viiden tähden taideteokset ovat niitä, joissa virheitä vasta piisaakin. James Joycen Odysseus valitaan yhä uudelleen kirjallisuuskriitikoiden klassikkolistojen kärkeen. Ilmestyessään teoksessa oli kuitenkin toistatuhatta virhettä. Monien kriitikoiden mielestä juuri tämä teoksen ensimuoto on kaikkein paras.

Suomalaisessa nettikeskustelussa ynnä muualla yleistyneellä mukakriittisyydellä on olemassa ihan oma terminsäkin: trollaaminen. Se tarkoittaa sitä, että asiat esitetään vaikka väkisin mahdollisimman negatiivisesti. Tämä johtuu siitä, että virheen löytäminen on monin kerroin helpompaa kuin uusien ratkaisujen kehitteleminen. Ajattelun laiskuus onkin usein syynä pseudokriittiseen trollaukseen.

Virhekeskeisyyden juurisyy ei ole kuitenkaan slaavilais-germaanisissa kulttuurivaikutteissamme. Suurin syypää on nähdäkseni opettajan punakynä.

Jos meitä koulitaan kahdentoista vuoden ajan toistamalla yhä uudestaan, että kysymyksiin on aina oikeat vastaukset ja että et tällä(kään) kertaa vastannut oikein, on aika varmaa, ettei järjestelmä tuota rohkeita riskinottajia – vaan pelokkaita virheen välttäjiä.

Mutta maailmassa, jossa eilisen keinot eivät usein enää pure, on virheen pelko kaikkein katastrofaalisin virhe, jonka voimme tehdä.

Virheiden esiin kaivaminen ja yksisilmäinen nipottaminen eivät vie meitä minnekään. Sen sijaan se koulii ihmiset vauhkoiksi pelkureiksi. Se, mitä Suomi tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten on kuitenkin uskallusta kurottaa kohti uutta.

Kriittinen keskustelu tervehtyy puolestaan palaamalla antiikin ihanteiden mukaiseen aitoon ja monipuoliseen pohdintoon. Siis sellaiseen rikastavaan keskusteluun, jossa ratkaisuja ja niiden ehdotuksia arvioidaan ilman valmiiksi lukittuja ennakkoasenteita. Sekä uuden kehittäminen että aito kriittinen puntarointi on kuitenkin monin verroin vaikkapa delfiineistä nipottamista vaativampaa.

Toivoa kuitenkin on. Vahvuuksien kautta kasvaminen on nousemassa uudessa koulussamme yhä keskeisempään rooliin. Siirtymällä koulutuksessa virheiden osoittelusta vahvuuksien kautta kehittämiseen, kasvatamme seuraavista sukupolvista uuden Suomen suunnannäyttäjiä, jotka piirtävät meille kauniin tulevaisuuden.

Liian monta unelmaa

Musiikin tekeminen on pelottavaa.

Arvostan ihan älyttömästi niitä ihmisiä, joilla on uskallusta laittaa itsensä täysillä likoon vuodesta toiseen. Musiikki on nähdäkseni yksi niistä ilmaisumuodoista, jossa ihminen on paljaimmillaan. Esimerkiksi tällaisten blogikirjoitusten taakse on helppo mennä piileksimään nokkelien sanankäänteiden taakse. Mutta musiikissa on kohdattava kuulija niin auki että sattuu.

Juttelin toissa kesänä pitkästä aikaa ystäväni Janna Hurmerinnan kanssa musan tekemisestä. Janna on heittämällä yksi lahjakkaimmista musiikintekijöistä, joita olen ikinä tavannut. On ollut huikeaa nähdä, miten hän on noussut yhdeksi suomalaisen musiikkitaivaan kirkkaimmista tähdistä.

Janna sanoi, että minun pitää uskaltaa olla vielä paljaampi tai suorempi teksteissäni. Kertoa enemmän niistä asioista, jotka juuri pelottavat tai tuntuvat vaikeilta kertoa.

Tämän biisin eka teksti kertoi roboteista. Juttutuokion jälkeen heitin tekstin roskiin ja kirjoitin uusiksi yhdeltä istumalta. Se tuntui hyvältä. Mutta ihan eri tavalla pelottavalta kuin ennen. Ehkä  siksi, että tässä olin ensimmäistä kertaa nokikkain oman epävarmuuteni jakamisen kanssa sellaisella tavalla, johon en ole aikaisemmin uskaltautunut.

Liian monta unelmaa

Mulla on liian monta unelmaa
En mä tiedä minkä niist’ valkkaan
Sydän sanoo tänään niin tai näin
Huomenna se on toisin päin

Haluun mennä kauas korkeempaan
Mutta mieli vie matalaan
Joskus tuntuu että sahaan vaan
Vihonviimeistä puunoksaa

Mut joku mua potkii liikkeelle
Työntää ihan uudelle raiteelle

Mun täytyy tehdä tää
En voi enää pysäyttää
Korkeinta, kirkkainta unelmaa

Vielä mua tää vanhaan tapaan pelottaa
Mitä jos kuitenkin uskallan yrittää

Välil’ pikku jutut saa mut sekaisin
Ihme detskuihin jään jumiin
Luulen, että pitää tehdä niin tai näin
Oikeesti se on toisin päin

En mä tiedä onks mul joku neuroosi
Kai se kuuluu tähän työnkuvaan
Välil’ lennän ylös, välil’ syöksyn taas
Kunhan paikoilleni en jää vaan

Mun täytyy tehdä tää…

Ja joku mua potkii liikkeelle
Työntää ihan uudelle raiteelle

Mun täytyy tehdä tää…

Urahaaveista vauhtia opintomotivaatioon

Minulla oli viime torstaina huikea visiitti Ouluun Luovan laboratorion kutsumana. Aamun labrapuheenvuoron jälkeen ehdin vierailla päivän aikana oululaisissa kouluissa ja keskustella paikallisten opettajien ja yliopistoväen kanssa oppimispeleistä.

Oli hurjan hienoa nähdä, miten esimerkiksi Oulun Norssissa ja Rajakylän teknologiapainotteisella ala-asteella on tartuttu uusiin oppimishaasteisiin ja löydetty toimivia uudenlaisia ratkaisuja. Oli myös innostavaa, että näissä kouluissa esimerkiksi tabletit oli otettu monipuoliseen käyttöön Matikkakunkkuineen ja leffa-appeineen, eikä vain e-kirjojen lukulaitteiksi. Samaten Norssin hienot tilaratkaisut säädettävine valoineen vaikuttivat pitävän opiskelumotivaatiota korkealla.

Monet uudistukset olivat myös siirtyneet jo osaksi oppilaiden arkea. Suurimman vaikutuksen teki kenties Rajakylän koulun kuudesluokkalaisten ensin Minecraftissa suunnittelema ja sitten fyysiseksi muotoilema pienoiskaupunki. Rajakylän ala-asteella oli robotteineen ja tee-se-itse-asenteineen aistittavissa muutenkin samantapaista asennetta kuin vaikkapa MIT:n kuulussa Media Labissa.

Yliopistolla pidetyssä keskustelutilaisuudessa pohdimme oppimispelien vaikutusta tulevaisuuden oppimiseen. Yksi mieleeni jäänyt keskutelunaihe oli oppilaiden motivaation sytyttäminen. Pelit ovat toki yksi tapa löytää innostava näkökulma aiheisiin, jotka eivät välttämättä muuten kiinnostaisi. Mutta ei oppiminen voi olla pelkkää pelaamistakaan koko ajan.

Haasteena on, että nykyaikana oppilaat jaksavat nähdä yhä vähemmän vaivaa opintojen eteen. Käsitykseni on, että tämä johtuu siitä, että maailma tarjoaa jatkuvasti yhä kiinnostavampia virikkeitä, ja tällöin vaivannäköä opintojen eteen on vaikeaa perustella.

Professori Jouni Pursiainen esitti mielestäni hienon ajatuksen siitä, että opiskelumotivaation voisi kytkeä omiin urahaaveisiin. Oppilaat saattavat unelmoida vaikkapa lääkärin tai lentäjän ammatista, mutta eivät ymmärrä, että esimerkiksi pitkä matematiikka tai historian opinnot on syytä suorittaa hyvin, jos mielii haaveammattiinsa. Tähän on tosin aika yksinkertainen selitys: aika harvoin me osaamme avata näitä syy-yhteyksiä.

Voisiko yksi oppialoja kokonaisuuksiksi kiteyttävä teema ollakin kutakin oppilasta kiinnostava ammatti tai muu haave? Eli voitaisiinko vaikkapa yläasteella tai viimeistään lukiossa käyttää hetki sen kartoittamiseen, minkälaisia tulevaisuudenhaaveita kullakin on? Voisiko oppisisältöjen painotukset sitten muotoilla haaveita tukevaksi yksilölliseksi portfolioksi? Tyyliin: keskity ainakin näihin aineisiin, jotta sinulla on parhaat mahdollisuudet päästä kiinni unelmaasi.

Yhä virikkeellisemmäksi käyvässä maailmassa oppilaan yksilöllisen motivaation sytyttäminen nousee alati keskeisempään rooliin opettajan työssä. Uusilla oppimisratkaisuilla voidaan rakentaa kiinostusta uusiin ja yllättäviinkin oppiaineisiin. Mutta kenties kytkemällä opintokokonaisuudet oppilaan omiin haaveisiin nähdään tulevaisuudessa ennennäkemättömiä oppiponnistelun tarmonpuuskia?

Menninkäinen – kaksi mieltä yhden pääkopan sisällä

Joskus tuntuu siltä, kuin pääni sisällä asuisi kaksi ihan eri ihmistä. Nuorempana ajattelin, että tämä on varma merkki siitä, että olen seinähullu. En kuitenkaan uskaltanut kertoa kenellekään, koska – no, en halunnut että muut saavat tietää.

Päähäni pälkähtää kaikenlaisia ajatuksia. Monet niistä ovat tosi kivoja. Mutta jotkut ovat tosi outoja. Samaten huomaan tämän tästä, että vaikka tiedän tosi hyvin mitä pitäisi tehdä (jumpata, syödä salaattia, juoda yksi lasi viiniä juhla-aterialla) teenkin jotain ihan muuta (laiskottelen, syön hodarin, otan vielä yhden).

Oli lohdullista tajuta, että sama ongelma on riivannut koko ihmiskuntaa jo ainakin Platonista asti. Ehkä tästä pitäisi puhua enemmän?

Platon vertasi ihmismieltä hevosvaljakkoon. Nykyteoreetikot puhuvat fiinisti kaksoisprosessoinnista.

Itse luulen, että jokaisen päässä asuu pieni menninkäinen.

 

Menninkäinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se sanoo mulle et pussaa tota tyttöö
Et mul ei oo tarpeeks rahaa

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka punoo ihme juonia

Se sanoo: ”ota vielä yksi”
”Ei siinä oo mitään pahaa”

Joskus musta tuntuu kuin mä oisin kaksi aivan eri ihmistä
Yhden pääkopan sisällä

Siivekkäät ratsut eri suuntiin repii kuilun partaalla
Musta ja valkoinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka keksii uusia kujeita

Se sanoo: ”surffaa yöllä tänne”
”Tällä sull’ on ihanaa”

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se tekee tänään musta kunkun
Kuin huomista ei oliskaan

Joskus musta tuntuu…

(Se on se menninkäinen ja se kuiskii…)

Joskus musta tuntuu…

Numerot eivät mittaa osaamista – koulutus muutosvastarinnan kourissa

Alivaltiosihteerin viikon luontoääni oli muutosvastarinta. Nyt koulun siirtyessä uuteen aikaan on tietty odotettavissa soraääniä. Vanhoja aikoja kaipaavat vetoavat milloin PISA-tuloksiin, milloin lasten heikkoihin arvosanoihin. Tässä on vain yksi ongelma. PISA-tulokset tai päästötodistuksen numerot kun eivät mittaa sen enempää oppimista kuin myöhempää menestystäkään.

Päin vastoin, arvosanat osoittavat varmuudella vain kyvyn lyhytaikaiseen tiedon toistamiseen. ”Kympin tytöistä” ei suinkaan tule menestyneitä uraohjuksia, vaan nykyaikaiselle työelämälle ongelmallisia säännön seuraajia. Kun sääntöjä pitäisi pystyä tarvittaessa rikkomaan, kaksitoista vuotta säntilliseksi koulitun tiedontoistajan on liki mahdotonta toimia oma-aloitteisesti. Samalla taas päivät tietokonepelejä hakkaavista seiskan oppilaista saattaa sukeutua vaikkapa Supercell-miljonäärejä.

Tästä ei muuten seuraa se, että kouluista pitäisi vain tehdä pelihalleja. Niin kuin profesori Alf Rehn loistavasti kiteytti, ei luovuuskaan kuki, jollei mieleen ole jotakin painettu. Jos kouluun tullaan vain viihtymään, on jotakin mennyt pieleen. Mutta  toisin kuin Rehn esittää, paras tapa ruokkia mielen yhteyksiä ei suinkaan ole pänttääminen – vaan tiedon monipuolinen hyödyntäminen ja arvioiminen. Mieli kun ei ole tyhjä varasto, jonka hyllyille voi tuosta vaan talletella faktoja kirjan sivulta, vaan puutarha, jossa ne kytkökset vahvistuvat, joita eniten ruokitaan.

Suomalainen koulu on maailman paras monella mittarilla mitattuna. Yksi mittari, jossa suomikoulu ei kuitenkaan loista on kouluviihtyvyys. On ihan totta, että jotkut edistykselliset kansankynttilät ovat jo aikaa sitten omaksuneet ajatuksen oppimisen mielekkyydestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt läpivietävä opetussuunnitelman muutos olisi turha. Kyse on siitä, että mielekkyyden vaatimus on juurrutettava koko koulumme peruskiveen, ei vain muutamien edistyksellisten opettajien arkeen.

Mielekäs oppiminen ei tarkoita sitä, että opettajasta täytyy tulla viihdyttäjä, tai että oppilaalta ei vaadita mitään. Päin vastoin, opettajan pitää viihdyttämisen sijaan kyetä kommunikoimaan oppilaalle mitä väliä on vaikkapa matematiikan oppimisella. Samaten opettajan pitää kyetä asettamaan selvät kehitystavoitteet, joita kohti oppija pyrkii. Sellaiset, joilla on oppijalle oikeasti väliä.

Ei koulusta tarvitse tehdä pelihallia, vaan paikka, jossa oppimisen ilo pääsee loistamaan. Oppiminen on myös kovaa työtä, ja vaatii oppijalta paljon. Mutta onko opettajalta liikaa vaadittu kyetä selittämään innostavasti, miksi penkkiä tarvitsee seuraavat 9–12 vuotta kuluttaa?

Kunnianhimoisille vanhemmille seiskan oppilas voi näyttää alisuorittajalta. Samalla hän voi kuitenkin olla kokonaan uuden toimialan suunnannäyttäjä – jos hänen vaan annetaan kasvaa täyteen mittaansa. Tai sitten hänestä voi kasvaa onnellinen lastentarhaopettaja tai käsityöläinen, vaikka lääkärivanhemmat muuta toivoisivatkin.

Mielekkyyden haasteeseen suomalainen koulu on nyt pureutumassa maailman mittakaavassa ainutlaatuisella tarmokkuudella.

Mitä jos kääritään hihat ja tartutaan toimeen – ja annetaan muutosvastarinnan visertää tyhjälle korvelle?

Maailman parhaasta koulusta vielä paremmaksi

Suomalainen koulu on maailman paras.

Koulumme nousee kymmenissä tilastoissa kärkikolmikkoon ja usein jopa listaykköseksi. Vaikka PISA-menestyksessä onkin vähän tullut takapakkia, pärjää Suomi-koulu silti käytännössä missä tahansa rankingissa loistavasti.

Monet oppimisteoreetikot ovat esittäneet, että suomalainen koulu on maailman paras, koska meillä on maailman parhaat opettajat. Suomalainen opettaja on arvostettu ammattilainen ja asiantuntija. Suomikoulun didaktinen vapaus, eli mahdollisuus vaikuttaa laajasti omaan opetukseen, antaa puolestaan sellaisia työkaluja nostaa omaa opetusta huippuunsa, joita muualla maailmassa harvoin näkee.

Suomalainen koulu on maailman paras. Mutta se ei vielä ole tarpeeksi hyvä.

Vaikka suomalainen koulu on hurjan hieno tasa-arvon rakennuspaikka ja antaa kansalaisille useimmiten tarvittavan yleissivistyksen sekä avaimet oman elämän rakentamiseen, on se myös usein nuorelle vieraannuttava paikka. Katariina Salmela-Aron hiljattaisen tutkimuksen mukaan peräti puolet suomalaisista alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksen.

Tänä syksynä suomalainen koulu on kuitenkin murrosvaiheessa. Nyt käyttöön otettava uusi opetussuunnitelma pureutuu nimittän rohkeasti juuri tähän haasteeseen: miten koulu olisi tasa-arvoistajan ja yleissivistäjän lisäksi myös mielekäs kokemus, mieluiten joka ikiselle koululaiselle.

Koulu on yhteiskunnan sydän.

Se on kodin lisäksi ainoa kasvattaja, joka kulkee lapsen ja nuoren rinnalla koko tämän kipeimpien kasvuvaiheiden läpi. Koska me emme voi yhteiskuntana mennä jokaisen kotiin kyttäämään, että asiat tehdään fiksusti, on koulu myös suuri tasa-arvoistaja. Olivat kotiolot minkälaiset vaan, koulu mahdollistaa lähtökohtien tasaamisen niin, että jokaisella olisi mahdollisuus hyvään elämään.

Uusi opetussuunnitelma iskee huikealla näkemyksellä kiinni siihen, miten koulutus voisi kilpailla nykyaikana yhä voimallisemmin joka tuutista tunkevien koukuttajien kanssa. Ilmiölähtöisyys vastaa mielekkyyshaasteeseen: vaikkei matikka nappaisikaan, kiinnitettynä oppilasta kiinnostavaan aihepiiriin se voikin muuttua raskaasta päänraapimisesta kiinnostavaksi työkaluksi.

Oppilaskeskeisyys mahdollistaa puolestaan ihan uudenlaisia opettamisen tapoja. Näistä olen eniten innoissani ajatuksesta, että jopa oppilas voisi opettaa. Mikään ei synnytä oppimista niin hyvin kuin innostunut opettaja. Mitä jos luokasta löytyykin silmät säihkyen luokkatovereita vaikkapa maantiedon saloihin vihkivä tuleva tutkimusmatkaaja?

Teknologian käyttöönotto ja koodauksen opetteleminen puolestaan rokottavat uudet sukupolvemme tulevaisuudelle. Maailma muuttuu sellaista vauhtia virtuaalitodellisuuksineen ja robottiautoineen, että teknologinen lukutaito on pian lähes yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä.

Suomalainen koulu on maailman paras ja suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Maailmalla matkattuani ja erilaisiin opetuskäytäntöihin tutustuttuani rohkenisin myös väittää, että suomalainen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras. Se, mikä meillä ei  kuitenkaan ole maailman parasta on koulutuspolitiikka.

Tavallaan haluan ymmärtää hallituksen leikkauspaineita ja sitä, että budjettiriihessä koulutus on vain yksi rivi muiden joukossa. Kuten jo yllä kirjoitin, koulu on kuitenkin koko yhteiskunnan sydän. Ja jos tähän sydämeen isketään, kärsii siitä koko kansakunta.

Olenkin surullisena seurannut kesän aikana käytyä keskustelua ja opettajien ahdinkoa. Vaikka uusi opetussuunnitelma onkin kansainvälinen helmi, suoranainen taideteos, ei siitä ole paljoa iloa jos sitä ei saada tuotua käytäntöön. Ja käyttöönotto on vaikeaa silloin jos kunta leikkaa entisestään tiukille ajettujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja muista voimavaroista.

Aikataulupaineissa kamppailevan matikanmaikan on vaikea opettaa innosta soikeana koodausta, jos ei siitä ole itselläkään käsitystä. Ilmiölähtöisyys vaatii enemmän panostusta kuin yhden monistepinkan, jotta vuosikausia ainepainotteisesti opettanut kansankynttilä saa kiinni ajatuksen nerokkuudesta. Jotta opetussuunnitelmamme saadaan otettua käyttöön, tarvitaan siihen riittävät resurssit, painotuksena etenkin OPS:in uusien alueiden käyttöönotto ja niihin liittyvä täydennyskoulutus.

Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä suomalaisesta koulusta entistä parempi: huikea tasa-arvoa, yleissivistystä ja elämän mielekkyyttä siivittävä tyyssija. Osin avaimet tähän ovat opettajiemme käsissä: monia asioita voi tehdä heti toisin luokkahuoneessa, niin kuin monet loistavat pioneeriopettajamme ovat osoittaneet. Jotkut näistä uutuuksista eivät vaadi edes kummoisia resursseja: esimerkiksi itseohjautuvuutta on sovellettu jopa meksikolaisessa slummikoulussa huikein tuloksin.

Opettajan yksilöllisestä vaikutuspiiristä ei kuitenkaan seuraa, että jo nyt niukin resurssein operoivalta opettajalta voidaan ottaa entisestään pois. Jos me haluamme rakentaa aidon tulevaisuuden koulun, täytyy opettajille taata riittävät resurssit, oikein suunnattuna. Ja miksi opettajille, ennemmin kuin vaikkapa yritystukiin? Siksi, että he luovat sitä kivijalkaa, josta joka ikinen suomalainen menestystarina ponnistaa.

Suomalainen koulu on maailman paras. Suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Ja nyt myös suomalainen perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras.

Kun me saamme nämä nappulat fiksulla koulutuspolitiikalla ojennukseen, kasvatetaan Suomen koulusta yhteiskuntamme menestystä entistä kirkkaammin tukeva ydintekijä. Kansainvälinen sivistyksen majakka, joka näyttää suuntaa sille, miten tulevaisuuden koulu parhaimmillaan toimii.

Päivänsäteeni

”Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän…”

Tämä on ehkä yksi pysäyttävimpiä lauseita, joita olen ikinä tulleet ajatelleeksi.

Rakkaus on niin kokonaisvaltainen ja olemassaolon rajat uudelleenpiirtävä käsite, että sitä on monesti vaikea tajuta.

En nyt tarkoita rakkautta banaalissa arkiromanttisessa mielessä, vaan sellaisena elämänviivamme läpikäyvänä voimana, joka luo ikuisesti rikkumattomia yhteyksiä välillemme.

Yhtäältä rakkaus on yhtä kuin elämä: se tekee meidät itseämme suuremmiksi. Toisaalta se yhdistää meidät peruuttamattomasti, riistää meiltä itsemääräämisoikeuden. Rakkaus vie minän mennessään, tilalle tulee me.

On pelottavaa rakastaa, antaa oma ydinminuus jäännöksettä toiselle. Mutta vaikka rakkaus tuo aina mukanaan menettämisen pelon, on joka ikinen rakkauden sävyttämä pelon häivähdys hinta, joka kannattaa maksaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Ilman rakkautta ei olisi mitään. Todellisuudessa on vain me – ”minä” on pinnan raapaisu, illuusio.

Rakkaus tekee meistä yhdessä suurempia kuin koskaan voisimme olla yksin.

Vasta rakkaus tekee meistä todellisia.

 

Päivänsäteeni

Jos joku teistä otettaisiin multa pois
En tiedä mitä tekisin, en tiedä miten sellaisen kestää vois

Ei ole maailmassa arvokkaampia aarteita
Kuin te päivänsäteeni
Päivänsäteeni

Rakkaus on pelottavin tunne, jonka tiedän
Se sitoo meidät ikuisiksi ajoiksi yhdeksi

Mut helposti sen pelon tuoman kivun mä siedän
Kun se tekee meidät yhdessä suureksi

Miksi Lightneer on olemassa?

Mitä jos voisimme hyödyntää pelejä oppimisessa? Tämä oli kysymys, joka lopulta johti Lightneerin perustamiseen. Eikä vain mitä tahansa pelejä. Mitä jos voisimme koota tiimin maailman parhaista pelisuunnittelijoista luodaksemme uudenlaisia oppimiskokemuksia?

Tutkittuamme näitä kysymyksiä lähes viisi vuotta, perustimme firman. Sen missio on aika kunnianhimoinen. Pysytyisimmekö kehittämään oppimispelejä, jotka olisivat yhtä rakastettuja ja laajasti pelattuja kuin maailman parhaat pelit, kuten Angry Birds, Clash of Clans tai Candy Crush Saga.

Päämäärämme on yksinkertainen.

1

Ihmiset pelaavat mobiilipelejä keskimäärin kaksi tuntia päivässä. Pystyisimmekö ottamaan siivun noista kahdesta tunnista ja suuntaamaan sen toimintaan, joka on tismalleen yhtä hauskaa – mutta jossa samalla opit uusia asioita hiukkasfysiikasta biologiaan, historiasta uusiin kieliin?

2

Me haluamme olla puuttuva lenkki, joka rakentaa epämuodollisissa tilanteisa yhteyksiä oppiaineisiin, jotka eivät välttämättä muuten innostaisi muodollisen opetuksen piirissä. Niin nuoret kuin vanhatkin voivat tutkia vapaasti vaikkapa periodista taulukkoa Lightneerin pelissä. Ei siksi, että he haluavat oppia fysiikkaa – vaan koska peli nyt vaan sattuu olemaan tosi hauska ja mukaansatempaava.

3

Kohdatessaan sitten tällaisia yleensä mutkikkaina pidettyjä aineita muodollisen opetuksen piirissä, esimerkiksi luokkahuoneessa, pelaajat tunnistavat salamannopeasti käsitteitä, jotka ovat tulleet tutuiksi pelin kautta. Sen sijaan, että he kokisivat monimutkaiset aiheet ahdistavina, pelaajat innostuisivat niistä entisestään. Opettaja kun voi kuitenkin kertoa valtavan paljon lisää vaikkapa siitä, mistä atomeissa oikeastaan on kysymys.

4

Näemme pelimme ennen kaikkea siellä, missä päiviä täyttävät mobiilipelit, sosiaalinen media ja muu digitaalinen ajanviete. Tarkoituksenamme on tarjota jotain yhtä hauskaa, mutta niin että se auttaa salaoppimaan valtavasti ideoita ja käsitteitä, joita voi sitten syventää muodollisessa opetuksessa. Tästä syystä emme pidä pelejämme opetuksen työkaluina – vaan ensi sijassa tapana pitää hauskaa ihan uudella tavalla.

Oppimista ei tarvitse hauskuunnuttaa. Oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on jo sellaisenaan yksi huikeimpia juttuja, mitä ihminen voi kokea. Oppiminen on hauskaa.

Tämän uuden tavan oppia pelien avulla haluamme esitellä maailmalle, alkaen ensimmäisen pelimme julkaisusta. Hiukkasfysiikkapeli BIG BANG LEGENDS julkaistaan tammikuussa 2017.

Teksti on käännös alun perin Lightneerin blogissa ilmestyneestä kirjoituksesta.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto – libertaarit pitäköön tunkkinsa

Olin viime perjantaina polven tähystysleikkauksessa Raaseporin sairaalassa. Sairaalakokemus muistutti jälleen siitä, kuinka onnellinen saan olla siitä, että saan asua sosiaalidemokraattisessa Suomessa. Samalla kokemus muistutti siitä, että vaikka kansantaloutemme haasteita pitää ratkoa myös turhaa byrokratiaa vähentämällä, ei libertaarinen unelma vapaasta markkinataloudesta kumpuavasta auvosta kerta kaikkiaan pidä paikkaansa.

Teloin polveni viime kesänä futismatsissa ja olen siitä saakka ollut (markkinataloudessa toimivan) vakuutusyhtiön kanssa hippasilla korvausvaatimuksesta. Tapaturmavakuutus venyi magneettikuvaan saakka, mutta sen jälkeen yhtiö venkoili korvausvastuusta ulos. Sairauskuluvakuutuksen päätöstä olen puolestaan odotellut 3 kuukautta, eikä useiden peräänsoittojen jälkeen kuulu vieläkään mitään.

Terveystalon ortopedi määräsi minulle lopulta lähetteen julkiselle puolelle. Koska pääkaupunkiseudulla on niin pitkät jonot, minut ohjattiin Raaseporiin ortopedille. Kuukauden odottelun jälkeen ajoin Tammisaareen näyttämään koipea tohtorille, ja viikko siitä polvi leikattiin.

Sairaalan henkilökunta oli ihan käsittämättömän osaavaa ja huomaavaista. Olen yhä hämilläni sitä, miten huikea julkinen terveydenhuolto meillä on. Myös koko operaation logistiikka on kuljetuksineen järjestetty niin, että ihan kaikki pääsevät tuloista riippumatta tarvitsemaansa hoitoon, vaikka sitä varten pitääkin (joskus) tunti matkustaa.

Jos suomalainen terveydenhuolto toimisi vapaassa markkinassa, leikkisin yhä hippaa vakuutusyhtiön kanssa – tai säästäisin kymppitonneja polvileikkaukseen. Se, että tämäntasoinen lähes kaikkialla muualla maailmalla luksukseksi luettava palvelu on meillä ilmaista on aivan käsittämätön ihme!

Kiitos Raaseporin sairaalan mahtavat hoitajat ja leikkauksen tehnyt kirurgi Leho Rips! Te saatte minut tuntemaan valtavaa ylpeyttä upeasta Suomestamme.

Suomi on kyllä aivan huikea maa julkisine terveydenhuoltoineen ja koulutuksineen.