Tulevaisuuden muotoilijat

”Slush” tarkoittaa loskaa.

Tai siis tarkoitti. Nyt se tarkoittaa startup-herätyskokousta, joka kokoaa Helsinkiin vuosittain 20 000 toiveikasta yhteen startup-pöhinän äärelle. Suomalainen sää on silloin haastavimmillaan. On pimeää ja märkää. Silti Suomeen matkustavat käytännössä kaikki tärkeimmät startup-maailman vaikuttajat. Slushissa kuunnellaan inspiroivia puheita, tavataan yrittäjiä, sijoittajia ja kavereita, verkostoidutaan – ja bailataan aamutunneille asti lasersäteiden loisteessa.

Vuoden 2017 Slushin tervetulobannerissa luki: ”Nothing normal ever changed a damn thing. Weirdos, step in.” Mikään normaali ei koskaan muuttanut yhtikäs mitään. Kummajaiset, astukaa sisään.

Startup-kulttuuri, ja Slush sen symbolina, on muodostunut etenkin Suomessa vedenjakajaksi. Joko startupeista ollaan ihan poskettoman innoissaan tai sitten niitä vihataan silmittömästi. Normaalisti jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset eivät kuitenkaan tiedä startupeista oikeastaan mitään. Slushinkin kriitikoista harva on tosiasiassa käynyt tutustumassa startup-tapahtumaan saatikka sitten työskennellyt startup-yrityksessä. Startup-yritykset ovat helppo kohde olkinukkeargumenteille. Niihin liitetty hype kun on helppo käsitteellistää valheellisuutena tai vähintäänkin katteettomana toiveajatteluna.

Startupien käyttövoima on nimenomaan toivo. Usko siihen, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, että toiminnallamme on seurauksia, joiden takia maailma on huomenna parempi kuin nyt. Että tänään vasta ajatuksen tasolla oleva firma on viiden vuoden päästä merkittävä tekijä maailmassa. Ehkä se takoo samalla miljardien liikevaihtoa. Startup-kulttuurissa on kyse tulevaisuuden muotoilusta – ei vain tulevan passiivisesta vastaanottamisesta.

Tämä on juuri se, mikä erottaa toiveajattelun toivosta: aito usko omaan asiaan, mitä ikinä se onkaan. Tulevaisuus ei ole jotain, joka odottaa passiivisesti huomisessa. Se on jotain, mitä me kaikki luomme omilla toimillamme, valinnoillamme ja päätöksillämme.

Koska toivo on startupien tärkein polttoaine, eivät startupit ole suinkaan ongelmattomia. Toivo voi myös keikahtaa hybriksen puolelle. Ja joskus – tosin kokemukseni mukaan harvoin – joku ketku voi vedättää toivon kipinä silmissään pitkää päivää tahkovia yrittäjänalkuja. Startup-kulttuuri on myös mitä hämmästyttävin yhteiskunnallinen sulatusuuni ja törmäyspiste. Mitä muuta voi odottaakaan, kun miljoonia – tai miljardeja! – hallinnoivat investointipankkiirit tekevät bisnestä parhaimmillaan vasta lukiosta valmistuneiden intoilijoiden kanssa?

Tulevaisuus on aina ensin tarina – jotain, mitä keksimme ja sitten teemme todeksi. Tässä on startup-kulttuurin ydin. Ensin sellaisten tarinoiden kertominen, joihin voimme rakastua. Ja toiseksi sen taakan kantaminen, että teemme tarinoista tosia, oli tie kuinka myrskyinen tahansa. Ja usko pois, myrskyjä joka ikisen startupin taipaleella riittää enemmän kuin tarpeeksi. Kun vielä enemmistö startupeista epäonnistuu, täytyy sellaisen perustajalla tosiaan olla paria muumia vajaa laakso.

Mutta vaikka startup-taival menisi aivan poskelleen, voi startupin perustaja ainakin kokea tekevänsä jotakin suurta; elää täysillä; ja ainakin yrittää venyä siihen potentiaaliin asti, joka ihan jokaisella ihmisellä on – mutta jonka rajoja harva koskaan selvittää.

Slushissa 20 000 ihmistä kokoontuu valot silmissään tekemään tulevaisuutta todelliseksi. Kysymys kuuluukin, miten nämä 20 000 tulevaisuutta tehdään todellisiksi.

Jokainen startup-maailmaan sukeltanut on ottanut jo ensimmäisen tärkeimmän askeleen: hän on seurannut omaa innostustaan.

Miksi innostuneen ihmisen silmissä sitten loistaa valo? Silloin kun valot ovat päällä, joku on kotona.

Kirjoitus on ote uudesta startupeja käsittelevästä kirjastani Kiitorata – Startup-maailman molemmat puolet (Tammi). Kirjassa käsittelen startup-ilmiötä käytännönläheisestä näkökulmasta ja pyrin avaamaan tasapuolisen kuvan startup-maailman riemuista ja haasteista. Tutustu kirjaan täällä.

Kehitysyhteistyö toimii tehokkaasti neljässä tasossa – merkintöjä UNICEF-matkalta Boliviaan

Bolivia on eteläamerikkalainen valtio, joka on hiljattain noussut köyhimpien maailman maiden joukosta keskituloisten joukkoon. Yhtenä tekijänä Bolivian nousussa ovat olleet erilaisten kehitysyhteistyökumppaneiden rahoittamat ja mahdollistamat projektit, joiden avulla kamppaillaan köyhyyttä vastaan, torjutaan sairauksia ja lisätään yleisinhimillistä hyvinvointia muun muassa tukemalla tasa-arvoa ja lisäämällä koulutusmahdollisuuksia.

Vierailin UNICEFin vapaaehtoisryhmän kanssa Boliviassa viime viikolla. Ikimuistoisen matkan aikana tutustuimme laajasti UNICEFin yhteistyöprojekteihin Santa Cruzissa, Cochabambassa, Independenciassa ja Tiquirpayassa. Päällimmäisenä matkalta jäi mieleen, kuinka monessa eri tasossa kehittyvää maata voidaan tukea. Kehitysyhteistyöprojektit muodostavatkin nähdäkseni eräänlaisen hierarkian tai pyramidirakenteen, jossa yhteistyöprojektit etenevät välittömistä ongelmanratkaisutilanteista syvällisempään vaikuttamiseen.


Unicefin ”smurffit” vierailun alussa.

Pyramidin kärkenä ovat ”laastarit”. Nämä ovat hankkeita, joissa hoidetaan jotain välitöntä ongelmakohtaa. Esimerkiksi Santa Cruzissa koskettavimpia tapaamisia oli katulapsien suojakoti, jossa tapasimme paikallisia kodittomia lapsia. Olin häkeltynyt siitä, kuinka avoimia ja helposti lähestyttäviä suojakodin pojat olivat. Pelasimme yhdessä futista ja juttelimme arjen askareista. Jos en olisi tiennyt, että kyse oli kodittomista lapsista, olisin arvellut, että nämä ovat ihan tavallisia bolivialaisia poikia. Kohtaaminen oli vaikuttava, mutta samalla sydäntäsärkevä: tilastojen mukaan vain yksi kymmenestä katulapsesta pääsee kiinni tavallisen elämän syrjään. Tekemistä siis riittää. Silti on upeaa, että on olemassa tällaisia hankkeita, jotka antavat rankkaa elämää eläville lapsille edes hetken hengähtää.


Jalkapallopeli Santa Cruzin kodittomien poikien kanssa.

Seuraavana tasona tulee ”haavanhoito”: tapa ratkoa ongelmia pitkäkestoisemmin. Santa Cruzissa tapaamamme rikostuomion saaneet nuoret olivat päässeet mukaan ohjelmiin, joista he kiittivät mahdollisuutta uuteen elämään. Oli koskettavaa kuunnella 17-vuotiaan pojan kertomusta siitä, miten ohjelma oli antanut hänen elämälleen aivan uuden suunnan. Mielessä kummitteli kuitenkin samalla ajatus: täytyykö nuoren mokata kunnolla, jotta hän saisi elämänsä kuntoon? Eikö heitä voisi auttaa paremmin jo ennen mokaa? Tätä varten näitä projekteja kuitenkin tehdään: yksikin lapsi tai nuori on korvaamattoman arvokas olento ja jos yksikin löytää elämälleen suunnan, ollaan jo tehty jotakin suurta.

Kolmas taso on ennaltaehkäisy. Esimerkiksi pienenpienessä Tiquirpayassa juttelimme 6–7-vuotiaiden koululaisten kanssa, jotka olivat innoissaan esimerkiksi matematiikasta tai kielten opiskelusta. Samaten vuoristokylä Independenciassa sairaanhoito on kehittynyt viime vuosina paljon ja mahdollistaa yhä useammalle ihmiselle paremman elämän. Satsaamalla koulutukseen ja terveyteen luomme pohjan, jossa yhä harvempi syrjäytyy tai putoaa kyydistä.


Keskustelua koulupäivän arjesta 6-vuotiaiden Miriamin, Joelin ja muiden tiquirpayalaiskoululaisten kanssa.

Pyramidin pohjalla on kuitenkin juurisyiden hoito. Vaikka Bolivia onkin kehittynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, vallitsee siellä, niin kuin niin monessa muussakin maailman kolkassa, yhä paikoin hurja epätasa-arvo. Siksi rakenteisiin vaikuttaminen, eli UNICEFin työ niin hallituksen kanssa kuin ruohonjuuritasolla on ensiarvoisen tärkeää. Se, mihin valtio budjetissaan satsaa määrää kehityksen suunnan. Tuloerojen tasaaminen, absoluuttista köyhyyttä vastaan taisteleminen ja perheiden kouluttaminen ymmärtämään, että esimerkiksi lasten kurittaminen on fundamentaalisesti väärin, ovat avainasemassa sellaisen pohjan luomisessa, josta jokainen lapsi voi ponnistaa ihmisarvoiseen ja kannattelevaan elämään. Mieleeni jäi näistä aloitteista etenkin UNICEFin ja Caritaksen yhteisprojekti, joissa perheitä koulitaan ymmärtämään, mikä on lapselle oikeasti hyväksi.

Vaikuttavaa oli se, että kaikissa neljässä tasossa tapahtuu koko ajan hurjan hienoja juttuja, joita mitataan tarkoilla tulosmittareilla. Kyse ei siis ole puuhastelusta, vaan määrätietoisesta työstä, jonka seurauksena ihmiskohtalo toisensa jälkeen kasvaa ihmisarvoiseen elämään. Koska jokaisen ihmisen ihmisarvo on prikulleen sama, tarkoittaa tämä nähdäkseni sitä, että niin pitkään kun yksikin lapsi tai nuori on yhä vaarassa joutua yhteisestä maailmastamme sivuun, joutuu elämään väkivallan uhan alla tai pelkäämään terveytensä puolesta, tekemistä riittää.

Kotiin palattuani katson henkeäni haukkoen ympärilleni. Bolivian viikon jälkeen Suomi tuntuu lähes taianomaiselta utopialta. Meillä ei tarvitse pelätä aliravitsemusta, tuberkuloosia tai sitä, että lapsi ei palaakaan kotiin koulumatkaltaan. Vaikka Suomella on omanlaisiaan haasteita, ovat meidän asiamme kansakuntana monessa mielessä aivan käsittämättömän hyvin. Nähdäkseen lähelle täytyy joskus käydä kaukana.

Nähdäkseni meistä jokaisella on moraalinen velvollisuus auttaa ja tukea niitä, joiden asiat eivät vielä ole niin hyvin kuin meillä. Boliviassa näin konkreettisesti, miten upeaa jälkeä nämä projektit parhaimmillaan saavat aikaiseksi, tehden maailmaa lapsi ja nuori kerrallaan paremmaksi ja ihmisarvoa kunniottavammaksi paikaksi.


Laama.

Somelynkkaukset perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan

Sosiaalisen median nykyinen irvikuva näytti jälleen voimansa tässä oululaisen Riikka Moilasen tapauksessa. Näitä kohuja on kiusallista seurata, koska ne perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan. Ongelma on yhtäältä ymmärtämättömyys siitä, miten ihmismieli toimii, toisaalta eettinen.

Ajatus siitä, että ihminen pystyy kontrolloimaan kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä on nykypsykologian tutkimuksen valossa kestämätön. Ihmismieli jakaantuu karkeasti ottaen kahteen hyvin erilaiseen yksikköön: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisen mielen kyky vaikuttaa ajatteluun on huomattavan paljon arkikäsitystä rajallisempi. Esimerkiksi Daniel Kahnemanilta, Jonathan Evansilta tai Keith Stanovichilta löytyy mittava määrä tutkimuksia, jotka osoittavat, ettei kukaan meistä ole omien ajatustensa valtias.

Ihminen ei suinkaan valitse itse jokaista ajatustaan, sanaansa ja tekoaan. Jos valitsisi, kukaan meistä ei ikinä menettäisi malttiaan, kiroilisi, söisi liikaa suklaata tai puhuisi sivu suunsa. Tosi asiassa sitä tekevät ihan kaikki. Väsyneenä tai stressaantuneena tietoisen ajattelun kontrolli heikkenee entisestään, ja suusta pääsee sammakoita. Kyse on ihan normaalista inhimillisestä ilmiöstä.

Kun yksittäinen lause tai jopa sana irrotetaan asiayhteydestä, jaetaan riittävän monta kertaa ja liitetään erilaisilla assosiaatioharjoitteilla negatiivisiin mielleyhtymiin (”poliitikot ovat sellaisia”, ”johtajat totta kai ajattelevat näin”, ”puhui mitä salaa ajatteli” ja niin edelleen) syntyy täysin todellisuudesta irrotettu mielikuva ihmishirviöstä. Todellisuudessa kyseessä on ihan samanlainen ihminen kuin se ruudun takana tapittava.

Sosiaalisen median kohdalla ymmärtämättömyyden nykypsykologian perusteista vielä ymmärtää. Klikkihakuinen media sen sijaan vahvistaa nykyään ilmiötä entisestään. Ylen verkkosivun etusivulla on tätä kirjoittaessani juttu, jossa toimittaja on pyytänyt päihdeongelmaisilta vastineita ”oululaisen kaupunginvaltuutetun ihmisroska-kommentteihin”. Anteeksi nyt vain, mutta mistä ihmeen ”kommenteista” tässä on kyse? Kysymys ei ole kommenteista – tai edes yksikössä ”kommentista” – vaan surkeasta sanavalinnasta, jota sammakon suustaan päästänyt on välittömästi pyytänyt anteeksi.

No se psykologiasta. Isompi haaste on eettinen. Nämä kohut perustuvat nimittäin lähes poikkeuksetta kummalliseen uuspuritanistiseen ajatukseen siitä, että hyvä ihminen ei tee virheitä. Ihan joka ikinen ihminen kuitenkin mokaa joskus. Sanoo väärän sanan, käyttäytyy tyhmästi, juo liikaa bileissä. Se on ihan normaalia ihmiselämää. Tämän takia peruskristillinen anteeksipyytämisen ja -antamisen periaate on ihan älyttömän tärkeä. Ainostaan tiedostamalla oman törttöilynsä ja pyytämällä sitä anteeksi on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Uuspuritanismi ohjaa sen sijaan piilottamaan omat mokansa. Ei tarvitse kuin vilkaista historiaa tai maailmamme puritanistisia kulttuureita nähdäkseen minkälaisia painekattiloita siitä syntyy.

Nyt tämä alati poteroituva yhteiskunta on jakautumassa niin, että yhtäältä äänessä ovat populistiset öyhöttäjät, jotka voivat sanoa ihan mitä tahansa. Jostain kumman syystä populistit pääsevät sanomistaan pääsääntöisesti kuin koira veräjästä, koska oma porukka hurraa taustalla. Samaan aikaan liberaalileiri näyttää menneen paniikkiin. Seurauksena on tämä uuspuritanismin aalto, jossa meteli saadaan aikaiseksi milloin mistäkin intiaanihatusta.

Ihmisellä pitää olla ihan reilusti lupa mokata ja pyytää anteeksi ilman, että tarvitsee pelätä salamapotkuja tai totaalista julkista häpeärangaistusta. Muussa tapauksessa kukaan viitteellisestikään järkevä ihminen ei kohta uskalla sanoa tai tehdä mitään siinä pelossa, että joku jossain vetää herneen nenään.

Olen aika neuvoton siitä, mitä tälle asialle voi tehdä. Syypää kun ei ole kukaan yksittäinen ihminen tai edes ihmisjoukko, vaan kyse on aika tyypillisten psykologisten vinoumien vahvistumisesta sosiaalisen median kaikukammioissa. (Tarkkaan ottaen kyse on nähdäkseni cocktailista, jossa yhdistyvät negatiivinen ajatusvinouma, argumentaatiovirhe nimeltä haloefekti sekä sosiaalisen median luontainen informaatiokato, mutta tämän avaaminen vaatisi ihan oman postauksen.)

Ehkä tästä pitäisi kuitenkin käydä jotain vähän sivistyneempää keskustelua myös langoilla? Muuten kohta äänessä ovat enää öyhöttäjät ja lynkkaajat – ja muut meistä laskevat päiviä siihen, milloin Elon Muskin ensimmäinen lento Marsiin lähtee.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö – jos järkeä on käytössä

Yksi lempisanonnoistani on Mikael Jungnerin sutkaus: ”Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö.” Siinä kiteytyy näppärästi nykyisen liberaalin intelligentsian perusajatus: jos ihmiset saavat itse valita, he kykenevät tekemään parempia päätöksiä kuin jos vaikkapa poliitikot päättävät heidän puolestaan. Usein ihmiset ovat itse lähempänä päätöksentekoa koskevia tekijöitä ja ymmärtävät ne paremmin kuin kaukaa kabineteistaan lakeja säätävät poliitikot.

Nyt tästä sinänsä aika tärkeästä ajatuksesta saatiin väännettyä vaihteeksi ihan kohtalaisen kokoinen jupakka. Suurin piirtein puolet Sääntö-Suomesta riensi lynkkaamaan Jungnerin, koska hänen mielestään on ihan ookoo, jos kaveri tekee nuotion rankkasateessa vaikka alueelle olisikin annettu metsäpalovaroitus. Some-Suomi on eri mieltä. Sama se sataako kaatamalla vai ei. Sääntö on sama kaikille.

Sääntö-Suomi on kuitenkin sääntöineen yksi planeetan hyvinvoivimpia kolkkia. Tähän on simppeli syy: iso osa säännöistä toimii ainakin yleensä.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö silloin kun järkeä on käytössä. Toisin sanoen, voit rikkoa sääntöä hyvällä omallatunnolla, jos ymmärrät, miksi sääntö on olemassa, mitä se sääntelee ja mitä sen rikkomisesta seuraa. Tämä edellyttää siis sitä, että säännön rikkoja ymmärtää hyvin tilanteen, jossa sääntöä rikkoo – niin kuin voisi ajatella olevan asian laita, jos tekee nuotion rankkasateella. Tilanteen ymmärtävä ja säännön tunteva ihminen voi poiketa totutusta, koska hän ymmärtää, mitä hänen toiminnastaan seuraa. Sen sijaan jos joku asiaa täysin ymmärtämätön poikkeaa säännöstä, on kyseessä useimmiten puhdas idiootti.

Sääntöä voi rikkoa järkevästi vain, jos ymmärtää, miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta seuraa.

Säännöt ovat olemassa niitä varten, jotka eivät tiedä, miten jokin elämänala toimii. Säännöt toimivat juuri siksi, että on täysin epärealistinen ajatus, että kaikki viisi ja puoli miljoonaa suomalaista tietäisivät kaiken ihan joka asiasta nuotionteosta maahanmuuttopolitiikkaan tai maantieajosta sorsan suolestamiseen. Jokainen tietää jostain jotain ja muutamasta elämänalasta kenties paljonkin – mutta me kaikki olemme suurimmalla osalla aloista idiootteja. Tällöin hyvä nyrkkisääntö on seurata sääntöä. Sen on näet säätänyt joku sellainen, joka ainakin yleensä tietää, mitä tekee.

Nopeusrajoitukset on notskien tekemisen lisäksi hyvä esimerkki. Nopeusrajoitukset vähentävät ihan tutkitusti liikenneonnettomuuksia. Siitä huolimatta jossain Saksan autobaanoilla saa hanata Mersullaan ihan just niin lujaa kuin haluaa – jos haluaa.

Nopeusrajoitukset ovat olemassa minun kaltaisiani ihmisiä varten. Olen nimittäin aika lailla täysi katastrofi auton ratissa. En minä tajua, miksi Lahdentiellä saa ajaa sataakahtakymppiä mutta Kehä Kolmosella ei. Siksi luotan siihen, että joku minua fiksumpi on asiaa kelannut tovin tai kaksi ja ajan sen mukaan, mitä tien varteen ladatut lätkät sanovat – tai ainakin yritän kovasti.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta, etteikö joku valtateiden valtteribottas tajuaisi milloin voi nostaa kierroksia ja milloin ei. Jos tietää, miksi rajoitukset on säädetty niin kuin ne on, ja jos on hyvä syy niitä rikkoa, on kyse hyvästä järjen käytöstä. Mutta sääntöä voi rikkoa järkevästi vain jos oikeasti ymmärtää, miksi sääntö on olemassa. Meikäläisen kaltaisten maantietumpuloiden kannattaa vaan säätää navigaattori varoittamaan ylinopeudesta ja tehdä niin kuin robottitäti käskee.

Maailma ei muutu paremmaksi ilman näkemyksellistä kansalaistottelemattomuutta – siis fiksua sääntöjen rikkomista. Se ei muutu, elleivät Mikael Jungnerin tyyppiset ajattelijat uskalla keikuttaa venettä ja romuttaa totuttuja asenteita. Jos kaikki seuraisivat ihan jokaista sääntöä ihan koko ajan, voitaisiin ruveta jonottamaan lippuja fritzlangilaiseen liukuhihnatulevaisuuteen.

Samaan aikaan säännöt ovat olemassa, jotta kaikkien ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita.

Säännön rikkominen on järjen käyttöä vain jos säännön rikkoja tietää mitä tekee.

Helppo ratkaisu suurin piirtein kaikkiin maailman ongelmiin

Maailma kärsii monenlaisista akuuteista ongelmista. Kuormitamme ympäristöä ihan liikaa. Kehittyneiden maiden syömis- ja liikuntatottumukset synnyttävät ennennäkemättömiä terveysongelmia. Talouskin yskii tämän tästä, vaikka juuri nyt jonkinlaista nousukautta elämmekin.

Koulun tehtävä on sivistää ja kasvattaa tulevia sukupolvia. Karkeasti voisi sanoa, että sivistystehtävä on tiedollinen ja kasvatustehtävä eettinen, vaikka tällaiset rajanvedot ovatkin tietysti häilyviä.

Tänään kanasalaattia mutustaessani mietin, että suomalaisella koululaitoksella olisi oivallinen mahdollisuus sekä sivistää tulevia sukupolvia että kasvattaa heitä toimimaan eettisesti ja ekologisesti toteuttamalla yksinkertainen temppu.

Lihansyönti on merkittävä ympäristökuormittaja ja terveysongelmien aiheuttaja. Itse lihansyöjänä mietin aika usein, miten tämä tapa pysyisi edes jossakin määrin aisoissa. Helpointa olisi tietysti, jos ei alkujaankaan olisi oppinut pupeltamaan eläinprotskua.

Kukaan viherpiipertäjä ei voi mennä ihmisten koteihin sanomaan, mitä pötyä vanhemmat pöytään lataavat. Koulu on sen sijaan ainakin vuosikymmenen pätkä jokaisen elämäntaivalta, jossa voimme vaikuttaa yhteisillä päätöksillä paljonkin tulevien sukupolvien tapoihin, tottumuksiin ja asenteisiin.

Mitäpä jos jo nyt edistyksellinen suomalainen koulu toimisi todellisena eettisenä ja ekologisena suunnannäyttäjänä siirtymällä 100% kasvisruokavalioon?

Näin tulevat sukupolvet oppivat tajuamaan, että myös rehuilla pysyy vatsa täynnä. Monet tottuvat käyttämään lihaa ainakin nykyistä vähemmän. Ruokabudjetista säästyneet rahat voidaan käyttää vaikka luokkakokojen pienentämiseen. Kun kyseessä on ekologisesti, taloudellisesti ja terveden kannalta kestävin vaihtoehto, ei paljon parempaa lahjaa tuleville sukupolville tule äkkiseltään mieleen.

Täyskasviskouluruoka toimii muuten myös mitä oivallisimpana ilmiöoppimisen alustana. Ruokkimalla ymmärrystä, että sillä, mitä suuhun laittaa on kestäviä seurauksia sekä planeetan että oman kropan hyvinvoinnille voi koulu sivistää ja kasvattaa mitä oivallisimmin ymmärtämään mutkikkaita ekologisia ja eettisiä kysymyksiä.

Kasviskouluruoalla on aika varmasti merkittäviä ekologisia, eettisiä, terveydellisiä ja taloudellisia positiivisia vaikutuksia. Sinänsä siis aika simppeli tapa ratkaista monta visaista ongelmaa yhdellä kertaa.

Mistä Twitter-myrskyt johtuvat?

Joko maailma on tullut hulluksi, tai sitten minä olen.

Ainakin siltä tuntuu, kun seuraa näitä nykyajan Twitter-myrskyjä. Ihan käsittämättömistä asioista saadaan mobilisoitua virtuaalisia lynkkauskampanjoita. Pahimmillaan särjetään kokonaisia ihmiselämiä.

Yksi osasyy on nähdäkseni maailman syvenevä poteroituminen. Vahvat äärioikeistolaiset ja liberaalipuritanistiset näkökulmat synnyttävät aaltoja ”ainoasta oikeasta ajattelutavasta”. Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.

Kun rintamalinjat syvenevät skandaali skandaalilta, epätoivo tuntuu kasvavan etenkin liberaalileirissä. Äärioikeistoon ei tunnu tarttuvan oikein mikään. Jos Donald Trumpia ei kaada edes #metoo, kai jotain pitää tehdä jollekin? On surullista, että liberaalit tuntuvatkin alkaneen jahdata ensi sijassa toisiaan närkästyskampanjoillaan, vaikka nyt viimeksi pahastumalla tästä Herra Heinämäen intiaanihatusta.

Vaikka poliittiset rintamalinjat ja maailman jonkinlainen kollektiivinen ahdistus selittävätkin osan ilmiöstä, todellinen syy on kuitenkin muualla: sosiaalisen median perusluonteessa ja sen synnyttämässä radikaalissa viestintävinoumassa.

Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että painettu sana on totta.

Vielä minun lapsuudessani 1980-luvulla painettu teksti oli lähes aina käynyt läpi pitkällisen laadunvarmistusketjun. Painokoneet eivät jauhaneet tekstiä ulos kuin vasta siinä vaiheessa, kun se oli arvioitu moneen kertaan. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista, että joku tuottaisi painettua tekstiä umpikännissä niin, että se päätyisi lukijan käsiin käymättä lukuisten kustannustoimittajien arvioitavana.

Samaten kirjallinen viestintä oli harkittua. Kirjeen tuottaminen käsin tai kirjoituskoneella vaati vaivannäköä ja ajatustyötä. Sitä ei voinut vaan töötätä kolmisormimenetelmällä sähköpostiruudulle ja painaa ”lähetä” ennen kuin ehdit edes lukea kirjoittamaasi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallinen viestintä on muuttunut täysin. Ensisijaisesti muutos johtuu sosiaalisesta mediasta, mutta sen juuret ovat jo 1990-luvulla sähköpostissa ja muissa sähköisissä viestimissä. Nyt kuka tahansa voi tuottaa julkista tekstiä toimimalla itse kirjoittajana, päätoimittajana, kustannuspäällikkönä, painokoneen käyttäjänä ja tekstin jakelijana.

Silti me suhtaudumme tekstiin yhä niin kuin olemme oppineet suhtautumaan vuosikymmenten aikana. Käsitys tekstin luotettavuudesta ja virallisuudesta istuu syvällä selkärangassamme.

Vain murto-osa nykyaikana lukemastamme tekstistä on tuotettu harkiten.

Päin vastoin, twiittejä lauotaan umpitunnelissa niin, ettei kirjoittaja edes muista aamulla kirjoittaneensa someen. Twiittien, statuspäivitysten, Instagram-kommenttien ja joskus jopa blogipostausten tuottaminen muistuttaa enemmän tapaa, jolla ilmaisemme itseämme suullisesti. Väitteet ovat spontaaneja, hiomattomia ja joskus ajattelemattomia.

Perinteisesti jos joku päästi aivopierun kaljatuopin äärellä, riitti sanoa perään ”anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin”. Keskustelukumppani tönötti nokan edessä. Pöyristynyt ilme riitti kommunikoimaan, että viesti ei mennyt perille niin kuin piti.

Jos töksäytys sen sijaan lipsahtaa Twitteriin ja kirjoittaja ehtii nukkumaan ennen ensimmäisiä kommentteja, ei anteeksipyyntö enää auta. Yön aikana twiittimyrsky on mobilisoinut lynkkausjoukot. Sosiaalisen median kaikukammio on nostattanut lipsahduksesta skandaalin.

Oma roolinsa on myös medialla. Ennen vanhaan virallisia poliittisia kannanottoja ja niiden sanamuotoja työstettiin viikkokaupalla. Nyt poliitikon aamutunneilla lähettämä tunteenpurkaus saatetaan tulkita lehtikirjoitelussa puolueen virallisena kantana. Kun media vielä korostaa ilmiötä siteeraamalla yksittäisiä twiittejä ikään kuin virallisina lausuntoina, ei ole ihme, että saamme lillukanvarsista aikaan mittavia paheksuntavyyhtejä.

Nähdäkseni suurin haaste nykyisessä viestintäkulttuurissa ei liity niinkään poliittisiin tai aatteellisiin rajanvetoihin, vaika ne toki kärjistävät ja ruokkivat myrskyjä.

Twitter-myrskyt syntyvät siitä, että me tuotamme sosiaalista mediaa kuin puhuisimme asioista – ja tulkitsemme sitä kuin lukisimme harkittua, painettua sanaa.

Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.

Kohti pyyhekumiloikkaa?

Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.

Masennus tulee iPhonesta

Facebookissa oli aamulla meemi:

Aikuiset: Ennätysmäärä teinejä on masentunut. Mistähän tämä johtuu?
Teinit: Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, vanhempamme tuhosivat maailmantalouden, maailma on matkalla kohti totaalista ympäristötuhoa ja nyt pitää vielä sietää jotain hemmetin natsejakin.
Aikuiset: Se johtuu varmaan iPhonesta.

Jaoin meemin salamana, se oli minusta hauska. Viitisen minuuttia myöhemmin tajusin, että ehkäpä meemin aikuiset olivat sittenkin oikeassa.

Ehkä se johtuu sittenkin iPhonesta.

Tai no, ei niinkään iPhonesta vaan sen mahdollistamasta vinksahtaneesta tietotulvasta.

Faktat nimittäin osoittavat, että maailma on paremmalla tolalla kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiskunta voi keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin, ainakin materiaalisilla mittareilla. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu. Länsimainen matalapalkkainenkin elää monessa mielessä kuin entisajan kuninkaat. Lämmintä pakkasella, viileää helteellä. Lihaa pöydässä vaikka joka päivä. Pakastin joka pitää jätskin kylmänä vaikka ensi kesään asti. Taulutelkkari, pleikkari, ehkä oma autokin – ylellisyyksiä, joista kunkut eivät osanneet edes unelmoida. Väkivaltaa on vähemmän kuin koskaan aiemmin, samaten sotia. Ja natsitkin ovat pikkiriikkinen vähemmistö, vaikka äänekkäitä ovatkin. Mikä siis mättää?

Satakunta vuotta sitten jos naapuripitäjässä heilui puukkohullu, olisit saanut ehkä tietää siitä parin viikon päästä, jos silloinkaan. Mitä tapahtui sadan kilsan päässä ei olisi kuulunut maailmaasi ollenkaan. Väkivaltaa ja riehumista oli paljon nykyistä enemmän, mutta et olisi koskaan saanut tietää valtaosasta siitä. Nykyään on taas toisin päin. Joku riehuu puukon kanssa vaikkapa Alabamassa, ja seuraavana päivänä lööpit huutavat hyökkäyksen joka ikisen iikan tietoisuuteen. Sitten ajattelet, että on tämä kamala maailma.

Maailmantalous on aina toiminut sykleissä, mutta paremmat lööpit saadaan romahduksista kuin nousukausista. On niitä haasteitakin, niin kuin vaikka ilmastonmuutos. Mutta suurin osa niistä asioista, joista huolehdit tapahtuu tosiasiassa kertaluokkaa pienemmässä mittakaavassa kuin luulet.

Mistä tämä käsitys sitten tulee?

No ensinnäkin joka ikisellä meistä on biologinen perustaipumus korostaa negatiivista. Se on ollut evolutiivisesti näppärää, mutta ei oikein skulaa nykymaailmassa.

Toiseksi, Hesarissa oli hiljan kiinnostava juttu ilmiöstä nimeltä ”nocebo”. Jos ihmiset alkavat huolehtia, sanotaan vaikka kännykkäsäteilystä, se aiheuttaa ihan todellisia fyysisiä oireita. Siis ei se kännykkä. Vaan se huoli.

Kolmanneksi, samaisessa jutussa esiin nostettiin loistokäsite ”huolipuhe”. Kun joka paikassa toitotetaan että kaikki on päin prinkkalaa, ja joka ikisestä väsymysoireesta tulee ekana mieleen, että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, ei ole mikään ihme, että meidän yltäkylläisyydessä ja ennennäkemättömien mahdollisuuksien kanssa elävä yhteiskuntamme oireilee.

Pelkkä huolehtiminen riittää aiheuttamaan pahoinvointia, vaikka masu olisi kuinka täynnä, katto pään päällä ja puhelinsoiton päässä kokonainen armada bestiksiä. Ja kun media tööttää silmät ja korvat täyteen huolenaiheita, ei ole mikään ihme että päässä alkaa viiraamaan.

Ja mistä se huolipuhe meidän päähämme nykyään hyppää?

No siitä iPhonesta tietty.

Että ehkä se sitten kuitenkin oli se.

Tai ehkä ei pidä ampua lähettilästä. Asiaan kun on olemassa helppo lääke.

Puhelinta kun voi käyttää muuhunkin kuin somesta ja lööpeistä stressaamiseen.

Fidget Spinner ja Generation Å

Osallistuin tänään innostavaan Parenting Happiness -seminaariin, jossa pohdimme yhdessä Maaret Kallion, Ilona Rauhalan, Tara Langen, Tiina Hutun ja Makke Leppäsen kanssa vanhemmuuden haasteita. Omassa puheenvuorossani aloitin jo pitkään tutuiksi tulleilla teemoilla flow’sta ja sisäisestä motivaatiosta. Lapsen olisi hyvä kasvaa löytämään omat vahvuutensa sekä oppimisen riemu. Se ei kuitenkaan riitä.

Toukokuussa Salt Lake Cityssä järjestettiin ASU-GSV Summit, jossa USA:n merkittävimmät opetus- ja teknologia-alan vaikuttajat toimitusjohtajista ministereihin kokoontuivat päivittämään kuulumisia. Osallistuin tilaisuudessa paneeliin, jossa pohdittiin suomalaisen ja aasialaisen koulun eroja.

Kiinalainen panelisti sanoi olevansa kuin susi. Ilman rajatonta kunnianhimoa hän olisi tuskin noussut oman koulunsa huippuoppilaaksi ja päässyt sitä kautta Harvardiin opiskelemaan. Totesin, että jos kiinalainen koulu tuottaa susia, on suomalaisen koulun tuote pikkupossu. Meillä ei päntätä hiki hatussa kaksitoista tuntia päivässä. Meillä on pitkät välitunnit ja kevyet kotiläksyt. Yksittäisten huippuosaajien sijaan koulumme antaa kaikille tasa-arvoisen ja korkealuokkaisen koulutuksen. Silti suomalainen koulu on yhä maailman paras.

Pari viikkoa sitten amerikkalainen tuttavani vieraili Suomessa. Hän ihmetteli sitä, miten vähän Suomessa tehdään töitä. Hän sanoi useammin kuin kerran, että hän on viimeksi pitänyt lomaa seitsemän vuotta sitten. Ihan hyvin hän näytti silti voivan. Olen aiemminkin pohtinut sitä, ettei työmäärä ole niinkään isoin työstressin aiheuttaja, vaan ennemmin se, miten työ on järjestetty. Päin vastoin, liian vähäinen stressi voi johtaa huonovointisuuteen.

Tietokirjailija Nassim Talebin mukaan jokainen elävä olio tarvitsee stressiä ja vastoinkäymisiä voidakseen hyvin. Vastoinkäymiset vahvistavat organismia ja tekevät siitä ”antifragiilin”: kyvykkään toimimaan yllättävissä tilanteissa.

Me olemme kuitenkin rakentamassa täyttä häkää yhteiskuntaa, jossa vastoinkäymisiä ja haasteita on yhä harvemmin. Sen sijaan arkemme täyttävät yhä paremmin yksilöidyt ja räätälöidyt nautinnot Netflixeineen, mobiilipeleineen ja fidget spinnereineen. Orwell oli sittenkin väärässä – uusi uljas maailma kuuluu Aldous Huxleylle.

Olen aina luullut olevani hyvin perillä uusista trendeistä. Silti minun on tunnustettava, että oma kalkkis-viivani kulkee fidget spinnerin kohdalla. Kuulun itse x-sukupolveen, joka on kasvanut maanis-depressiivisten 1980-luvun nousukauden ja 1990-laman läpi. Y-sukupolvi, nuo ihanat pullamössöt, puolestaan vaativat, että kaikki tulee mulle nyt heti. Z-sukupolvikin ehti vilahtaa  tubettajineen ja Snapchateineen. Nyt taitaa olla sitten menossa Å-sukupolvi. Ja fidget spinner.

Siis häh?

Mitä taitavammin silottelemme yhteiskunnasta töyssyt, haasteet ja negatiiviset kokemukset, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Haasteeton elämä vetää solmuun niin kropan kuin päänkin. Nyt kun meillä on vihdoinkin mahdollisuus elää turvallista ja innostavaa elämää, olisi entistä tärkeämpää kasvaa kohti uskaltamista ja haasteisiin tarttumista. Myös elämän varjopuolta: negatiivisia tunteita, pelottavia kysymyksiä ja epävarmuutta. Sillä jos aitaus on täynnä pikkupossuja, mitä tapahtuu kun paikalle pamahtaa susi?

Taleb kirjoitti koko inhimillisen kokemuskirjon tärkeydestä. Voidaksemme hyvin meidän pitää pystyä elämään täysillä niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Hieman ilkikurisesti hän totesi, että jos mielialalääke Prozac olisi keksitty 1800-luvulla, ei meillä olisi ollut Charles Baudelairen, Sylvia Plathin tai Edgar Allan Poen tapaisia inhimillistä ajattelua muuttaneita neroja.

Å-sukupolvella on ennennäkemätön mahdollisuus rakentaa maailmaa, jossa jokaisella ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa itseään. Meidän aikaisempien aakkosten tehtävänä on pitää huoli siitä, että he uskaltautuvat myös tarttumaan haasteisiin ja kokemaan elämän koko kirjon hyvine ja huonoine puolineen.