Filosofiaa aamunkoittoon

Kirjoitin viimeksi suomenkielistä lyriikkaa 1990-luvun lopussa, mutta intouduin viimeisen parin kesän aikana kirjoittamaan levyllisen suomenkielistä popmusaa. Levy löytyy nyt Spotifysta ja iTunesista.

Joku kysyi taannoin, keitä kaikkia levyllä soittaa. Tämä oli sellainen makuuhuoneen nurkassa värkätty juttu. Tai tarkkaan ottaen tyttäreni makuuhuoneen – hän kun valtasi taannoin työhuoneeni omaksi huoneekseen. Aiemmilla levyilläni minulla oli joskus kokonainen orkesterillinen kanssamuusikoita ja vierailevia vokalisteja. Tässä halusin kokeilla mitä omin voimin saisi aikaiseksi.

Myös tekstien perään kyseltiin. Biisien tekstit ja lyhyet kuvaukset kappaleiden tausta-ajattelusta löytyvät alta. Ainoa biisi, jossa ei ole linkkiä on avausinstrumentaali ”Science fiction”. Sen nimi oli pitkään ”Intro”, mutta kun keksin levyn nimen, oli avausraidankin nimi selviö. Yhteyttä ei liene kovin vaikea arvata.

Filosofiaa aamunkoittoon (2016)

1. Science Fiction (Intro)
2. Selfie
3. Monenkirjavia Kuvitelmia
4. Uusi Maa
5. Menninkäinen
6. Liian Monta Unelmaa
7. Aikakone
8. Nimby
9. Päivänsäteeni
10. Raja

Säv, san, sov, laulu, kaikki instrumentit ja tuotanto: LJ
Vierailevat vokalistit kappaleessa Aikakone: Silja, Luukas ja Joonatan Järvilehto

Kuuntele koko levy esimerkiksi täältä.

Kolme teesiä oppimisesta

Maailma muuttuu, ja oppiminen se vasta murroksessa onkin.

Nykyteknologian viihdyttämät koltiaiseet eivät enää istu pulpeteissa aloillaan kun mieli tekee Pokémon-jahtiin. Tieto päivittyy sellaista vauhtia, etteivät kirjat meinaa pysyä mukana. Samaan aikaan kuitenkin innokkaimmat uudistajat haluavat rientää heittämään kaiken vanhan roskiin milloin minkäkin trendihärpäkkeen tieltä. Tosi asiassa uudistamisessa on hyvä kokeilla rohkeasti uutta – mutta myös pitää vanhasta kiinni silloin, kun se toimii.

Tässä omat perusteesini oppimisen tulevaisuudesta.

1. Oppiminen on aina hauskaa oppimista

Kirjoitin 2012 kirjan nimeltä Learning as Fun (suom. 2014 Hauskan oppimisen vallankumous). Kauhukseni tajusin puoli vuotta kirjan painatuksen jälkeen, että siinä oli dramaattinen virhe, joka komeili vieläpä teoksen kannessa. Nimi Learning as Fun kun viittaa siihen, ettei oppiminen pitäisi muuntaa hauskaksi. Eli se ei ole aina hauskaa.

Mutta kun se on.

Ei, oppiminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Mutta oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on yksi huikeimpia inhimillisiä kokemuksia, joita meillä voi olla. Oivaltamisen hetki, puhumattakaan silloin kun lapsenomainen uteliaisuus nostaa päätään, on yksi parhaimpia – ja hauskimpia! – kokemuksia, joita meillä voi olla.

Tästä syystä nähdäkseni koulun kaikkein tärkein tehtävä olisi pitää huoli siitä, että oppimista tapahtuu. Koulun päätehtävä ei siis nähdäkseni ole opettaminen – eikä myöskään viihdyttäminen! –, vaan oppimisen mahdollistaminen.

2. Oppiminen on aina kovaa työtä

Oppiminen on aina hauskaa oppimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että se on kivaa tai helppoa. Päin vastoin: oppimista tapahtuu silloin, kun ihminen ponnistelee osaamisensa äärirajoilla. Ja se on kovaa työtä.

Oppiminen ei tapahdu silmänräpäyksessä, oli käytössä minkälaiset ihmetabletit tahansa. Se vaatii aina kertausta, syventymistä ja uudelleen tarkastelua. Se vaatii siis aikaa ja vaivannäköä. Mutta silloin kun oppiminen on mielekästä – kun sille on kullekin oppijalle järkevä syy – on ihminen valmis näkemään vaivan.

Pelasin monta vuotta höntsäjoukkueessa sählyä. Joka perjantai kokoonnuimme Helsingin yliopiston psykologien ja aivotutkijoiden kanssa juoksemaan kaksi tuntia rei’itetyn pallon perässä. Ja joka kerta parituntisen jälkeen istuimme saunassa voivottelemassa pakottavia jäseniämme. Kerran yksi joukkuelaisistamme keksi katsoa sykemittarista, paljonko kahdessa tunnissa tulee juostua. Lukema oli liki 10 kilometriä.

Kuka hullu juoksee joka perjantai 10 kilometriä niin, että jäseniä kolottaa, eikä lauantaiaamuna pääse edes sängystä ylös? Sellainen ihminen, joka kokee juostessaan tekemisen riemun. Kun tehdessä tyydyttyvät sisäisen motivaation perustarpeet autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet, on kova työ äärettömän palkitsevaa.

3. Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

Käsitys siitä, että meillä on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä syntyy siitä, että mittaamme osaamista ikävuosittain. Laitamme lapset riviin ja katsomme, kuka osaa, kuka ei.

Tosi asiassa tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo – ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Se tapahtuu silloin, kun tekeminen haastaa riittävästi, että se on kiinnostavaa – mutta ei liikaa, niin että olo muuttuu voimattomaksi.

Taannoin neljäsluokkalainen esikoisemme opetteli matematiikan kirjasta uusia laskutekniikoita. Satalukujen kertolasku ei meinannut luonnistua niin millään. Matikankirja lensi seinään useammin kuin kerran. Mutta sitten, kolmen vartin ponnistelujen jälkeen, silmiin syttyi valo ja tyttö tajusi, miten laskut toimitetaan. Sen jälkeen kynä sauhuisi loppuillan riemunkiljahdusten saattelemana – eikä tyttöä meinannut saada irti kirjasta millään kun tuli aika mennä nukkumaan.

Oppiminen on hauskaa silloin kun sitä tapahtuu, oppiminen on aina kovaa työtä, ja oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Kun kokeilemme rohkeasti, pidämme kiinni vanhasta hyvästä ja etsimme jokaiselle menetelmälle ja työkalulle oikean paikan opinkaarella, käännämme nyt maailmaa kuohuttavat muutospaineet innostaviksi mahdollisuuksiksi.

Antti Rinteen kohuväite: ”Yritysten ei pidä tehdä voittoa tai palvella asiakasta!”

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kritisoi taannoin pitämässään puheessa nykyistä työmarkkinapolitiikkaa:

”Viimeiset vuodet työelämän uudistaminen on tarkoittanut samaa kuin palkansaajan kurittaminen. Lähtökohtana on ollut yritysten voitot ja asiakkaiden tarpeet. Sanoista uudistaminen ja joustaminen on tullut synonyymeja heikennysten ja leikkausten kanssa. Tämän keskustelun sisältöön on tultava muutos.

”Työelämän uudistusten on tästä eteenpäin tarkoitettava vahvemmin ihmisten kykyä uudistaa osaamistaan sekä tasapainon löytämistä työelämän ja muun elämän välille. Kaikkien osapuolten on hyödyttävä työelämän uudistuksista.”

Kannanottoa riennettiinkin pikavauhtia paheksumaan sosiaalisessa mediassa. Etenkin Twitterissä kirjoitukseni otsikon tyyppiset kontekstista irrotetut ylilyönnit levisivät kuin kulovalkea.

Tosi asiassa Rinteen puheenvuoron voi tulkita kritiikkinä voittoa ja asiakaspalvelua kohtaan ainoastaan äärimmäisen kärkevällä yliluennalla. Twiittimyrsky osoittaakin lähinnä, miten nykyinen älykkyydenjälkeinen keskustelukulttuuri on tarttunut jopa erittäin fiksuihin ajattelijoihin.

Nähdäkseni Rinteellä on vieläpä kannanotossaan erinomainen pointti, jonka jokaisen yrittäjän luulisi tajuavan heti. Ei Rinne esitä, että yritysten pitäisi lakata tekemästä voittoa tai palvelemasta asiakkaita.

Sen sijaan Rinne esittää, että yritysten pitäisi priorisoida henkilöstön hyvinvointia. Työmarkkinapoliittisen keskustelun painopiste pitäisi siis siirtää leikkauksista ja voitontavoittelusta ihmisten uudistumiskykyyn sekä työelämän ja muun elämän välisen tasapainon korostamiseen. Tästä hyötyisivät ihan kaikki.

Ei liikevoitto tupsahda tilinpäätökseen taivaan lahjana. Se tulee tyytyväiseltä asiakkaalta. Asiakastyytyväisyys on puolestaan suora henkilöstötyytyväisyyden funktio. Jos väkeä ottaa kupoliin, ei synny sen enempää laatua kuin kohottavia asiakaskohtaamisiakaan. Ja jos asiakas äänestää lompakollaan, sukeltavat niin liikevaihto kuin voittokin. Ihmisten jaksamisen, oppimisen ja työhyvinvoinnin tulisikin siis olla niin yritysjohtajien kuin työvoimapolitiikankin ykkösprioriteetti.

Olen monesta asiasta Rinteen kanssa aika eri linjoilla. Siitä huolimatta hän ansaitsee fiksua ja suopeaa tulkintaa sanomisistaan, niin kuin joka ikinen ihminen. Tässä, niin kuin kaikessa nykykeskustelussa olisikin hyvä noudattaa ohjenuoraa ”tsekkaa, ennen kuin klikkaat”.

Lähdekritiikki on iloinen asia, myös silloin kun twiitin pihteihin tarttuu omaa maailmankuvaa haastava ihminen.

Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun!

Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.

Monenkirjavia kuvitelmia

Minulla oli joitakin vuosia sitten unelmana, että voisin joskus tehdä kirja + levy -kokonaisuuden. Eli kirjoittaa kirjan ja levyn niin, että ne käsittelisivät synkassa samaa aihepiiriä. Ihan niin pitkälle on ole ainakaan vielä päässyt.

Kun aloin 2015 kesällä työstää uutta suomenkielistä musiikkia, ei tämä ajatus ollut kauhean pinnalla. Levy jäi kesällä kesken ja jotenkin pääni toimii niin, että joku musapiiri menee pois päältä silloin kun työt alkava; seuraava biisi syntyi vasta talvilomalla 2016. Se oli myös levyn avainbiisi, joka loksautti kokonaisuuden kohdilleen.

Kirjoitin biisin tekstin valmiiksi vasta viime kesänä Kalajoen hiekkasärkillä. Samalla tajusin, että tämähän käsittelee tasan samaa aihepiiriä kuin viimeisin ja itselleni tärkein suomenkielinen kirjani Monenkirjavia kuvitelmia. Tulevaisuus on aina ensin tarina. Todellisuudeksi se muuttuu tekojen kautta.

Joskus levyä viimeistellessäni tajusin myös, mikä se ”kimaltava tie” oikein on, jota pitkin ajatukset lentoon lähetetään. Sehän on tietysti tämä.

Monenkirjavia kuvitelmia

Kultarantaa kauas jo kantaa
Mielikuvituksen avaruus
Liian monta kertaa olen unohtanut mennä vaan

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä ajatukset lentoon lähetetään
Unelmista tulevaisuuden kudelmat kirjotaan
Tarina teoilla todeksi kudotaan

Lupauksen mulle sä annoit
Yhdessä me mennään mihin vaan
Liian monta kertaa olen unohtanut kiittää sua

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä…

Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.

Onko Suomi luokkayhteiskunta?

Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.

Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.

Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.

Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.

Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.

Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.

Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.

Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.

Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.

Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.

Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.

Uusi maa – matkalla Marsiin?

Vuoden 2015 alussa sain päähäni, että muuttaisimme USA:n itärannikolle viisilapsisen perheeni kanssa. Jostain syystä New York, Washington ja Boston ovat sellaisia kaupunkeja, joissa koen aina olevani jotenkin enemmän kotonani kuin missään muualla maailmassa.

Hain yhtä kiinnostavaa pestiä MIT:ltä, jota en saanut. Huhtikuussa 2015 lenkkeilin pitkin Central Parkia ja mietin, että pitäisi varmaan ruveta pankkiiriksi, jos haluaisin asua Manhattanilla. Asiat kehittyivät tosi hämmästyttävästi ja toukokuussa sähköpostissa oli työtarjous New Yorkista (ei pankkialalta kuitenkaan). Aloimme vaimoni kanssa katsella asuntoja Manhattanilta.

Mutta sitten tapahtui hämmentävä sattumien sarja, joiden seurauksena syntyi Lightneer. New York sai jäädä, ainakin toistaiseksi.

Tapahtumien seurauksena syntyi tämä biisi, ”Uusi maa”. Olin jo kirjoittanut tekstin käytännössä valmiiksi, kun Elon Musk julkisti suunnitelmansa ihmiskunnan muutosta Marsiin. Tajusin, että eihän tämä biisi kerrokaan New Yorkista.

Matkalippuja odotellessa.

Uusi maa

Lähde mun kultani matkalle mukaan
Lähde mun kanssani kauas pois

Mennään sinne, missä ei oo käynyt kukaan
Kultaisille rannoille lennetään pois

Siell’ on meille talo
Siell’ on meille uusi maa
Meidän koti kultainen

Elämämme valo
Puhalletaan loistamaan
Uuden maailman siemen kylvetään

Lähde mun kanssani matkalle tähtiin
Mennään ja piirretään maailma uus

Kirkkaaseen toivojen kirjomaan yöhön
Seilataan kohteena tulevaisuus

Siell’ on meille talo…

Tule, me mennään ja otetaan haltuun
Unelmain määräämä todellisuus

Nyt me mennään vauhdilla horisonttiin
Ajatus on maailmoista ihan uus

Siell’ on meille talo…

Yhden totuuden kriitikot

Suomalaiseen keskusteluun on viime aikoina hiipinyt hämmentävä ilmiö, joka on harmillisesti tartuttanut myös korkeasti koulutetun keskustelukulttuurin. Milloin mitäkin vänkäämistä ja inttämistä kun on alettu nimittää kritiikiksi. Ilmiö on entuudestaan tuttu vaikkapa maahanmuuttokritiikistä tai rokotekritiikistä, joissa yksinapainen vahvistusvinouman ruokkima vastahanka on naamioitu näennäisesti hyväksyttävämmän ”kritiikin” kaapuun.

Ilmiö korostuu verkkofoorumeilla kun vastarannankiiski esittää negatiivisen kommentin ja kuoro komppaa kiitoksilla ”kriittisestä” näkökulmasta. Pseudokriittinen höpönlöpö on kuitenkin vuotanut maahanmuuttofoorumeilta myös akateemisempaan keskusteluun, korostetuimmillaan viimeaikaiseen koulun digitaalisaation arviointiin.

Arvon kriitikot, toistakaa perässä: kritiikki ei ole yhtä kuin vastahanka.

Kyllä, epäkohtia tulee nostaa esiin ja tarkastella avoimesti ja läpinäkyvästi. Negatiivisen keskustelukulttuurin tyrmääminen on tuhoisaa sivistykselle. Mutta niin on yksisilmäinen dumaaminenkin.

Kritiikki tarkoittaa asioiden ja ilmiöiden tasapainoista ja monipuolista punnitsemista ja arviointia. Vaikka kritiikki voi usein nostaa esiin epäkohtia ja ikäviä asioita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että johtopäätös kiinnitetään jo ennen aineistoon tutustumista ja joka ikinen argumentti käännetään vaikka sitten väkisin tukemaan omaa jo ennalta lotottua näkökulmaa.

Minua kiinnostaisi suuresti kuulla kuinka laaja kokemuspohja esimerkiksi näillä koulun digitalisaatiota vastustavilla kansankynttilöillä on itsellään digitaalisista ratkaisuista. Veikkaanpa, ettei Dragonboxia, Minecraftia tai Clanedia ole tullut hakattua tuntikausia, viihteellisemmistä Änkkäreistä ja Kläsäreistä sun muista puhumattakaan. Ehkä Kahoot on nippa nappa tullut kerran käynnistettyä. Samalla kuitenkin oma näkökulma on kirkas ja selkeä: hus, pois paha digihömppä!

Miten voit kritisoida jotain, mitä et tunne? Leffakriitikkokin kuitenkin katsoo leffan alusta loppuun ennen kuin antaa arvionsa.

On ihan höpönlöpöä väittää vänkäämistä kritiikiksi silloin kun siitä puuttuu kritiikin kaikkein tärkein ominaisuus: tarkasteltavan asian monipuolinen arviointi ja punnitseminen. Punninnan jälkeen lopputulos voi toki olla painokkaankin negatiivinen: tällaisen rakentavan kritiikin kautta ajatus kirkastuu ja kehittyy. Mutta jos lopputulos on jo lukittu ennakkoon, ei kyse ole arvioinnista vaan ihan puhtaasta oman kannan pönkittämisestä.

Jotta kritiikki olisi onnistunut, tulee kriitikon pidättäytyä tekemästä äkkivääriä johtopäätöksiä ennen kuin hän on tutustunut avoimin mielin laajasti kritisoitavaan asiaan ja arvioinut sitä myös sillä olettamalla, että lopputulkinta voi olla myönteinenkin. Muutoin kyse ei ole kritiikistä vaan mustavalkoisesta vänkäämisestä.

Maahanmuuttokritiikki ei ole nettifoorumeilla yleensä maahanmuuton tasapainoista arviointia vaan yksisilmäistä vastustamista. Rokotekritiikki on harvoin todistusaineiston tasapainoista punnitsemista vaan yleensä yksinkertaisesti rokotteiden vastustamista. Ja surullista kyllä, suuri osa silmiini sattuneista koulu-uudistusten kritiikeistä ei ole tasapainoista arviointia – vaan yksisilmäistä vastahankaa. Toki hyviäkin kriittisiä digikannanottoja onneksi näkyy, kuten vaikkapa hiljattainen Arno Kotron ansiokas ja monipuolinen pohdinta digikiintiöistä.

Koulu-uudistus, niin kuin muutkin kiistanalaiset ilmiöt, kaipaisi nimenomaan kriittistä arviointia klassisen sivistyneen keskustelukulttuurin hengessä. Siis erilaisten näkökulmien avarakatseista punnitsemista ja niiden rauhallista tarkastelemista monista eri näkökulmista.

Toki hypotalamus punaisena vänkääminen nettifoorumeilla on varmaan tosi kivaa ajanvietettä. Keskustelua se ei kuitenkaan edistä niin pitkään kun kritiikillä on vain yksi ainoa totuus.

Nimby – Not In My Back Yard!

En yleensä käy mielenosoituksissa. Viime kesänä osallistuin kuitenkin monikulttuurisuutta kannattavaan huikeaan Meillä on unelma -tilaisuuteen, jossa toinen toistaan valovoimaisemmat artistit ilmaisivat kantansa maahanmuuton puolesta. Tilaisuutta hämmensi järjestäjien päätös kutsua paikalle myös aiemmin vahvasti rasistisista mielipiteistään tunnettu Matias Turkkila.

Minusta oli mielenkiintoista nähdä, miten samalla tavalla me ”suvaitsevaiset” voimme suhtautua meille outoon ja erilaiseen kuin ne, joita kritisoimme (aiheesta) erilaisuuden vastustamisesta. En tuntenut Turkkilaa entuudestaan, mutta tilaisuudessa minulle jäi käsitys ihmisestä, joka yritti päästä aitoon dialogiin – turhaan. Myöhemmin kun luin hänen tuoreempia tekstejään, käsitys vahvistui entisestään. Turkkila vaikutti nähdäkseni loiventaneen rajusti aiemmin aika pölhöjäkin näkökulmiaan erilaisuudesta.

Nimby eli Not In My Back Yard on lyhenne, joka kuvaa meidän yleistä vastustustamme uutta ja erilaista kohtaan. Kukaan ei halua takapihalleen vankilaa tai mielisairaalaa, huumeparantolasta puhumattakaan. Mutta samalla jos yrittäisimme ymmärtää erilaisuutta aktiivisemmin, voisimme kehittää myös rikkaampaa ja valovoimaisempaa yhteiskuntaa. Kuten Kanadan huikea pääministeri Justin Trudeau taannoin totesi, erilaisuus on ennenkaikkea vahvuuden perusta.

Mielenosoituksen jälkeen kirjoitin melkein yhdeltä istumalta biisin, joka on yhtäältä kriittinen ”maahanmuuttokriitiikkiä” – eli maahanmuuttonimbyismiä – kohtaan. Samalla sen voi yhtä lailla lukea myös kritiikiksi Turkkilan puheenvuoron dumanneita mielenosoittajia kohtaan. Kummassakin tapauksessa kyse on nähdäkseni siitä, että meillä on niin kiire olla oikeassa ettemme malta kuunnella, mitä toisella on asiaa – tai tutustua siihen, minkälainen toinen oikeasti on.

Toisen ja toiseuden ymmärtämisessä asuu kuitenkin ihmisyyden suuri rikkaus. Jos vain maltamme kuunnella ennen kuin tuomitsemme.

Nimby

Tori alkoi täyttyä ihmisistä
Kaikki tulivat paikalle
Ihmettelemään uutta asukasta

Se puhui kummalla tavalla
Ja näytti erilaiselta
Ei me tiedetty miten sen kanssa ollaan

Älä tuu mun takapihalle
Ei me sua tänne haluta
Älä puhu mulle mitään
Ei me sua kuitenkaan tajuta

Juhlahumu yltyi uusiin sfääreihin
Kun me juhlittiin
Omaa ensiluokkaisuuttamme

Meidän piirileikkiin ei oo vierailla mitään asiaa
Pysykööt he omissa koloissansa

Älä tuu mun takapihalle…