5 tapaa pysyä täysjärkisenä koronakriisissä – nyt ei ole aika käpertyä siiliksi, eikä tsempata

Tuskin kukaan osasi kuukausi sitten odottaa, että Suomi vetää rajat kiinni ja kansalaiset kotiarestiin. Muutamassa viikossa olemme siirtyneet kokonaan uuteen aikakauteen, jossa tulevaisuutta ei tunne kukaan.

Kriisireaktiot vaihtelevat siilipuolustukseen käpertymisestä hyperaktiiviseen tsempparikulttuuriin, jossa mistä vain selvitään. Nähdäkseni kumpikaan näistä strategioista ei toimi nykyisen tapaisessa tilanteessa. Siiliksi käpertymällä saatamme kyllä selviytyä kriisistä, mutta ulos tullaan niin mykkyrässä, että koronanjälkeiseen maailmaan voi olla vaikeaa päästä kiinni. 

Vielä vaarallisempaa on sisulla läpi puskeminen ja omista tavoitteista tinkimättömästi kiinni pitäminen. Sisu ja tsemppi ovat voimavaroja, jotka ovat rajallisia. Tässä tilanteessa saatetaan olla kuukausia, ellei pidempäänkin. Kuukausien poikkeustilasta ei selvitä sisulla ja hammasta purren, vaan toimimalla fiksusti.

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten tästä oikeasti selvitään. En oikeastaan usko, että kenelläkään on. On kuitenkin jotain strategioita, joiden uskon olevan hyödyllisiä, jotta selviäisimme tästä kriisistä enemmän tai vähemmän täysjärkisinä. Tässä joitain ajatuksia.

1. Ole armollinen itsellesi ja lähimmäisillesi

Nyt ei ole aika tsempata ja pyrkiä kohti omaa ihanne-itseä. Nyt on keskeistä tunnustaa, että olemme todennäköisesti sukupolvemme suurimmassa kriisissä. Siksi ihan ensinnä sinun täytyy pitää huolta omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista. Ja ennen kaikkea olla armollinen itsellesi.

Et tule saamaan aikaan kaikkea, mitä olit suunnitellut tälle keväälle. Se on ihan ok. Samaten, jos sinulla on lapsia, he eivät tule opiskelemaan samalla tahdilla kuin vuosi sitten. Sekin on ihan ok. Pääasia on nyt pitää huolta toisistamme ja pyrkiä välttämään kriisin synnyttämät turhat loppuun palamiset. Ehkä lapset voivat katsoa vähän useammin Netflixiä ja voit kirjoittaa vähän vähemmän sähköpostia. Nyt pääasia on, että pääsemme päivä kerrallaan eteenpäin.

2. Riittävän hyvä on riittävän hyvä

Psykologi ja käyttäytymistaloustieteen pioneeri Herbert Simon esitteli maailmalle erottelun tarpeeksi hyvän (satificing) ja maksimoidun (maximizing) päätöksenteon välillä. Perinteisesti meidät on opetettu tekemään oikeita päätöksiä harkiten. Tämä toimii, jos maailma on ennustettava. Nyt ei ole. Siksi meidän pitäisikin nyt omaksua ennemminkin startup-maailmasta tuttu tekemisen, tutkimisen ja oppimisen kehä, jota esimerkiksi startup-guru Eric Ries on esitellyt.

Tällaisen nopean päätöksenteon haasteena on, että sen nojalla tulee usein tehtyä vääriä päätöksiä. Startup-maailma on jo vuosia juhlinut erehdyksiä. Nyt tämä koskettaa meitä kaikkia. Myös erehdyksistä voi saada uutta oppia ja ymmärrystä oikeaa päätöstä kohti. Tee asioita, katso mitä tapahtuu. Jos homma menee hyvin, hieno juttu! Jos taas menee mönkään, kirjoita vaikka pari-kolme kappaletta analyysiä siitä, mikä ei toiminut ja tee uudestaan. Tekemällä, tutkimalla tuloksia ja oppimalla niistä pystyt pysymään toimintakykyisenä myös nykyisenkaltaisessa ennakoimattomassa ympäristössä.

3. Priorisoi 

Oman tehtäväkentän priorisointi on yleisestikin järkevää. Nyt se on nähdäkseni välttämätöntä. Itse kirjoitan yleensä prioriteetit kerran puolessa vuodessa ja kuukausittain. Aikanaan startup-yrittänä kirjoitin prioriteetit viikoittain. Nykytilanteessa voi yleisestikin olla järkevää tarkastella omia prioriteetteja viikkotasolla.

Helppo priorisointiharjoitus auttaa tekemään selkoa asioiden tärkeysjärjestyksestä. Kirjoita ylös kaikki, mitä sinun pitäisi tehdä. Kuvaile jokaista tavoitetta noin kappaleella tekstiä. Järjestä sitten tekemiset numeroiduksi listaksi. Erota lopuksi kolme ensimmäistä. Jim Collinsin sanoin, jos sinulla on enemmän kuin kolme prioriteettia, sinulla ei ole prioriteetteja.

Listasi hännillä olevat asiat jäävät todennäköisesti tekemättä, mutta se on ihan ok. Pääasia on, että edistyt edes hieman viikkotasolla niissä asioissa, joilla on oikeasti väliä. Muu voi odottaa.

4. Tutki sisäistä motivaatiotasi

Sisäisestä motivaatiosta ja itseohjautuvuudesta on puhuttu Suomessa jo vuosia. Itseohjatuvuus muuttui lähes kaikkien suomalaisten arkipäiväksi käytännössä yhdessä yössä. Nyt meidän täytyy itse pitää itsemme liikkeessä, tehdä asioita oma-aloitteisesti ja muodostaa omaa ymmärrystä tavoitteistamme. 

Omia motivaattoreita voit tutkia vaikkapa kutsumuskartan avulla. Kirjoita paperille kaikki sellaiset aktiviteetit, joista aidosti nautit. Esimerkiksi lukeminen, kirjoittaminen, ulkoilu ja niin edelleen. Voit katsoa tarkemmat ohjeet täältä.

Pyri sitten muodostamaan päivärutiinistasi sellainen, että mahdollisimman moni kohta listallasi saisi aikaa. Käytä myös aikaa viikkotasolla suunnitteluun. Istu esimerkiksi puoleksi tunniksi alas joka sunnuntai-ilta hahmottelemaan, miten käytät seuraavan viikon aikasi ja varmista vaikka kalenteroimalla, että myös kivoille jutuille jää edes jonkin verran aikaa.

5. Ruoki luovaa ajattelua

Lähikuukausina kyky luovaan ajatteluun tulee ratkaisemaan sen, minkälaista maailmaa alamme rakentamaan seuraavaksi. Se tarkoittaa, että vanhat ajatusrakenteet täytyy pöllyttää auki ja puskea ajattelua uusille raiteille. Star Trek -TV-sarjaa mukaillen, nyt on rohkeasti mentävä sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Tietysti sillä twistillä, että sinne pitää mennä lähtemättä kotoa.

Helpoin tapa lisätä luovaa ajattelua on lukea, matkustaa ja kerätä uusia virikkeitä. Nyt matkustaminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta voit katsoa Areenasta tai Netflixistä hyviä dokumentteja tai matkustaa vaikkapa lähimetsään. Tai vaikka keittiöön. Kuka tietää mitä sieltä löytyy?

Luovuus kukoistaa myös, kun keräät ideat ylös heti kun ne yllättävät. Kaiva kaapista muistivihko, pidä se käsilläsi pitkin päivää ja kirjoita oivallukset ylös saman tien kun ne päähän pälkähtävät.

Me olemme menossa myrskystä läpi. On täysin mahdollista, että tästä tullaan ulos entistä ehompina. Kukaan ei tiedä miten, mutta mennään päivä kerrallaan, olennaiseen keskittyen, fyysisesti etäällä mutta henkisesti lähellä, kuten presidentti Sauli Niinistö opasti. Ja ennen kaikkea olemalla itsellemme armollisia.

Tämäkin loppuu ennen pitkää. Anonyymiä nokkelikkoa siteeraten, asiat ovat lopussa hyvin. Jos asiat eivät ole vielä hyvin, emme ole vielä lopussa.

Kohdennuskone: Etsi itsellesi kiinnostuksen kohteitasi ja arvojasi vastaava opiskelupaikka Aalto-yliopistossa

Mikä innostaa sinua eniten ja missä työ vastaa etenkin kiinnostuksesi kohteita ja arvojasi? Opiskelupaikan valinnassa kannattaa nykyään miettiä ennen kaikkea, minkälaisella alalla työskentely vastaisi sitä, mikä on juuri sinulle eniten motivoivaa. Tämän takia olemme viime kuukausina kehitelleet Aalto-yliopiston opintopaikan löytämisen avuksi Kohdennuskonetta. Se on valintakysely, jossa tarjoamme reaaliaikaisesti tarjolla olevia hakukohteita.

Kohdennuskone on aluksi tarjolla suomenkielisenä beta-versiona, jota alamme nyt testata laajemmin. Olisi hienoa jos voisit antaa meille palautetta Kohdennuskoneesta.

Kohdennuskoneen beta-version löydät täältä:
https://bit.ly/kohdennuskone

Kokeiltuasi kyselyä voit antaa meille palautetta Kohdennuskoneen kehittämiseksi täältä:
https://bit.ly/kohdennuskone-kysely

Kohdennuskoneen avulla voit löytää yllättäviäkin uusia opintomahdollisuuksia, joissa pääset tekemään kiinnostavia ja arvomaailmasi mukaisia juttuja.

Ihminen ei viime kädessä tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä, vaan kiinnostuksen kohteitaan vastaavaa. Siksi opiskelupaikkakin kannattaa valita sen perusteella, mikä sinua aidosti ja sisäisesti motivoi.

Kiitos panoksestasi kehitystyöhön!

Älä ole robotti

Tällä hetkellä jatkuva puheenaihe on tekoälyn vallankumous. Iso paha tietokone tulee ja
vie työpaikat. Jäljelle jää ainoastaan työtä runoilijoille ja abstraktin taiteen osaajille.

Pelko on liioiteltu.

Tekoäly on käytännössä vain läjä algoritmeja: suorita tehtävä A, jatka sitten tehtävään B.
Tämän hetken edistyksellisin tekoäly noudattaa tätä samaa logiikkaa ja toteuttaa käskyjä hyvinkin lineaarisesti askel kerrallaan. Askeleet voivat olla monimutkaisia, kuten koneälyllä mahdollistetun näkökyvyn tapauksessa. Tarvitaan äärimmäisen monimutkainen oppimiskykyinen neuroverkko, jotta kone osaa tunnistaa valokuvasta esimerkiksi tavallisen toripulun. Mutta tämä algoritmi ei pysty pysähtymään kesken tehtäväänsä miettimään elämän tarkoitusta. Se suorittaa annetun tehtävän tarkasti ja huolellisesti.

Algoritmi kulkee uomaa pitkin kohti sille annettua päämäärää. Joskus algoritmi on niin
monimutkainen, että koodin tekijät eivät aluksi tiedä, mihin kone lopulta päätyy. Matka on kuitenkin aina looginen: pisteestä A pisteeseen B. Se ei koskaan kulje pisteestä A pisteeseen BANAANI.

Mainitsimmekin jo uomakipittäjät –  nuo filosofi Esa Saarisen esittelemät oliot. Uoma-
kipittäminen tarkoittaa sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan
samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia.
Ruoat toistavat toisiaan, televisio-ohjelmat ja kaupassakäynnit määrittävät rytmin elämälle.

Ilmiö on tuttu varsinkin pienten lasten perheissä. Aika kuluu perustarpeiden turvaamiseen. Käydään töissä. Käydään kaupassa. Tehdään ruokaa. Siivotaan jos ehtii. Laitetaan lapset nukkumaan. Katsotaan jakso lempisarjaa. Nukahdetaan puolessa välissä.
Tällainen elämä on algoritmin seuraamista. Tarkkaa kipittämistä omassa pienessä uomassamme. Kuljemme aamun A:sta illan I:hin.

Toistuvat kokemukset ovat tietenkin ihania. On mukava istua kivojen työkavereiden
kanssa lounaalla tai lauantai-illan saunassa uudelleen ja uudelleen. Mutta jos ihmiselämä
jäätyy algoritmiksi, aivot puutuvat ennen pitkää. Itse asiassa koska aivot ovat alati
muovautuva elin, juurruttaa algoritminen elämä myös aivoihin eräänlaisen biologisen
algoritmin: hermoverkon, jossa syötteestä A seuraa aina toiminta B.

Käyttämällä luovuuttamme saamme pään nousemaan hetkeksi uomasta ja rikottua hermoverkkojen ratoja. Luovuutemme avulla pystymme käymään läpi vaihtoehtoja siitä, mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Uomasta käsin on kuitenkin helppo kieltäytyä kohteliaasti kokeilemasta uutta. On helpompi pitää katse tiukasti A:ssa ja sanoa ei uudelle ruoalle, jota olisi hauska tehdä, koska aikaa ei tänään siihen ole. Emme sisusta asuntojamme uudelleen. Emme kirjoita rakkausrunoja.
”Koska en osaa.”
”Koska ei minulla ole aikaa.”
”Koska en nyt halua.”
”En jaksa.”
Klassikko: ”Ei se ole ennenkään toiminut.”
Tätä kuulee harvemmin: ”Haluan ennemmin olla ihmisalgoritmi.”

Mitä enemmän poikkeat totutusta ja turvallisesta – omasta uomastasi – sitä enemmän
oikeasti koet asioita ja sitä enemmän olet läsnä.

Jos nyt muistelet omaa elämääsi taaksepäin, vaikka viime viikkoa, mitä muistikuvia sinulle tulee mieleen? Nämä muistikuvat ovat todennäköisesti juuri poikkeuksia algoritmistasi. Tapasit tuttavan, jota et ollut nähnyt pitkään aikaan. Puhelimesi tipahti ja näyttö meni rikki. Ystävän tekemä ruoka oli hämmästyttävän hyvää.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa kiteyttää kappaleessaan Saa kukoistaa:
”Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään. Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa
kukoistaa.”

Joskus kannattaa mennä tien syrjään.

Siitä kohtaa alkaa mahdollisuuksien maailma.

Teksti on ote tiistaina 21.1.2020 ilmestyvästä uudesta kirjastamme PIM! Olet luova. Kirjoitimme kirjan pikkuveljeni Paavon kanssa, joka on suunnitellut kansainvälisiä mainoskampanjoita muun muassa Finnairille, Nokialle ja Aurinkomatkoille. Olemme koonneet kirjaan ajatuksiamme luovuudesta sekä kokoelman työkaluja, joista on meille ollut töissämme iloa ja hyötyä. Tutustu kirjaan täältä.

Startup-yrittäjyyden salat julki

Startup-maailma on alati huomion kohteena niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtäältä menestyviä yrittäjiä Johanna Smårosista Maija Itkoseen, Mårten Mickosista Ilkka Paanaseen juhlitaan talouslehtien sivuilla. Samaan aikaan startup-maailman epäkohtia on alettu ymmärtää nostaa myös yleiseen keskusteluun, jotta ala kehittyisi paremmaksi.

Startupit mahdollistavat sekä yksilöllisen kasvun että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden aloilla asioita, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat olleet suurimmalle osalle ihmisistä täysin tavoittamattomissa. Startupit voivat olla merkittävässä roolissa myös maailman visaisimpia ongelmia ratkottaessa, koska ne kykenevät usein perinteisiä organisaatioita nopeampiin kokeiluihin ja innovaatioihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalainen startup-skene on noussut yhdeksi maailman elinvoimaisimmista ja se tavoittaa yhä useampia. Silti tunnetut ja toimivat ratkaisut ovat yhä usein vain pienen sisäpiirin tavoitettavissa.

Viime huhtikuussa Aalto-yliopiston opiskelijaekosysteemin Kiuas-yrityshautomon vetäjät Aaro Isosaari ja Niklas Hellström esittivät, että tähän pitää tulla muutos. Sekä Aaro että Niklas olivat innostuneet Helsingin yliopiston ja Reaktorin kehittämästä Elements of AI -verkkokurssista. Kun Aaro ehdotti, että startup-yrittäjyydestä tehtäisiin samanlainen helposti lähestyttävä ja kaikille saatavilla oleva yliopistotasoinen verkkokurssi, ajatus herätti saman tien laajaa innostusta.

Starting Up -kurssin julkistus Slushin päälavalla 21.11.2019.

Itse kurssin kehitysprosessi oli hämmentävä nopeudessaan ja startup-henkisessä ketteryydessään. Aallon yrityskoulutusyksikössämme Aalto Ventures Programissa idea otettiin avosylin vastaan. Yliopiston johto lähti heti tukemaan projektia, erityisesti tuotantotalouden laitoksen johtaja Risto Rajalan ja opetuksen vararehtori Petri Suomalan kannustuksella. Reaktorilta markkinointijohtaja Ville Valtonen otti nopeasti kopin teknisestä toteutuksesta.

Työstimme ensimmäisen kurssiluonnoksen valmiiksi elokuun lopussa Aaron ja Niklaksen sekä Maki.vc:n sijoittaja ja Aalto-yliopiston opiskelija Josefiina Kotilaisen kanssa. Kursisisältöjä laativat myös AVP:n opetuksesta vastaava Sami Tuomi, Reaktorin copywriter Travis Larson sekä tietysti Reaktorin huikea teknologiatiimi Vas Zayarskiyn ja Soile Niemelän johdolla. Lisäksi Kiukaan ja Makin väki pyysi mukaan myös viitisentoista Suomen menestyneintä yrittäjää kertomaan, mikä oikeasti toimii. Pari viikkoa sitten Josefiina julkisti kurssin Slushin päälavalla.

Suomen startup-skene on nyt tullut ensimmäisen vuosikymmenensä päähän. Seuraava vuosikymmen alkaa pian. Sen ytimessä on kaikkien mukaan ottaminen, yhdessä tekeminen ja erityisesti maailman polttavien ongelmien ratkaisu. Verkkokurssi Starting Up on yksi askel kohti yhteisöllisen ja inklusiivisen startup-yrittäjyyden seuraavaa vuosikymmentä.

Verkkokurssi Starting Up löytyy osoitteesta www.starting-up.org. Se on kaikille avoin ja ilmainen. Aalto-yliopiston ja muiden suomalaisten korkeakoulujen opiskelijat voivat saada kurssin suorituksesta kaksi opintopistettä.

Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Todelliseen tutkimukseen perustuva tilannekuva suomalaisesta koulusta nyt ja ennen

Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.

Sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa

Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.

Miksi huipputiimit ovat monimuotoisia?

Star Trek -televisiosarjan luonut Gene Roddenberry oli aikaansa edellä. Hän kehitti ohjelman, jossa vähemmistöjen edustajat esitettiin jatkuvasti keskeisissä sankarirooleissa. Avaruuslaiva Enterprisen viestintäupseerina toimi muun muassa tummaihoinen nainen Uhura ja ruorimiehenä japanilaissyntyinen Sulu. Alkuperäisen sarjan ajatus monimuotoisuuden keskeisyydestä näkyy myös myöhemmissä Star Trek -sarjoissa ja -elokuvissa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Roddenberry raivasi tilaa vähemmistöille. Hän ymmärsi monimuotoisuuden tärkeyden syvällisesti ja laaja-alaisesti. Tähtilaivan innostuva kapteeni James T. Kirk olisi pulassa ilman harkitsevaa Mr. Spockia. Mutta samaten liriin joutuisi myöhemmän Enterprisen terävä-älyinen filosofikapteeni Jean-Luc Picard ilman vauhdikasta förstiään, Will Rikeriä.

Monimuotoisuutta eli diversiteettiä puolustetaan nykyään usein vähemmistöjen oikeuksien kautta. Oikeudenmukaisessa maailmassa kaikilla tulee olla tasapuoliset mahdollisuudet onnistua esimerkiksi opiskelu- tai työpaikan löytämisessä, riippumatta sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, kulttuuritaustasta tai uskonnosta. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti tärkeä feministis-humanistinen ideaali. Monimuotoisuus kun on myös yksinkertaisesti fiksuin tapa toimia.

Luovalle ajattelulle ja luovalle työlle monimuotoisuus on oikeastaan kertakaikkinen välttämättömyys. Myös liiketoiminnan kannalta monimuotoisuus kannattaa. McKinseyn tutkimuksessa ilmeni, että firmat, joissa on tasapainoinen sukupuolijakauma pärjäävät 15% keskimääräistä paremmin ja sellaiset, jotka ovat kansallisuuksien suhteen monimuotoisia peräti 35%.

Sikariportaiden ja hyvävelikerhojen aika on ohi. Syy siihen, miksi monimuotoisuutta tarvitaan nykyään oikeastaan lähes kaikilla aloilla on, että jos samannäköiset, -muotoiset ja -taustaiset ihmiset tekevät asioita, ilman että kukaan erilainen ravistelee heidän ajatteluaan, syntyy usein vain selkään taputtelua ja kuplia. Ilmiö näkyy kouriintuntuvimmin sosiaalisessa mediassa, jossa ihmiset seuraavat vain omanlaisiaan ajattelijoita. Sen seurauksena on syntynyt tiukkojen jakolinjojen määrittämiä sosiaalisen median rinnakkaistodellisuuksia, joilla ei juurikaan ole keskenään keskusteluyhteyttä. Monimuotoisuutta täytyy pyrkiä aktiivisesti synnyttämään yhteisöissä, etenkin silloin jos halutaan tehdä jotain uraauurtavaa tai uudenlaista.

Monimuotoisuutta on usein helppo synnyttää esimerkiksi ottamalla tiimiin ihmisiä eri kulttuureista. Suomen tapaisessa (näennäisessä) yhteinäiskulttuurissa tämä on yhä jonkin verran haastavaa, mutta toisaalta helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin helppo mennä halpaan ja ajatella, että monimuotoisuuden haaste on
ratkaistu, kun tiimissä on vähintään neljää eri kansallisuutta ja kahta eri ihonväriä. Suomalainen, pakistanilainen ja korealainen insinööri eroavat ajattelussaan todennäköisesti vähemmän, kuin helsinkiläinen insinööri, espoolainen kuvataiteilija ja vantaalainen eläinaktivisti. Monimuotoisuus ei siis tarkoita pelkästään ulkoisia tunnusmerkkejä, vaan ulottuu myös ajattelutapoihin, toimialoihin, uskomuksiin ja jopa henkilökohtaisiin filosofioihin.

Monimuotoisuuden haaste on, että erilaisten ihmisten kanssa on haastavampaa tulla toimeen kuin samanmielisten. Erilaiset ihmisethän ovat tosi ärsyttäviä – he eivät naura vitseillesi, eivät jaa arvomaailmaasi ja ajattelevat monista asioista ihan kummallisesti. Tämän takia monimuotoisuus tarvitseekin aina kumppanikseen aidon kunnioituksen. Mutta jos yhteisö luo yhdessä jotain uutta, on kunnioituskin helppo rakentaa tämän yhteisen mission ympärille.

Olennaista on löytää ympärillesi ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin sinä ja uskaltavat ravistella ajatteluasi – mutta jotka ovat samalla niin ihastuttavia omassa innossaan, että sen varaan voidaan erilaisuuksista huolimatta rakentaa yhteistyötä. Oman kokemukseni mukaan monimuotoisuuden edellyttämä yhteisöllinen kunnioitus löytyy silloin, kun tiimi jakaa yhteisen merkityksellisen päämäärän ja kykenee toimimaan systemaattisesti ja vastuullisesti päämäärän saavuttamiseksi.

Joskus monimuotoisuutta voi joutua myös pakottamaan yhteisöihin, esimerkiksi jättämällä kaikki miespuoliset hakijat huomioimatta miesvaltaisella alalla tai painottamalla ulkomaalaisten hakijoiden valintaa. Kyse on siitä, että usein paras hakija tiimiin ei ole välttämättä se, jolla on parhaat näytöt – vaan se, joka tekee tiimistä kokonaisuutena paremman. Tästä syystä monesti tiimejä rakentaessa ei kannatakaan palkata sitä ”hyvää tyyppiä”. Yhä useammin asian laita on, kuten Piilaakso-guru Mårten Mickos taannoin kirjoitti, että sopimattomin hakija on juuri se kaikkein sopivin.

Palikkamallista aaltomalliin – visio suomalaisesta sisäisesti motivoivasta työstä ja oppimisesta

Koneoppimisen uuden aallon seurauksena Suomen lähitulevaisuutta koskettaa työn kenties radikaalein murros ihmiskunnan historiassa. Arvioiden mukaan nykyisistä ammattialoista 9% (OECD 2016) tai jopa 47% (Oxford 2013) tulee poistumaan automaation ja koneoppimisteknologian takia. Jotta pysyisimme mukana globaalissa kilpailussa, tarvitaan rohkeaa satsausta uudenlaiseen oppimis-, työllistymis- ja innovaatiopolitiikkaan. Kiihtyvän globaalin muutoksen takia työ- ja oppimiskäsityksemme täytyy päivittää.

Haasteet ovat suuria, mutta niistä piirtyvä ratkaisuavaruus mahdollistaa näkymän uudenlaisesta tavasta ajatella työtä ja oppimista. Meillä on kaikki mahdollisuudet kehittää suomalaista työtä niin, että työllistymisen esteet poistetaan, työ ja osaamisen päivittäminen on poikkeuksetta kannattavaa, ja työn ja tekijän kohtaamisen ydintekijä on sisäinen motivaatio.

Nykytilanteessa työ ja oppiminen on sidottu erilaisiin staattisiin toimijoihin: koulutusinstituutioihin ja työnantajiin. Näiden toimijoiden piirissä ihmiset ovat joko työssä, opiskelijoita tai työttömiä työnhakijoita. Tämä palikkamalli synnyttää ongelmia, muun muassa rakenteellista työttömyyttä ja syrjäytymistä. Ongelmat kärjistyvät sitä mukaa kun globaalit markkinamuutokset kiihtyvät.

Laatikkomallissa ihmiset, jotka eivät työskentele tai opiskele stigmatisoidaan “työttömiksi” ja alistetaan epäinhimillistäville kontrollimekanismeille siinä toivossa, että he palaisivat mahdollisimman nopeasti työelämään. Työttömyys on jo itsessään stressaavimpia elämäntapahtumia ja nykyiset tukirakenteet ja työmarkkinamekanismit kärjistävät tätä entisestään. On jokseenkin älytön ilmiö, että nykytilanteessa maailman luotettavimpaan kansakuntaan kuuluva ihminen leimataan tukijärjestelmien seurantamekanismien ja -käytäntöjen kautta epäluotettavaksi hänen joutuessaan työttömäksi.

Oikein toteutettuna työn ja oppimisen aaltomalli ratkaisee nämä ongelmat.

Aaltomalli tarkoittaa sitä, että yhteiskunta tukee sekä tuottavaa työtä että osaamisen päivittämistä läpi koko työelämän. Aaltomallin keskiössä on viisiportainen prosessi: perustaitojen varmistaminen, aktiivisten kokeilujen mahdollistaminen ja niihin kannustaminen, sisäisen motivaation tunnistaminen ja suuntaaminen työhön ja oppimiseen, osaamisen jatkuva päivittäminen, sekä työllistyminen motivaatiotekijöitä ja osaamista vastaaville aloille.

Kuva: Palikkamallista aaltomalliin

Aaltomallin onnistuminen edellyttää uudenlaista tapaa ajatella sosiaaliturvamekanismeja. Sen sijaan, että tukimekanismit nähdään tapana hoitaa epätervettä työttömyyden tilaa, tukiresurssit pitää suunnata kannustamaan jatkuvaan oppimiseen ja työskentelyyn. Työttömyyden hoitamisen sijaan yhteiskunnan resurssit on järkevintä suunnata työttömyyden ehkäisyyn.

Motivoinnissa ja kannustamisessa skaalautuvat ratkaisut löytyvät erityisesti kehittämällä toimivampia digitaalisia työllisyys- ja oppimisalustoja, jotka ohjaavat ihmiset omiin motivaatiotekijöihinsä parhaiten sopiviin opintoihin ja työtehtäviin, kuten esimerkiksi Me-säätiön Noodi. Muodollisen tutkinto- ja täydennyskoulutuskeskeisen oppimisen rinnalle tulee nostaa tasavarteiseksi uudet epämuodollisen oppimisen muodot, kuten Helsingin yliopiston loistava verkkokurssi Elements of AI. Tutkintojen sijaan keskeistä on kehittää ratkaisuja jatkuvan osaamisportfolion kartuttamiseen ja seurantaan.

Siirtyessämme työn ja oppimisen aaltomalliin voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, jossa oppiminen on normaali ja innostava osa arkielämää syntymästä kuolemaan, aamusta iltaan; voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, jossa työ ei ole vain tapa maksaa laskut, vaan myös palkitseva ja aidosti motivoiva osa inhimillistä arkea; voimme rakentaa Suomesta yhteiskunnan, joka voi myös toimia suunnannäyttäjänä muulle maailmalle.

Kun työ ja oppiminen kasvavat toisiaan tukeviksi arjen kannattelijoiksi, voimme kääntää jatkuvasti kiihtyvät maailman muutokset loistaviksi onnistumisen mahdollisuuksiksi niin inhimillisen hyvinvoinnin kuin taloudellisen menestyksenkin mittareilla.

Lue lisää Filosofian Akatemian julkaisemasta keskustelupaperista ”Palikkamallista aaltomalliin: Visio suomalaisesta sisäisesti motivoidusta työstä, jatkuvasta oppimisesta ja oikeudenmukaisesta sosiaaliturvasta”. Voit ladata paperin kokonaisuudessaan täältä.

Mitä itseohjautuvuus oikeasti tarkoittaa?

Nyt näyttää olevan trendikästä vastustaa kaikkea autonomian lisäämistä ja haikailla ”vanhoja hyviä aikoja” kun pomo käski, ja opettaja oli luokan itsevaltias. Mediassa esiintynyt eräiden ajoittain ihan fiksujakin ajatelmia kehitelleiden emeritus-professorien virittelemä käsitys itseohjautuvuudesta on todellisuudessa karikatyyri. Itseohjautuvuus ei nimittäin tarkoita samaa kuin lupa touhuta vapaasti mitä huvittaa.

Jos kentältä poimitaan yksittäisiä tapauksia, joissa joku yksittäinen opettaja on lukenut opetussuunnitelmaa väärin tai joku yksittäinen firman pomo on ajatellut, että trendikästä johtamista on kun ei johdeta ollenkaan, ei kyse ole siitä, että itseohjautuvuudessa itsessään olisi jotain vikaa. Kyse on siitä, ettei itseohjautumiseen opettamista tai sen johtamista tapahdu. Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että autonasentajalinjan opettaja opettaisi vain renkaiden vaihtamista, ja sitten päiviteltäisiin kuinka surkeaksi autoalan osaamisemme on vajonnut.

Yksi keskeisimmistä itseohjautuvuutta puoltavista teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin jo 1970-luvulta saakka kehittelemä itsemääräytymisteoria (engl. self determination theory). Teorian tulkintoihin ja siihen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin opettamisen viitekehyksessä voi tutustua laittamalla Google Scholariin hakusanaksi ”self determination theory education”. Osumia tulee noin 2.6 miljoonaa. Johtajuuden kontekstissa liikkeelle pääsee puolestaan hakemalla ”self determination theory leadership”. Osumia tulee tällöin 1.6 miljoonaa. Asiaa on siis tutkittu jonkin verran.

Itsemääräytymisteorian ytimessä on käsitys psykologisista perustarpeista. Näitä on Decin ja Ryanin mukaan kolme: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Autonomia tarkoittaa vapautta valita toimintatavat itse. Kompetenssi tarkoittaa osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kasvua ja kehitystä. Yhteys toisiin tarkoittaa autenttisia kohtaamisia kokonaisvaltaisina ihmisinä ilman tarvetta esittää roolia tai mielistellä toista.

Itsemääräytymisteoriasta seuraa, että ihminen toimii itseohjautuen silloin kun hänen psykologiset perustarpeensa tyydyttyvät. Tämä puolestaan näyttää laajan tutkimusnäytön pohjalta parantavan sekä oppimistuloksia että tuottavuutta ja työviihtyvyyttä. Sanalla sanoen, kun ihminen kokee osaavansa, onnistuvansa ja kehittyvänsä, saa vaikuttaa omaan työhönsä ja saa työskennellä yhteisössä, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisena ihmisenä, hän voi hyvin ja saa hyvää jälkeä aikaan.

Itseohjautuvuus edellyttää kaikkien kolmen perustarpeen tyydyttymistä – ei siis pelkästään autonomian. Näistä ensimmäistä lisäämällä päästään itseohjautuvuudessa vasta vauhtiin. Ongelmaksi muodostuu, että korkea autonomia korreloi usein matalan kompetenssin kanssa. Jos ihmistä ei haasteta ja jos hänelle ei aseteta tavoitteita, ei tarve osata ja oppia pääse toteutumaan, vaan tekeminen menee plörinäksi. Samaten jos toimintaympäristössä ei pääse syntymään autenttisia ihmiskohtaamisia, kuten opettajavisionääri Pekka Peura peräänkuulutti taannoisessa kirjoituksessaan, ei oppimisen tai osaamisen riemu kukoista sen enempää koulussa kuin työpaikallakaan.

Opetussuunnitelman perusteissa puhutaan itseohjautuvuudesta näin:

Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua.

Missään kohtaa ei sanota, että ”antakaa oppilaiden tehdä mitä lystäävät”. Sen sijaan OPS:issa kehotetaan ”ohjaamaan oppilasta tiedostamaan omat tapansa oppia” ja että ”oppimisprosessin aikana” oppilas ”oppii ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita”. Lopuksi todetaan olennainen: oppiminen ”vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua”. Se, että jotkut julkiset keskustelijat vetävät tästä mutkat suoriksi ja rummuttavat OPS:ia lupana tehdä mitä huvittaa on suoraan sanottuna ihan älytöntä.

Todellinen itseohjautumisen opettaminen ja johtaminen vaatii opettajalta ja johtajalta paradoksaalisesti enemmän kuin perinteinen käskeminen. Kuten Matti Alahuhta linjaa loistoteoksessaan Johtajuus, pomon tehtävä ei ole määrätä, vaan osoittaa suuntaa. Itseohjautuvuuden johtaminen edellyttää sitä, että opettaja ja johtaja osaavat asettaa selkeitä ja yksiselitteisiä tavoitteita sekä antaa oppijalle tai työntekijälle tarvittavat työvälineet ja mittarit, joilla tämä voi seurata omaa edistymistään. Tämä vaatii opettajalta ja johtajalta paljon.

Jos siis jotakin pitää koulu-uudistuksessa kritisoida, tulisi olennaisin kritiikki suunnata koulutusresurssien leikkauksiin. Silloin kun uudistetaan näin merkittävästi opettamisen käytäntöjä, olisi tärkeintä pitää huoli ennen kaikkea siitä, että uudistus on riittävän hyvin resursoitu. Nyt monet opettajat on jätetty aika lailla omilleen tulkitsemaan uutta opetussuunnitelmaa. Tästä syystä ihan ensiksi pitäisikin lisätä niitä resursseja. Koulutussäästöt kun ovat valesäästöjä. Ne haukkaavat yhteiskunnasta pian omansa korkojen kera takaisin.

Sen lisäksi on järkevää tutustua käytäntöihin, joissa itseohjautuvuutta on osattu konkreettisesti opettaa ja johtaa. Työelämässä peliala on itseohjautuvuuden johtamisesta monin paikoin oivallinen esimerkki. Vaikka julkisuudessa hehkutetaankin pelialan rentoutta kaljahanoineen ja lasersäde-bileineen, on hittipelien kehittäminen todella kurinalaista ja tarkkaa hommaa. Pelijohtajat osaavat luoda riittävän innostavan ja yksiselitteisen päämäärän tiimeilleen, esimerkiksi tavoitteena tehdä maailman parhaita iPad-pelejä. Kun pelialan onnistumisen mittarit tunnetaan hyvin, voi tiimi seurata edistystään päivä päivältä. Tiimit eivät siis kohella kuin päättömät kanat vaan työskentelevät systemaattisesti kohti yhteistä päämäärää – tuntien samalla parhaimmillaan korkean autonomian, korkean kompetenssin ja korkean hyväksynnän psykologisten perustarpeidensa tyydyttyvän.

Samalla tavoin koulussa opettaja voi johtaa itseohjautuvuutta asettamalla esimerkiksi matematiikasssa syyslukukauden tavoitteeksi laskea työkirjan jouluun mennessä valmiiksi. Kompetenssin kokemusta opettaja voi lisätä antamalla oppilaille tarvittavat työkalut kunkin työkokonaisuuden ratkaisuun – siis opettamalla. Edistystä oppilaat voivat seurata esimerkiksi pyrkimällä laskemaan loppuun yhden kappaleen viikossa.

Opettajan tehtävänä on pitää huoli siitä, että jos joku meinaa pudota kelkasta, hän antaa tälle oppilaalle tarvittavaa tulitukea. Siis sekä substanssin että menetelmien osalta. Käännetyn luokkahuoneen menetelmillä voi parhaassa tapauksessa synnyttää merkittävää kehitystä oppimistuloksissa. Yläkoulussa ja lukiossa voi käyttää vaikka heti esimerkiksi Opetus.tv:n sisältöjä. Opettajan tehtävänä on nimenomaan opettaa, miten itseohjautuvuus syntyy – ei heittää lasta syvään päätyyn siinä toivossa, että uimista tapahtuu. Itseohjautuvuuden kehittyminen edellyttää kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja systemaattisuutta.

Opettajan tulee opettaa. Johtajan tulee johtaa. Jos jompi kumpi lopettaa työnsä tekemisen olettaen, että oppilaiden tai työntekijöiden pitää antaa tehdä mitä haluavat, ei kyse ole itseohjautuvuudesta vaan väärinkäsityksestä. Nykyisessä koulun ja työn murrosvaiheessa tärkeintä olisikin nousta polarisoivien väärinymmärrysten yläpuolelle ja miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa murrosvaiheessa kamppailevat opettajat ja johtajat saisivat riittävät resurssit ja työkalut, jotta he pystyvät mielekkäässä mittakaavassa täyttämään vaativan tehtävänsä. Etenkään koulu-uudistuksessa itseohjautuvuuden velvoitetta ei voi sysätä opettajien niskoille, vaan sen mahdollistaminen edellyttää myös järkevää koulutuspoliittista päätöksentekoa.

Onnistuessaan itseohjautumiseen kasvattaminen ja johtaminen on vaivan arvoista. Tärkeimmät asiat elämässä kun eivät tule helpolla ja sitä sun tätä touhottaen, vaan pyrkien sinnikkäästi rakentamaan yhdessä tuumin merkityksellistä maailmaa, jossa meidän kaikkien on parempi elää.