Ei työ tapa – vai tappaako?

Hesarissa oli tänään tunteita herättänyt juttu amerikkalaisesta ja suomalaisesta suhtautumisesta työuupumukseen. Täällä Suomessa joka ikinen tuutti tööttää juttuja siitä, kuinka iso haaste työuupumus on. Samaan aikaan meikäläinen 37,5 tunnin työviikko viiden viikon vuosilomineen tuntuu tuplasti pidempää päivää parin viikon lomilla vääntävälle jenkille lähinnä vitsiltä.

Isoin ongelma työuupumuskeskustelussa on, että perimmältään psykologista ilmiötä arvioidaan mustavalkoisin mekanistisin käsittein. Leikataan työpäivää niin työntekijä piristyy. Tämä vaan ei näytä pitävän paikkaansa. Alle neljänkymmenen viikkotunnin puurtavia työntekijöitä kun tuntuu uupumus vaivaavaan siinä, missä kahdeksankymmenen viikkotunnin pankkiireitakin. Puhumattakaan umpistressaantuneista osa-aikaisista. Ja sitten vielä paradoksaalisesti tuhannet yrittäjät vääntävät duunia kellon ympäri ihan hyvällä fiiliksellä.

Ongelmana suomalaisessa työkeskustelukulttuurissa on se, että työuupumus ja muut työn haasteet ovat koko ajan tapetilla. Jos joka toinen jamppa funtsailee juniorin huudettua yön yli naama punaisena uusia hampaitaan että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, niin ei ole mikään ihme että alkaa ohimoita pakottamaan. Jos sen sijaan huomio on kiinnostavissa asioissa ja fiilis sellainen, että homma rullaa, ei ajatus työuupumuksesta ehdi edes juolahtaa mieleen, vaikka illalla olisikin kiva rojahtaa hyvin vedetyn päivän jälkeen sohvalle lataamaan. Ongelma ei ole työssä tai työmäärässä, vaan siinä, miten teemme ja ajattelemme työtä.

Vyyhti tarvitsee nähdäkseni ratkaisukseen työajan lisäksi sen psykologisen akselin. Miten hyvin työ on organisoitu? Miten paljon sillä on tekijälleen väliä? Mitä tapahtuu korvien välissä kun maanantaiaamu koittaa?

Jenkkilän työmyyräkulttuuri selittyy helposti muun muassa sillä, että sikäläinen sosiaaliturva on aika irvokas himmeli. Jos oma henkiinjäänti on työssäkäynnistä kiinni, niin ei kukaan täysjärkinen ota vuoden sapattia vaikka kuinka päätä pakottaisi. Duunia painetaan kuumeessa ja vatsataudissa, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Kumma kyllä, oman ja jälkikasvun henkiinjäänti on ihmeen hyvä tapa tehdä paskaduunistakin merkityksellistä. (Järjestelmän ongelmakohtia ei tosin tarvitse hakea amerikkalaisten suurkaupunkien katuja kauempaa.)

Toinen juttu liittyy johtajuuteen. Kun puhutaan näistä uuden ajan litteistä organisaatioista, vaativat ne joko hemmetin toimivan rekrytointiprosessin, joka päästää seulasta läpi vain ne yrittäjähenkisimmät – tai sitten todella kirkasta johtajuutta. Sellaista, joka asettaa etätyölle ja liukuville työajoille kaveriksi selkeät tavoitteet sekä tavat päästä niihin.

Sellainen johtajuus on sitä kaikkein vaativinta johtajuutta, johon luullakseni kasvaa vain vuosien kokemuksen kautta. Siinä kun pitäisi pystyä olemaan samaan aikaan posketon bisnesohjus ja kirkasotsainen humanisti – yhdistelmä joka harvoin viihtyy samojen korvien välissä. Aika moni bisneskoulunsa käynyt tyytyy tänäkin päivänä vaan kellottamaan sen, että sorvin ääressä ollaan työsoppariin kirjattu aika. Se on meinaan aika paljon helpompaa kuin raapia päätä siitä, mitä kunkin Panu-Petterin pitäisi duunissa tarkkaan ottaen saada aikaiseksi.

Mutta jos työ on hyvin organisoitua ja se tuntuu tekijälleen merkitykselliseltä, ei ole iso ongelma ottaa illalla kymmenen minuutin puhelua tai vetää iltoja silloin tällöin pitkiksi. Sitten palataankin tähän kysymykseen: pitäisikö meidän siis tulevaisuuden työssä kasvattaa vain yrittäjähenkisiä itseohjautuvia uraohjuksia jotka tekevät kellon ympäri töitä naama hymyssä, sekä superpomoja, jotka johtavat edestä käsin liput liehuen omat joukot ennennäkemättömään sisäismotivoituun kasvuun?

No ei.

Ihminen kun ei ole olemassa työtä varten, vaan työ (ja kaikenlainen muukin puuhastelu) on yksi luonnollinen osa ihmiselämää. Mutta vain osa. Jos työ haukkaa koko elämän, ei yhtälö ole sen terveempi kuin että paukuttaisi aamupuurosta iltapalaan World of Warcraftia. Oman pään kestämisen kannalta prioriteetit kannattaa pitää järjestyksessä.

Perhe, ihmissuhteet ja oma arvomaailma ovat aina arvokkaampi juttu kuin työ. Myös hyvin järjestettyä merkityksellistä työtä kannattaa jaksottaa niin että muille tärkeille jutuille jää tilaa. (Paitsi entäs jos sinkun arvomaailma on, että ura tulee ensin, eivätkä kaverit kiinnosta? No en minä tiedä. Mutta veikkaan, että 99,9% tämän jutun lukijoista ei tunnista itseään tästä kuvaukseta.)

On parempi tehdä seitsemän tuntia duunia hyvällä sykkeellä ja peuhata ilta muksujen kanssa tai vaikka hakata sitten sitä WoW:ia, kuin tehdä viisitoista tuntia otsa kurtussa oli duuni kuinka nastaa tahansa. Samaten stressiputki kannattaa katkaista syksyin keväin lyhyillä breikeillä ihan jotta aivot saavat tilaa toipua jatkuvasta suorittamisesta. Itse olen aina ollut tosi huono lomailemaan, mutta kokemuksesta uskon lomien voimaan. Vaikka työ olisi kuinka nastaa tahansa, pitää siitä saada ajoittain breikkejä, jotta kuuppa jaksaa sitten taas keskittyä. Hyvin jaksotettua työtä jaksaa tehdä pitkääkin päivää silloin kun siihen on tarvis.

Työssä keskeisin juttu on viime kädessä se, miten paljon hyvää jälkeä siinä saa aikaan. Mittareina ovat määrä ja laatu. Jos työpäivä menee kivien potkimisessa ja kello neljää odotellessa niin jotain on pielessä. Samaten jos joku tööttää viisitoista tuntia päivässä sutta ja sekundaa – mikä on aika todennäköinen yhtälö jos ihmiset ajetaan piippuun – on sekin yhden tyyppinen idiotian muoto.

Silja Paavola totesi kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Kun nuppi ja kroppa ovat levänneet, työllä on selkeä suunta, ja sillä tuntuu olevan jotain väliä tekijälleen, aika harva jaksaa laskea tunteja tai mussuttaa väsymyksestä.

Työelämän perimmäinen ongelma ei ole työn määrä vaan työn epämäärä.

Tsekkaa ennen kuin linkkaat

Törmäsin taannoin vaihteeksi erittäin fiksuna pitämäni some-tuttavan linkkaamaan Trump-uutiseen, joka oli vähän liian hurja ollakseen totta. Juttu löytyi Occupy Democrats -verkkosivulta.

Occupy Democrats on demokraattimyönteisen porukan jonkinlainen vastaisku republikaanien valeuutisointiin. Pulitzer-palkitun Politifact-sivuston mukaan saitilta ei nimittäin löydy ainoatakaan paikkansa pitäävää juttua. Silti yleensä tarkkaälyiset ihmiset levittivät Trump-juttua innoissaan. (Sivusto on sittemmin poistanut jutun.)

Netti on täynnä tuubaa, ja sitä levitetään ihan kaikissa kuplissa – vihervasemmistolaisessa älymystökuplassa ihan samalla tavoin kuin ruostevyöhykkeen hillbillyjenkin keskuudessa. Löydät veretseisauttavan ikkunan sosiaalisen median kupliin Wall Street Journalin loistavalla Blue Feed Red Feed -palvelulla. Se näyttää kirkkaasti, miten valtavan yksisilmäisesti netissä asioita tarkastellaan – olit sitten liberaali tai konservatiivi, maailmanparantaja tai natsi.

On meidän kaikkien edun mukaista pysäyttää nettituuban leviäminen yhtään pidemmälle. Näin se onnistuu:

Jos luet uutisen, joka on
a) liian hyvä/kiinnostava/raflaava ollakseen totta, tai
b) asettaa jonkun valokeilassa olevan ihmisen erikoiseen valoon,

tsekkaa Snopes.com ja Politifact.com -palveluista, pitääkö juttu paikkansa. Jos näet vihreää, linkkaa menemään. Muussa tapauksessa jaa valeuutisen paljastava artikkeli, jotta uutisen leviäminen tyrehtyisi edes hieman.

Ennen kuin Mark Zuckerberg ja kumppanit keksivät tavan automatisoida tämä faktatsekki, kannattaisi meidän kaikkien noudattaakin internetin käytössä ohjenuoraa ”tsekkaa ennen kuin linkkaat – tai lynkkaat!”

Big Bang Legends: Soft Launch ja Slush

bigbanglegends_splash_screen_game

Viime viikolla Helsingissä pidettiin taas yksi maailman merkittävimmistä startup-tapahtumista, Slush. Tapahtuma kokosi yli 17 000 startup-vaikuttajaa luomaan yhteyksiä, kuuntelemaan innostavia puheenvuoroja ja rakentamaan tulevaisuutta. Oli todella virkistävää päästä pariksi päiväksi nauttimaan siitä, kun valtava ihmisjoukko uskoo tulevaan ja rakentaa sitä yhdessä. Lue tästä Transfluentin Jani Penttisen loistava analyysi Slushista.

Meille Lightneerissa tämän vuoden Slush oli erityisen merkityksellinen. Julkaisimme siellä ensimmäisen oppimispelimme, Big Bang Legendsin, soft launch -version. Soft launch on pelialalla tyypillinen käytäntö, jossa pelin beta-versio julkaistaan jo kohtalaisen laajalle yleisölle, jotta sitä voidaan kehittää yleisöpalautteen perusteella vielä paremmaksi.

Me päätimme tavanomaisesta hieman poiketen tehdä tällaisen koejulkaisun kotikentällämme Suomessa, ja nimenomaan Slushissa, koska tapahtuma on ollut monella tavalla merkityksellinen myös sille, että Lightneer on olemassa.

Soft launch on yksi pelinkehittämisen haasteellisimista vaiheista. Sen aikana pelitiimin luova visio sovitetaan yhteen pelaajien todellisen käyttäytymisen kanssa. Tässä eivät käyttäjätutkimukset auta, koska ihmiset osaavat vastata niihin vain aiemman kokemuksen perusteella. Siksi peli pitää päästää aikaisessa vaiheessa ulos testattavaksi.

Nyt Big Bang Legends on vasta alussa. Lähikuukausina peli tulee kasvamaan isosti sekä pelillisesti että oppisisällöiltään. Tavoitteemme on integroida ensi vuoden loppuun mennessä peliin koko Dmitri Mendelejevin jaksollinen järjestelmä sekä jatkumo, joka kertoo, miten alkeishiukkaset syntyivät alkuräjähdyksessä ja miten niistä on syntynyt nykyinen maailmankaikkeus. Nyt peli kertoo jo esimerkiksi kvarkeista, protoneista ja atomeista.

Jotta pääsemme maaliin, tarvitsemme myös paljon käyttäjäpalautetta. Peli on aluksi saatavilla vain Suomen iOS App Storessa. Android-versio ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Jokainen saamamme palaute on kullanarvoista peliä kehittäessämme.

Lataa peli täältä ja kerro meille mitä tuumaat.

Filosofiaa aamunkoittoon

Kirjoitin viimeksi suomenkielistä lyriikkaa 1990-luvun lopussa, mutta intouduin viimeisen parin kesän aikana kirjoittamaan levyllisen suomenkielistä popmusaa. Levy löytyy nyt Spotifysta ja iTunesista.

Joku kysyi taannoin, keitä kaikkia levyllä soittaa. Tämä oli sellainen makuuhuoneen nurkassa värkätty juttu. Tai tarkkaan ottaen tyttäreni makuuhuoneen – hän kun valtasi taannoin työhuoneeni omaksi huoneekseen. Aiemmilla levyilläni minulla oli joskus kokonainen orkesterillinen kanssamuusikoita ja vierailevia vokalisteja. Tässä halusin kokeilla mitä omin voimin saisi aikaiseksi.

Myös tekstien perään kyseltiin. Biisien tekstit ja lyhyet kuvaukset kappaleiden tausta-ajattelusta löytyvät alta. Ainoa biisi, jossa ei ole linkkiä on avausinstrumentaali ”Science fiction”. Sen nimi oli pitkään ”Intro”, mutta kun keksin levyn nimen, oli avausraidankin nimi selviö. Yhteyttä ei liene kovin vaikea arvata.

Filosofiaa aamunkoittoon (2016)

1. Science Fiction (Intro)
2. Selfie
3. Monenkirjavia Kuvitelmia
4. Uusi Maa
5. Menninkäinen
6. Liian Monta Unelmaa
7. Aikakone
8. Nimby
9. Päivänsäteeni
10. Raja

Säv, san, sov, laulu, kaikki instrumentit ja tuotanto: LJ
Vierailevat vokalistit kappaleessa Aikakone: Silja, Luukas ja Joonatan Järvilehto

Kuuntele koko levy esimerkiksi täältä.

Kolme teesiä oppimisesta

Maailma muuttuu, ja oppiminen se vasta murroksessa onkin.

Nykyteknologian viihdyttämät koltiaiseet eivät enää istu pulpeteissa aloillaan kun mieli tekee Pokémon-jahtiin. Tieto päivittyy sellaista vauhtia, etteivät kirjat meinaa pysyä mukana. Samaan aikaan kuitenkin innokkaimmat uudistajat haluavat rientää heittämään kaiken vanhan roskiin milloin minkäkin trendihärpäkkeen tieltä. Tosi asiassa uudistamisessa on hyvä kokeilla rohkeasti uutta – mutta myös pitää vanhasta kiinni silloin, kun se toimii.

Tässä omat perusteesini oppimisen tulevaisuudesta.

1. Oppiminen on aina hauskaa oppimista

Kirjoitin 2012 kirjan nimeltä Learning as Fun (suom. 2014 Hauskan oppimisen vallankumous). Kauhukseni tajusin puoli vuotta kirjan painatuksen jälkeen, että siinä oli dramaattinen virhe, joka komeili vieläpä teoksen kannessa. Nimi Learning as Fun kun viittaa siihen, ettei oppiminen pitäisi muuntaa hauskaksi. Eli se ei ole aina hauskaa.

Mutta kun se on.

Ei, oppiminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Mutta oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on yksi huikeimpia inhimillisiä kokemuksia, joita meillä voi olla. Oivaltamisen hetki, puhumattakaan silloin kun lapsenomainen uteliaisuus nostaa päätään, on yksi parhaimpia – ja hauskimpia! – kokemuksia, joita meillä voi olla.

Tästä syystä nähdäkseni koulun kaikkein tärkein tehtävä olisi pitää huoli siitä, että oppimista tapahtuu. Koulun päätehtävä ei siis nähdäkseni ole opettaminen – eikä myöskään viihdyttäminen! –, vaan oppimisen mahdollistaminen.

2. Oppiminen on aina kovaa työtä

Oppiminen on aina hauskaa oppimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että se on kivaa tai helppoa. Päin vastoin: oppimista tapahtuu silloin, kun ihminen ponnistelee osaamisensa äärirajoilla. Ja se on kovaa työtä.

Oppiminen ei tapahdu silmänräpäyksessä, oli käytössä minkälaiset ihmetabletit tahansa. Se vaatii aina kertausta, syventymistä ja uudelleen tarkastelua. Se vaatii siis aikaa ja vaivannäköä. Mutta silloin kun oppiminen on mielekästä – kun sille on kullekin oppijalle järkevä syy – on ihminen valmis näkemään vaivan.

Pelasin monta vuotta höntsäjoukkueessa sählyä. Joka perjantai kokoonnuimme Helsingin yliopiston psykologien ja aivotutkijoiden kanssa juoksemaan kaksi tuntia rei’itetyn pallon perässä. Ja joka kerta parituntisen jälkeen istuimme saunassa voivottelemassa pakottavia jäseniämme. Kerran yksi joukkuelaisistamme keksi katsoa sykemittarista, paljonko kahdessa tunnissa tulee juostua. Lukema oli liki 10 kilometriä.

Kuka hullu juoksee joka perjantai 10 kilometriä niin, että jäseniä kolottaa, eikä lauantaiaamuna pääse edes sängystä ylös? Sellainen ihminen, joka kokee juostessaan tekemisen riemun. Kun tehdessä tyydyttyvät sisäisen motivaation perustarpeet autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet, on kova työ äärettömän palkitsevaa.

3. Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

Käsitys siitä, että meillä on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä syntyy siitä, että mittaamme osaamista ikävuosittain. Laitamme lapset riviin ja katsomme, kuka osaa, kuka ei.

Tosi asiassa tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo – ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Se tapahtuu silloin, kun tekeminen haastaa riittävästi, että se on kiinnostavaa – mutta ei liikaa, niin että olo muuttuu voimattomaksi.

Taannoin neljäsluokkalainen esikoisemme opetteli matematiikan kirjasta uusia laskutekniikoita. Satalukujen kertolasku ei meinannut luonnistua niin millään. Matikankirja lensi seinään useammin kuin kerran. Mutta sitten, kolmen vartin ponnistelujen jälkeen, silmiin syttyi valo ja tyttö tajusi, miten laskut toimitetaan. Sen jälkeen kynä sauhuisi loppuillan riemunkiljahdusten saattelemana – eikä tyttöä meinannut saada irti kirjasta millään kun tuli aika mennä nukkumaan.

Oppiminen on hauskaa silloin kun sitä tapahtuu, oppiminen on aina kovaa työtä, ja oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Kun kokeilemme rohkeasti, pidämme kiinni vanhasta hyvästä ja etsimme jokaiselle menetelmälle ja työkalulle oikean paikan opinkaarella, käännämme nyt maailmaa kuohuttavat muutospaineet innostaviksi mahdollisuuksiksi.

Antti Rinteen kohuväite: ”Yritysten ei pidä tehdä voittoa tai palvella asiakasta!”

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kritisoi taannoin pitämässään puheessa nykyistä työmarkkinapolitiikkaa:

”Viimeiset vuodet työelämän uudistaminen on tarkoittanut samaa kuin palkansaajan kurittaminen. Lähtökohtana on ollut yritysten voitot ja asiakkaiden tarpeet. Sanoista uudistaminen ja joustaminen on tullut synonyymeja heikennysten ja leikkausten kanssa. Tämän keskustelun sisältöön on tultava muutos.

”Työelämän uudistusten on tästä eteenpäin tarkoitettava vahvemmin ihmisten kykyä uudistaa osaamistaan sekä tasapainon löytämistä työelämän ja muun elämän välille. Kaikkien osapuolten on hyödyttävä työelämän uudistuksista.”

Kannanottoa riennettiinkin pikavauhtia paheksumaan sosiaalisessa mediassa. Etenkin Twitterissä kirjoitukseni otsikon tyyppiset kontekstista irrotetut ylilyönnit levisivät kuin kulovalkea.

Tosi asiassa Rinteen puheenvuoron voi tulkita kritiikkinä voittoa ja asiakaspalvelua kohtaan ainoastaan äärimmäisen kärkevällä yliluennalla. Twiittimyrsky osoittaakin lähinnä, miten nykyinen älykkyydenjälkeinen keskustelukulttuuri on tarttunut jopa erittäin fiksuihin ajattelijoihin.

Nähdäkseni Rinteellä on vieläpä kannanotossaan erinomainen pointti, jonka jokaisen yrittäjän luulisi tajuavan heti. Ei Rinne esitä, että yritysten pitäisi lakata tekemästä voittoa tai palvelemasta asiakkaita.

Sen sijaan Rinne esittää, että yritysten pitäisi priorisoida henkilöstön hyvinvointia. Työmarkkinapoliittisen keskustelun painopiste pitäisi siis siirtää leikkauksista ja voitontavoittelusta ihmisten uudistumiskykyyn sekä työelämän ja muun elämän välisen tasapainon korostamiseen. Tästä hyötyisivät ihan kaikki.

Ei liikevoitto tupsahda tilinpäätökseen taivaan lahjana. Se tulee tyytyväiseltä asiakkaalta. Asiakastyytyväisyys on puolestaan suora henkilöstötyytyväisyyden funktio. Jos väkeä ottaa kupoliin, ei synny sen enempää laatua kuin kohottavia asiakaskohtaamisiakaan. Ja jos asiakas äänestää lompakollaan, sukeltavat niin liikevaihto kuin voittokin. Ihmisten jaksamisen, oppimisen ja työhyvinvoinnin tulisikin siis olla niin yritysjohtajien kuin työvoimapolitiikankin ykkösprioriteetti.

Olen monesta asiasta Rinteen kanssa aika eri linjoilla. Siitä huolimatta hän ansaitsee fiksua ja suopeaa tulkintaa sanomisistaan, niin kuin joka ikinen ihminen. Tässä, niin kuin kaikessa nykykeskustelussa olisikin hyvä noudattaa ohjenuoraa ”tsekkaa, ennen kuin klikkaat”.

Lähdekritiikki on iloinen asia, myös silloin kun twiitin pihteihin tarttuu omaa maailmankuvaa haastava ihminen.

Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun!

Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.

Monenkirjavia kuvitelmia

Minulla oli joitakin vuosia sitten unelmana, että voisin joskus tehdä kirja + levy -kokonaisuuden. Eli kirjoittaa kirjan ja levyn niin, että ne käsittelisivät synkassa samaa aihepiiriä. Ihan niin pitkälle on ole ainakaan vielä päässyt.

Kun aloin 2015 kesällä työstää uutta suomenkielistä musiikkia, ei tämä ajatus ollut kauhean pinnalla. Levy jäi kesällä kesken ja jotenkin pääni toimii niin, että joku musapiiri menee pois päältä silloin kun työt alkava; seuraava biisi syntyi vasta talvilomalla 2016. Se oli myös levyn avainbiisi, joka loksautti kokonaisuuden kohdilleen.

Kirjoitin biisin tekstin valmiiksi vasta viime kesänä Kalajoen hiekkasärkillä. Samalla tajusin, että tämähän käsittelee tasan samaa aihepiiriä kuin viimeisin ja itselleni tärkein suomenkielinen kirjani Monenkirjavia kuvitelmia. Tulevaisuus on aina ensin tarina. Todellisuudeksi se muuttuu tekojen kautta.

Joskus levyä viimeistellessäni tajusin myös, mikä se ”kimaltava tie” oikein on, jota pitkin ajatukset lentoon lähetetään. Sehän on tietysti tämä.

Monenkirjavia kuvitelmia

Kultarantaa kauas jo kantaa
Mielikuvituksen avaruus
Liian monta kertaa olen unohtanut mennä vaan

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä ajatukset lentoon lähetetään
Unelmista tulevaisuuden kudelmat kirjotaan
Tarina teoilla todeksi kudotaan

Lupauksen mulle sä annoit
Yhdessä me mennään mihin vaan
Liian monta kertaa olen unohtanut kiittää sua

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä…

Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.