Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö – jos järkeä on käytössä

Yksi lempisanonnoistani on Mikael Jungnerin sutkaus: ”Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö.” Siinä kiteytyy näppärästi nykyisen liberaalin intelligentsian perusajatus: jos ihmiset saavat itse valita, he kykenevät tekemään parempia päätöksiä kuin jos vaikkapa poliitikot päättävät heidän puolestaan. Usein ihmiset ovat itse lähempänä päätöksentekoa koskevia tekijöitä ja ymmärtävät ne paremmin kuin kaukaa kabineteistaan lakeja säätävät poliitikot.

Nyt tästä sinänsä aika tärkeästä ajatuksesta saatiin väännettyä vaihteeksi ihan kohtalaisen kokoinen jupakka. Suurin piirtein puolet Sääntö-Suomesta riensi lynkkaamaan Jungnerin, koska hänen mielestään on ihan ookoo, jos kaveri tekee nuotion rankkasateessa vaikka alueelle olisikin annettu metsäpalovaroitus. Some-Suomi on eri mieltä. Sama se sataako kaatamalla vai ei. Sääntö on sama kaikille.

Sääntö-Suomi on kuitenkin sääntöineen yksi planeetan hyvinvoivimpia kolkkia. Tähän on simppeli syy: iso osa säännöistä toimii ainakin yleensä.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö silloin kun järkeä on käytössä. Toisin sanoen, voit rikkoa sääntöä hyvällä omallatunnolla, jos ymmärrät, miksi sääntö on olemassa, mitä se sääntelee ja mitä sen rikkomisesta seuraa. Tämä edellyttää siis sitä, että säännön rikkoja ymmärtää hyvin tilanteen, jossa sääntöä rikkoo – niin kuin voisi ajatella olevan asian laita, jos tekee nuotion rankkasateella. Tilanteen ymmärtävä ja säännön tunteva ihminen voi poiketa totutusta, koska hän ymmärtää, mitä hänen toiminnastaan seuraa. Sen sijaan jos joku asiaa täysin ymmärtämätön poikkeaa säännöstä, on kyseessä useimmiten puhdas idiootti.

Sääntöä voi rikkoa järkevästi vain, jos ymmärtää, miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta seuraa.

Säännöt ovat olemassa niitä varten, jotka eivät tiedä, miten jokin elämänala toimii. Säännöt toimivat juuri siksi, että on täysin epärealistinen ajatus, että kaikki viisi ja puoli miljoonaa suomalaista tietäisivät kaiken ihan joka asiasta nuotionteosta maahanmuuttopolitiikkaan tai maantieajosta sorsan suolestamiseen. Jokainen tietää jostain jotain ja muutamasta elämänalasta kenties paljonkin – mutta me kaikki olemme suurimmalla osalla aloista idiootteja. Tällöin hyvä nyrkkisääntö on seurata sääntöä. Sen on näet säätänyt joku sellainen, joka ainakin yleensä tietää, mitä tekee.

Nopeusrajoitukset on notskien tekemisen lisäksi hyvä esimerkki. Nopeusrajoitukset vähentävät ihan tutkitusti liikenneonnettomuuksia. Siitä huolimatta jossain Saksan autobaanoilla saa hanata Mersullaan ihan just niin lujaa kuin haluaa – jos haluaa.

Nopeusrajoitukset ovat olemassa minun kaltaisiani ihmisiä varten. Olen nimittäin aika lailla täysi katastrofi auton ratissa. En minä tajua, miksi Lahdentiellä saa ajaa sataakahtakymppiä mutta Kehä Kolmosella ei. Siksi luotan siihen, että joku minua fiksumpi on asiaa kelannut tovin tai kaksi ja ajan sen mukaan, mitä tien varteen ladatut lätkät sanovat – tai ainakin yritän kovasti.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta, etteikö joku valtateiden valtteribottas tajuaisi milloin voi nostaa kierroksia ja milloin ei. Jos tietää, miksi rajoitukset on säädetty niin kuin ne on, ja jos on hyvä syy niitä rikkoa, on kyse hyvästä järjen käytöstä. Mutta sääntöä voi rikkoa järkevästi vain jos oikeasti ymmärtää, miksi sääntö on olemassa. Meikäläisen kaltaisten maantietumpuloiden kannattaa vaan säätää navigaattori varoittamaan ylinopeudesta ja tehdä niin kuin robottitäti käskee.

Maailma ei muutu paremmaksi ilman näkemyksellistä kansalaistottelemattomuutta – siis fiksua sääntöjen rikkomista. Se ei muutu, elleivät Mikael Jungnerin tyyppiset ajattelijat uskalla keikuttaa venettä ja romuttaa totuttuja asenteita. Jos kaikki seuraisivat ihan jokaista sääntöä ihan koko ajan, voitaisiin ruveta jonottamaan lippuja fritzlangilaiseen liukuhihnatulevaisuuteen.

Samaan aikaan säännöt ovat olemassa, jotta kaikkien ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita.

Säännön rikkominen on järjen käyttöä vain jos säännön rikkoja tietää mitä tekee.

Helppo ratkaisu suurin piirtein kaikkiin maailman ongelmiin

Maailma kärsii monenlaisista akuuteista ongelmista. Kuormitamme ympäristöä ihan liikaa. Kehittyneiden maiden syömis- ja liikuntatottumukset synnyttävät ennennäkemättömiä terveysongelmia. Talouskin yskii tämän tästä, vaikka juuri nyt jonkinlaista nousukautta elämmekin.

Koulun tehtävä on sivistää ja kasvattaa tulevia sukupolvia. Karkeasti voisi sanoa, että sivistystehtävä on tiedollinen ja kasvatustehtävä eettinen, vaikka tällaiset rajanvedot ovatkin tietysti häilyviä.

Tänään kanasalaattia mutustaessani mietin, että suomalaisella koululaitoksella olisi oivallinen mahdollisuus sekä sivistää tulevia sukupolvia että kasvattaa heitä toimimaan eettisesti ja ekologisesti toteuttamalla yksinkertainen temppu.

Lihansyönti on merkittävä ympäristökuormittaja ja terveysongelmien aiheuttaja. Itse lihansyöjänä mietin aika usein, miten tämä tapa pysyisi edes jossakin määrin aisoissa. Helpointa olisi tietysti, jos ei alkujaankaan olisi oppinut pupeltamaan eläinprotskua.

Kukaan viherpiipertäjä ei voi mennä ihmisten koteihin sanomaan, mitä pötyä vanhemmat pöytään lataavat. Koulu on sen sijaan ainakin vuosikymmenen pätkä jokaisen elämäntaivalta, jossa voimme vaikuttaa yhteisillä päätöksillä paljonkin tulevien sukupolvien tapoihin, tottumuksiin ja asenteisiin.

Mitäpä jos jo nyt edistyksellinen suomalainen koulu toimisi todellisena eettisenä ja ekologisena suunnannäyttäjänä siirtymällä 100% kasvisruokavalioon?

Näin tulevat sukupolvet oppivat tajuamaan, että myös rehuilla pysyy vatsa täynnä. Monet tottuvat käyttämään lihaa ainakin nykyistä vähemmän. Ruokabudjetista säästyneet rahat voidaan käyttää vaikka luokkakokojen pienentämiseen. Kun kyseessä on ekologisesti, taloudellisesti ja terveden kannalta kestävin vaihtoehto, ei paljon parempaa lahjaa tuleville sukupolville tule äkkiseltään mieleen.

Täyskasviskouluruoka toimii muuten myös mitä oivallisimpana ilmiöoppimisen alustana. Ruokkimalla ymmärrystä, että sillä, mitä suuhun laittaa on kestäviä seurauksia sekä planeetan että oman kropan hyvinvoinnille voi koulu sivistää ja kasvattaa mitä oivallisimmin ymmärtämään mutkikkaita ekologisia ja eettisiä kysymyksiä.

Kasviskouluruoalla on aika varmasti merkittäviä ekologisia, eettisiä, terveydellisiä ja taloudellisia positiivisia vaikutuksia. Sinänsä siis aika simppeli tapa ratkaista monta visaista ongelmaa yhdellä kertaa.

Mistä Twitter-myrskyt johtuvat?

Joko maailma on tullut hulluksi, tai sitten minä olen.

Ainakin siltä tuntuu, kun seuraa näitä nykyajan Twitter-myrskyjä. Ihan käsittämättömistä asioista saadaan mobilisoitua virtuaalisia lynkkauskampanjoita. Pahimmillaan särjetään kokonaisia ihmiselämiä.

Yksi osasyy on nähdäkseni maailman syvenevä poteroituminen. Vahvat äärioikeistolaiset ja liberaalipuritanistiset näkökulmat synnyttävät aaltoja ”ainoasta oikeasta ajattelutavasta”. Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.

Kun rintamalinjat syvenevät skandaali skandaalilta, epätoivo tuntuu kasvavan etenkin liberaalileirissä. Äärioikeistoon ei tunnu tarttuvan oikein mikään. Jos Donald Trumpia ei kaada edes #metoo, kai jotain pitää tehdä jollekin? On surullista, että liberaalit tuntuvatkin alkaneen jahdata ensi sijassa toisiaan närkästyskampanjoillaan, vaikka nyt viimeksi pahastumalla tästä Herra Heinämäen intiaanihatusta.

Vaikka poliittiset rintamalinjat ja maailman jonkinlainen kollektiivinen ahdistus selittävätkin osan ilmiöstä, todellinen syy on kuitenkin muualla: sosiaalisen median perusluonteessa ja sen synnyttämässä radikaalissa viestintävinoumassa.

Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että painettu sana on totta.

Vielä minun lapsuudessani 1980-luvulla painettu teksti oli lähes aina käynyt läpi pitkällisen laadunvarmistusketjun. Painokoneet eivät jauhaneet tekstiä ulos kuin vasta siinä vaiheessa, kun se oli arvioitu moneen kertaan. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista, että joku tuottaisi painettua tekstiä umpikännissä niin, että se päätyisi lukijan käsiin käymättä lukuisten kustannustoimittajien arvioitavana.

Samaten kirjallinen viestintä oli harkittua. Kirjeen tuottaminen käsin tai kirjoituskoneella vaati vaivannäköä ja ajatustyötä. Sitä ei voinut vaan töötätä kolmisormimenetelmällä sähköpostiruudulle ja painaa ”lähetä” ennen kuin ehdit edes lukea kirjoittamaasi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallinen viestintä on muuttunut täysin. Ensisijaisesti muutos johtuu sosiaalisesta mediasta, mutta sen juuret ovat jo 1990-luvulla sähköpostissa ja muissa sähköisissä viestimissä. Nyt kuka tahansa voi tuottaa julkista tekstiä toimimalla itse kirjoittajana, päätoimittajana, kustannuspäällikkönä, painokoneen käyttäjänä ja tekstin jakelijana.

Silti me suhtaudumme tekstiin yhä niin kuin olemme oppineet suhtautumaan vuosikymmenten aikana. Käsitys tekstin luotettavuudesta ja virallisuudesta istuu syvällä selkärangassamme.

Vain murto-osa nykyaikana lukemastamme tekstistä on tuotettu harkiten.

Päin vastoin, twiittejä lauotaan umpitunnelissa niin, ettei kirjoittaja edes muista aamulla kirjoittaneensa someen. Twiittien, statuspäivitysten, Instagram-kommenttien ja joskus jopa blogipostausten tuottaminen muistuttaa enemmän tapaa, jolla ilmaisemme itseämme suullisesti. Väitteet ovat spontaaneja, hiomattomia ja joskus ajattelemattomia.

Perinteisesti jos joku päästi aivopierun kaljatuopin äärellä, riitti sanoa perään ”anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin”. Keskustelukumppani tönötti nokan edessä. Pöyristynyt ilme riitti kommunikoimaan, että viesti ei mennyt perille niin kuin piti.

Jos töksäytys sen sijaan lipsahtaa Twitteriin ja kirjoittaja ehtii nukkumaan ennen ensimmäisiä kommentteja, ei anteeksipyyntö enää auta. Yön aikana twiittimyrsky on mobilisoinut lynkkausjoukot. Sosiaalisen median kaikukammio on nostattanut lipsahduksesta skandaalin.

Oma roolinsa on myös medialla. Ennen vanhaan virallisia poliittisia kannanottoja ja niiden sanamuotoja työstettiin viikkokaupalla. Nyt poliitikon aamutunneilla lähettämä tunteenpurkaus saatetaan tulkita lehtikirjoitelussa puolueen virallisena kantana. Kun media vielä korostaa ilmiötä siteeraamalla yksittäisiä twiittejä ikään kuin virallisina lausuntoina, ei ole ihme, että saamme lillukanvarsista aikaan mittavia paheksuntavyyhtejä.

Nähdäkseni suurin haaste nykyisessä viestintäkulttuurissa ei liity niinkään poliittisiin tai aatteellisiin rajanvetoihin, vaika ne toki kärjistävät ja ruokkivat myrskyjä.

Twitter-myrskyt syntyvät siitä, että me tuotamme sosiaalista mediaa kuin puhuisimme asioista – ja tulkitsemme sitä kuin lukisimme harkittua, painettua sanaa.

Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.

Kohti pyyhekumiloikkaa?

Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.

Masennus tulee iPhonesta

Facebookissa oli aamulla meemi:

Aikuiset: Ennätysmäärä teinejä on masentunut. Mistähän tämä johtuu?
Teinit: Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, vanhempamme tuhosivat maailmantalouden, maailma on matkalla kohti totaalista ympäristötuhoa ja nyt pitää vielä sietää jotain hemmetin natsejakin.
Aikuiset: Se johtuu varmaan iPhonesta.

Jaoin meemin salamana, se oli minusta hauska. Viitisen minuuttia myöhemmin tajusin, että ehkäpä meemin aikuiset olivat sittenkin oikeassa.

Ehkä se johtuu sittenkin iPhonesta.

Tai no, ei niinkään iPhonesta vaan sen mahdollistamasta vinksahtaneesta tietotulvasta.

Faktat nimittäin osoittavat, että maailma on paremmalla tolalla kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiskunta voi keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin, ainakin materiaalisilla mittareilla. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu. Länsimainen matalapalkkainenkin elää monessa mielessä kuin entisajan kuninkaat. Lämmintä pakkasella, viileää helteellä. Lihaa pöydässä vaikka joka päivä. Pakastin joka pitää jätskin kylmänä vaikka ensi kesään asti. Taulutelkkari, pleikkari, ehkä oma autokin – ylellisyyksiä, joista kunkut eivät osanneet edes unelmoida. Väkivaltaa on vähemmän kuin koskaan aiemmin, samaten sotia. Ja natsitkin ovat pikkiriikkinen vähemmistö, vaikka äänekkäitä ovatkin. Mikä siis mättää?

Satakunta vuotta sitten jos naapuripitäjässä heilui puukkohullu, olisit saanut ehkä tietää siitä parin viikon päästä, jos silloinkaan. Mitä tapahtui sadan kilsan päässä ei olisi kuulunut maailmaasi ollenkaan. Väkivaltaa ja riehumista oli paljon nykyistä enemmän, mutta et olisi koskaan saanut tietää valtaosasta siitä. Nykyään on taas toisin päin. Joku riehuu puukon kanssa vaikkapa Alabamassa, ja seuraavana päivänä lööpit huutavat hyökkäyksen joka ikisen iikan tietoisuuteen. Sitten ajattelet, että on tämä kamala maailma.

Maailmantalous on aina toiminut sykleissä, mutta paremmat lööpit saadaan romahduksista kuin nousukausista. On niitä haasteitakin, niin kuin vaikka ilmastonmuutos. Mutta suurin osa niistä asioista, joista huolehdit tapahtuu tosiasiassa kertaluokkaa pienemmässä mittakaavassa kuin luulet.

Mistä tämä käsitys sitten tulee?

No ensinnäkin joka ikisellä meistä on biologinen perustaipumus korostaa negatiivista. Se on ollut evolutiivisesti näppärää, mutta ei oikein skulaa nykymaailmassa.

Toiseksi, Hesarissa oli hiljan kiinnostava juttu ilmiöstä nimeltä ”nocebo”. Jos ihmiset alkavat huolehtia, sanotaan vaikka kännykkäsäteilystä, se aiheuttaa ihan todellisia fyysisiä oireita. Siis ei se kännykkä. Vaan se huoli.

Kolmanneksi, samaisessa jutussa esiin nostettiin loistokäsite ”huolipuhe”. Kun joka paikassa toitotetaan että kaikki on päin prinkkalaa, ja joka ikisestä väsymysoireesta tulee ekana mieleen, että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, ei ole mikään ihme, että meidän yltäkylläisyydessä ja ennennäkemättömien mahdollisuuksien kanssa elävä yhteiskuntamme oireilee.

Pelkkä huolehtiminen riittää aiheuttamaan pahoinvointia, vaikka masu olisi kuinka täynnä, katto pään päällä ja puhelinsoiton päässä kokonainen armada bestiksiä. Ja kun media tööttää silmät ja korvat täyteen huolenaiheita, ei ole mikään ihme että päässä alkaa viiraamaan.

Ja mistä se huolipuhe meidän päähämme nykyään hyppää?

No siitä iPhonesta tietty.

Että ehkä se sitten kuitenkin oli se.

Tai ehkä ei pidä ampua lähettilästä. Asiaan kun on olemassa helppo lääke.

Puhelinta kun voi käyttää muuhunkin kuin somesta ja lööpeistä stressaamiseen.

Fidget Spinner ja Generation Å

Osallistuin tänään innostavaan Parenting Happiness -seminaariin, jossa pohdimme yhdessä Maaret Kallion, Ilona Rauhalan, Tara Langen, Tiina Hutun ja Makke Leppäsen kanssa vanhemmuuden haasteita. Omassa puheenvuorossani aloitin jo pitkään tutuiksi tulleilla teemoilla flow’sta ja sisäisestä motivaatiosta. Lapsen olisi hyvä kasvaa löytämään omat vahvuutensa sekä oppimisen riemu. Se ei kuitenkaan riitä.

Toukokuussa Salt Lake Cityssä järjestettiin ASU-GSV Summit, jossa USA:n merkittävimmät opetus- ja teknologia-alan vaikuttajat toimitusjohtajista ministereihin kokoontuivat päivittämään kuulumisia. Osallistuin tilaisuudessa paneeliin, jossa pohdittiin suomalaisen ja aasialaisen koulun eroja.

Kiinalainen panelisti sanoi olevansa kuin susi. Ilman rajatonta kunnianhimoa hän olisi tuskin noussut oman koulunsa huippuoppilaaksi ja päässyt sitä kautta Harvardiin opiskelemaan. Totesin, että jos kiinalainen koulu tuottaa susia, on suomalaisen koulun tuote pikkupossu. Meillä ei päntätä hiki hatussa kaksitoista tuntia päivässä. Meillä on pitkät välitunnit ja kevyet kotiläksyt. Yksittäisten huippuosaajien sijaan koulumme antaa kaikille tasa-arvoisen ja korkealuokkaisen koulutuksen. Silti suomalainen koulu on yhä maailman paras.

Pari viikkoa sitten amerikkalainen tuttavani vieraili Suomessa. Hän ihmetteli sitä, miten vähän Suomessa tehdään töitä. Hän sanoi useammin kuin kerran, että hän on viimeksi pitänyt lomaa seitsemän vuotta sitten. Ihan hyvin hän näytti silti voivan. Olen aiemminkin pohtinut sitä, ettei työmäärä ole niinkään isoin työstressin aiheuttaja, vaan ennemmin se, miten työ on järjestetty. Päin vastoin, liian vähäinen stressi voi johtaa huonovointisuuteen.

Tietokirjailija Nassim Talebin mukaan jokainen elävä olio tarvitsee stressiä ja vastoinkäymisiä voidakseen hyvin. Vastoinkäymiset vahvistavat organismia ja tekevät siitä ”antifragiilin”: kyvykkään toimimaan yllättävissä tilanteissa.

Me olemme kuitenkin rakentamassa täyttä häkää yhteiskuntaa, jossa vastoinkäymisiä ja haasteita on yhä harvemmin. Sen sijaan arkemme täyttävät yhä paremmin yksilöidyt ja räätälöidyt nautinnot Netflixeineen, mobiilipeleineen ja fidget spinnereineen. Orwell oli sittenkin väärässä – uusi uljas maailma kuuluu Aldous Huxleylle.

Olen aina luullut olevani hyvin perillä uusista trendeistä. Silti minun on tunnustettava, että oma kalkkis-viivani kulkee fidget spinnerin kohdalla. Kuulun itse x-sukupolveen, joka on kasvanut maanis-depressiivisten 1980-luvun nousukauden ja 1990-laman läpi. Y-sukupolvi, nuo ihanat pullamössöt, puolestaan vaativat, että kaikki tulee mulle nyt heti. Z-sukupolvikin ehti vilahtaa  tubettajineen ja Snapchateineen. Nyt taitaa olla sitten menossa Å-sukupolvi. Ja fidget spinner.

Siis häh?

Mitä taitavammin silottelemme yhteiskunnasta töyssyt, haasteet ja negatiiviset kokemukset, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Haasteeton elämä vetää solmuun niin kropan kuin päänkin. Nyt kun meillä on vihdoinkin mahdollisuus elää turvallista ja innostavaa elämää, olisi entistä tärkeämpää kasvaa kohti uskaltamista ja haasteisiin tarttumista. Myös elämän varjopuolta: negatiivisia tunteita, pelottavia kysymyksiä ja epävarmuutta. Sillä jos aitaus on täynnä pikkupossuja, mitä tapahtuu kun paikalle pamahtaa susi?

Taleb kirjoitti koko inhimillisen kokemuskirjon tärkeydestä. Voidaksemme hyvin meidän pitää pystyä elämään täysillä niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Hieman ilkikurisesti hän totesi, että jos mielialalääke Prozac olisi keksitty 1800-luvulla, ei meillä olisi ollut Charles Baudelairen, Sylvia Plathin tai Edgar Allan Poen tapaisia inhimillistä ajattelua muuttaneita neroja.

Å-sukupolvella on ennennäkemätön mahdollisuus rakentaa maailmaa, jossa jokaisella ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa itseään. Meidän aikaisempien aakkosten tehtävänä on pitää huoli siitä, että he uskaltautuvat myös tarttumaan haasteisiin ja kokemaan elämän koko kirjon hyvine ja huonoine puolineen.

Ei työ tapa – vai tappaako?

Hesarissa oli tänään tunteita herättänyt juttu amerikkalaisesta ja suomalaisesta suhtautumisesta työuupumukseen. Täällä Suomessa joka ikinen tuutti tööttää juttuja siitä, kuinka iso haaste työuupumus on. Samaan aikaan meikäläinen 37,5 tunnin työviikko viiden viikon vuosilomineen tuntuu tuplasti pidempää päivää parin viikon lomilla vääntävälle jenkille lähinnä vitsiltä.

Isoin ongelma työuupumuskeskustelussa on, että perimmältään psykologista ilmiötä arvioidaan mustavalkoisin mekanistisin käsittein. Leikataan työpäivää niin työntekijä piristyy. Tämä vaan ei näytä pitävän paikkaansa. Alle neljänkymmenen viikkotunnin puurtavia työntekijöitä kun tuntuu uupumus vaivaavaan siinä, missä kahdeksankymmenen viikkotunnin pankkiireitakin. Puhumattakaan umpistressaantuneista osa-aikaisista. Ja sitten vielä paradoksaalisesti tuhannet yrittäjät vääntävät duunia kellon ympäri ihan hyvällä fiiliksellä.

Ongelmana suomalaisessa työkeskustelukulttuurissa on se, että työuupumus ja muut työn haasteet ovat koko ajan tapetilla. Jos joka toinen jamppa funtsailee juniorin huudettua yön yli naama punaisena uusia hampaitaan että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, niin ei ole mikään ihme että alkaa ohimoita pakottamaan. Jos sen sijaan huomio on kiinnostavissa asioissa ja fiilis sellainen, että homma rullaa, ei ajatus työuupumuksesta ehdi edes juolahtaa mieleen, vaikka illalla olisikin kiva rojahtaa hyvin vedetyn päivän jälkeen sohvalle lataamaan. Ongelma ei ole työssä tai työmäärässä, vaan siinä, miten teemme ja ajattelemme työtä.

Vyyhti tarvitsee nähdäkseni ratkaisukseen työajan lisäksi sen psykologisen akselin. Miten hyvin työ on organisoitu? Miten paljon sillä on tekijälleen väliä? Mitä tapahtuu korvien välissä kun maanantaiaamu koittaa?

Jenkkilän työmyyräkulttuuri selittyy helposti muun muassa sillä, että sikäläinen sosiaaliturva on aika irvokas himmeli. Jos oma henkiinjäänti on työssäkäynnistä kiinni, niin ei kukaan täysjärkinen ota vuoden sapattia vaikka kuinka päätä pakottaisi. Duunia painetaan kuumeessa ja vatsataudissa, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Kumma kyllä, oman ja jälkikasvun henkiinjäänti on ihmeen hyvä tapa tehdä paskaduunistakin merkityksellistä. (Järjestelmän ongelmakohtia ei tosin tarvitse hakea amerikkalaisten suurkaupunkien katuja kauempaa.)

Toinen juttu liittyy johtajuuteen. Kun puhutaan näistä uuden ajan litteistä organisaatioista, vaativat ne joko hemmetin toimivan rekrytointiprosessin, joka päästää seulasta läpi vain ne yrittäjähenkisimmät – tai sitten todella kirkasta johtajuutta. Sellaista, joka asettaa etätyölle ja liukuville työajoille kaveriksi selkeät tavoitteet sekä tavat päästä niihin.

Sellainen johtajuus on sitä kaikkein vaativinta johtajuutta, johon luullakseni kasvaa vain vuosien kokemuksen kautta. Siinä kun pitäisi pystyä olemaan samaan aikaan posketon bisnesohjus ja kirkasotsainen humanisti – yhdistelmä joka harvoin viihtyy samojen korvien välissä. Aika moni bisneskoulunsa käynyt tyytyy tänäkin päivänä vaan kellottamaan sen, että sorvin ääressä ollaan työsoppariin kirjattu aika. Se on meinaan aika paljon helpompaa kuin raapia päätä siitä, mitä kunkin Panu-Petterin pitäisi duunissa tarkkaan ottaen saada aikaiseksi.

Mutta jos työ on hyvin organisoitua ja se tuntuu tekijälleen merkitykselliseltä, ei ole iso ongelma ottaa illalla kymmenen minuutin puhelua tai vetää iltoja silloin tällöin pitkiksi. Sitten palataankin tähän kysymykseen: pitäisikö meidän siis tulevaisuuden työssä kasvattaa vain yrittäjähenkisiä itseohjautuvia uraohjuksia jotka tekevät kellon ympäri töitä naama hymyssä, sekä superpomoja, jotka johtavat edestä käsin liput liehuen omat joukot ennennäkemättömään sisäismotivoituun kasvuun?

No ei.

Ihminen kun ei ole olemassa työtä varten, vaan työ (ja kaikenlainen muukin puuhastelu) on yksi luonnollinen osa ihmiselämää. Mutta vain osa. Jos työ haukkaa koko elämän, ei yhtälö ole sen terveempi kuin että paukuttaisi aamupuurosta iltapalaan World of Warcraftia. Oman pään kestämisen kannalta prioriteetit kannattaa pitää järjestyksessä.

Perhe, ihmissuhteet ja oma arvomaailma ovat aina arvokkaampi juttu kuin työ. Myös hyvin järjestettyä merkityksellistä työtä kannattaa jaksottaa niin että muille tärkeille jutuille jää tilaa. (Paitsi entäs jos sinkun arvomaailma on, että ura tulee ensin, eivätkä kaverit kiinnosta? No en minä tiedä. Mutta veikkaan, että 99,9% tämän jutun lukijoista ei tunnista itseään tästä kuvaukseta.)

On parempi tehdä seitsemän tuntia duunia hyvällä sykkeellä ja peuhata ilta muksujen kanssa tai vaikka hakata sitten sitä WoW:ia, kuin tehdä viisitoista tuntia otsa kurtussa oli duuni kuinka nastaa tahansa. Samaten stressiputki kannattaa katkaista syksyin keväin lyhyillä breikeillä ihan jotta aivot saavat tilaa toipua jatkuvasta suorittamisesta. Itse olen aina ollut tosi huono lomailemaan, mutta kokemuksesta uskon lomien voimaan. Vaikka työ olisi kuinka nastaa tahansa, pitää siitä saada ajoittain breikkejä, jotta kuuppa jaksaa sitten taas keskittyä. Hyvin jaksotettua työtä jaksaa tehdä pitkääkin päivää silloin kun siihen on tarvis.

Työssä keskeisin juttu on viime kädessä se, miten paljon hyvää jälkeä siinä saa aikaan. Mittareina ovat määrä ja laatu. Jos työpäivä menee kivien potkimisessa ja kello neljää odotellessa niin jotain on pielessä. Samaten jos joku tööttää viisitoista tuntia päivässä sutta ja sekundaa – mikä on aika todennäköinen yhtälö jos ihmiset ajetaan piippuun – on sekin yhden tyyppinen idiotian muoto.

Silja Paavola totesi kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Kun nuppi ja kroppa ovat levänneet, työllä on selkeä suunta, ja sillä tuntuu olevan jotain väliä tekijälleen, aika harva jaksaa laskea tunteja tai mussuttaa väsymyksestä.

Työelämän perimmäinen ongelma ei ole työn määrä vaan työn epämäärä.

Tsekkaa ennen kuin linkkaat

Törmäsin taannoin vaihteeksi erittäin fiksuna pitämäni some-tuttavan linkkaamaan Trump-uutiseen, joka oli vähän liian hurja ollakseen totta. Juttu löytyi Occupy Democrats -verkkosivulta.

Occupy Democrats on demokraattimyönteisen porukan jonkinlainen vastaisku republikaanien valeuutisointiin. Pulitzer-palkitun Politifact-sivuston mukaan saitilta ei nimittäin löydy ainoatakaan paikkansa pitäävää juttua. Silti yleensä tarkkaälyiset ihmiset levittivät Trump-juttua innoissaan. (Sivusto on sittemmin poistanut jutun.)

Netti on täynnä tuubaa, ja sitä levitetään ihan kaikissa kuplissa – vihervasemmistolaisessa älymystökuplassa ihan samalla tavoin kuin ruostevyöhykkeen hillbillyjenkin keskuudessa. Löydät veretseisauttavan ikkunan sosiaalisen median kupliin Wall Street Journalin loistavalla Blue Feed Red Feed -palvelulla. Se näyttää kirkkaasti, miten valtavan yksisilmäisesti netissä asioita tarkastellaan – olit sitten liberaali tai konservatiivi, maailmanparantaja tai natsi.

On meidän kaikkien edun mukaista pysäyttää nettituuban leviäminen yhtään pidemmälle. Näin se onnistuu:

Jos luet uutisen, joka on
a) liian hyvä/kiinnostava/raflaava ollakseen totta, tai
b) asettaa jonkun valokeilassa olevan ihmisen erikoiseen valoon,

tsekkaa Snopes.com ja Politifact.com -palveluista, pitääkö juttu paikkansa. Jos näet vihreää, linkkaa menemään. Muussa tapauksessa jaa valeuutisen paljastava artikkeli, jotta uutisen leviäminen tyrehtyisi edes hieman.

Ennen kuin Mark Zuckerberg ja kumppanit keksivät tavan automatisoida tämä faktatsekki, kannattaisi meidän kaikkien noudattaakin internetin käytössä ohjenuoraa ”tsekkaa ennen kuin linkkaat – tai lynkkaat!”