Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.