Fidget Spinner ja Generation Å

Osallistuin tänään innostavaan Parenting Happiness -seminaariin, jossa pohdimme yhdessä Maaret Kallion, Ilona Rauhalan, Tara Langen, Tiina Hutun ja Makke Leppäsen kanssa vanhemmuuden haasteita. Omassa puheenvuorossani aloitin jo pitkään tutuiksi tulleilla teemoilla flow’sta ja sisäisestä motivaatiosta. Lapsen olisi hyvä kasvaa löytämään omat vahvuutensa sekä oppimisen riemu. Se ei kuitenkaan riitä.

Toukokuussa Salt Lake Cityssä järjestettiin ASU-GSV Summit, jossa USA:n merkittävimmät opetus- ja teknologia-alan vaikuttajat toimitusjohtajista ministereihin kokoontuivat päivittämään kuulumisia. Osallistuin tilaisuudessa paneeliin, jossa pohdittiin suomalaisen ja aasialaisen koulun eroja.

Kiinalainen panelisti sanoi olevansa kuin susi. Ilman rajatonta kunnianhimoa hän olisi tuskin noussut oman koulunsa huippuoppilaaksi ja päässyt sitä kautta Harvardiin opiskelemaan. Totesin, että jos kiinalainen koulu tuottaa susia, on suomalaisen koulun tuote pikkupossu. Meillä ei päntätä hiki hatussa kaksitoista tuntia päivässä. Meillä on pitkät välitunnit ja kevyet kotiläksyt. Yksittäisten huippuosaajien sijaan koulumme antaa kaikille tasa-arvoisen ja korkealuokkaisen koulutuksen. Silti suomalainen koulu on yhä maailman paras.

Pari viikkoa sitten amerikkalainen tuttavani vieraili Suomessa. Hän ihmetteli sitä, miten vähän Suomessa tehdään töitä. Hän sanoi useammin kuin kerran, että hän on viimeksi pitänyt lomaa seitsemän vuotta sitten. Ihan hyvin hän näytti silti voivan. Olen aiemminkin pohtinut sitä, ettei työmäärä ole niinkään isoin työstressin aiheuttaja, vaan ennemmin se, miten työ on järjestetty. Päin vastoin, liian vähäinen stressi voi johtaa huonovointisuuteen.

Tietokirjailija Nassim Talebin mukaan jokainen elävä olio tarvitsee stressiä ja vastoinkäymisiä voidakseen hyvin. Vastoinkäymiset vahvistavat organismia ja tekevät siitä ”antifragiilin”: kyvykkään toimimaan yllättävissä tilanteissa.

Me olemme kuitenkin rakentamassa täyttä häkää yhteiskuntaa, jossa vastoinkäymisiä ja haasteita on yhä harvemmin. Sen sijaan arkemme täyttävät yhä paremmin yksilöidyt ja räätälöidyt nautinnot Netflixeineen, mobiilipeleineen ja fidget spinnereineen. Orwell oli sittenkin väärässä – uusi uljas maailma kuuluu Aldous Huxleylle.

Olen aina luullut olevani hyvin perillä uusista trendeistä. Silti minun on tunnustettava, että oma kalkkis-viivani kulkee fidget spinnerin kohdalla. Kuulun itse x-sukupolveen, joka on kasvanut maanis-depressiivisten 1980-luvun nousukauden ja 1990-laman läpi. Y-sukupolvi, nuo ihanat pullamössöt, puolestaan vaativat, että kaikki tulee mulle nyt heti. Z-sukupolvikin ehti vilahtaa  tubettajineen ja Snapchateineen. Nyt taitaa olla sitten menossa Å-sukupolvi. Ja fidget spinner.

Siis häh?

Mitä taitavammin silottelemme yhteiskunnasta töyssyt, haasteet ja negatiiviset kokemukset, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Haasteeton elämä vetää solmuun niin kropan kuin päänkin. Nyt kun meillä on vihdoinkin mahdollisuus elää turvallista ja innostavaa elämää, olisi entistä tärkeämpää kasvaa kohti uskaltamista ja haasteisiin tarttumista. Myös elämän varjopuolta: negatiivisia tunteita, pelottavia kysymyksiä ja epävarmuutta. Sillä jos aitaus on täynnä pikkupossuja, mitä tapahtuu kun paikalle pamahtaa susi?

Taleb kirjoitti koko inhimillisen kokemuskirjon tärkeydestä. Voidaksemme hyvin meidän pitää pystyä elämään täysillä niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Hieman ilkikurisesti hän totesi, että jos mielialalääke Prozac olisi keksitty 1800-luvulla, ei meillä olisi ollut Charles Baudelairen, Sylvia Plathin tai Edgar Allan Poen tapaisia inhimillistä ajattelua muuttaneita neroja.

Å-sukupolvella on ennennäkemätön mahdollisuus rakentaa maailmaa, jossa jokaisella ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa itseään. Meidän aikaisempien aakkosten tehtävänä on pitää huoli siitä, että he uskaltautuvat myös tarttumaan haasteisiin ja kokemaan elämän koko kirjon hyvine ja huonoine puolineen.

Kehittyvissä maissa kytee uuden oppimisen uusi aalto

Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.

Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.

Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.

Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!

Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!

Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!

Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.

Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.

On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.

Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.

Tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista

Elämme haastavia aikoja.

Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon lamasta tai taantumasta, ei tämä kuvaa nykytilaa oikein. Nyt ei ole kyse siitä, että talous olisi jämähtänyt paikalleen jonkin yksittäisen makrotason tekijän, kuten energiakriisin, valuuttakriisin tai finanssikriisin, takia.

Talous ei kasva, koska kokonaiset toimialat sukeltavat alati kiivaammin muuttuvassa globaalissa markkinassa. CD-levyt ja VHS-nauhat ovat jo historiaa. Pian sitä ovat myös paperiteollisuus ja taksitolpat. Vähän myöhemmin muutoksen jalkoihin jäävät älykännykät ja taulutelevisiot, vähittäistavarakauppa ja pienesineteollisuus. Ne korvataan virtuaalilaitteilla, robottilennokeilla ja 3D-printtereillä.

Moni ennen paikallinen ilmiö on nyt globaali, puhutaan sitten kilpailusta, työelämästä, tiedon saatavuudesta tai vaikkapa tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta. Työelämä on murroksessa: keskiluokkainen työ vähenee, ja paine itsensä työllistämisen lisääntyy.

Teknologinen kehitys ja digitalisaatio muuttavat ja haastavat kiihtyvässä tahdissa sekä työtä että koulutusta – ajatellaanpa nyt sitten robotisaatiota, oppimateriaalien muotoja, tiedon jakamisen mahdollisuuksia ja oppimispaikkoja. Maailma monimutkaistuu ja moniarvoistuu. Mutkistunut maailma tekee päätöksenteosta vaikeampaa. Systeeminen ajattelu nostaa päätään.

Nämä muutokset tapahtuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Ne ovat kaikki kivuliaita murroksia yhteiskunnallemme. Niiden seurauksena on täysin mahdollista, että suurin osa nykyaikana keskeisestä ammattitaidosta muuttuu täysin hyödyttömäksi. Ainoa tapa selviytyä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa on oppia oppimaan.

Uuden koulutuksen yhteinen visio

Kun maailma ja yhteiskunta muuttuvat, on koulutuksenkin muututtava. Jotta koulutuksen muutos ei ole vain sopeutumista ympäristön muutokseen, on muutoksella oltava suunta ja tahtotila. Koulutus tarvitsee vision.

Uusi koulutus -foorumi muotoili suomalaisen koulutuksen vision näin: tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Visiomme taustalla on ajatus koulutuksesta, joka auttaa ja tukee jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä. Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, jokainen oppii ja kehittyy läpi elämän. Rakkaus oppimiseen on halua kehittyä. Se on sisäistä yrittäjyyttä ja kykyä valjastaa oma osaaminen myös työelämän käyttöön. Ilman oppimishalua ei voi syntyä uutta, ja yhteiskunnallisella tasolla rakkaus oppimiseen tuokin hyvinvointia ja kilpailukykyä.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, opettajat ovat valmentajia ja ohjaajia. Opettajia ja mentoreita löytyy myös opettajakunnan ulkopuolelta. Oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen osallistuvat kaikki – puhutaan sitten yksilöistä tai instituutiosta.

Oppiminen nousee opettamisen ohi keskiöön. Oppimisympäristö laajenee koulun ja oppilaitosten seinien ulkopuolelle. Oppiminen tapahtuu entistä enemmän ilmiöpohjaisesti todellisissa ympäristöissä. Paikallisella tasolla tämä voi näkyä vaikkapa oppimiskylinä ja tiivistyneenä yhteistyönä, jossa yrittäjät, erilaiset kuntapalvelut, järjestöt, taitelijat ja oppilaitokset kohtaavat. Oppimisesta tulee kokeilevaa. Oppiminen on yhteisöllistä ja avointa.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, koulutus ei tapahdu putkessa. Nykyisen kaltaiset raja-aidat oppiaineiden, ikäluokkien, koulutusasteiden, oppimisen tapojen ja ammattien välillä eivät raamita oppimispolkua.

Koulutus hengittää monimutkaista maailmaa. Se on osa suurempaa systeemiä. Koulutuksen tulee paitsi sopeutua, myös ottaa koppia muuttuneista osaamistarpeista. Se hyödyntää uusia ratkaisuja, muuttaa muotoaan joustavasti ja osallistuttaa uuden rakentamiseen. Uusi koulutus rakentaa tulevaisuuden tekijöitä.

Matka alkaa nyt

Foorumilla kuulluissa asiantuntijapuheenvuoroissa on tullut esille, että koulutusjärjestelmä uudistuu hitaasti. Matkaa on taitettavana paljon.

Etenkin suomalainen hallinto rakentuu ajatukselle ennustettavasta maailmasta, jossa asiat ja olosuhteet ovat tiedossa, ja ratkaisumallit kehitettävissä tiedon pohjalta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa jo elämme, vanhat toimintamallit eivät enää riitä, eivätkä totutut ratkaisumallit toimi. Nyt pitää kokeilla – ja keskittyä siihen, mikä toimii! Aloitetaan nyt. Päämääränä maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Kuvittele, että luokkahuoneissa on normaalia kun kolmekymmenpäinen oppilasjoukko nojautuu eteenpäin silmät loistaen innostavan opettajan ohjauksessa. Keski-ikäinen insinööri opettelee uutta kieltä tai uutta oppialaa puistonpenkillä mobiilipelin avulla. Alakouluikäiset kokoontuvat työpajahalleihin rakentamaan pienryhmissä Lego-palikoista itseohjautuvia robotteja.

Kaikki tämä on jo nyt mahdollista. Kaikki tämä on jo nyt todellista: uutta oppimista tapahtuu jo nyt ympäri maailmaa pienissä keskittymissä. Nyt meidän pitää jakaa uusi oppiminen tasaisesti koko yhteiskuntaamme.

Eric Hoffer sanoi: ”Muutoksen maailmassa oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat olevansa täydellisesti valmistautuneet maailmaan, jota ei ole enää olemassa”.

Jos haluamme selvitä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa, meidän on opittava oppimaan. Ja koska oppiminen on kovaa työtä, meidän pitää päästä käsiksi aidosti innostavaan ja kannustavaan oppimiseen.

Meidän pitää tehdä Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista. Muuten meidän käy hullusti.

Uusi koulutus-foorumi loi kevään 2015 aikana vision suomalaiselle koulutukselle: ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Se jakautuu kolmeen teemaan: 1) Uusi koulutus tunnistaa jokaisen vahvuudet; 2) Uusi koulutus luo tulevaisuuden mahdollisuuksia; 3) Uusi koulutus uudistuu yhdessä rakentaen.

Foorumin lopputuotokset esitellään yleisölle Rakkaudesta oppimiseen -tapahtumassa Tiedekeskus Heurekassa 4.6.2015. Tilaisuuteen voi osallistua myös verkon välityksellä.

Kirjoitin tekstin Milma Arolan kanssa koko Uusi koulutus -foorumin puolesta. Teksti on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa.

Tänään tehdään sisutekoja

Tänään vietetään klo 15–16 maailmanhistorian ensimmäistä Sisun tuntia, Hour of Sisua. Siinä missä Earth Hour kutsuu sammuttamaan valot tunniksi tai Hour of Code koodaamaan saman aikaa, Hour of Sisu on tunti, jonka aikana voimme ylittää itsemme.

Miksi ihmeessä itsensä ylittäminen sitten on tärkeää? Yleensä tämä ajatus liitetään sankari- ja menestyjämyytteihin. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, eikö niin? Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta yleinen väärinkäsitys on, että jokaisen pitäisi ylittää itsensä ponnistelemalla vaikkapa maratonille tai väitöskirjan pariin. Tai sitten olympialaisiin tai Nobelin syrjään.

Itsensä ylittäminen ei ala sieltä, missä muut ovat – vaan sieltä, missä sinä olet juuri nyt. Se voi olla ihan pieni teko. Pääasia on, että teet jotain, mitä et yleensä tekisi – tai jotain, mitä olet aina miettinyt, että sinun pitäisi tehdä, mutta et ole vielä uskaltanut. Itsensä ylittäminen on tärkeää siksi, että ponnistelussa ja yrittämisessä asuu kehittyminen ja kasvu. Ihminen joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Me olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa meillä on materiaalisia resursseja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samalla yhteiskuntamme polkee paikoillaan. Me tarvitsemme suomalaista sisua nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös yhteiskunta joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Hour of Sisu on mahdollisuus meille jokaiselle ylittää itsemme juuri siinä kohdassa, missä olemme nyt. Osta kollegalle kukkia. Soita mummolle. Ota loparit. Soita ihastuksellesi. Hae uutta työtä tai perusta yritys. Pyydä anteeksi.

Tai sitten tähyä korkeuksiin ja aseta hullulta ja pelottavalta tuntuva tavoite, jonka viet sisulla maaliin. Sekin on ihan ok, jos se tuntuu sinusta oikealta.

Niin kuin Esa Saarinen usein teroittaa, meissä kaikissa on paljon enemmän voimaa kuin mitä päälle päin näkyy. Nyt on aika tuoda se voima esiin.

Tee tänään sisutekosi. Hour of Sisua vietetään klo 15–16 Suomen aikaa. Kannusta myös muita sisutekoihin jakamalla ponnistuksesi Twitterissä hashtagilla #hourofsisu.

Tämä vuosi on Sisun vuosi. Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Suomi pystyy mihin vain

Luin viikonloppuna Ruben Stillerin erinomaisen kolumin siitä, miten nykyaikaista ”esitystaloutta” tuntuu riivaavan läpitunkeva vaatimus positiivisuudesta. Valittajia nimitetään Harry Potterin hengessä ankeuttajiksi. Kaikki olisi hyvin ja hienosti kun vaan lakattaisiin valittamasta ja alettaisiin tekemään juttuja.

Samalla kun vaaditaan, että kaikkien pitäisi osata koodata ja varmaan kohta perustaa oma startup-yritys, jää unholaan esimerkiksi Tolstoin ja Tshehovin koko inhimillisen tunneskaalan sisälleen kätkevä ilmaisu. Elämä kun on kuitenkin paljon muutakin kuin läpimurto applikaatiokaupassa.

Ihmettelin sitä, miten painokkaasti olin Stillerin kanssa samaa mieltä. Itse kun olen juurikin alleviivannut positiivisuuden voimaa, pidän Koodi2016-pamflettia mestariteoksena ja Linda Liukasta suomalaisena johtotähtenä. Olen myös sitä mieltä, että jatkuvan kitinän sijaan meidän pitäisi tosiaankin sisuuntua, kääriä hihat ja laittaa tuulemaan.

Asia ei olekaan ihan yksinkertainen. Siitä, että tyhjänpäiväinen kitinä vie kansakuntaa eteenpäin käsijarru päällä ei suinkaan seuraa, että inhimillinen tunneskaala tulisi typistää vain Pepsodent-hymyyn. Päin vastoin, Tolstoi ja Tshehovkin ovat tehneet paljon muuta kuin valittaneet: he ovat teroittaneet kynän, istuneet alas ja alkaneet kirjoittaa.

Kritiikin ei pitäisikään kohdistua negatiivisiin tunteisiin. Niillä on ihan älyttömän tärkeä rooli ihmiselämässä. Jopa niin, että samalla kun luemme Tolstoita tai ihastelemme teatterissa Tshehovia, koemme Aristoteleen Runousopin mukaisia katharsiksen tuntemuksia. Elämä muuttuu jotenkin elävämmäksi kun käytössä on koko tunneskaala.

Elämänlaatua haittaa sen sijaan jatkuva kitinä, joka torppaa liikkeen. Siis tämä iänikuinen ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” -virsi. Tänäkin vuonna olen istunut kymmenissä palavereissa, joissa joku selittää ensin innostuneena visiotaan, kun toinen jo rientää torppaamaan: ”joo, mutta haasteena tässä on…” Kyllä, haasteita on vaikka missä. Entä sitten? Mitä jos haasteiden puhki pohtimisen sijaan tehtäisiin ja kokeiltaisiin? Kuka ties haasteet eivät tehdessä ehtisi edes realisoitua.

Kun itse kritisoin negatiivisuutta, en suinkaan kritisoi negatiivisia tunteita, vaan yksisilmäistä innostuksen torppaamista. Asennetta, jota ei paremmin voisi kuvata kuin Alivaltiosihteerin Muutosvastarinta-sketsissä. Muutosvastarinnan sijaan tarvitsemme ratkaisukeskeisyyttä: kykyä tarttua toimeen ja mennä kohti ratkaisua, haasteita pelkäämättä. Tarvitaan suomalaista sisua.

Ratkaisukeskeisyys ei ole pelkkää positiivista ajattelua. Siihen liittyy myös epäkohtien tunnistaminen ja haasteiden huomioiminen. Fokus on ratkaisussa, mutta kuvaan mahtuu muutakin.

Suomi ei ole suinkaan ankeuttajien valtaama. Päin vastoin, kuten Taneli Heikan loistokolumnista käy ilmi, Suomessa on potentiaalia vaikka mihin. Juuri sen tähden, että me emme ole amerikkalaisen mukapositiivisuuden läpitunkemia, vaan osaamme myös nostaa kissan pöydälle tarvittaessa.

Suomalainen asenneilmapiiri on maailmalla matkattuani jollakin tavalla lähes taianomainen. Tarkoitan sitä tarmokkuutta ja sisukkuutta, joka tulee vastaan Suomessa toimiessa joka ikinen arkipäivä. Täällä ei levitellä käsiä, vaan pannaan tuulemaan. Siksi ei oikeastaan ole edes ihme, että Suomi on kärjessä kymmenillä ihmisarvoa, onnellisuutta ja onnistumista mittaavilla maailmanlistoilla.

Elämä ei ole projekti, joka pitää saada suu hymyssä maaliin, vaan tarina, johon mahtuu koko inhimillinen tunnekirjo. Mutta tarina pitää lähteä kertomaan. Sitä varten pitää nousta sohvalta, ottaa kuokka tai kynä käteen ja laittaa tuulemaan. Ja vaikka täällä joskus kitistäänkin, todellisessa suomalaisessa arjessa asialliset hommat hoidetaan. Jokainen tyylillään.

Hyvää joulua & loistavaa ja sisukasta uutta vuotta 2015!

Mikä on valtion tehtävä?

Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.

Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.

Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.

Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.

Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?

Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.

Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.

Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.

Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.

Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.

Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.

Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.

Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.

Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.

Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?

Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.

Kutsu yhteiskehittelyyn: Rakennetaan yhdessä joukkokukoistava Suomi

Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä vaan intohimoaan vastaavaa työtä.

Toukokuun 22. päivä 2014 taloustieteen nobelisti, professori Edmund Phelps vieraili Suomessa kertomassa suomalaisille yritysjohtajille, poliittisille johtajille ja startup-kentän vaikuttajille joukkokukoistuksesta.

Joukkokukoistus (eng. mass flourishing) tarkoittaa materiaalista hyvinvointia, jonka keskiössä ovat itsensä toteuttaminen, henkilökohtainen kehittyminen ja merkityksellisyyden tunne.

On aika siirtyä kohti ihmiskeskeistä talouskasvua. Tämä vaatii kuitenkin käsitteiden ja käsien heiluttelun lisäksi toimintaa.

Siis konkreettisia askeleita.

Tällaisten toimenpiteiden kehittäminen on kuitenkin yllättävän haastavaa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Olemme työryhmämme kanssa hahmotelleet suunnitelmaa konkreettisista toimenpiteistä seminaarin ja sen yhteydessä suomalaisten huippujohtajien ja professori Phelpsin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Toimenpiteitä on luonnosteltu yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnalle.

Suomen tulevaisuutta linjaavien toimenpiteiden ei pitäisi kuitenkaan syntyä vain filosofinplanttujen tai huippujohtajien toimesta.

Tästä syystä tarvitsemme nyt Sinun apuasi joukkokukoistavan, innostavan ja innostuneen Suomen rakentamisessa.

Löydät työryhmämme luonnostelemat ehdotukset osoitteesta www.joukkokukoistus.fi. Voit kommentoida ehdotuksia verkkosivuilla tai lähettää sähköpostia osoitteeseen joukkokukoistus@filosofianakatemia.fi. Kommentointiaikaa on 10.8.2014 asti.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen globaali majakkamaa!

Ihmiset ovat ihmisiä

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Cheekiä pelottaa

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Tuottavuuden syöksykierteestä uuteen nousuun

Viime aikoina on puhuttu paljon työaikojen ja työurien pidentämisestä. Erityisesti kovilla oleva raskas teollisuus kärsii siitä, ettei työntekijöiden tuottavuus vastaa haastavaa markkinatilannetta. Tulos syöksyy ja tulevaisuus näyttää synkältä. Ratkaisuksi ehdotettu työajan pidentäminen tuskin kuitenkaan helpottaa ongelmaa. Se voi jopa synnyttää entistä suurempia taloushaasteita.

Taloustieteen nobelisti Edmund Phelps totesi taannoin London School of Economicsilla pitämällään luennolla, että tuottavuuden voi laskea tällä kaavalla:

tuottavuus = pääoma x aika x inhimillinen pääoma

Työaikaa ja eläkeikää ylös hilaavat ovat ilmeisesti ajatelleet ykskantaan, että jos aikakerrointa hilataan ylös, tuottavuus kasvaa.

Puhtaan matemaattisessa maailmassa näin olisikin asian laita. Mutta kun emme elä matemaattisessa maailmassa, vaan ihmisten maailmassa. Ja ihmisten maailmassa lisääntynyt työkuorma lisää myös stressin ja ahdistuksen määrää.

Työajan lisääminen korreloi itse asiassa käänteisesti inhimillisen pääoman kanssa. Toisin sanoen, jos työaikoja nostetaan, yksilöllinen työteho laskee. Erityisen keskeistä tämä on tietointensiivisillä ja palveluun keskittyvillä aloilla, joissa viretila korreloi suoraan suorituksen laadun kanssa. Ongelmanratkaisukyky ja sosiaalinen kanssakäyminen kun sukeltavat kuin lehmän häntä kun väsymys lisääntyy.

Niin kuin Pekka Pohjakallio ja Saku Tuominen huomauttavat erinomaisessa Työkirjassaan, viimeisen sadan vuoden aikana merkittäviä tuottavuusnousuja on saatu nimenomaan työaikaa lyhentämällä. Syy on juuri tämä käänteiskorrelaatio inhimillisen pääoman kanssa.

Työajan nostaminen johtaa siis erittäin todennäköisesti kokonaistuottavuuden laskuun. Sitten vasta pulassa olemmekin.

Mikä siis avuksi?

Phelps totesi luennollaan, että olennaisin parametri yhtälössä on inhimillinen pääoma. Jos satsaamme ihmisten innostukseen, hyvinvointiin, toimiviin työolosuhteisiin ja järkevään ja reiluun johtajuuteen, nousee ihmisen suorituskyky raketin lailla. Tästä on viime aikoina tullut tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Innostuneet ihmiset tuottavat fiksusti johdetuissa yhteisöissä käsittämättömiä onnistumisia. Samalla kun naapuritalossa kehnosti johdetut työnarkkarit raatavat kellon ympäri saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi.

Kaikkein surullisin esimerkki tuottavuuden täysin päättömästä johtamisesta on nykyaikainen yliopistojärjestelmä. Käytännössä hyödyttömään mittaamiseen ja byrokratiaan johdetut yliopistot kuluttavat tuntikaupalla huippukoulutettujen tutkijanerojen aikaa lomakkeiden täyttämiseen, tuntien mittaamiseen ja alaisten älyvapaaseen arviointiin. Niin kuin Panu Raatikainen kirjoituksessaan osuvasti luonnehti, yliopistoista on tullut byrokraattisessa kafkamaisuudessaan pienoiskoon Neuvostoliitto.

Samalla yritykset ovat kuitenkin jo ilahduttavasti heränneet siihen, ettei ihmisiä voida johtaa puhtaan matemaattisesti, vaan tarvitaan jotakin muuta. Alati nopeammin muuttuvassa markkinataloudessa yksilöiden innostuneisuus ja järkevä johtamiskulttuuri eivät enää ole kiva pikku rekrytointibonus. Ne ovat pian elinehto tulokselliselle yritykselle.

Jos haluamme veivata kansantalouden uuteen nousuun, kannattaisi meidän nähdäkseni seurata Phelpsin kehotusta ja satsata inhimilliseen pääomaan. Siis innostukseen, reiluun johtajuuteen, fiksusti suunniteltuun koulutukseen ja perusturvaan. Ulos joutavat tuntimittarit, lomakeviidakot, luottamuksen ja arvostuksen puute sekä ihmisten kohteleminen objekteina.

Siinä vaiheessa kun saamme ihmiset ihan aidosti innostumaan omasta työstään meillä onkin sitten käsissämme ihan vastakkainen ongelma. Aidosti työstään ja työyhteisöstään innostunutta kun voi olla koko lailla hankalaa saada lomailemaan riittävästi.