Category Archives: Hyvinvointi

5 tapaa pysyä täysjärkisenä koronakriisissä – nyt ei ole aika käpertyä siiliksi, eikä tsempata

30/03/2020

3 kommenttia

Tuskin kukaan osasi kuukausi sitten odottaa, että Suomi vetää rajat kiinni ja kansalaiset kotiarestiin. Muutamassa viikossa olemme siirtyneet kokonaan uuteen aikakauteen, jossa tulevaisuutta ei tunne kukaan.

Kriisireaktiot vaihtelevat siilipuolustukseen käpertymisestä hyperaktiiviseen tsempparikulttuuriin, jossa mistä vain selvitään. Nähdäkseni kumpikaan näistä strategioista ei toimi nykyisen tapaisessa tilanteessa. Siiliksi käpertymällä saatamme kyllä selviytyä kriisistä, mutta ulos tullaan niin mykkyrässä, että koronanjälkeiseen maailmaan voi olla vaikeaa päästä kiinni. 

Vielä vaarallisempaa on sisulla läpi puskeminen ja omista tavoitteista tinkimättömästi kiinni pitäminen. Sisu ja tsemppi ovat voimavaroja, jotka ovat rajallisia. Tässä tilanteessa saatetaan olla kuukausia, ellei pidempäänkin. Kuukausien poikkeustilasta ei selvitä sisulla ja hammasta purren, vaan toimimalla fiksusti.

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten tästä oikeasti selvitään. En oikeastaan usko, että kenelläkään on. On kuitenkin jotain strategioita, joiden uskon olevan hyödyllisiä, jotta selviäisimme tästä kriisistä enemmän tai vähemmän täysjärkisinä. Tässä joitain ajatuksia.

1. Ole armollinen itsellesi ja lähimmäisillesi

Nyt ei ole aika tsempata ja pyrkiä kohti omaa ihanne-itseä. Nyt on keskeistä tunnustaa, että olemme todennäköisesti sukupolvemme suurimmassa kriisissä. Siksi ihan ensinnä sinun täytyy pitää huolta omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista. Ja ennen kaikkea olla armollinen itsellesi.

Et tule saamaan aikaan kaikkea, mitä olit suunnitellut tälle keväälle. Se on ihan ok. Samaten, jos sinulla on lapsia, he eivät tule opiskelemaan samalla tahdilla kuin vuosi sitten. Sekin on ihan ok. Pääasia on nyt pitää huolta toisistamme ja pyrkiä välttämään kriisin synnyttämät turhat loppuun palamiset. Ehkä lapset voivat katsoa vähän useammin Netflixiä ja voit kirjoittaa vähän vähemmän sähköpostia. Nyt pääasia on, että pääsemme päivä kerrallaan eteenpäin.

2. Riittävän hyvä on riittävän hyvä

Psykologi ja käyttäytymistaloustieteen pioneeri Herbert Simon esitteli maailmalle erottelun tarpeeksi hyvän (satificing) ja maksimoidun (maximizing) päätöksenteon välillä. Perinteisesti meidät on opetettu tekemään oikeita päätöksiä harkiten. Tämä toimii, jos maailma on ennustettava. Nyt ei ole. Siksi meidän pitäisikin nyt omaksua ennemminkin startup-maailmasta tuttu tekemisen, tutkimisen ja oppimisen kehä, jota esimerkiksi startup-guru Eric Ries on esitellyt.

Tällaisen nopean päätöksenteon haasteena on, että sen nojalla tulee usein tehtyä vääriä päätöksiä. Startup-maailma on jo vuosia juhlinut erehdyksiä. Nyt tämä koskettaa meitä kaikkia. Myös erehdyksistä voi saada uutta oppia ja ymmärrystä oikeaa päätöstä kohti. Tee asioita, katso mitä tapahtuu. Jos homma menee hyvin, hieno juttu! Jos taas menee mönkään, kirjoita vaikka pari-kolme kappaletta analyysiä siitä, mikä ei toiminut ja tee uudestaan. Tekemällä, tutkimalla tuloksia ja oppimalla niistä pystyt pysymään toimintakykyisenä myös nykyisenkaltaisessa ennakoimattomassa ympäristössä.

3. Priorisoi 

Oman tehtäväkentän priorisointi on yleisestikin järkevää. Nyt se on nähdäkseni välttämätöntä. Itse kirjoitan yleensä prioriteetit kerran puolessa vuodessa ja kuukausittain. Aikanaan startup-yrittänä kirjoitin prioriteetit viikoittain. Nykytilanteessa voi yleisestikin olla järkevää tarkastella omia prioriteetteja viikkotasolla.

Helppo priorisointiharjoitus auttaa tekemään selkoa asioiden tärkeysjärjestyksestä. Kirjoita ylös kaikki, mitä sinun pitäisi tehdä. Kuvaile jokaista tavoitetta noin kappaleella tekstiä. Järjestä sitten tekemiset numeroiduksi listaksi. Erota lopuksi kolme ensimmäistä. Jim Collinsin sanoin, jos sinulla on enemmän kuin kolme prioriteettia, sinulla ei ole prioriteetteja.

Listasi hännillä olevat asiat jäävät todennäköisesti tekemättä, mutta se on ihan ok. Pääasia on, että edistyt edes hieman viikkotasolla niissä asioissa, joilla on oikeasti väliä. Muu voi odottaa.

4. Tutki sisäistä motivaatiotasi

Sisäisestä motivaatiosta ja itseohjautuvuudesta on puhuttu Suomessa jo vuosia. Itseohjatuvuus muuttui lähes kaikkien suomalaisten arkipäiväksi käytännössä yhdessä yössä. Nyt meidän täytyy itse pitää itsemme liikkeessä, tehdä asioita oma-aloitteisesti ja muodostaa omaa ymmärrystä tavoitteistamme. 

Omia motivaattoreita voit tutkia vaikkapa kutsumuskartan avulla. Kirjoita paperille kaikki sellaiset aktiviteetit, joista aidosti nautit. Esimerkiksi lukeminen, kirjoittaminen, ulkoilu ja niin edelleen. Voit katsoa tarkemmat ohjeet täältä.

Pyri sitten muodostamaan päivärutiinistasi sellainen, että mahdollisimman moni kohta listallasi saisi aikaa. Käytä myös aikaa viikkotasolla suunnitteluun. Istu esimerkiksi puoleksi tunniksi alas joka sunnuntai-ilta hahmottelemaan, miten käytät seuraavan viikon aikasi ja varmista vaikka kalenteroimalla, että myös kivoille jutuille jää edes jonkin verran aikaa.

5. Ruoki luovaa ajattelua

Lähikuukausina kyky luovaan ajatteluun tulee ratkaisemaan sen, minkälaista maailmaa alamme rakentamaan seuraavaksi. Se tarkoittaa, että vanhat ajatusrakenteet täytyy pöllyttää auki ja puskea ajattelua uusille raiteille. Star Trek -TV-sarjaa mukaillen, nyt on rohkeasti mentävä sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Tietysti sillä twistillä, että sinne pitää mennä lähtemättä kotoa.

Helpoin tapa lisätä luovaa ajattelua on lukea, matkustaa ja kerätä uusia virikkeitä. Nyt matkustaminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta voit katsoa Areenasta tai Netflixistä hyviä dokumentteja tai matkustaa vaikkapa lähimetsään. Tai vaikka keittiöön. Kuka tietää mitä sieltä löytyy?

Luovuus kukoistaa myös, kun keräät ideat ylös heti kun ne yllättävät. Kaiva kaapista muistivihko, pidä se käsilläsi pitkin päivää ja kirjoita oivallukset ylös saman tien kun ne päähän pälkähtävät.

Me olemme menossa myrskystä läpi. On täysin mahdollista, että tästä tullaan ulos entistä ehompina. Kukaan ei tiedä miten, mutta mennään päivä kerrallaan, olennaiseen keskittyen, fyysisesti etäällä mutta henkisesti lähellä, kuten presidentti Sauli Niinistö opasti. Ja ennen kaikkea olemalla itsellemme armollisia.

Tämäkin loppuu ennen pitkää. Anonyymiä nokkelikkoa siteeraten, asiat ovat lopussa hyvin. Jos asiat eivät ole vielä hyvin, emme ole vielä lopussa.

Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

26/04/2018

1 kommentti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.

Kehittyvissä maissa kytee uuden oppimisen uusi aalto

25/10/2015

3 kommenttia

Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.

Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.

Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.

Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!

Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!

Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!

Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.

Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.

On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.

Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.

Tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista

03/06/2015

6 kommenttia

Elämme haastavia aikoja.

Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon lamasta tai taantumasta, ei tämä kuvaa nykytilaa oikein. Nyt ei ole kyse siitä, että talous olisi jämähtänyt paikalleen jonkin yksittäisen makrotason tekijän, kuten energiakriisin, valuuttakriisin tai finanssikriisin, takia.

Talous ei kasva, koska kokonaiset toimialat sukeltavat alati kiivaammin muuttuvassa globaalissa markkinassa. CD-levyt ja VHS-nauhat ovat jo historiaa. Pian sitä ovat myös paperiteollisuus ja taksitolpat. Vähän myöhemmin muutoksen jalkoihin jäävät älykännykät ja taulutelevisiot, vähittäistavarakauppa ja pienesineteollisuus. Ne korvataan virtuaalilaitteilla, robottilennokeilla ja 3D-printtereillä.

Moni ennen paikallinen ilmiö on nyt globaali, puhutaan sitten kilpailusta, työelämästä, tiedon saatavuudesta tai vaikkapa tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta. Työelämä on murroksessa: keskiluokkainen työ vähenee, ja paine itsensä työllistämisen lisääntyy.

Teknologinen kehitys ja digitalisaatio muuttavat ja haastavat kiihtyvässä tahdissa sekä työtä että koulutusta – ajatellaanpa nyt sitten robotisaatiota, oppimateriaalien muotoja, tiedon jakamisen mahdollisuuksia ja oppimispaikkoja. Maailma monimutkaistuu ja moniarvoistuu. Mutkistunut maailma tekee päätöksenteosta vaikeampaa. Systeeminen ajattelu nostaa päätään.

Nämä muutokset tapahtuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Ne ovat kaikki kivuliaita murroksia yhteiskunnallemme. Niiden seurauksena on täysin mahdollista, että suurin osa nykyaikana keskeisestä ammattitaidosta muuttuu täysin hyödyttömäksi. Ainoa tapa selviytyä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa on oppia oppimaan.

Uuden koulutuksen yhteinen visio

Kun maailma ja yhteiskunta muuttuvat, on koulutuksenkin muututtava. Jotta koulutuksen muutos ei ole vain sopeutumista ympäristön muutokseen, on muutoksella oltava suunta ja tahtotila. Koulutus tarvitsee vision.

Uusi koulutus -foorumi muotoili suomalaisen koulutuksen vision näin: tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Visiomme taustalla on ajatus koulutuksesta, joka auttaa ja tukee jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä. Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, jokainen oppii ja kehittyy läpi elämän. Rakkaus oppimiseen on halua kehittyä. Se on sisäistä yrittäjyyttä ja kykyä valjastaa oma osaaminen myös työelämän käyttöön. Ilman oppimishalua ei voi syntyä uutta, ja yhteiskunnallisella tasolla rakkaus oppimiseen tuokin hyvinvointia ja kilpailukykyä.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, opettajat ovat valmentajia ja ohjaajia. Opettajia ja mentoreita löytyy myös opettajakunnan ulkopuolelta. Oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen osallistuvat kaikki – puhutaan sitten yksilöistä tai instituutiosta.

Oppiminen nousee opettamisen ohi keskiöön. Oppimisympäristö laajenee koulun ja oppilaitosten seinien ulkopuolelle. Oppiminen tapahtuu entistä enemmän ilmiöpohjaisesti todellisissa ympäristöissä. Paikallisella tasolla tämä voi näkyä vaikkapa oppimiskylinä ja tiivistyneenä yhteistyönä, jossa yrittäjät, erilaiset kuntapalvelut, järjestöt, taitelijat ja oppilaitokset kohtaavat. Oppimisesta tulee kokeilevaa. Oppiminen on yhteisöllistä ja avointa.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, koulutus ei tapahdu putkessa. Nykyisen kaltaiset raja-aidat oppiaineiden, ikäluokkien, koulutusasteiden, oppimisen tapojen ja ammattien välillä eivät raamita oppimispolkua.

Koulutus hengittää monimutkaista maailmaa. Se on osa suurempaa systeemiä. Koulutuksen tulee paitsi sopeutua, myös ottaa koppia muuttuneista osaamistarpeista. Se hyödyntää uusia ratkaisuja, muuttaa muotoaan joustavasti ja osallistuttaa uuden rakentamiseen. Uusi koulutus rakentaa tulevaisuuden tekijöitä.

Matka alkaa nyt

Foorumilla kuulluissa asiantuntijapuheenvuoroissa on tullut esille, että koulutusjärjestelmä uudistuu hitaasti. Matkaa on taitettavana paljon.

Etenkin suomalainen hallinto rakentuu ajatukselle ennustettavasta maailmasta, jossa asiat ja olosuhteet ovat tiedossa, ja ratkaisumallit kehitettävissä tiedon pohjalta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa jo elämme, vanhat toimintamallit eivät enää riitä, eivätkä totutut ratkaisumallit toimi. Nyt pitää kokeilla – ja keskittyä siihen, mikä toimii! Aloitetaan nyt. Päämääränä maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Kuvittele, että luokkahuoneissa on normaalia kun kolmekymmenpäinen oppilasjoukko nojautuu eteenpäin silmät loistaen innostavan opettajan ohjauksessa. Keski-ikäinen insinööri opettelee uutta kieltä tai uutta oppialaa puistonpenkillä mobiilipelin avulla. Alakouluikäiset kokoontuvat työpajahalleihin rakentamaan pienryhmissä Lego-palikoista itseohjautuvia robotteja.

Kaikki tämä on jo nyt mahdollista. Kaikki tämä on jo nyt todellista: uutta oppimista tapahtuu jo nyt ympäri maailmaa pienissä keskittymissä. Nyt meidän pitää jakaa uusi oppiminen tasaisesti koko yhteiskuntaamme.

Eric Hoffer sanoi: ”Muutoksen maailmassa oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat olevansa täydellisesti valmistautuneet maailmaan, jota ei ole enää olemassa”.

Jos haluamme selvitä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa, meidän on opittava oppimaan. Ja koska oppiminen on kovaa työtä, meidän pitää päästä käsiksi aidosti innostavaan ja kannustavaan oppimiseen.

Meidän pitää tehdä Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista. Muuten meidän käy hullusti.

Uusi koulutus-foorumi loi kevään 2015 aikana vision suomalaiselle koulutukselle: ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Se jakautuu kolmeen teemaan: 1) Uusi koulutus tunnistaa jokaisen vahvuudet; 2) Uusi koulutus luo tulevaisuuden mahdollisuuksia; 3) Uusi koulutus uudistuu yhdessä rakentaen.

Foorumin lopputuotokset esitellään yleisölle Rakkaudesta oppimiseen -tapahtumassa Tiedekeskus Heurekassa 4.6.2015. Tilaisuuteen voi osallistua myös verkon välityksellä.

Kirjoitin tekstin Milma Arolan kanssa koko Uusi koulutus -foorumin puolesta. Teksti on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa.

Tänään tehdään sisutekoja

10/03/2015

3 kommenttia

Tänään vietetään klo 15–16 maailmanhistorian ensimmäistä Sisun tuntia, Hour of Sisua. Siinä missä Earth Hour kutsuu sammuttamaan valot tunniksi tai Hour of Code koodaamaan saman aikaa, Hour of Sisu on tunti, jonka aikana voimme ylittää itsemme.

Miksi ihmeessä itsensä ylittäminen sitten on tärkeää? Yleensä tämä ajatus liitetään sankari- ja menestyjämyytteihin. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, eikö niin? Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta yleinen väärinkäsitys on, että jokaisen pitäisi ylittää itsensä ponnistelemalla vaikkapa maratonille tai väitöskirjan pariin. Tai sitten olympialaisiin tai Nobelin syrjään.

Itsensä ylittäminen ei ala sieltä, missä muut ovat – vaan sieltä, missä sinä olet juuri nyt. Se voi olla ihan pieni teko. Pääasia on, että teet jotain, mitä et yleensä tekisi – tai jotain, mitä olet aina miettinyt, että sinun pitäisi tehdä, mutta et ole vielä uskaltanut. Itsensä ylittäminen on tärkeää siksi, että ponnistelussa ja yrittämisessä asuu kehittyminen ja kasvu. Ihminen joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Me olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa meillä on materiaalisia resursseja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samalla yhteiskuntamme polkee paikoillaan. Me tarvitsemme suomalaista sisua nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös yhteiskunta joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Hour of Sisu on mahdollisuus meille jokaiselle ylittää itsemme juuri siinä kohdassa, missä olemme nyt. Osta kollegalle kukkia. Soita mummolle. Ota loparit. Soita ihastuksellesi. Hae uutta työtä tai perusta yritys. Pyydä anteeksi.

Tai sitten tähyä korkeuksiin ja aseta hullulta ja pelottavalta tuntuva tavoite, jonka viet sisulla maaliin. Sekin on ihan ok, jos se tuntuu sinusta oikealta.

Niin kuin Esa Saarinen usein teroittaa, meissä kaikissa on paljon enemmän voimaa kuin mitä päälle päin näkyy. Nyt on aika tuoda se voima esiin.

Tee tänään sisutekosi. Hour of Sisua vietetään klo 15–16 Suomen aikaa. Kannusta myös muita sisutekoihin jakamalla ponnistuksesi Twitterissä hashtagilla #hourofsisu.

Tämä vuosi on Sisun vuosi. Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Suomi pystyy mihin vain

22/12/2014

3 kommenttia

Luin viikonloppuna Ruben Stillerin erinomaisen kolumin siitä, miten nykyaikaista ”esitystaloutta” tuntuu riivaavan läpitunkeva vaatimus positiivisuudesta. Valittajia nimitetään Harry Potterin hengessä ankeuttajiksi. Kaikki olisi hyvin ja hienosti kun vaan lakattaisiin valittamasta ja alettaisiin tekemään juttuja.

Samalla kun vaaditaan, että kaikkien pitäisi osata koodata ja varmaan kohta perustaa oma startup-yritys, jää unholaan esimerkiksi Tolstoin ja Tshehovin koko inhimillisen tunneskaalan sisälleen kätkevä ilmaisu. Elämä kun on kuitenkin paljon muutakin kuin läpimurto applikaatiokaupassa.

Ihmettelin sitä, miten painokkaasti olin Stillerin kanssa samaa mieltä. Itse kun olen juurikin alleviivannut positiivisuuden voimaa, pidän Koodi2016-pamflettia mestariteoksena ja Linda Liukasta suomalaisena johtotähtenä. Olen myös sitä mieltä, että jatkuvan kitinän sijaan meidän pitäisi tosiaankin sisuuntua, kääriä hihat ja laittaa tuulemaan.

Asia ei olekaan ihan yksinkertainen. Siitä, että tyhjänpäiväinen kitinä vie kansakuntaa eteenpäin käsijarru päällä ei suinkaan seuraa, että inhimillinen tunneskaala tulisi typistää vain Pepsodent-hymyyn. Päin vastoin, Tolstoi ja Tshehovkin ovat tehneet paljon muuta kuin valittaneet: he ovat teroittaneet kynän, istuneet alas ja alkaneet kirjoittaa.

Kritiikin ei pitäisikään kohdistua negatiivisiin tunteisiin. Niillä on ihan älyttömän tärkeä rooli ihmiselämässä. Jopa niin, että samalla kun luemme Tolstoita tai ihastelemme teatterissa Tshehovia, koemme Aristoteleen Runousopin mukaisia katharsiksen tuntemuksia. Elämä muuttuu jotenkin elävämmäksi kun käytössä on koko tunneskaala.

Elämänlaatua haittaa sen sijaan jatkuva kitinä, joka torppaa liikkeen. Siis tämä iänikuinen ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” -virsi. Tänäkin vuonna olen istunut kymmenissä palavereissa, joissa joku selittää ensin innostuneena visiotaan, kun toinen jo rientää torppaamaan: ”joo, mutta haasteena tässä on…” Kyllä, haasteita on vaikka missä. Entä sitten? Mitä jos haasteiden puhki pohtimisen sijaan tehtäisiin ja kokeiltaisiin? Kuka ties haasteet eivät tehdessä ehtisi edes realisoitua.

Kun itse kritisoin negatiivisuutta, en suinkaan kritisoi negatiivisia tunteita, vaan yksisilmäistä innostuksen torppaamista. Asennetta, jota ei paremmin voisi kuvata kuin Alivaltiosihteerin Muutosvastarinta-sketsissä. Muutosvastarinnan sijaan tarvitsemme ratkaisukeskeisyyttä: kykyä tarttua toimeen ja mennä kohti ratkaisua, haasteita pelkäämättä. Tarvitaan suomalaista sisua.

Ratkaisukeskeisyys ei ole pelkkää positiivista ajattelua. Siihen liittyy myös epäkohtien tunnistaminen ja haasteiden huomioiminen. Fokus on ratkaisussa, mutta kuvaan mahtuu muutakin.

Suomi ei ole suinkaan ankeuttajien valtaama. Päin vastoin, kuten Taneli Heikan loistokolumnista käy ilmi, Suomessa on potentiaalia vaikka mihin. Juuri sen tähden, että me emme ole amerikkalaisen mukapositiivisuuden läpitunkemia, vaan osaamme myös nostaa kissan pöydälle tarvittaessa.

Suomalainen asenneilmapiiri on maailmalla matkattuani jollakin tavalla lähes taianomainen. Tarkoitan sitä tarmokkuutta ja sisukkuutta, joka tulee vastaan Suomessa toimiessa joka ikinen arkipäivä. Täällä ei levitellä käsiä, vaan pannaan tuulemaan. Siksi ei oikeastaan ole edes ihme, että Suomi on kärjessä kymmenillä ihmisarvoa, onnellisuutta ja onnistumista mittaavilla maailmanlistoilla.

Elämä ei ole projekti, joka pitää saada suu hymyssä maaliin, vaan tarina, johon mahtuu koko inhimillinen tunnekirjo. Mutta tarina pitää lähteä kertomaan. Sitä varten pitää nousta sohvalta, ottaa kuokka tai kynä käteen ja laittaa tuulemaan. Ja vaikka täällä joskus kitistäänkin, todellisessa suomalaisessa arjessa asialliset hommat hoidetaan. Jokainen tyylillään.

Hyvää joulua & loistavaa ja sisukasta uutta vuotta 2015!

Mikä on valtion tehtävä?

26/10/2014

24 kommenttia

Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.

Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.

Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.

Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.

Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?

Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.

Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.

Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.

Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.

Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.

Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.

Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.

Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.

Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.

Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?

Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.

Kutsu yhteiskehittelyyn: Rakennetaan yhdessä joukkokukoistava Suomi

18/06/2014

1 kommentti

Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä vaan intohimoaan vastaavaa työtä.

Toukokuun 22. päivä 2014 taloustieteen nobelisti, professori Edmund Phelps vieraili Suomessa kertomassa suomalaisille yritysjohtajille, poliittisille johtajille ja startup-kentän vaikuttajille joukkokukoistuksesta.

Joukkokukoistus (eng. mass flourishing) tarkoittaa materiaalista hyvinvointia, jonka keskiössä ovat itsensä toteuttaminen, henkilökohtainen kehittyminen ja merkityksellisyyden tunne.

On aika siirtyä kohti ihmiskeskeistä talouskasvua. Tämä vaatii kuitenkin käsitteiden ja käsien heiluttelun lisäksi toimintaa.

Siis konkreettisia askeleita.

Tällaisten toimenpiteiden kehittäminen on kuitenkin yllättävän haastavaa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Olemme työryhmämme kanssa hahmotelleet suunnitelmaa konkreettisista toimenpiteistä seminaarin ja sen yhteydessä suomalaisten huippujohtajien ja professori Phelpsin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Toimenpiteitä on luonnosteltu yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnalle.

Suomen tulevaisuutta linjaavien toimenpiteiden ei pitäisi kuitenkaan syntyä vain filosofinplanttujen tai huippujohtajien toimesta.

Tästä syystä tarvitsemme nyt Sinun apuasi joukkokukoistavan, innostavan ja innostuneen Suomen rakentamisessa.

Löydät työryhmämme luonnostelemat ehdotukset osoitteesta www.joukkokukoistus.fi. Voit kommentoida ehdotuksia verkkosivuilla tai lähettää sähköpostia osoitteeseen joukkokukoistus@filosofianakatemia.fi. Kommentointiaikaa on 10.8.2014 asti.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen globaali majakkamaa!

Ihmiset ovat ihmisiä

02/12/2013

9 kommenttia

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.