Nimby – Not In My Back Yard!

En yleensä käy mielenosoituksissa. Viime kesänä osallistuin kuitenkin monikulttuurisuutta kannattavaan huikeaan Meillä on unelma -tilaisuuteen, jossa toinen toistaan valovoimaisemmat artistit ilmaisivat kantansa maahanmuuton puolesta. Tilaisuutta hämmensi järjestäjien päätös kutsua paikalle myös aiemmin vahvasti rasistisista mielipiteistään tunnettu Matias Turkkila.

Minusta oli mielenkiintoista nähdä, miten samalla tavalla me ”suvaitsevaiset” voimme suhtautua meille outoon ja erilaiseen kuin ne, joita kritisoimme (aiheesta) erilaisuuden vastustamisesta. En tuntenut Turkkilaa entuudestaan, mutta tilaisuudessa minulle jäi käsitys ihmisestä, joka yritti päästä aitoon dialogiin – turhaan. Myöhemmin kun luin hänen tuoreempia tekstejään, käsitys vahvistui entisestään. Turkkila vaikutti nähdäkseni loiventaneen rajusti aiemmin aika pölhöjäkin näkökulmiaan erilaisuudesta.

Nimby eli Not In My Back Yard on lyhenne, joka kuvaa meidän yleistä vastustustamme uutta ja erilaista kohtaan. Kukaan ei halua takapihalleen vankilaa tai mielisairaalaa, huumeparantolasta puhumattakaan. Mutta samalla jos yrittäisimme ymmärtää erilaisuutta aktiivisemmin, voisimme kehittää myös rikkaampaa ja valovoimaisempaa yhteiskuntaa. Kuten Kanadan huikea pääministeri Justin Trudeau taannoin totesi, erilaisuus on ennenkaikkea vahvuuden perusta.

Mielenosoituksen jälkeen kirjoitin melkein yhdeltä istumalta biisin, joka on yhtäältä kriittinen ”maahanmuuttokriitiikkiä” – eli maahanmuuttonimbyismiä – kohtaan. Samalla sen voi yhtä lailla lukea myös kritiikiksi Turkkilan puheenvuoron dumanneita mielenosoittajia kohtaan. Kummassakin tapauksessa kyse on nähdäkseni siitä, että meillä on niin kiire olla oikeassa ettemme malta kuunnella, mitä toisella on asiaa – tai tutustua siihen, minkälainen toinen oikeasti on.

Toisen ja toiseuden ymmärtämisessä asuu kuitenkin ihmisyyden suuri rikkaus. Jos vain maltamme kuunnella ennen kuin tuomitsemme.

Nimby

Tori alkoi täyttyä ihmisistä
Kaikki tulivat paikalle
Ihmettelemään uutta asukasta

Se puhui kummalla tavalla
Ja näytti erilaiselta
Ei me tiedetty miten sen kanssa ollaan

Älä tuu mun takapihalle
Ei me sua tänne haluta
Älä puhu mulle mitään
Ei me sua kuitenkaan tajuta

Juhlahumu yltyi uusiin sfääreihin
Kun me juhlittiin
Omaa ensiluokkaisuuttamme

Meidän piirileikkiin ei oo vierailla mitään asiaa
Pysykööt he omissa koloissansa

Älä tuu mun takapihalle…

Monikulttuurisuudesta kulttuurievoluutioon

Tiistain #meilläonunelma-mielenosoitus monikulttuurisen Suomen puolesta oli huikea juttu. Hienossa tilaisuudessa oli nähdäkseni kylläkin yksi merkittävä särö: perussuomalaisten Matias Turkkilan kaltoin kohtelu äänekkään mielenosoittajavähemmistön puolesta.

Jos 15 000 ihmistä kokoontuu osoittamaan mieltä monikulttuurisuuden puolesta, ja paikalle vaivautuu merkittävä vastakkaisen näkökulman edustaja, olisin toivonut porukalta sivistyneempää otetta dialogin rakentamiseen. Itse asian pihvi kun on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Turkkilan näkökulman kategorinen torppaaminen oli nähdäkseni lähinnä lapsellista kiukuttelua. Onneksi Ali Jahangirin mestarillinen pelisilmä pelasti sen, mitä pelastettavissa oli. Mutta miksi moniäänisyyden salliminen on ihan yhtä tärkeää kuin monikulttuurisuudenkin?

Palaan hetkeksi äskeiseen avauslauseeseen. Se, että tuhannet suomalaiset organisoivat spontaanisti mielenosoituksen rasisitiseksi koettua kannanottoa vastaan on huikea juttu. Avainasemassa on, että väite koettiin rasistiseksi. Siitä, että tällainen kokemus kirvoitti näin huikean vastaiskun näin lyhyessä ajassa voidaan nähdäkseni päätellä, että elämme aika upeassa ja edistyneessä maassa. Maassa, jossa valtava enemmistö haluaa kunnioittaa ja arvostaa erilaisuutta sen monissa eri muodoissa.

Monikulttuurisuuskeskustelussa tuntuvat kuitenkin menevän puurot ja vellit sekaisin. Luullakseni merkittävä enemmistö tiistain mielenosoittajista ei ole tutustunut laajalti monikulttuurisuuskirjallisuuteen. Itsekin tutustuin aihepiiriä käsitteleviin teksteihin, esimerkiksi tähän loistavaan Logos-ensyklopedian artikkeliin, tarkemmin vasta tänään. Samalla 15 000 ihmistä näyttävät olleen valtavan yksimielisiä siitä, että monikulttuurisuus on tosi jees ja tärkeä juttu, jota pitää puolustaa.

Tässä kohtaa dialogi vastaleirin kanssa voisi avartaa ajattelua. Monikulttuurisuus kun on jo määritelmällisesti valtavan haastava ilmiö. Luullakseni meille liberaaleille sana kääntyy jonkinlaiseksi yleiseksi erilaisuuden hyväksynnäksi. Mutta poliittisesti kyse on ennemminkin siitä, kuinka suuria myönnytyksiä erilaisten vähemmistöjen tarpeiden puolesta tehdään.

Pitäisikö uimahalleissa olla erilliset uimavuorot musliminaisille, jotka eivät kulttuurinsa puolesta voi näyttäytyä bikineissä? Pitäisikö joka ravintolassa tarjoillta halal-teurastettua lihaa niille, jotka eivät muuta syö? Millä kaikilla kielillä ihmisten pitäisi saada palvelua valtion virastoissa?

Minä en tiedä vastausta näihin kysymyksiin. Tiedän vain sen, että kategoriset ”kyllä” ja ”ei” -vastaukset menevät rytisten metsään. Kaikkein aggressiivisinkin anarkisti lienee samaa mieltä siitä, ettei monikulttuurisuuden puitteissa voida sallia vaikkapa tyttöjen ympärileikkauksia tai kunniamurhia. Siitä huolimatta että nämä ovat osa joitakin maailmastamme – ja kaiketi myös maastamme – löytyviä kulttuureita.

Meidän pitäisi siis käydä keskustelua myös niiden kanssa, joiden lähtökohtia emme oikein tajua, ehkä edes halua tajuta. Kun kukaan meistä ei osaa vetää tarkkaa rajaa.

Kulttuurien kirjo on niin laaja, että kategorinen kaikkien kulttuuri-ilmiöiden salliminen on ihan yhtä tyhmää kuin mystisen yhtenäiskulttuurin vaaliminenkin. Ja rajojen tunnustelussa tarvitsemme monenlaisia ajattelijoita. Siis myös niitä, jotka ajattelevat eri tavoin.

Monikulttuurisuus on vaikea ja monisyinen ilmiö, jonka erilaisiin alatapauksiin ja ilmentymiin tarvitsemme monenlaisia näkökulmia ne ratkaistaksemme. Myös kansallismielisten vaalima ajatus suomalaisen kulttuurin arvokkuudesta on tärkeä: meidän kansallisperinnössämme on sisuineen ja Koskelan Jusseineen jotain ihan poskettoman arvokasta, josta kannattaakin pitää kiinni.

Demokratiassa on sellainen ihana puoli, että se antaa myös (meidän mielestämme) kyseenalaisille ilmaisuille elintilaa. Olli Immosen kannanotto onkin mielestäni demokratian ja erityisesti sananvapauden riemuvoitto. Sananvapaus sallii näin kärkevien kannanottojen esittämisen. Se sallii myös kaikki ne monenkirjavat reaktiot, joilla Suomen kanssa on kirkkaasti osoittanut, ettei se hyväksy rasismia tai siihen edes viitteellisesti kannustavaa argumentointia. Mutta jos me nyhtäisimme eri tavoin ajattelevat ihmiset kokonaan keskustelusta pois, ei jäljelle jäisi enää kuin selkään taputtelua. Siitä ei järin suurta kehitystä synny.

Todennäköisesti osa monikulttuurisuuden haasteiden ratkaisuista löytyy sulauttamalla, osa eriyttämällä ja osa kotouttamalla. Mutta sallimalla kulttuurimme kehittymisen ja käymällä siitä keskustelua synnytämme jotakin vielä monikulttuurisuuttakin arvokkaampaa.

Keskustelemalla avoimessa dialogissa synnytämme kulttuurin evoluutiota.