Itsessään ansiokkaaseen väitöstutkimukseen perustuva väärinkäsitys uusien oppimismenetelmien toimimattomuudesta on median synnyttämää huuhaata

PsT, FT Aino Saarinen väitteli tänään kolmatta kertaa tohtoriksi, tällä kertaa kasvatustieteestä. Aiemmat väitöskirjat käsittelivät lääketiedettä ja psykologiaa. Tämänpäiväinen koulujen oppimismenetelmien ja varhaiskasvatuksen vaikutusta PISA-tuloksiin käsittelevä väitöstilaisuus oli antoisaa kuunneltavaa. Lektio oli erinomainen ja itse väitöskin, vaikka paikoin polveileva, antoi paljon ajattelemisen aihetta. Onnea väittelijälle!

Helsingin Sanomat kysyi eilen, miksi yhdestä väitöskirjasta on noussut kohu. Syy tähän ei ole niinkään itse väitöksessä, vaan siinä, että siitä on jo kaksi vuotta nostettu väittämiä koulu-uudistuksesta, jotka eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Väitöskirja perustuu kolmeen Saarisen tutkimukseen, joista yksi käsittelee itseohjautuvaa oppimista, yksi digitaalisia oppimismenetelmiä ja yksi varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Saarisen tutkimusta on käsitelty mediassa jo kaksi vuotta ennen julkaisua ikään kuin tutkimuksen tulokset olisivat tosia. 

Median väitöskirjasta johtamat klikkiotsikot eivät kuitenkaan yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Syy siihen, miksi kirjoitin tämän analyysin ei ole itse Saarisen väitöskirjan sisällössä – joka on monelta osin varsin mainio opinnäytetyö – vaan tavassa, miten hänen tutkimuksensa ja väittämänsä on vääristetty mediassa luomaan ennen kaikkea epäluuloisuutta ja epäuskoa käynnissä olevaan koulu-uudistukseen.

Yleisiä huomioita

Saarisen väitöstyön pohjalla olevien tutkimusten ytimen muodostaa kaksi erilaista tutkimusaineistoa. Ensinnäkin, Saarinen on käynyt kunkin kolmen tutkimuskohteen osalta läpi laajasti kansainvälistä tutkimusta. Toiseksi, hän on tehnyt mittavia tilastollisia analyysejä vuosien 2012 ja 2015 PISA-aineistoista. Itseohjautuvuuden osalta käytössä ovat olleet molemmat aineistot; digioppimisen ja varhaiskasvatuksen osalta vain jälkimmäinen. Kummankaan aineistojoukon pohjalta ei voi kuitenkaan vetää sellaisia johtopäätöksiä, joita julkisuudessa on esitetty. 

Haluan tässä korostaa sitä, että itse väitöstyössä johtopäätökset esitetään maltillisemmin, joten en tiedä onko mediakohu syntynyt Saarisen omista haastattelulausunnoista vai median taipumuksesta kärjistää tulenarkoja aiheita. Itse väitöskirjan päätelmissä todetaan asianmukaisesti, että tutkittujen menetelmien ja oppimistulosten välillä on yhteys (s. 96) ja että tutkitut menetelmät saattavat heikentää oppimistuloksia (s. 111). Lisäksi Saarinen huomauttaa myös aivan oikein, ettei PISA-aineisto voi edes osoittaa opetusmenetelmien ja oppimistulosten välisiä syy-yhteyssuhteita (ss. 104–105). 

Väitöskirja ei kuitenkaan anna tukea mediassa esitetyille väitteille uusista oppimismenetelmistä, oli väitteiden alkuperä mikä tahansa. Tutkitut menetelmät eivät nimittäin koske uuden opetussuunnitelman myötä suomalaisissa kouluissa käyttöön otettuja menetelmiä käytännössä lainkaan. Toisin sanoen, kun Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 2018 aihetta käsitelleen kirjoituksen näin: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”, kyseessä on valhe. Kuten alla osoitan, kyse ei ole koulujen uusista menetelmistä, ja edes tutkittujen menetelmien kohdalla vaikutus on marginaalinen, ei merkittävä.

Koska en ole varhaiskasvatuksen asiantuntija, sivuutan tässä nyt sitä koskevat osiot työstä ja keskityn itseohjautuvuuteen ja digitaaliseen oppimiseen, joiden parissa olen työskennellyt erilaisissa rooleissa viimeisten kymmenen vuoden ajan.

Itseohjautuvuus

Itseohjautuvuuden osalta Saarinen on käyttänyt vuosien 2012 ja 2015 PISA-aineistoja, jotka kattavat yhteensä 5660 suomalaista vastaushetkellä 15-vuotiasta oppilasta. “Itseohjautuvuuden” ensimmäistä alaosiota, oppilaskeskeistä opetusta, kartoitettiin seuraavilla kysymyksillä (s. 64):

Kuinka usein opettaja:

    1. määrää projekteja, joiden valmiiksi saamiseen menee vähintään viikko;
    2. määrää oppilaat työskentelemään ryhmissä löytääkseen yhteisen ratkaisun ongelmaan tai tehtävään;
    3. antaa erilaisia tehtäviä luokkatovereille, joilla on vaikeuksia oppia ja/tai jotka kykenevät etenemään nopeammin; ja
    4. pyytää oppilaita suunnittelemaan luokkahuoneaktivieetteja tai -aiheita

Oppilaat vastasivat kysymyksiin asteikolla 1 (joka tunnilla) – 4 (ei juuri koskaan).

Lisäksi Saarinen niputtaa jostain syystä itseohjautuvuutta mittaavaan aineistoon myös tutkivaa oppimista käsittelevän kysymyspatteriston, jossa kysytään seuraavaa koskien luonnontieteen opiskelua (s. 65):

    1. Oppilailla on mahdollisuus selittää omat ideansa;
    2. Oppilaat käyttävät aikaa laboratorioissa tehden kokeita;
    3. Oppilaiden pitää väitellä tieteellisistä kysymyksistä;
    4. Oppilaita pyydetään vetämään johtopäätöksiä kokeista, joita he ovat tehneet;
    5. Opettaja selittää, miten tieteellistä ideaa voidaan soveltaa useisiin eri ilmiöihin;
    6. Oppilaat saavat suunnitella omia kokeitaan;
    7. Tutkimuksista käydään luokassa väittelyä;
    8. Opettaja selittää selvästi tieteellisten käsitteiden merkityksen elämällemme; ja
    9. Opiskelijoita pyydetään tekemään tutkimusta testatakseen ideoitaan.

Käytetty vastausten asteikko on 1 (ei juuri koskaan) – 4 (joka tunnilla).

Saarisen tekemä tilastollinen analyysi osoittaa, että oppilailla, jotka ovat yllä oleviin kysymyksiin vastanneet ”usein”, oli marginaalisesti huonommat oppimistulokset kuin niillä, joiden opettaja määrää mitä opitaan ja kysyy, onko opittu. Tällä aineistolla ei ole juuri mitään tekemistä uuden opetussuunnitelman itseohjautuvuustavoitteiden kanssa. 

Ensinnäkin, opetussuunnitelma ei määrää oppilaita opiskelemaan itseohjautuvasti, vaan  opetuksen päämääränä on oppia toimimaan itseohjautuvammin (OPS2014, s. 17). Ero on valtava: ensimmäisessä tapauksessa oppilaiden annettaisiin olla ja tehdä mitä huvittaa Niin kuin olen toisaalla kirjoittanut, tässä ei ole kyse oppimisesta – vaan heitteillejätöstä. Jälkimmäisessä tapauksessa opettajan velvollisuus on auttaa oppilasta oppimaan toimimaan ennen pitkää itsenäisesti. 

Toiseksi, itse kysymykset eivät käsittele edes itseohjautuvaa oppimista. Oppimiskeskeisen oppimisen patteriston kysymys 1) käsittelee projektityötä, kysymys 2) ryhmätyötä ja kysymys 3) opetuksen eriyttämistä. Vain kysymys 4) liippaa edes läheltä sitä, mistä nykyisessä itseohjautuvuuskeskustelussa on kyse. Tutkiva oppiminen on puolestaan ihan oma pedagoginen menetelmäjoukkonsa, johon liittyy paikoin itseohjautuvaa toimintaa. Useimmiten kyse on kuitenkin ihan perinteisestä opettajajohtoisesta oppimisesta.

Lopuksi on syytä myös arvioida Saarisen väitettä siitä, että kv-tutkimusaineisto on linjassa itseohjautuvuuden negatiivisten oppimisvaikutusten kanssa (s. 96). Kirjallisuuskatsauksessaan hän nimittäin sivuuttaa täysin esimerkiksi Richard Ryanin ja Edward Decin laajan itseohjautuvuutta ja oppimista käsittelevän tutkimusperinnön, joka on toistamiseen osoittanut itseohjautuvuudella olevan merkittäviä positiivisia oppimisvaikutuksia (ks. esim. Ryan & Deci 2009). 

Koontiartikkelissaan Ryan ja Deci kirjoittavat: ”opiskelijat oppivat pääsääntöisesti paremmin etenkin heuristisia tehtäviä ja sellaisia, jotka vaativat käsitteellistä kehittyneisyytä ja ymmärtämistä, kun he ovat sisäisesti motivoituneita” (s. 176). Myöhemmin he toteavat, että valtava tutkimusnäyttö (koontiartikkelissa viitataan yli sataan erilaiseen tutkimukseen) osoittaa, että sisäinen motivaatio parantaa käsitteellistä oppimista ja psykologista hyvinvointia (s. 190). Ryanin ja Decin viittaama laaja tutkimusaineisto on siis räikeässä ristiriidassa Saarisen väitteiden kanssa. Huomioiden, että Ryan ja Deci ovat itseohjautuvuuden kansainvälisesti kenties merkittävimmät nykytutkijat, on suorastaan hämmentävää, ettei heidän tutkimuksiaan mainita Saarisen työssä kertaakaan.

Digitaaliset oppimismenetelmät

Digitaalisten oppimismenetelmien osalta väitteelle on tutkimuksessa kaksi perustetta: 46 kansainvälistä erilaisia digimenetelmiä kartoittanutta tutkimuspaperia sekä vuoden 2015 suomalaiset PISA-aineistot. Edellisen aineiston puitteissa on niputettu yhteen ”digitaaliset oppimateriaalit” -yleisnimekkeen alle kirjava kokoelma papereita, joissa on tutkittu digitaalisia työkaluja laidasta laitaan, muun muassa laptopien ja mobiililaitteiden käyttöä, e-kirjoja, oppimispelejä, oppimisvideoita, virtuaalitodellisuusratkaisuja, erilaisia digitaalisia luokkahuonemenetelmiä ja niin edelleen. PISA-aineisto koskee puolestaan pääasiassa normaalia tietokoneen käyttämistä koulussa.

Kansainvälisen tutkimusaineiston osalta tulokset jäävät auki (ss. 36–48). 14 tutkittua digimenetelmää heikensi oppimistuloksia. 17 ei vaikuttanut millään tavalla. 15 digimenetelmää paransi oppimistuloksia. Toisin sanoen, tutkituista 46 menetelmästä vain 14 heikensi oppimistuloksia. Saarinen ei eriöi kv-aineistoaan tarkemmin päätelmissään, vaan niputtaa kaikki mainitut tutkimukset yhteen ”digitaaliset oppimateriaalit” -kategoriaan. Siteeraamalla suomalaista digiaineiston koontitutkimusta hän toteaakin, ettei tästä aineistosta voi päätellä mitään: ”Mitään yksiselitteisiä johtopäätöksiä digitaalisen teknologian vaikutuksista oppilaiden oppimiseen ei voi tehdä” (s. 36.) 

Kun aineisto yksilöidään tarkemmin Saarisen tuottaman artikkelitaulukon (ss. 38–48) perusteella, on kuitenkin mahdollista vetää tarkempia johtopäätöksiä. Käsitellystä aineistosta nimittäin lähes kaikki mobiilioppimista ja pelioppimista käsitelleet tutkimukset ovat itse asiassa johtaneet positiivisiin oppimistuloksiin. Video-oppimisen ja  ”klikkerien” (luokkahuoneaktivoinnissa käytetyt digityökalut) osalta tilanne on ollut suurin piirtein tasan. E-kirjoilla ei ole ollut vaikutusta puolin ja toisin.

Mutta: negatiivisia tuloksia on kautta linjan tullut, kun oppilaat tekevät muistiinpanoja läppärillä kynän ja paperin sijaan, tai kun heillä on rajoittamaton mahdollisuus käyttää kännykkää tunnilla. Eli jos tunnille tuodaan ylimääräisiä häiriötekijöitä, oppimistulokset laskevat. Ei ehkä kovinkaan yllättävää.

Saarinen linjasi niin väitöskirjassaan kuin väitöstilaisuudessakin, ettei hänen kirjallisuuskatsauksestaan voi vetää yleisiä johtopäätöksiä digitaalisista menetelmistä. Hänen mediaa kohauttaneet väitteensä perustuvatkin pääasiassa hänen tekemiinsä analyyseihin PISA-kyselyistä. Digioppimisen analyysissä käytetty PISA-aineisto on kerätty vuonna 2015 haastattelemalla yhteensä 5882 suomalaista 15-vuotiasta peruskoululaista. Tämäkään aineisto ei kerro koulujen nykyisestä digioppimisesta mitään. 

Syy on yksinkertainen: valtaosa PISA-kyselyn kysymyksistä ei koske nykyisen opetussuunnitelman mukaista digitaalista oppimista vaan ihan normaalia tietokoneen arkikäyttöä.

Käytetyt PISA-kysymykset ovat Saarisen väitöskirjan mukaan seuraavat (s. 65):

    1. Tietokoneen käyttö koulussa;
    2. Sähköpostin käyttö koulussa;
    3. Internetin selailu koulutyön yhteydessä;
    4. Ylös ja alaslataaminen ja tiedostojen selailu koulun verkkosivuilla;
    5. Oman työn lataaminen koulun verkkosivuille;
    6. Simulaatioiden pelaaminen koulussa;
    7. Harjoittelu ja kertaaminen, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan;
    8. Kotiläksyjen tekeminen koulun tietokoneella;
    9. Koulun tietokoneen käyttö ryhmätyössä ja muiden oppilaiden kanssa kommunikointiin.;

Näihin oppilaat ovat vastanneet asteikolla 1 (en juuri koskaan) – 5 (joka päivä).

Tämä on siis se aineisto, jonka tilastollisia yhteyksiä Saarinen on arvioinut 15-vuotiaiden oppimistulosten osalta, ja josta hän on matemaattisesti löytänyt melko matalia negatiivisia korrelaatioita. Sama suomeksi: ne oppilaat, jotka ovat vastanneet esimerkiksi selailevansa verkkosivuja tai, lähettävänsä sähköpostia koulussa ja tekevänsä kotiläksyjä koulun koneella päivittäin ovat pärjänneet hieman huonommin kuin ne, jotka ovat sanoneet tekevänsä näin harvemmin.

Toisin sanoen, niillä oppilailla, jotka käyttävät paljon sähköpostia koulussa on hiukan huonommat luonnontieteen, matematiikan tai lukemisen tulokset kuin niillä, jotka eivät käytä.

Tällä aineistolla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen digioppimisen kanssa Kahooteineen ja Bingeleineen, Ekapeleineen ja Tabletkouluineen. PISA-aineisto ei edes koske Saarisen kv-aineiston käsittelemiä menetelmiä, kuten e-kirjoja, klikkereitä tai mobiilioppimista. Väite siitä, että uudet oppimismentelmät heikentäisivät oppimistuloksia on siis myös digioppimisen osalta täysin perätön. 

Painokkain väite, jonka Saarisen tutkimuksen pohjalta voi esittää on, että tietokoneen käytöllä on saattanut  joissain yhteyksissä (sähköposti, verkon selailu jne.) olla pieni oppimistuloksia heikentävä vaikutus vuosina 2006–2015. Saarisen kirjallisuuskatsauksen nojalla puolestaan voidaan päätellä, että mobiilioppimiselle ja pelioppimiselle on jo jonkin verran näyttöä positiivisista tuloksista, ja yksiselitteisimmät negatiiviset oppimistulokset tulevat läppärin ja kännykän vapaasta käytöstä oppitunnilla. Toisin sanoen, jotkut digimenetelmät toimivat ja toiset eivät. Lisätutkimusta tarvitaan.

Lopuksi

Kuten alussa mainitsin, Helsingin Sanomat kysyi eilen, miksi tästä tutkimuksesta on noussut näin suuri kohu. Syy on yksinkertainen: Helsingin Sanomat on muiden medioiden ohella rummuttanut kaksi vuotta totuutena julkaisemattoman tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen mediassa väitetyt tulokset eivät pidä paikkaansa. Etenkin väite siitä, että tutkimus olisi osoittanut uusien oppimismenetelmien toimimattomuuden on ihan tuulesta temmattu. Siitä huolimatta esimerkiksi juuri näin väittävä Hesarin 2018 kirjoitus roikkuu yhä jokaisen tätä aihetta käsittelevän HS-artikkelin suositeltuna jatkolukemistona.

Itse tutkimus on kiinnostava ja etenkin sen digioppimista koskevat toimintaehdotukset pääosin oikein asiallisia. Riskiryhmät tarvitsevat ilman muuta enemmän tukea, ja pitäisi olla itsestään selvää, ettei digioppiminen voi olla päämäärä sinänsä, vaan digilaitteiden käytölle pitäisi aina olla hyvät pedagogiset perusteet.

Aino Saarinen on kiistatta briljantti ja lahjakas tutkija, ja hänen kykynsä käsitellä valtavia asiakokonaisuuksia lyhyessä ajassa on ilmiömäinen. Myös tässä tutkimuksessa on paljon hyvää, ja toivoisin, etteivät sen ansiot jäisi sen saaman vinoutuneen mediahuomion jalkoihin. Kuten väitöstilaisuuden vastaväittäjä lausunnossaan totesi, työ tarjoaa myös todella kiinnostavia mahdollisuuksia jatkotutkimukselle. Tieteellistä tutkimusta täytyy kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti etenkin silloin, kun esitetyt väitteet ovat voimakkaita ja niillä voi mediahuomion takia olla merkittäviä negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan.

Uusia oppimismenetelmiä pitää arvioida kriittisesti ja tutkia empiirisesti. Yksittäisen opinnäytetyön varassa on ylipäätään vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä näin laajoista ilmiöistä. Tässä tapauksessa työ ei edes käsittele sitä, mitä sen mediassa väitetään koskevan.

Lähteet

OPH (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. OPH, Helsinki.

Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2009). Promoting self-determined school engagement: Motivation, learning, and well-being. In K. R. Wenzel & A. Wigfield (Eds.), Educational psychology handbook series. Handbook of motivation at school (p. 171–195). Routledge/Taylor & Francis Group.

Saarinen, A. (2020). Equality in Cognitive Learning Outcomes: The Roles of Educational Practices. Academic Dissertation, University of Helsinki.

Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia

Viime vuosina etenkin Helsingin Sanomille kohuotsikoita tarjoillut kaksoistohtori Aino Saarinen puolustaa peräti kolmatta väitöskirjaansa tällä viikolla. Väitöskirjaan on koottu Saarisen tutkimusaineistoa, jonka nojalta on ehditty nostamaan tämän tästä meteliä siitä, miten uudessa, vuonna 2016 käyttöön otetussa perusopetuksen opetussuunnitelmassa korostetut opetusmenetelmät, erityisesti kasvatus itseohjautuvuuteen ja digitaalisuus heikentävät oppimistuloksia. Näiden ohella tutkimuksessa on myös tarkasteltu varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Tutkimusta koskeva uutisointi on kuitenkin harhaanjohtavaa. Viimeisimpänä eilen pääkirjoituksessaan jälleen Saarisen tutkimusta hehkuttanut Helsingin Sanomat toistaa jälleen viime vuosina tutuiksi tulleet väitteensä ”uusien oppimismenetelmien” toimimattomuudesta.

Keskityn tässä pääasiassa Saarisen tutkimuksen digitaalisia oppimismenetelmiä koskeviin osioihin. Itseohjautuvuuden osalta mainio arvio löytyy esimerkiksi Antti Moilasen blogista. Saarisen väitöskirja on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja vaikuttaa ensi silmäyksellä olevan oikein tasokkaasti laadittu. Käytetyn aineiston tilastolliset analyysit ovat vaikuttavia ja esimerkiksi digitaalisia oppimismenetelmiä arvioiva kirjallisuuskatsaus (ss. 33–49) on oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä esitettyjä kriittisiä huomioita onkin syytä huomioida digitaalisia oppimismenetelmiä kehitettäessä ja tutkittaessa. Myös tutkimuksen loppupuolella esitetyt toimenpide-ehdotukset (ss. 115–116) koskien digitaalisia oppimismenetelmiä ovat pääosin nähdäkseni oikein tervetulleita ja toimivia käytäntöjä. Olisikin kiinnostavaa nähdä seuraavaksi tutkimusta siitä, miltä osin todellisuudessa nykyisessä suomalaisessa koulussa käytössä olevat digitaaliset menetelmät täyttävät Saarisen linjaamat kehityskriteerit.

Itse tutkimuksen mediassa esitetyt johtopäätökset koulujen ”uusista menetelmistä” eivät kuitenkaan voi pitää paikkaansa ainakaan kahdesta syystä. Ensimmäinen ongelma on, että Saarisen  analyysit perustuvat vuosina 2012 ja 2015 15-vuotiailta peruskoululaisilta kerättyihin PISA-aineistoihin, jotka koskevat vuosina 2003–2012 ja 2006–2015 opiskelleita peruskoululaisia. Tietääkseni ei ole olemassa mitään sellaista tieteellistä metodia, jonka nojalla voitaisiin johtaa vuosia 2003–2015 koskevasta aineistosta johtopäätöksiä vuonna 2016 käyttöön otetusta opetussuunnitelmasta ja sen menetelmistä. Saarisen tekemä tilastollinen analyysi paljastaa kyllä yhteyksiä tuohon aikaan melko marginaalisten pedagogisten ratkaisujen ja oppimistulosten välillä. En epäile sitä, etteikö tämä yhteys olisi tilastollisesti merkittävä.

Toinen, merkittävämpi ongelma on siinä, että Saarisen käyttämä aineisto kuvaa täysin erilaista ilmiöjoukkoa kuin sitä, mistä nykykoulun todellisissa uusissa metodeissa on kyse. PISA-kyselyn digitaalisia oppimismenetelmiä koskevat kysymykset ovat sellaisia kuin ”käytätkö koulutyössäsi sähköpostia”, ”selaatko verkkosivuja”, ”lataatko verkosta materiaaleja”, ”teetkö kotiläksyjä tietokoneella” ja niin edelleen (s. 65). Yhdeksästä kysymyksestä vain kaksi liippaa edes läheltä nykyisiä digioppimismenetelmiä, ja nekin on muotoiltu niin epämääräisesti, että yhteys on parhaimmillaankin heppoinen: ”pelaatko simulaatioita koulussa” ja ”harjoittelu ja kertaus, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan osalta.”

Digitaalisuus esimerkiksi vuoden 2009 (otoksen puoliväli) suomalaisessa peruskoulussa ei tarkoittanut tablettien kanssa tapahtuvaa vuorovaikutteista oppimista ja oppimisen yksilöllistä seurantaa, mobiilioppimisesta ja nykyaikaisista oppimispeleistä puhumattakaan, vaan lähinnä ATK-luokassa ison näyttöruudun tapittamista ja Word-dokumenttien tekstityyppien muokkaamista. Vuonna 2009 tabletteja ei ollut vielä edes olemassa ja kosketusnäytölliset älypuhelimetkin olivat tulleet Suomeen vasta vuotta aiemmin. On kaiketi itsestäänselvää, että jos ”digitaalinen itseohjautuvuus” tarkoittaa sitä, että oppilaat jätetään yksin puuhastelemaan ATK-luokkaan, on opettajan luokan edestä jakama monologi monin verroin pedagogisesti tehokkaampi, oli se kuinka unettava tai puuduttava tahansa. Saarisen vuosina 2003–2019 julkaistuhin artikkeleihin perustuva kirjallisuuskatsaus osoittaa myös, ettei digitaalisen oppimisen tehosta ole yksiselitteistä vastausta. Jotkut menetelmät toimivat, toiset eivät – ihan niin kuin perinteisessäkin opettajajohtoisessa pedagogiikassakin.

Koulu-uudistuksella on kauaskantoiset vaikutukset yhteiskuntaamme ja sitä pitääkin arvioida kriittisesti. Esimerkiksi takavuosien digiloikkakeskustelu vei huomion aivan vääriin asioihin. Digitaalisuus on työkalu, ei päämäärä itsessään. Jos puhutaan uusista opetusmenetelmistä, on olennaista tehdä tutkimusta nimenomaan todellisuudessa nykykoulussa käytetyistä menetelmistä. Sellaista tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tehty.

Digitaalisen oppimisen osalta Saarisen tutkimuksen johtopäätökset eivät seuraa hänen käyttämästään aineistosta, vaikka monelta osin tutkimus laadukasta onkin. Sen sijaan tutkimuksen nojalta revityt kohuväitteet – joita epäilemättä taas lähiviikkoina nähdään runsaasti – ovat ihan puhdasta huuhaata. Älyllisesti rehellinen tapa otsikoida Saarisen tutkimuksesta olisikin: ”Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia”.

Harmi vain, että sillä tuskin saadaan aikaiseksi kovinkaan montaa klikkiä.

Saarisen väitöskirjaan voit tutustua kokonaisuudessaan täällä.

Miten tietoteoria voi auttaa ymmärtämään Trumpin Amerikkaa?

Tietoteoria, epistemologia, on filosofian ala, joka käsittelee tiedon luonnetta. Mitä tieto on? Miksi tiedämme yhtä, emmekä toista? Voimmeko joskus tietää kaiken kaikesta? Yksi kiinnostavimpia tietoteorian aloja on niin sanottu käsiteoppi, eli ajatus siitä, että tiedon synty ei ole koskaan vain passiivista todellisuuden vastaanottamista, vaan aktiivista toimintaa, jossa muotoilemme itse tiedon jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.

Käsiteopin vei 1900-luvun puolivälin tienoilla jonkinlaiseen johdonmukaiseen lopputulokseensa Harvard-professori C.I. Lewis. Lewisin mukaan tieto edellyttää kahta rakennuspalikkaa: koettua ja käsitteitä. Jo Lewisia ennen tätä tiedon kahtiajakoisuutta voidaan katsoaa eri tavoin tavoitelleen muun muassa Immanuel Kantin, jonka mukaan kokemus on aina rajattu todellisuudesta, jota emme  sellaisenaan saa tietää, sekä Tractatuksen aikaisen Ludwig Wittgensteinin, jonka mukaan maailma on jonkinlainen kielen rajaama osa todellisuudesta. Lewisin työ perustui puolestaan häntä edeltäneisiin Kantin ajattelua jalostaneisiin C.S. Peirceen ja William Jamesiin.

Lewisin mukaan tieto perustuu siis siihen, että meillä on aina jotain, joka on kokemuksessa itsessään. Siis riippumatta siitä, olemmeko unessa tai Matrixissa, vai jonkinlaisessa fyysisessä todellisuudessa, koemme aina jotain. Ja se, miten me sen jonkin koemme riippuu puolestaan käsitteistä. Sama asia voidaan kokea hyvin eri tavoin, riippuen siitä, mitä käsitteitä siitä käytämme. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa tämä kuva, jonka voi tulkita yhtä oikein joukkona mustia täpliä, tai maata nuuskivana dalmatialaiskoirana,

Käsitteet muodostavat Lewisin mukaan hierarkian. Luonnolliset luokat kuten vaikkapa planeetat tai eläimet ovat hierarkian huippu ja siksi alttiimpia muutokselle. Pluto on tai ei ole planeetta, riippuen siitä, miten planeetat määritellään. Vesinokkaeläin on tai ei ole nisäkäs, riippuen siitä, miten nisäkäs määritellään. Ja musta joutsen on tai ei ole joutsen, riippuen siitä, miten joutsen määritellään. Jos määritelmän pohjana olisi geeniperimän sijaan väri, olisi musta joutsen eri elikko kuin valkoinen serkkunsa, ja sillä sipuli.

Luonnolliset luokat ovat puolestaan alisteiset tieteelliselle tutkimukselle, ja se puolestaan fysiikan laeille. Fysiikan lait nojaavat matematiikkaan ja matematiikka lopuksi logiikkaan. Mutta jopa logiikka voi muuttua. Meille tutun kaksijakoisen logiikan sijaan, jossa totuusarvoja on kaksi (tosi ja epätosi) voisimme ihan yhtä hyvin käyttää kolmijakoista logiikkaa totuusarvoineen tosi, epätosi – ja ehkä. Mutta miksi emme sitten käytä?

Lewis teki huikean oivalluksen, jonka hän kiteytti pääteokseensa An Analysis of Knowledge and Valuation. Usein ajatellaan, että tietoteoria ja etiikka ovat toisistaan erillisiä filosofian aloja. Lewis kuitenkin käänsi koko aiemman ajattelun päälleen. Sen sijaan, että ensin selvitämme mitä on (tietoteoria) ja sitten miten asioiden tulisi olla (etiikka), se, mitä on olemassa perustuukin siihen, miten haluaisimme asioiden olevan. Valitsemme käsitejärjestelmämme viime kädessä sen nojalla, mikä toimii. Ja se, mikä toimii perustuu siihen, mitä pidämme arvokkaana. Eli siis viime kädessä arvoihin.

Tässä on nähdäkseni avain siihen, miksi maailma näyttää jakautuvan kahtia, ja miksi tätä kahtiajakoisuutta on niin vaikea ymmärtää. Wittgensteinin käsitteistöä seuraten, me nimittäin elämme kahdessa aivan erilaisessa maailmassa. ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on”, Wittgenstein kirjoitti. Ja sitten: ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat”. Kieli perustuu käsitteisiin, ja jos käsitejärjestelmä on perusteitaan myöten erilainen, on myös maailma erilainen, eikä yhdestä maailmasta käsin voi argumentoida toiseen, ennen kuin ymmärrämme, missä fundamentaaliset erot oikeasti ovat.

Amerikkalaisen demokraatin arvostukset koskevat nähdäkseni totuudellisuutta, tieteellisen tutkimuksen merkityksellisyyttä ja globaalia yhteistyötä. Oman (toki itsessään rajallisen) käsitykseni mukaan Trumpin kannattajat taas näyttävät arvostavan ennustettavuutta, turvallisuutta ja lähipiirinsä hyvinvointia. Kun tieteellinen tutkimus näyttäisi yhä painokkaammin osoittavan, että ennustettavuus on yhä vaikeampaa, ei ole ihme, että Trumpin kannattajan arvomaailma ohjaa käsitejärjestelmän pariin, jossa tieteellä ei ole todistusarvoa. Mutta millä sitten on?

Nyt kun maailma jännittää USA:n vaalitulosta, liberaali media pyörittelee silmiään sillä, miten Trump jaksaa rummuttaa vaalien epärehellisyyttä. Sillehän ei ole mitään todisteita. Mutta jos ennustettavuus ja turvallisuus syntyy siitä, että voit luottaa auktoriteettiin epävarmaa tulevaisuutta maalailevan tutkimustiedon sijaan, on arvokkaampaa istuttaa auktoriteetti käsitejärjestelmän ytimeen, jopa tieteen tai logiikan kustannuksella. Jos käsitejärjestelmän juuren muodostaa auktoriteetin tuoma turva, on todistusaineisto näin ajattelevalle konkreettisesti se, että Trump näin sanoo. Tämä on konkreettisesti totta niille, joiden käsitejärjestelmä on tällä tavoin piuhoitettu. Silloin jopa loogiset epäjohdonmukaisuudet saavat kyytiä – koska arvomaailma selättää jopa logiikan, jos nämä kaksi ovat keskenään ristiriidassa.

Kaikista vaikeinta meille toisella tavalla ajatteleville on ymmärtää, että käytännössä näin ajattelevat eivät ole millään fundamentaalisella tavalla väärässä. He ovat väärässä vain meidän käsitejärjestelmämme puitteissa – mutta myös heidän käsitejärjestelmänsä näyttäisi enemmän tai vähemmän toimivan heidän arvomaailmansa viitekehyksessä. Ennen kuin ymmärrämme kunnolla, mitä eri tavoin ajatteleva ihminen oikeasti arvostaa ja tarvitsee elämässään, emme voi ymmärtää myöskään sitä, miten hän rakentaa oman maailmansa. Ja jos jatkamme silmien pyörittelyä, olemme viime kädessä kuin Star Trek -televisiosarjan umpilooginen avaruusolio Mr. Spock, joka tämän tästä toteaa spontaanimmalle Kirkille: ”That’s not logical.” Toiminnan mies ei välitä, vaan tekee silti.

Me elämme ihan konkreettisesti eri maailmoissa, hieman samaan tapaan kuin China Mievillen loistoromaanissa The City and the City. Saatamme olla fyysisesti samassa tilassa, mutta koemme samat asiat perustuksiaan myöten eri tavoin. Läpivalaisemalla käsitejärjestelmiämme ja arvojamme  voimme kuitenkin ehkä ajan kanssa oppia ymmärtämään, että myös ne toiset ovat ihan oikeasti kunnon ihmisiä jotka haluavat elää hyvää elämää. Heille se vain tarkoittaa eri asiaa kuin meille. 

Riippumatta siitä, kuka voittaa vaalit, maailman kahtiajakoisuus ei ole menossa minnekään. Sen sijaan että pyrimme jonkinlaisen käsitteellisen imperialismin kautta alistamaan toisten ajattelun omaamme, meidän kannattaisikin ehkä varustautua filosofisista työkaluista kaikkein järeimmällä – kysymysmerkillä. Kenties silmien pyörittelyn ja spockmaisen logiikan peräänkuuluttamisen sijaan meidän pitäisikin jatkossa kysyä:

Miksi sinä ajattelet tästä näin?

Yritysvastuun ytimessä on etiikka, ei laki

Sadan vuoden päästä suomalaiset pöyristelevät nykyistä osakeyhtiölain viidettä pykälää samalla tavoin, kuin nykyään 1800-lukulaista orjataloutta. Ajatus siitä, että meillä olisi organisaatioita, joiden ainoa – siis ei vain tärkein, vaan ainoa – tarkoitus on siirtää varallisuutta jo niiden ennestään varakkaille omistajille on toki aika päätön jo ihan nykynäkövinkkelistäkin.

Yritysvastuu on teema, joka on noussut hitaasti keskusteluun jo viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta valtaosa yrityksistä, etenkin suuryrityksistä, harjoittaa liiketoimintaa vain ja ainoastaan maksimoidakseen voitot. Se, että vaikkapa miljardeja nettoava ympäristöä sileäksi vetävä pikamuotiyritys siirtää vuosittain muutaman miljoonan hyväntekeväisyyteen on lähinnä surkuhupaisaa.

Yritysvastuun ytimessä on ajatus eettisestä toiminnasta. Ei siis siitä, että toimitaan nippa nappa lain sallimissa rajoissa. Joskus eettisyys – siis se, että toimitaan oikein – edellyttää jopa lain rikkomista. Lait ovat vain yhteiskuntamme arvio siitä, miten oikein toimitaan. Ja joskus arvioimme väärin, niin kuin vaikka tuossa osakeyhtiölain viidennen pykälän tapauksessa.

Joukko yritysjohtajia on nyt kuitenkin esittänyt, kuinka väärin on, että peräti pääministerimme kehtaa perätä yritysvastuuta, vaikka viime aikoina vastuuta on tietysti perätty joka ikiseltä suomalaiselta. Eihän se nyt voi kuitenkaan koskea yritysjohtajaa, koska hänen täytyy ennen kaikkea varmistaa, että yritys tekee maksimaalisen määrän voittoa. Toisin toimiminenhan voi olla jopa laitonta.

Osakeyhtiöpykälän takana värjöttelyn ohella argumentaatio nojaa taaksepäin katsovien exceleitä tuijottavien ekonomistien pelotteluun siitä, että jos yritykset toimisivatkin eettisesti kestävämmin, siirtyisivät markkinat naapurimaahan. No, Kiinasta saa tietysti tilattua kaikenlaista kivaa hyvällä hinta-laatusuhteella, kun härpäkkeet tuotetaan lapsityöllä ja hiilivoimalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi myyttisen ”kilpailun” vuoksi toimia samalla tavoin. Itse asiassa oikein toimiminen voi olla jopa kilpailuetu, niin kuin esimerkiksi Piilaakson huippuosaajista kamppailevat yritykset ovat kerta toisensa jälkeen joutuneet toteamaan.

Yrityksen on toki markkinataloudessa tehtävä voittoa – muuten se on pian entinen yritys. Mutta mikään laki, määräys tai vaatimus ei edellytä sitä, että voittoa tehdään hinnalla mikä hyvänsä. Jokaisella voitollisella yrityseurolla on aina hinta. Tämä hinta maksetaan yrityksen ympäristökuormalla, sen sosiaalisilla vaikutuksilla, sen henkilöstön henkisellä ja fyysisellä hyvinvoinnilla – sekä tietenkin itse yrityksessä tehdyllä työllä.

Ymmärrän toki hyvin, miksi niin monet yritysjohtajat vierastavat yritysvastuun politisointia. Yritysten johtaminen pelkästään voittoa tavoitellen on todella vaikeaa puuhaa. Joka ei usko, kokeilkoot. Jos tähän lisättäisiin vielä velvoitteet pitää huolta omista työntekijöistä, asiakkaista ja ympäristöstä, tulisi hommasta todennäköisesti niin mutkikasta ja stressaavaa, että yritysjohtajia saisi hakea kissojen ja koirien kanssa.

Tietysti oikein toimiminen eettisessä mielessä on aina ollut vaikeaa. Orjaplantaasien pyörittäminenkin oli vaikeaa, ja vielä vaikeampaa hommasta tuli sitten kun orjuus kiellettiin.

Siitäkin kuitenkin selvittiin, niin kuin selvitään siitäkin, kun yritykset velvoitetaan toimimaan myös eettisesti oikein.

Musta tiistai läpivalaisee yhteiskunnan eriarvoisuutta

Tänään on musta tiistai, #blackouttuesday. Moni ihminen ja organisaatio on pitänyt hiljaisen hetken ja jakanut mustaa somepostausta USA:ssa poliisin murhaaman George Floydin muistoksi. Tapahtuma on toiminut kipinänä polisiiväkivaltaa ja rasismia läpivalaisevalle ilmiölle, jota on jo verrattu #metoo-liikkeeseen.

Voiko #blacklivesmatter toimia samanlaisena tasa-arvon edistäjänä ja katalyyttinä kuin #metoo? Ja mitä väliä yksittäisillä hashtageilla on todellisen tasa-arvon edistämisessä?

Minulle on vasta viime aikoina valjennut, kuinka mutkikas tasa-arvokysymys oikeasti on. Olen aina ajatellut olevani tasa-arvon kannattaja. Minusta sillä, minkä värinen iho jollain on tai mitä sukupuolta hän on ei pitäisi olla mitään merkitystä sille, miten toiseen suhtaudun. Siksi ajattelin, ettei tasa-arvokeskustelu tavallaan koske minua. Kuulunhan jo ”hyviksiin”.

Asia on kuitenkin mutkikkaampi. Oikeasti silloin, jos en tee asialle mitään, hyväksyn itse asiassa hiljaa asioiden nykytilan. Ja nykytila on sellainen, että jos ihonväri sattuu olemaan vääränlainen, niin poliisin kohtaaminen voi olla hengenvaarallista, ja jos sukupuoli on vääränlainen, on usein turha odottaa tasavertaista kohtelua työelämässä. Meidän enemmistön edustajien on vaikeaa todellisuudessa ymmärtää, minkälaista vähemmistöjen kaltoin kohtelu on, koska emme sellaista joudu kokemaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että minun tai muiden enemmistön edustajien tulisi nousta barrikadeille joka ikisestä vähemmistökysymyksestä. Mutta se tarkoittaa sitä, että meidän pitää tunnustaa tosiasiat ja ymmärtää, että niin pitkään ennen kuin tasa-arvo toteutuu koko maailmassa, meillä enemmistön edustajilla on eettinen velvollisuus toimia aktiivisesti sen edistämiseksi, jokainen omalla tavallaan ja niissä puitteissa, joissa se on mahdollista.

Jotkut ovat kritisoineet #blacklivesmatter-liikkeeseen osallistuneita tekopyhiksi, jos he eivät muuten arjessa taistele aktiivisesti vähemmistöjen puolesta. Pienikin askel kohti tasa-arvoisempaa maailmaa on kuitenkin parempi kuin ei yhtään mitään. Vaikeneminen ja passivisuuskin ovat toimintaa, ihan samalla tavoin kuin jos katsot vierestä, kun toinen hukkuu.

Somekampanjaan osallistuminen ei vaadi suuren suurta vaivannäköä. Mutta sen vaikutukset voivat olla valtavat, ainakin jos riittävän moni osallistuu. Tämä joukkojen voima nähtiin jo #metoo-liikkeessä.

Älä ole robotti

Tällä hetkellä jatkuva puheenaihe on tekoälyn vallankumous. Iso paha tietokone tulee ja
vie työpaikat. Jäljelle jää ainoastaan työtä runoilijoille ja abstraktin taiteen osaajille.

Pelko on liioiteltu.

Tekoäly on käytännössä vain läjä algoritmeja: suorita tehtävä A, jatka sitten tehtävään B.
Tämän hetken edistyksellisin tekoäly noudattaa tätä samaa logiikkaa ja toteuttaa käskyjä hyvinkin lineaarisesti askel kerrallaan. Askeleet voivat olla monimutkaisia, kuten koneälyllä mahdollistetun näkökyvyn tapauksessa. Tarvitaan äärimmäisen monimutkainen oppimiskykyinen neuroverkko, jotta kone osaa tunnistaa valokuvasta esimerkiksi tavallisen toripulun. Mutta tämä algoritmi ei pysty pysähtymään kesken tehtäväänsä miettimään elämän tarkoitusta. Se suorittaa annetun tehtävän tarkasti ja huolellisesti.

Algoritmi kulkee uomaa pitkin kohti sille annettua päämäärää. Joskus algoritmi on niin
monimutkainen, että koodin tekijät eivät aluksi tiedä, mihin kone lopulta päätyy. Matka on kuitenkin aina looginen: pisteestä A pisteeseen B. Se ei koskaan kulje pisteestä A pisteeseen BANAANI.

Mainitsimmekin jo uomakipittäjät –  nuo filosofi Esa Saarisen esittelemät oliot. Uoma-
kipittäminen tarkoittaa sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan
samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia.
Ruoat toistavat toisiaan, televisio-ohjelmat ja kaupassakäynnit määrittävät rytmin elämälle.

Ilmiö on tuttu varsinkin pienten lasten perheissä. Aika kuluu perustarpeiden turvaamiseen. Käydään töissä. Käydään kaupassa. Tehdään ruokaa. Siivotaan jos ehtii. Laitetaan lapset nukkumaan. Katsotaan jakso lempisarjaa. Nukahdetaan puolessa välissä.
Tällainen elämä on algoritmin seuraamista. Tarkkaa kipittämistä omassa pienessä uomassamme. Kuljemme aamun A:sta illan I:hin.

Toistuvat kokemukset ovat tietenkin ihania. On mukava istua kivojen työkavereiden
kanssa lounaalla tai lauantai-illan saunassa uudelleen ja uudelleen. Mutta jos ihmiselämä
jäätyy algoritmiksi, aivot puutuvat ennen pitkää. Itse asiassa koska aivot ovat alati
muovautuva elin, juurruttaa algoritminen elämä myös aivoihin eräänlaisen biologisen
algoritmin: hermoverkon, jossa syötteestä A seuraa aina toiminta B.

Käyttämällä luovuuttamme saamme pään nousemaan hetkeksi uomasta ja rikottua hermoverkkojen ratoja. Luovuutemme avulla pystymme käymään läpi vaihtoehtoja siitä, mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Uomasta käsin on kuitenkin helppo kieltäytyä kohteliaasti kokeilemasta uutta. On helpompi pitää katse tiukasti A:ssa ja sanoa ei uudelle ruoalle, jota olisi hauska tehdä, koska aikaa ei tänään siihen ole. Emme sisusta asuntojamme uudelleen. Emme kirjoita rakkausrunoja.
”Koska en osaa.”
”Koska ei minulla ole aikaa.”
”Koska en nyt halua.”
”En jaksa.”
Klassikko: ”Ei se ole ennenkään toiminut.”
Tätä kuulee harvemmin: ”Haluan ennemmin olla ihmisalgoritmi.”

Mitä enemmän poikkeat totutusta ja turvallisesta – omasta uomastasi – sitä enemmän
oikeasti koet asioita ja sitä enemmän olet läsnä.

Jos nyt muistelet omaa elämääsi taaksepäin, vaikka viime viikkoa, mitä muistikuvia sinulle tulee mieleen? Nämä muistikuvat ovat todennäköisesti juuri poikkeuksia algoritmistasi. Tapasit tuttavan, jota et ollut nähnyt pitkään aikaan. Puhelimesi tipahti ja näyttö meni rikki. Ystävän tekemä ruoka oli hämmästyttävän hyvää.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa kiteyttää kappaleessaan Saa kukoistaa:
”Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään. Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa
kukoistaa.”

Joskus kannattaa mennä tien syrjään.

Siitä kohtaa alkaa mahdollisuuksien maailma.

Teksti on ote tiistaina 21.1.2020 ilmestyvästä uudesta kirjastamme PIM! Olet luova. Kirjoitimme kirjan pikkuveljeni Paavon kanssa, joka on suunnitellut kansainvälisiä mainoskampanjoita muun muassa Finnairille, Nokialle ja Aurinkomatkoille. Olemme koonneet kirjaan ajatuksiamme luovuudesta sekä kokoelman työkaluja, joista on meille ollut töissämme iloa ja hyötyä. Tutustu kirjaan täältä.

Startup-yrittäjyyden salat julki

Startup-maailma on alati huomion kohteena niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtäältä menestyviä yrittäjiä Johanna Smårosista Maija Itkoseen, Mårten Mickosista Ilkka Paanaseen juhlitaan talouslehtien sivuilla. Samaan aikaan startup-maailman epäkohtia on alettu ymmärtää nostaa myös yleiseen keskusteluun, jotta ala kehittyisi paremmaksi.

Startupit mahdollistavat sekä yksilöllisen kasvun että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden aloilla asioita, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat olleet suurimmalle osalle ihmisistä täysin tavoittamattomissa. Startupit voivat olla merkittävässä roolissa myös maailman visaisimpia ongelmia ratkottaessa, koska ne kykenevät usein perinteisiä organisaatioita nopeampiin kokeiluihin ja innovaatioihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalainen startup-skene on noussut yhdeksi maailman elinvoimaisimmista ja se tavoittaa yhä useampia. Silti tunnetut ja toimivat ratkaisut ovat yhä usein vain pienen sisäpiirin tavoitettavissa.

Viime huhtikuussa Aalto-yliopiston opiskelijaekosysteemin Kiuas-yrityshautomon vetäjät Aaro Isosaari ja Niklas Hellström esittivät, että tähän pitää tulla muutos. Sekä Aaro että Niklas olivat innostuneet Helsingin yliopiston ja Reaktorin kehittämästä Elements of AI -verkkokurssista. Kun Aaro ehdotti, että startup-yrittäjyydestä tehtäisiin samanlainen helposti lähestyttävä ja kaikille saatavilla oleva yliopistotasoinen verkkokurssi, ajatus herätti saman tien laajaa innostusta.

Starting Up -kurssin julkistus Slushin päälavalla 21.11.2019.

Itse kurssin kehitysprosessi oli hämmentävä nopeudessaan ja startup-henkisessä ketteryydessään. Aallon yrityskoulutusyksikössämme Aalto Ventures Programissa idea otettiin avosylin vastaan. Yliopiston johto lähti heti tukemaan projektia, erityisesti tuotantotalouden laitoksen johtaja Risto Rajalan ja opetuksen vararehtori Petri Suomalan kannustuksella. Reaktorilta markkinointijohtaja Ville Valtonen otti nopeasti kopin teknisestä toteutuksesta.

Työstimme ensimmäisen kurssiluonnoksen valmiiksi elokuun lopussa Aaron ja Niklaksen sekä Maki.vc:n sijoittaja ja Aalto-yliopiston opiskelija Josefiina Kotilaisen kanssa. Kursisisältöjä laativat myös AVP:n opetuksesta vastaava Sami Tuomi, Reaktorin copywriter Travis Larson sekä tietysti Reaktorin huikea teknologiatiimi Vas Zayarskiyn ja Soile Niemelän johdolla. Lisäksi Kiukaan ja Makin väki pyysi mukaan myös viitisentoista Suomen menestyneintä yrittäjää kertomaan, mikä oikeasti toimii. Pari viikkoa sitten Josefiina julkisti kurssin Slushin päälavalla.

Suomen startup-skene on nyt tullut ensimmäisen vuosikymmenensä päähän. Seuraava vuosikymmen alkaa pian. Sen ytimessä on kaikkien mukaan ottaminen, yhdessä tekeminen ja erityisesti maailman polttavien ongelmien ratkaisu. Verkkokurssi Starting Up on yksi askel kohti yhteisöllisen ja inklusiivisen startup-yrittäjyyden seuraavaa vuosikymmentä.

Verkkokurssi Starting Up löytyy osoitteesta www.starting-up.org. Se on kaikille avoin ja ilmainen. Aalto-yliopiston ja muiden suomalaisten korkeakoulujen opiskelijat voivat saada kurssin suorituksesta kaksi opintopistettä.

Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Todelliseen tutkimukseen perustuva tilannekuva suomalaisesta koulusta nyt ja ennen

Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.

Sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa

Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.