Kohti pyyhekumiloikkaa?

Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.

Masennus tulee iPhonesta

Facebookissa oli aamulla meemi:

Aikuiset: Ennätysmäärä teinejä on masentunut. Mistähän tämä johtuu?
Teinit: Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, vanhempamme tuhosivat maailmantalouden, maailma on matkalla kohti totaalista ympäristötuhoa ja nyt pitää vielä sietää jotain hemmetin natsejakin.
Aikuiset: Se johtuu varmaan iPhonesta.

Jaoin meemin salamana, se oli minusta hauska. Viitisen minuuttia myöhemmin tajusin, että ehkäpä meemin aikuiset olivat sittenkin oikeassa.

Ehkä se johtuu sittenkin iPhonesta.

Tai no, ei niinkään iPhonesta vaan sen mahdollistamasta vinksahtaneesta tietotulvasta.

Faktat nimittäin osoittavat, että maailma on paremmalla tolalla kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiskunta voi keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin, ainakin materiaalisilla mittareilla. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu. Länsimainen matalapalkkainenkin elää monessa mielessä kuin entisajan kuninkaat. Lämmintä pakkasella, viileää helteellä. Lihaa pöydässä vaikka joka päivä. Pakastin joka pitää jätskin kylmänä vaikka ensi kesään asti. Taulutelkkari, pleikkari, ehkä oma autokin – ylellisyyksiä, joista kunkut eivät osanneet edes unelmoida. Väkivaltaa on vähemmän kuin koskaan aiemmin, samaten sotia. Ja natsitkin ovat pikkiriikkinen vähemmistö, vaikka äänekkäitä ovatkin. Mikä siis mättää?

Satakunta vuotta sitten jos naapuripitäjässä heilui puukkohullu, olisit saanut ehkä tietää siitä parin viikon päästä, jos silloinkaan. Mitä tapahtui sadan kilsan päässä ei olisi kuulunut maailmaasi ollenkaan. Väkivaltaa ja riehumista oli paljon nykyistä enemmän, mutta et olisi koskaan saanut tietää valtaosasta siitä. Nykyään on taas toisin päin. Joku riehuu puukon kanssa vaikkapa Alabamassa, ja seuraavana päivänä lööpit huutavat hyökkäyksen joka ikisen iikan tietoisuuteen. Sitten ajattelet, että on tämä kamala maailma.

Maailmantalous on aina toiminut sykleissä, mutta paremmat lööpit saadaan romahduksista kuin nousukausista. On niitä haasteitakin, niin kuin vaikka ilmastonmuutos. Mutta suurin osa niistä asioista, joista huolehdit tapahtuu tosiasiassa kertaluokkaa pienemmässä mittakaavassa kuin luulet.

Mistä tämä käsitys sitten tulee?

No ensinnäkin joka ikisellä meistä on biologinen perustaipumus korostaa negatiivista. Se on ollut evolutiivisesti näppärää, mutta ei oikein skulaa nykymaailmassa.

Toiseksi, Hesarissa oli hiljan kiinnostava juttu ilmiöstä nimeltä ”nocebo”. Jos ihmiset alkavat huolehtia, sanotaan vaikka kännykkäsäteilystä, se aiheuttaa ihan todellisia fyysisiä oireita. Siis ei se kännykkä. Vaan se huoli.

Kolmanneksi, samaisessa jutussa esiin nostettiin loistokäsite ”huolipuhe”. Kun joka paikassa toitotetaan että kaikki on päin prinkkalaa, ja joka ikisestä väsymysoireesta tulee ekana mieleen, että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, ei ole mikään ihme, että meidän yltäkylläisyydessä ja ennennäkemättömien mahdollisuuksien kanssa elävä yhteiskuntamme oireilee.

Pelkkä huolehtiminen riittää aiheuttamaan pahoinvointia, vaikka masu olisi kuinka täynnä, katto pään päällä ja puhelinsoiton päässä kokonainen armada bestiksiä. Ja kun media tööttää silmät ja korvat täyteen huolenaiheita, ei ole mikään ihme että päässä alkaa viiraamaan.

Ja mistä se huolipuhe meidän päähämme nykyään hyppää?

No siitä iPhonesta tietty.

Että ehkä se sitten kuitenkin oli se.

Tai ehkä ei pidä ampua lähettilästä. Asiaan kun on olemassa helppo lääke.

Puhelinta kun voi käyttää muuhunkin kuin somesta ja lööpeistä stressaamiseen.

Ei työ tapa – vai tappaako?

Hesarissa oli tänään tunteita herättänyt juttu amerikkalaisesta ja suomalaisesta suhtautumisesta työuupumukseen. Täällä Suomessa joka ikinen tuutti tööttää juttuja siitä, kuinka iso haaste työuupumus on. Samaan aikaan meikäläinen 37,5 tunnin työviikko viiden viikon vuosilomineen tuntuu tuplasti pidempää päivää parin viikon lomilla vääntävälle jenkille lähinnä vitsiltä.

Isoin ongelma työuupumuskeskustelussa on, että perimmältään psykologista ilmiötä arvioidaan mustavalkoisin mekanistisin käsittein. Leikataan työpäivää niin työntekijä piristyy. Tämä vaan ei näytä pitävän paikkaansa. Alle neljänkymmenen viikkotunnin puurtavia työntekijöitä kun tuntuu uupumus vaivaavaan siinä, missä kahdeksankymmenen viikkotunnin pankkiireitakin. Puhumattakaan umpistressaantuneista osa-aikaisista. Ja sitten vielä paradoksaalisesti tuhannet yrittäjät vääntävät duunia kellon ympäri ihan hyvällä fiiliksellä.

Ongelmana suomalaisessa työkeskustelukulttuurissa on se, että työuupumus ja muut työn haasteet ovat koko ajan tapetilla. Jos joka toinen jamppa funtsailee juniorin huudettua yön yli naama punaisena uusia hampaitaan että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, niin ei ole mikään ihme että alkaa ohimoita pakottamaan. Jos sen sijaan huomio on kiinnostavissa asioissa ja fiilis sellainen, että homma rullaa, ei ajatus työuupumuksesta ehdi edes juolahtaa mieleen, vaikka illalla olisikin kiva rojahtaa hyvin vedetyn päivän jälkeen sohvalle lataamaan. Ongelma ei ole työssä tai työmäärässä, vaan siinä, miten teemme ja ajattelemme työtä.

Vyyhti tarvitsee nähdäkseni ratkaisukseen työajan lisäksi sen psykologisen akselin. Miten hyvin työ on organisoitu? Miten paljon sillä on tekijälleen väliä? Mitä tapahtuu korvien välissä kun maanantaiaamu koittaa?

Jenkkilän työmyyräkulttuuri selittyy helposti muun muassa sillä, että sikäläinen sosiaaliturva on aika irvokas himmeli. Jos oma henkiinjäänti on työssäkäynnistä kiinni, niin ei kukaan täysjärkinen ota vuoden sapattia vaikka kuinka päätä pakottaisi. Duunia painetaan kuumeessa ja vatsataudissa, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Kumma kyllä, oman ja jälkikasvun henkiinjäänti on ihmeen hyvä tapa tehdä paskaduunistakin merkityksellistä. (Järjestelmän ongelmakohtia ei tosin tarvitse hakea amerikkalaisten suurkaupunkien katuja kauempaa.)

Toinen juttu liittyy johtajuuteen. Kun puhutaan näistä uuden ajan litteistä organisaatioista, vaativat ne joko hemmetin toimivan rekrytointiprosessin, joka päästää seulasta läpi vain ne yrittäjähenkisimmät – tai sitten todella kirkasta johtajuutta. Sellaista, joka asettaa etätyölle ja liukuville työajoille kaveriksi selkeät tavoitteet sekä tavat päästä niihin.

Sellainen johtajuus on sitä kaikkein vaativinta johtajuutta, johon luullakseni kasvaa vain vuosien kokemuksen kautta. Siinä kun pitäisi pystyä olemaan samaan aikaan posketon bisnesohjus ja kirkasotsainen humanisti – yhdistelmä joka harvoin viihtyy samojen korvien välissä. Aika moni bisneskoulunsa käynyt tyytyy tänäkin päivänä vaan kellottamaan sen, että sorvin ääressä ollaan työsoppariin kirjattu aika. Se on meinaan aika paljon helpompaa kuin raapia päätä siitä, mitä kunkin Panu-Petterin pitäisi duunissa tarkkaan ottaen saada aikaiseksi.

Mutta jos työ on hyvin organisoitua ja se tuntuu tekijälleen merkitykselliseltä, ei ole iso ongelma ottaa illalla kymmenen minuutin puhelua tai vetää iltoja silloin tällöin pitkiksi. Sitten palataankin tähän kysymykseen: pitäisikö meidän siis tulevaisuuden työssä kasvattaa vain yrittäjähenkisiä itseohjautuvia uraohjuksia jotka tekevät kellon ympäri töitä naama hymyssä, sekä superpomoja, jotka johtavat edestä käsin liput liehuen omat joukot ennennäkemättömään sisäismotivoituun kasvuun?

No ei.

Ihminen kun ei ole olemassa työtä varten, vaan työ (ja kaikenlainen muukin puuhastelu) on yksi luonnollinen osa ihmiselämää. Mutta vain osa. Jos työ haukkaa koko elämän, ei yhtälö ole sen terveempi kuin että paukuttaisi aamupuurosta iltapalaan World of Warcraftia. Oman pään kestämisen kannalta prioriteetit kannattaa pitää järjestyksessä.

Perhe, ihmissuhteet ja oma arvomaailma ovat aina arvokkaampi juttu kuin työ. Myös hyvin järjestettyä merkityksellistä työtä kannattaa jaksottaa niin että muille tärkeille jutuille jää tilaa. (Paitsi entäs jos sinkun arvomaailma on, että ura tulee ensin, eivätkä kaverit kiinnosta? No en minä tiedä. Mutta veikkaan, että 99,9% tämän jutun lukijoista ei tunnista itseään tästä kuvaukseta.)

On parempi tehdä seitsemän tuntia duunia hyvällä sykkeellä ja peuhata ilta muksujen kanssa tai vaikka hakata sitten sitä WoW:ia, kuin tehdä viisitoista tuntia otsa kurtussa oli duuni kuinka nastaa tahansa. Samaten stressiputki kannattaa katkaista syksyin keväin lyhyillä breikeillä ihan jotta aivot saavat tilaa toipua jatkuvasta suorittamisesta. Itse olen aina ollut tosi huono lomailemaan, mutta kokemuksesta uskon lomien voimaan. Vaikka työ olisi kuinka nastaa tahansa, pitää siitä saada ajoittain breikkejä, jotta kuuppa jaksaa sitten taas keskittyä. Hyvin jaksotettua työtä jaksaa tehdä pitkääkin päivää silloin kun siihen on tarvis.

Työssä keskeisin juttu on viime kädessä se, miten paljon hyvää jälkeä siinä saa aikaan. Mittareina ovat määrä ja laatu. Jos työpäivä menee kivien potkimisessa ja kello neljää odotellessa niin jotain on pielessä. Samaten jos joku tööttää viisitoista tuntia päivässä sutta ja sekundaa – mikä on aika todennäköinen yhtälö jos ihmiset ajetaan piippuun – on sekin yhden tyyppinen idiotian muoto.

Silja Paavola totesi kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Kun nuppi ja kroppa ovat levänneet, työllä on selkeä suunta, ja sillä tuntuu olevan jotain väliä tekijälleen, aika harva jaksaa laskea tunteja tai mussuttaa väsymyksestä.

Työelämän perimmäinen ongelma ei ole työn määrä vaan työn epämäärä.

Tsekkaa ennen kuin linkkaat

Törmäsin taannoin vaihteeksi erittäin fiksuna pitämäni some-tuttavan linkkaamaan Trump-uutiseen, joka oli vähän liian hurja ollakseen totta. Juttu löytyi Occupy Democrats -verkkosivulta.

Occupy Democrats on demokraattimyönteisen porukan jonkinlainen vastaisku republikaanien valeuutisointiin. Pulitzer-palkitun Politifact-sivuston mukaan saitilta ei nimittäin löydy ainoatakaan paikkansa pitäävää juttua. Silti yleensä tarkkaälyiset ihmiset levittivät Trump-juttua innoissaan. (Sivusto on sittemmin poistanut jutun.)

Netti on täynnä tuubaa, ja sitä levitetään ihan kaikissa kuplissa – vihervasemmistolaisessa älymystökuplassa ihan samalla tavoin kuin ruostevyöhykkeen hillbillyjenkin keskuudessa. Löydät veretseisauttavan ikkunan sosiaalisen median kupliin Wall Street Journalin loistavalla Blue Feed Red Feed -palvelulla. Se näyttää kirkkaasti, miten valtavan yksisilmäisesti netissä asioita tarkastellaan – olit sitten liberaali tai konservatiivi, maailmanparantaja tai natsi.

On meidän kaikkien edun mukaista pysäyttää nettituuban leviäminen yhtään pidemmälle. Näin se onnistuu:

Jos luet uutisen, joka on
a) liian hyvä/kiinnostava/raflaava ollakseen totta, tai
b) asettaa jonkun valokeilassa olevan ihmisen erikoiseen valoon,

tsekkaa Snopes.com ja Politifact.com -palveluista, pitääkö juttu paikkansa. Jos näet vihreää, linkkaa menemään. Muussa tapauksessa jaa valeuutisen paljastava artikkeli, jotta uutisen leviäminen tyrehtyisi edes hieman.

Ennen kuin Mark Zuckerberg ja kumppanit keksivät tavan automatisoida tämä faktatsekki, kannattaisi meidän kaikkien noudattaakin internetin käytössä ohjenuoraa ”tsekkaa ennen kuin linkkaat – tai lynkkaat!”

Big Bang Legends: Soft Launch ja Slush

bigbanglegends_splash_screen_game

Viime viikolla Helsingissä pidettiin taas yksi maailman merkittävimmistä startup-tapahtumista, Slush. Tapahtuma kokosi yli 17 000 startup-vaikuttajaa luomaan yhteyksiä, kuuntelemaan innostavia puheenvuoroja ja rakentamaan tulevaisuutta. Oli todella virkistävää päästä pariksi päiväksi nauttimaan siitä, kun valtava ihmisjoukko uskoo tulevaan ja rakentaa sitä yhdessä. Lue tästä Transfluentin Jani Penttisen loistava analyysi Slushista.

Meille Lightneerissa tämän vuoden Slush oli erityisen merkityksellinen. Julkaisimme siellä ensimmäisen oppimispelimme, Big Bang Legendsin, soft launch -version. Soft launch on pelialalla tyypillinen käytäntö, jossa pelin beta-versio julkaistaan jo kohtalaisen laajalle yleisölle, jotta sitä voidaan kehittää yleisöpalautteen perusteella vielä paremmaksi.

Me päätimme tavanomaisesta hieman poiketen tehdä tällaisen koejulkaisun kotikentällämme Suomessa, ja nimenomaan Slushissa, koska tapahtuma on ollut monella tavalla merkityksellinen myös sille, että Lightneer on olemassa.

Soft launch on yksi pelinkehittämisen haasteellisimista vaiheista. Sen aikana pelitiimin luova visio sovitetaan yhteen pelaajien todellisen käyttäytymisen kanssa. Tässä eivät käyttäjätutkimukset auta, koska ihmiset osaavat vastata niihin vain aiemman kokemuksen perusteella. Siksi peli pitää päästää aikaisessa vaiheessa ulos testattavaksi.

Nyt Big Bang Legends on vasta alussa. Lähikuukausina peli tulee kasvamaan isosti sekä pelillisesti että oppisisällöiltään. Tavoitteemme on integroida ensi vuoden loppuun mennessä peliin koko Dmitri Mendelejevin jaksollinen järjestelmä sekä jatkumo, joka kertoo, miten alkeishiukkaset syntyivät alkuräjähdyksessä ja miten niistä on syntynyt nykyinen maailmankaikkeus. Nyt peli kertoo jo esimerkiksi kvarkeista, protoneista ja atomeista.

Jotta pääsemme maaliin, tarvitsemme myös paljon käyttäjäpalautetta. Peli on aluksi saatavilla vain Suomen iOS App Storessa. Android-versio ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Jokainen saamamme palaute on kullanarvoista peliä kehittäessämme.

Lataa peli täältä ja kerro meille mitä tuumaat.

Filosofiaa aamunkoittoon

Kirjoitin viimeksi suomenkielistä lyriikkaa 1990-luvun lopussa, mutta intouduin viimeisen parin kesän aikana kirjoittamaan levyllisen suomenkielistä popmusaa. Levy löytyy nyt Spotifysta ja iTunesista.

Joku kysyi taannoin, keitä kaikkia levyllä soittaa. Tämä oli sellainen makuuhuoneen nurkassa värkätty juttu. Tai tarkkaan ottaen tyttäreni makuuhuoneen – hän kun valtasi taannoin työhuoneeni omaksi huoneekseen. Aiemmilla levyilläni minulla oli joskus kokonainen orkesterillinen kanssamuusikoita ja vierailevia vokalisteja. Tässä halusin kokeilla mitä omin voimin saisi aikaiseksi.

Myös tekstien perään kyseltiin. Biisien tekstit ja lyhyet kuvaukset kappaleiden tausta-ajattelusta löytyvät alta. Ainoa biisi, jossa ei ole linkkiä on avausinstrumentaali ”Science fiction”. Sen nimi oli pitkään ”Intro”, mutta kun keksin levyn nimen, oli avausraidankin nimi selviö. Yhteyttä ei liene kovin vaikea arvata.

Filosofiaa aamunkoittoon (2016)

1. Science Fiction (Intro)
2. Selfie
3. Monenkirjavia Kuvitelmia
4. Uusi Maa
5. Menninkäinen
6. Liian Monta Unelmaa
7. Aikakone
8. Nimby
9. Päivänsäteeni
10. Raja

Säv, san, sov, laulu, kaikki instrumentit ja tuotanto: LJ
Vierailevat vokalistit kappaleessa Aikakone: Silja, Luukas ja Joonatan Järvilehto

Kuuntele koko levy esimerkiksi täältä.

Antti Rinteen kohuväite: ”Yritysten ei pidä tehdä voittoa tai palvella asiakasta!”

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kritisoi taannoin pitämässään puheessa nykyistä työmarkkinapolitiikkaa:

”Viimeiset vuodet työelämän uudistaminen on tarkoittanut samaa kuin palkansaajan kurittaminen. Lähtökohtana on ollut yritysten voitot ja asiakkaiden tarpeet. Sanoista uudistaminen ja joustaminen on tullut synonyymeja heikennysten ja leikkausten kanssa. Tämän keskustelun sisältöön on tultava muutos.

”Työelämän uudistusten on tästä eteenpäin tarkoitettava vahvemmin ihmisten kykyä uudistaa osaamistaan sekä tasapainon löytämistä työelämän ja muun elämän välille. Kaikkien osapuolten on hyödyttävä työelämän uudistuksista.”

Kannanottoa riennettiinkin pikavauhtia paheksumaan sosiaalisessa mediassa. Etenkin Twitterissä kirjoitukseni otsikon tyyppiset kontekstista irrotetut ylilyönnit levisivät kuin kulovalkea.

Tosi asiassa Rinteen puheenvuoron voi tulkita kritiikkinä voittoa ja asiakaspalvelua kohtaan ainoastaan äärimmäisen kärkevällä yliluennalla. Twiittimyrsky osoittaakin lähinnä, miten nykyinen älykkyydenjälkeinen keskustelukulttuuri on tarttunut jopa erittäin fiksuihin ajattelijoihin.

Nähdäkseni Rinteellä on vieläpä kannanotossaan erinomainen pointti, jonka jokaisen yrittäjän luulisi tajuavan heti. Ei Rinne esitä, että yritysten pitäisi lakata tekemästä voittoa tai palvelemasta asiakkaita.

Sen sijaan Rinne esittää, että yritysten pitäisi priorisoida henkilöstön hyvinvointia. Työmarkkinapoliittisen keskustelun painopiste pitäisi siis siirtää leikkauksista ja voitontavoittelusta ihmisten uudistumiskykyyn sekä työelämän ja muun elämän välisen tasapainon korostamiseen. Tästä hyötyisivät ihan kaikki.

Ei liikevoitto tupsahda tilinpäätökseen taivaan lahjana. Se tulee tyytyväiseltä asiakkaalta. Asiakastyytyväisyys on puolestaan suora henkilöstötyytyväisyyden funktio. Jos väkeä ottaa kupoliin, ei synny sen enempää laatua kuin kohottavia asiakaskohtaamisiakaan. Ja jos asiakas äänestää lompakollaan, sukeltavat niin liikevaihto kuin voittokin. Ihmisten jaksamisen, oppimisen ja työhyvinvoinnin tulisikin siis olla niin yritysjohtajien kuin työvoimapolitiikankin ykkösprioriteetti.

Olen monesta asiasta Rinteen kanssa aika eri linjoilla. Siitä huolimatta hän ansaitsee fiksua ja suopeaa tulkintaa sanomisistaan, niin kuin joka ikinen ihminen. Tässä, niin kuin kaikessa nykykeskustelussa olisikin hyvä noudattaa ohjenuoraa ”tsekkaa, ennen kuin klikkaat”.

Lähdekritiikki on iloinen asia, myös silloin kun twiitin pihteihin tarttuu omaa maailmankuvaa haastava ihminen.

Monenkirjavia kuvitelmia

Minulla oli joitakin vuosia sitten unelmana, että voisin joskus tehdä kirja + levy -kokonaisuuden. Eli kirjoittaa kirjan ja levyn niin, että ne käsittelisivät synkassa samaa aihepiiriä. Ihan niin pitkälle on ole ainakaan vielä päässyt.

Kun aloin 2015 kesällä työstää uutta suomenkielistä musiikkia, ei tämä ajatus ollut kauhean pinnalla. Levy jäi kesällä kesken ja jotenkin pääni toimii niin, että joku musapiiri menee pois päältä silloin kun työt alkava; seuraava biisi syntyi vasta talvilomalla 2016. Se oli myös levyn avainbiisi, joka loksautti kokonaisuuden kohdilleen.

Kirjoitin biisin tekstin valmiiksi vasta viime kesänä Kalajoen hiekkasärkillä. Samalla tajusin, että tämähän käsittelee tasan samaa aihepiiriä kuin viimeisin ja itselleni tärkein suomenkielinen kirjani Monenkirjavia kuvitelmia. Tulevaisuus on aina ensin tarina. Todellisuudeksi se muuttuu tekojen kautta.

Joskus levyä viimeistellessäni tajusin myös, mikä se ”kimaltava tie” oikein on, jota pitkin ajatukset lentoon lähetetään. Sehän on tietysti tämä.

Monenkirjavia kuvitelmia

Kultarantaa kauas jo kantaa
Mielikuvituksen avaruus
Liian monta kertaa olen unohtanut mennä vaan

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä ajatukset lentoon lähetetään
Unelmista tulevaisuuden kudelmat kirjotaan
Tarina teoilla todeksi kudotaan

Lupauksen mulle sä annoit
Yhdessä me mennään mihin vaan
Liian monta kertaa olen unohtanut kiittää sua

Ei meitä paikoilleen
Voi enää juurruttaa

Kimaltavaa tietä…

Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.