Mitä itseohjautuvuus oikeasti tarkoittaa?

Nyt näyttää olevan trendikästä vastustaa kaikkea autonomian lisäämistä ja haikailla ”vanhoja hyviä aikoja” kun pomo käski, ja opettaja oli luokan itsevaltias. Mediassa esiintynyt eräiden ajoittain ihan fiksujakin ajatelmia kehitelleiden emeritus-professorien virittelemä käsitys itseohjautuvuudesta on todellisuudessa karikatyyri. Itseohjautuvuus ei nimittäin tarkoita samaa kuin lupa touhuta vapaasti mitä huvittaa.

Jos kentältä poimitaan yksittäisiä tapauksia, joissa joku yksittäinen opettaja on lukenut opetussuunnitelmaa väärin tai joku yksittäinen firman pomo on ajatellut, että trendikästä johtamista on kun ei johdeta ollenkaan, ei kyse ole siitä, että itseohjautuvuudessa itsessään olisi jotain vikaa. Kyse on siitä, ettei itseohjautumiseen opettamista tai sen johtamista tapahdu. Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että autonasentajalinjan opettaja opettaisi vain renkaiden vaihtamista, ja sitten päiviteltäisiin kuinka surkeaksi autoalan osaamisemme on vajonnut.

Yksi keskeisimmistä itseohjautuvuutta puoltavista teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin jo 1970-luvulta saakka kehittelemä itsemääräytymisteoria (engl. self determination theory). Teorian tulkintoihin ja siihen liittyviin empiirisiin tutkimuksiin opettamisen viitekehyksessä voi tutustua laittamalla Google Scholariin hakusanaksi ”self determination theory education”. Osumia tulee noin 2.6 miljoonaa. Johtajuuden kontekstissa liikkeelle pääsee puolestaan hakemalla ”self determination theory leadership”. Osumia tulee tällöin 1.6 miljoonaa. Asiaa on siis tutkittu jonkin verran.

Itsemääräytymisteorian ytimessä on käsitys psykologisista perustarpeista. Näitä on Decin ja Ryanin mukaan kolme: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Autonomia tarkoittaa vapautta valita toimintatavat itse. Kompetenssi tarkoittaa osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kasvua ja kehitystä. Yhteys toisiin tarkoittaa autenttisia kohtaamisia kokonaisvaltaisina ihmisinä ilman tarvetta esittää roolia tai mielistellä toista.

Itsemääräytymisteoriasta seuraa, että ihminen toimii itseohjautuen silloin kun hänen psykologiset perustarpeensa tyydyttyvät. Tämä puolestaan näyttää laajan tutkimusnäytön pohjalta parantavan sekä oppimistuloksia että tuottavuutta ja työviihtyvyyttä. Sanalla sanoen, kun ihminen kokee osaavansa, onnistuvansa ja kehittyvänsä, saa vaikuttaa omaan työhönsä ja saa työskennellä yhteisössä, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisena ihmisenä, hän voi hyvin ja saa hyvää jälkeä aikaan.

Itseohjautuvuus edellyttää kaikkien kolmen perustarpeen tyydyttymistä – ei siis pelkästään autonomian. Näistä ensimmäistä lisäämällä päästään itseohjautuvuudessa vasta vauhtiin. Ongelmaksi muodostuu, että korkea autonomia korreloi usein matalan kompetenssin kanssa. Jos ihmistä ei haasteta ja jos hänelle ei aseteta tavoitteita, ei tarve osata ja oppia pääse toteutumaan, vaan tekeminen menee plörinäksi. Samaten jos toimintaympäristössä ei pääse syntymään autenttisia ihmiskohtaamisia, kuten opettajavisionääri Pekka Peura peräänkuulutti taannoisessa kirjoituksessaan, ei oppimisen tai osaamisen riemu kukoista sen enempää koulussa kuin työpaikallakaan.

Opetussuunnitelman perusteissa puhutaan itseohjautuvuudesta näin:

Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua.

Missään kohtaa ei sanota, että ”antakaa oppilaiden tehdä mitä lystäävät”. Sen sijaan OPS:issa kehotetaan ”ohjaamaan oppilasta tiedostamaan omat tapansa oppia” ja että ”oppimisprosessin aikana” oppilas ”oppii ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita”. Lopuksi todetaan olennainen: oppiminen ”vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua”. Se, että jotkut julkiset keskustelijat vetävät tästä mutkat suoriksi ja rummuttavat OPS:ia lupana tehdä mitä huvittaa on suoraan sanottuna ihan älytöntä.

Todellinen itseohjautumisen opettaminen ja johtaminen vaatii opettajalta ja johtajalta paradoksaalisesti enemmän kuin perinteinen käskeminen. Kuten Matti Alahuhta linjaa loistoteoksessaan Johtajuus, pomon tehtävä ei ole määrätä, vaan osoittaa suuntaa. Itseohjautuvuuden johtaminen edellyttää sitä, että opettaja ja johtaja osaavat asettaa selkeitä ja yksiselitteisiä tavoitteita sekä antaa oppijalle tai työntekijälle tarvittavat työvälineet ja mittarit, joilla tämä voi seurata omaa edistymistään. Tämä vaatii opettajalta ja johtajalta paljon.

Jos siis jotakin pitää koulu-uudistuksessa kritisoida, tulisi olennaisin kritiikki suunnata koulutusresurssien leikkauksiin. Silloin kun uudistetaan näin merkittävästi opettamisen käytäntöjä, olisi tärkeintä pitää huoli ennen kaikkea siitä, että uudistus on riittävän hyvin resursoitu. Nyt monet opettajat on jätetty aika lailla omilleen tulkitsemaan uutta opetussuunnitelmaa. Tästä syystä ihan ensiksi pitäisikin lisätä niitä resursseja. Koulutussäästöt kun ovat valesäästöjä. Ne haukkaavat yhteiskunnasta pian omansa korkojen kera takaisin.

Sen lisäksi on järkevää tutustua käytäntöihin, joissa itseohjautuvuutta on osattu konkreettisesti opettaa ja johtaa. Työelämässä peliala on itseohjautuvuuden johtamisesta monin paikoin oivallinen esimerkki. Vaikka julkisuudessa hehkutetaankin pelialan rentoutta kaljahanoineen ja lasersäde-bileineen, on hittipelien kehittäminen todella kurinalaista ja tarkkaa hommaa. Pelijohtajat osaavat luoda riittävän innostavan ja yksiselitteisen päämäärän tiimeilleen, esimerkiksi tavoitteena tehdä maailman parhaita iPad-pelejä. Kun pelialan onnistumisen mittarit tunnetaan hyvin, voi tiimi seurata edistystään päivä päivältä. Tiimit eivät siis kohella kuin päättömät kanat vaan työskentelevät systemaattisesti kohti yhteistä päämäärää – tuntien samalla parhaimmillaan korkean autonomian, korkean kompetenssin ja korkean hyväksynnän psykologisten perustarpeidensa tyydyttyvän.

Samalla tavoin koulussa opettaja voi johtaa itseohjautuvuutta asettamalla esimerkiksi matematiikasssa syyslukukauden tavoitteeksi laskea työkirjan jouluun mennessä valmiiksi. Kompetenssin kokemusta opettaja voi lisätä antamalla oppilaille tarvittavat työkalut kunkin työkokonaisuuden ratkaisuun – siis opettamalla. Edistystä oppilaat voivat seurata esimerkiksi pyrkimällä laskemaan loppuun yhden kappaleen viikossa.

Opettajan tehtävänä on pitää huoli siitä, että jos joku meinaa pudota kelkasta, hän antaa tälle oppilaalle tarvittavaa tulitukea. Siis sekä substanssin että menetelmien osalta. Käännetyn luokkahuoneen menetelmillä voi parhaassa tapauksessa synnyttää merkittävää kehitystä oppimistuloksissa. Yläkoulussa ja lukiossa voi käyttää vaikka heti esimerkiksi Opetus.tv:n sisältöjä. Opettajan tehtävänä on nimenomaan opettaa, miten itseohjautuvuus syntyy – ei heittää lasta syvään päätyyn siinä toivossa, että uimista tapahtuu. Itseohjautuvuuden kehittyminen edellyttää kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja systemaattisuutta.

Opettajan tulee opettaa. Johtajan tulee johtaa. Jos jompi kumpi lopettaa työnsä tekemisen olettaen, että oppilaiden tai työntekijöiden pitää antaa tehdä mitä haluavat, ei kyse ole itseohjautuvuudesta vaan väärinkäsityksestä. Nykyisessä koulun ja työn murrosvaiheessa tärkeintä olisikin nousta polarisoivien väärinymmärrysten yläpuolelle ja miettiä, miten rakennamme sellaista yhteiskuntaa, jossa murrosvaiheessa kamppailevat opettajat ja johtajat saisivat riittävät resurssit ja työkalut, jotta he pystyvät mielekkäässä mittakaavassa täyttämään vaativan tehtävänsä. Etenkään koulu-uudistuksessa itseohjautuvuuden velvoitetta ei voi sysätä opettajien niskoille, vaan sen mahdollistaminen edellyttää myös järkevää koulutuspoliittista päätöksentekoa.

Onnistuessaan itseohjautumiseen kasvattaminen ja johtaminen on vaivan arvoista. Tärkeimmät asiat elämässä kun eivät tule helpolla ja sitä sun tätä touhottaen, vaan pyrkien sinnikkäästi rakentamaan yhdessä tuumin merkityksellistä maailmaa, jossa meidän kaikkien on parempi elää.

Nykymedian ansaintalogiikka haastaa tiedeuutisointia

Marraskuun alussa uutiskanava CNN uutisoi verkkosivuillaan Harvardin tiedemiesten epäilevän, että hiljattain aurinkokunnan ulkopuolelta aurinkokunnassa vieraillut taivaankappale ’Oumuamua saattaa olla toisesta aurinkokunnasta tullut avaruusluotain. Juttu oli otsikoitu raflaavasti: ”Harvardin julkaisu esittää, että tähtienvälinen kappale saattoi olla avaruusolioiden luotain, tosin asiantuntijat ovat skeptisiä”.

Itse artikkeli koostui lähinnä spekuloinnista ja päättyi siihen, että suurin osa tieteellisistä asiantuntijoista ei edes pitänyt väitettä lainkaan uskottavana. Silti juttu levisi sosiaalisessa mediassa kuin kulovalkea. Itsekin jaoin kirjoituksen. Olihan lähteenä uskottava mediatalo CNN ja tutkijatkin vielä huippuyliopisto Harvardista. Tosi asiassa asianmukainen otsikko olisi kuulunut: ”Tutkijat spekuloivat tähtienvälisen kappaleen luonteella”. Mutta sillä tuskin olisi irronnut kovinkaan montaa klikkiä.

The Guardian puolestaan kertoi 2014 ”NASA:n rahoittamasta” tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen sivilisaatio on romahduksen partaalla. Oikeasti kyse oli itsenäisen tutkijatiimin yksittäisestä tutkimusprojektista, jonka käyttämän matemaattisen mallin rahoitukseen NASA oli osallistunut pienellä summalla. Kyse ei siis ollut millään tavoin NASA:n tekemästä tai tukemasta tutkimuksesta, mutta se ei estänyt laatulehteä ratsastamasta avaruusjärjestön uskottavuudella. Seurauksena juttu levisi lähes kaikkiin maailman päämedioihin. Otsikointi siitä, että NASA ennustaa maailmanlopun sai jopa itse avaruusjärjestön lopulta reagoimaan ja julkaisemaan lehdistötiedotteen, jossa se irtisanoutui tutkimuksen väitteistä.

Viimeisimpänä Helsingin Sanomat uutisoi viikko sitten, miten uudet koulutusmenetelmät heikentävät oppimista. Artikkeli oli otsikoitu: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Itse artikkeliin perehtymällä kävi ilmi, ettei siinä esitelty tutkimusaineisto tukenut raflaavaa otsikkoväitettä ollenkaan. Paperilehdessä otsikointi olikin maltillisempaa: ”Tutkimus: Uudet keinot voivat estää oppimista”. Nettilehden klikkisyötti synnytti kuitenkin isolle osalle lukijoista akuutin huolen nykykoulun kriisistä.

Tieteellistä tutkimusta uutisoidaan yhä useammin shokkihakuisesti ja välillä suorastaan harhaanjohtavasti. Tämä johtuu nähdäkseni suurelta osin nykymedian liiketoimintalogiikasta. Entisaikoina valtamedian ydinarvoihin kuului neljäntenä valtiomahtina pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen tiedonvälitykseen. Nykyään digitaaliset bisnesmetriikat haastavat perinteisen korkealaatuisen journalismin etiikkaa.

Digitaalisen median ansaintalogiikka rakentuu nykyään usein käyttäjäliikenteen ja tästä seuraavan tilaajakunnan varaan. Tämä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että bisneksen merkittävimpiä mittareita ovat kävijämäärät ja tilaajakonversio. Edellinen on jokin kokonaisluku, vaikkapa kymmenen tuhatta uutta kävijää. Jälkimmäinen puolestaan on jokin prosenttiosuus edellisestä. Jokainen tilaaja taas tuo tietyn euromäärän sisään, vaikkapa kympin kuussa. Pumppaamalla sivuille lisää kävijöitä tai nostamalla konversio-osuutta lehden tai verkkosivun euromääräinen tuotto kasvaa.

Ansaintamekanismi on siis suorassa suhteessa siihen, kuinka moni klikkaa jutun auki – ja jakaa sitä sosiaalisessa mediassa. Tästä syystä valtamediaan on viime vuosina hiipinyt yhä useammin aiemmin lähinnä juorulehdistä tuttu shokki + klikki -hunajapurkki. Menetelmä on simppeli: otsikko rakennetaan tunnepitoisen shokkiefektin varaan. Koska ihmisillä on evoluution kautta syntynyt taipumus reagoida voimakkaimmin uhkiin, on shokkiotsikot muotoiltu yleensä kielteisesti. Mitä raflaavampi otsikko, sitä enemmän klikkejä.

Lehdet ja sivustot voivat päivän mittaan optimoida otsikoita useaan otteeseen löytääkseen version, joka lukijakuntaan parhaiten puree. Tilaajakonversioon voi käyttää useita menetelmiä The Guardianin pehmeästä rahoituspyynnöstä aggressiivisimmillaan maksumuuriin. Tavoite on kuitenkin sama: shokkiotsikolla pumpataan jutulle lukijoita, konversiomekanismilla tehdään bisnestä.

Tämä on johtanut siihen, että otsikko-optimointi päätyy yhä useammin johtamaan lukijaa harhaan. Kun lehtijuttu väittää esimerkiksi tutkimuksen paljastavan jotain uutta ja yllättävää, mutta lähteeksi paljastuu yksittäinen tutkimuspaperi, on tieteellinen tosiseikka, ettei tässä kohtaa ole vielä paljastettu yhtikäs mitään. Tieteelinen faktanmuodostus ei tapahdu yksittäisten tutkimuspaperien pohjalta. Tieteellinen fakta syntyy siinä vaiheessa, kun tutkijayhteisö on tarkastellut tutkittavaa ilmiötä monipuolisesti eri näkökulmista, tehtyjä tutkimuksia kriittisesti arvioiden.

Tieteellisestä faktasta voidaan puhua vasta kun ilmiöstä on konkreettista näyttöä useammalta tutkijaryhmältä, ja kun hurjimmat tutkimustulokset on replikoitu useamman tutkijatiimin toimiesta. Kuten tähtitieteilijä ja kirjailja Carl Sagan totesi, ällistyttävät väittämät edellyttävät ällistyttävää näyttöä. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki tieteellisen metodin toiminnasta. Ilmiötä on tutkittu niin monipuolisesti ja useasta eri näkökulmasta, että sitä voidaan pitää tieteellisenä faktana.

Tieteellinen fakta voi myös osoittautua virheelliseksi. Tiede on itseään korjaava menetelmäjoukko. Nykyään yleistynyt tieteellisten faktojen kritisointi puhtaalta stetson harrison -pohjalta kuuluu kuitenkin foliohattuosastolle. Tiede korjaa jatkuvasti itseään, mutta oma näppituntuma on aika harvoin näyttönä järeämpää, kuin se, mitä tuhannet ammattitutkijat ovat ilmiöstä saaneet selville.

Toki yksittäisistä tutkimuslöydöksistä kannattaa uutisoida. Objektiivinen tiedonvälittäjä asettaisi uutisen heti otsikkotasolla oikeaan kontekstiinsa. Käyttäjäkonversion ympärille rakennetun markkinointimetodin päämääränä on kuitenkin ainoastaan saada lukija klikkaamaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai se yksittäinen otsikko voi niin iso juttu olla, kunhan itse artikkeli on asiallinen. Tosi asiassa harva muistaa jutun luettuaan muuta kuin otsikon. Harvard-näyttö avaruusolioista, NASA-tutkimus maailmanlopusta tai koulun akuutti kriisiintyminen ovat monelle todentuntuinen kuvaus maailmasta, vaikkei yksikään mainituista artikkeleista tarjoa otsikkoväitteelleen riittävää tutkimusnäyttöä.

Mikään lehtitalojen metriikka ei tietääkseni mittaa shokkiotsikoiden asianmukaisuutta. Tähän tarvitaan ihan perinteistä journalistista suoraselkäisyyttä, etiikkaa ja ammattitaitoa. Vaikka markkinointialgoritmi esittäisi otsikoksi mitä, ei itseään kunnioittava tiedejournalisti voi päästää läpi otsikkoa, joka synnyttää uutisoidusta tutkimuksesta harhaanjohtavan kuvan.

Valtamediaan luotetaan juuri sen takia, ettei jokainen lukija joudu tekemään jokaisesta artikkelista perinpohjaista tieteenfilosofista analyysia argumenttirakenteita tutkimalla ja esitettyä aineistoa arvioimalla. Vaikka nykymaailma haastaa median ansaintamalleja, ei luotettava ja uskottava media voi toimia yhteiskunnallisessa roolissaan kuten juorulehti.

Lukijan on terveellistä reagoida shokkiotsikoihin kriittisesti. Seuraavalla kerralla kun luet lehdestä tai sosiaalisesta mediasta tunnekuohun aiheuttavan otsikon, kannattaa tuohtumisen sijaan ensiksi kysyä: ”Voiko tämä oikeasti pitää paikkansa?” Tunnepitoisen otsikon klikkaaminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen dopamiinipiikin kuin herkuttelu. Ehkäpä järkevintä olisikin shokkiotsikon kohdalla tehdä kuten Amy Cuddy taannoin totesi New Yorkissa: jättää klikkaamatta ja ostaa donitsi.

Kehitysyhteistyö toimii tehokkaasti neljässä tasossa – merkintöjä UNICEF-matkalta Boliviaan

Bolivia on eteläamerikkalainen valtio, joka on hiljattain noussut köyhimpien maailman maiden joukosta keskituloisten joukkoon. Yhtenä tekijänä Bolivian nousussa ovat olleet erilaisten kehitysyhteistyökumppaneiden rahoittamat ja mahdollistamat projektit, joiden avulla kamppaillaan köyhyyttä vastaan, torjutaan sairauksia ja lisätään yleisinhimillistä hyvinvointia muun muassa tukemalla tasa-arvoa ja lisäämällä koulutusmahdollisuuksia.

Vierailin UNICEFin vapaaehtoisryhmän kanssa Boliviassa viime viikolla. Ikimuistoisen matkan aikana tutustuimme laajasti UNICEFin yhteistyöprojekteihin Santa Cruzissa, Cochabambassa, Independenciassa ja Tiquirpayassa. Päällimmäisenä matkalta jäi mieleen, kuinka monessa eri tasossa kehittyvää maata voidaan tukea. Kehitysyhteistyöprojektit muodostavatkin nähdäkseni eräänlaisen hierarkian tai pyramidirakenteen, jossa yhteistyöprojektit etenevät välittömistä ongelmanratkaisutilanteista syvällisempään vaikuttamiseen.


Unicefin ”smurffit” vierailun alussa.

Pyramidin kärkenä ovat ”laastarit”. Nämä ovat hankkeita, joissa hoidetaan jotain välitöntä ongelmakohtaa. Esimerkiksi Santa Cruzissa koskettavimpia tapaamisia oli katulapsien suojakoti, jossa tapasimme paikallisia kodittomia lapsia. Olin häkeltynyt siitä, kuinka avoimia ja helposti lähestyttäviä suojakodin pojat olivat. Pelasimme yhdessä futista ja juttelimme arjen askareista. Jos en olisi tiennyt, että kyse oli kodittomista lapsista, olisin arvellut, että nämä ovat ihan tavallisia bolivialaisia poikia. Kohtaaminen oli vaikuttava, mutta samalla sydäntäsärkevä: tilastojen mukaan vain yksi kymmenestä katulapsesta pääsee kiinni tavallisen elämän syrjään. Tekemistä siis riittää. Silti on upeaa, että on olemassa tällaisia hankkeita, jotka antavat rankkaa elämää eläville lapsille edes hetken hengähtää.


Jalkapallopeli Santa Cruzin kodittomien poikien kanssa.

Seuraavana tasona tulee ”haavanhoito”: tapa ratkoa ongelmia pitkäkestoisemmin. Santa Cruzissa tapaamamme rikostuomion saaneet nuoret olivat päässeet mukaan ohjelmiin, joista he kiittivät mahdollisuutta uuteen elämään. Oli koskettavaa kuunnella 17-vuotiaan pojan kertomusta siitä, miten ohjelma oli antanut hänen elämälleen aivan uuden suunnan. Mielessä kummitteli kuitenkin samalla ajatus: täytyykö nuoren mokata kunnolla, jotta hän saisi elämänsä kuntoon? Eikö heitä voisi auttaa paremmin jo ennen mokaa? Tätä varten näitä projekteja kuitenkin tehdään: yksikin lapsi tai nuori on korvaamattoman arvokas olento ja jos yksikin löytää elämälleen suunnan, ollaan jo tehty jotakin suurta.

Kolmas taso on ennaltaehkäisy. Esimerkiksi pienenpienessä Tiquirpayassa juttelimme 6–7-vuotiaiden koululaisten kanssa, jotka olivat innoissaan esimerkiksi matematiikasta tai kielten opiskelusta. Samaten vuoristokylä Independenciassa sairaanhoito on kehittynyt viime vuosina paljon ja mahdollistaa yhä useammalle ihmiselle paremman elämän. Satsaamalla koulutukseen ja terveyteen luomme pohjan, jossa yhä harvempi syrjäytyy tai putoaa kyydistä.


Keskustelua koulupäivän arjesta 6-vuotiaiden Miriamin, Joelin ja muiden tiquirpayalaiskoululaisten kanssa.

Pyramidin pohjalla on kuitenkin juurisyiden hoito. Vaikka Bolivia onkin kehittynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, vallitsee siellä, niin kuin niin monessa muussakin maailman kolkassa, yhä paikoin hurja epätasa-arvo. Siksi rakenteisiin vaikuttaminen, eli UNICEFin työ niin hallituksen kanssa kuin ruohonjuuritasolla on ensiarvoisen tärkeää. Se, mihin valtio budjetissaan satsaa määrää kehityksen suunnan. Tuloerojen tasaaminen, absoluuttista köyhyyttä vastaan taisteleminen ja perheiden kouluttaminen ymmärtämään, että esimerkiksi lasten kurittaminen on fundamentaalisesti väärin, ovat avainasemassa sellaisen pohjan luomisessa, josta jokainen lapsi voi ponnistaa ihmisarvoiseen ja kannattelevaan elämään. Mieleeni jäi näistä aloitteista etenkin UNICEFin ja Caritaksen yhteisprojekti, joissa perheitä koulitaan ymmärtämään, mikä on lapselle oikeasti hyväksi.

Vaikuttavaa oli se, että kaikissa neljässä tasossa tapahtuu koko ajan hurjan hienoja juttuja, joita mitataan tarkoilla tulosmittareilla. Kyse ei siis ole puuhastelusta, vaan määrätietoisesta työstä, jonka seurauksena ihmiskohtalo toisensa jälkeen kasvaa ihmisarvoiseen elämään. Koska jokaisen ihmisen ihmisarvo on prikulleen sama, tarkoittaa tämä nähdäkseni sitä, että niin pitkään kun yksikin lapsi tai nuori on yhä vaarassa joutua yhteisestä maailmastamme sivuun, joutuu elämään väkivallan uhan alla tai pelkäämään terveytensä puolesta, tekemistä riittää.

Kotiin palattuani katson henkeäni haukkoen ympärilleni. Bolivian viikon jälkeen Suomi tuntuu lähes taianomaiselta utopialta. Meillä ei tarvitse pelätä aliravitsemusta, tuberkuloosia tai sitä, että lapsi ei palaakaan kotiin koulumatkaltaan. Vaikka Suomella on omanlaisiaan haasteita, ovat meidän asiamme kansakuntana monessa mielessä aivan käsittämättömän hyvin. Nähdäkseen lähelle täytyy joskus käydä kaukana.

Nähdäkseni meistä jokaisella on moraalinen velvollisuus auttaa ja tukea niitä, joiden asiat eivät vielä ole niin hyvin kuin meillä. Boliviassa näin konkreettisesti, miten upeaa jälkeä nämä projektit parhaimmillaan saavat aikaiseksi, tehden maailmaa lapsi ja nuori kerrallaan paremmaksi ja ihmisarvoa kunniottavammaksi paikaksi.


Laama.

Somelynkkaukset perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan

Sosiaalisen median nykyinen irvikuva näytti jälleen voimansa tässä oululaisen Riikka Moilasen tapauksessa. Näitä kohuja on kiusallista seurata, koska ne perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan. Ongelma on yhtäältä ymmärtämättömyys siitä, miten ihmismieli toimii, toisaalta eettinen.

Ajatus siitä, että ihminen pystyy kontrolloimaan kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä on nykypsykologian tutkimuksen valossa kestämätön. Ihmismieli jakaantuu karkeasti ottaen kahteen hyvin erilaiseen yksikköön: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisen mielen kyky vaikuttaa ajatteluun on huomattavan paljon arkikäsitystä rajallisempi. Esimerkiksi Daniel Kahnemanilta, Jonathan Evansilta tai Keith Stanovichilta löytyy mittava määrä tutkimuksia, jotka osoittavat, ettei kukaan meistä ole omien ajatustensa valtias.

Ihminen ei suinkaan valitse itse jokaista ajatustaan, sanaansa ja tekoaan. Jos valitsisi, kukaan meistä ei ikinä menettäisi malttiaan, kiroilisi, söisi liikaa suklaata tai puhuisi sivu suunsa. Tosi asiassa sitä tekevät ihan kaikki. Väsyneenä tai stressaantuneena tietoisen ajattelun kontrolli heikkenee entisestään, ja suusta pääsee sammakoita. Kyse on ihan normaalista inhimillisestä ilmiöstä.

Kun yksittäinen lause tai jopa sana irrotetaan asiayhteydestä, jaetaan riittävän monta kertaa ja liitetään erilaisilla assosiaatioharjoitteilla negatiivisiin mielleyhtymiin (”poliitikot ovat sellaisia”, ”johtajat totta kai ajattelevat näin”, ”puhui mitä salaa ajatteli” ja niin edelleen) syntyy täysin todellisuudesta irrotettu mielikuva ihmishirviöstä. Todellisuudessa kyseessä on ihan samanlainen ihminen kuin se ruudun takana tapittava.

Sosiaalisen median kohdalla ymmärtämättömyyden nykypsykologian perusteista vielä ymmärtää. Klikkihakuinen media sen sijaan vahvistaa nykyään ilmiötä entisestään. Ylen verkkosivun etusivulla on tätä kirjoittaessani juttu, jossa toimittaja on pyytänyt päihdeongelmaisilta vastineita ”oululaisen kaupunginvaltuutetun ihmisroska-kommentteihin”. Anteeksi nyt vain, mutta mistä ihmeen ”kommenteista” tässä on kyse? Kysymys ei ole kommenteista – tai edes yksikössä ”kommentista” – vaan surkeasta sanavalinnasta, jota sammakon suustaan päästänyt on välittömästi pyytänyt anteeksi.

No se psykologiasta. Isompi haaste on eettinen. Nämä kohut perustuvat nimittäin lähes poikkeuksetta kummalliseen uuspuritanistiseen ajatukseen siitä, että hyvä ihminen ei tee virheitä. Ihan joka ikinen ihminen kuitenkin mokaa joskus. Sanoo väärän sanan, käyttäytyy tyhmästi, juo liikaa bileissä. Se on ihan normaalia ihmiselämää. Tämän takia peruskristillinen anteeksipyytämisen ja -antamisen periaate on ihan älyttömän tärkeä. Ainostaan tiedostamalla oman törttöilynsä ja pyytämällä sitä anteeksi on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Uuspuritanismi ohjaa sen sijaan piilottamaan omat mokansa. Ei tarvitse kuin vilkaista historiaa tai maailmamme puritanistisia kulttuureita nähdäkseen minkälaisia painekattiloita siitä syntyy.

Nyt tämä alati poteroituva yhteiskunta on jakautumassa niin, että yhtäältä äänessä ovat populistiset öyhöttäjät, jotka voivat sanoa ihan mitä tahansa. Jostain kumman syystä populistit pääsevät sanomistaan pääsääntöisesti kuin koira veräjästä, koska oma porukka hurraa taustalla. Samaan aikaan liberaalileiri näyttää menneen paniikkiin. Seurauksena on tämä uuspuritanismin aalto, jossa meteli saadaan aikaiseksi milloin mistäkin intiaanihatusta.

Ihmisellä pitää olla ihan reilusti lupa mokata ja pyytää anteeksi ilman, että tarvitsee pelätä salamapotkuja tai totaalista julkista häpeärangaistusta. Muussa tapauksessa kukaan viitteellisestikään järkevä ihminen ei kohta uskalla sanoa tai tehdä mitään siinä pelossa, että joku jossain vetää herneen nenään.

Olen aika neuvoton siitä, mitä tälle asialle voi tehdä. Syypää kun ei ole kukaan yksittäinen ihminen tai edes ihmisjoukko, vaan kyse on aika tyypillisten psykologisten vinoumien vahvistumisesta sosiaalisen median kaikukammioissa. (Tarkkaan ottaen kyse on nähdäkseni cocktailista, jossa yhdistyvät negatiivinen ajatusvinouma, argumentaatiovirhe nimeltä haloefekti sekä sosiaalisen median luontainen informaatiokato, mutta tämän avaaminen vaatisi ihan oman postauksen.)

Ehkä tästä pitäisi kuitenkin käydä jotain vähän sivistyneempää keskustelua myös langoilla? Muuten kohta äänessä ovat enää öyhöttäjät ja lynkkaajat – ja muut meistä laskevat päiviä siihen, milloin Elon Muskin ensimmäinen lento Marsiin lähtee.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö – jos järkeä on käytössä

Yksi lempisanonnoistani on Mikael Jungnerin sutkaus: ”Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö.” Siinä kiteytyy näppärästi nykyisen liberaalin intelligentsian perusajatus: jos ihmiset saavat itse valita, he kykenevät tekemään parempia päätöksiä kuin jos vaikkapa poliitikot päättävät heidän puolestaan. Usein ihmiset ovat itse lähempänä päätöksentekoa koskevia tekijöitä ja ymmärtävät ne paremmin kuin kaukaa kabineteistaan lakeja säätävät poliitikot.

Nyt tästä sinänsä aika tärkeästä ajatuksesta saatiin väännettyä vaihteeksi ihan kohtalaisen kokoinen jupakka. Suurin piirtein puolet Sääntö-Suomesta riensi lynkkaamaan Jungnerin, koska hänen mielestään on ihan ookoo, jos kaveri tekee nuotion rankkasateessa vaikka alueelle olisikin annettu metsäpalovaroitus. Some-Suomi on eri mieltä. Sama se sataako kaatamalla vai ei. Sääntö on sama kaikille.

Sääntö-Suomi on kuitenkin sääntöineen yksi planeetan hyvinvoivimpia kolkkia. Tähän on simppeli syy: iso osa säännöistä toimii ainakin yleensä.

Säännön seuraamisen vastakohta on järjen käyttö silloin kun järkeä on käytössä. Toisin sanoen, voit rikkoa sääntöä hyvällä omallatunnolla, jos ymmärrät, miksi sääntö on olemassa, mitä se sääntelee ja mitä sen rikkomisesta seuraa. Tämä edellyttää siis sitä, että säännön rikkoja ymmärtää hyvin tilanteen, jossa sääntöä rikkoo – niin kuin voisi ajatella olevan asian laita, jos tekee nuotion rankkasateella. Tilanteen ymmärtävä ja säännön tunteva ihminen voi poiketa totutusta, koska hän ymmärtää, mitä hänen toiminnastaan seuraa. Sen sijaan jos joku asiaa täysin ymmärtämätön poikkeaa säännöstä, on kyseessä useimmiten puhdas idiootti.

Sääntöä voi rikkoa järkevästi vain, jos ymmärtää, miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta seuraa.

Säännöt ovat olemassa niitä varten, jotka eivät tiedä, miten jokin elämänala toimii. Säännöt toimivat juuri siksi, että on täysin epärealistinen ajatus, että kaikki viisi ja puoli miljoonaa suomalaista tietäisivät kaiken ihan joka asiasta nuotionteosta maahanmuuttopolitiikkaan tai maantieajosta sorsan suolestamiseen. Jokainen tietää jostain jotain ja muutamasta elämänalasta kenties paljonkin – mutta me kaikki olemme suurimmalla osalla aloista idiootteja. Tällöin hyvä nyrkkisääntö on seurata sääntöä. Sen on näet säätänyt joku sellainen, joka ainakin yleensä tietää, mitä tekee.

Nopeusrajoitukset on notskien tekemisen lisäksi hyvä esimerkki. Nopeusrajoitukset vähentävät ihan tutkitusti liikenneonnettomuuksia. Siitä huolimatta jossain Saksan autobaanoilla saa hanata Mersullaan ihan just niin lujaa kuin haluaa – jos haluaa.

Nopeusrajoitukset ovat olemassa minun kaltaisiani ihmisiä varten. Olen nimittäin aika lailla täysi katastrofi auton ratissa. En minä tajua, miksi Lahdentiellä saa ajaa sataakahtakymppiä mutta Kehä Kolmosella ei. Siksi luotan siihen, että joku minua fiksumpi on asiaa kelannut tovin tai kaksi ja ajan sen mukaan, mitä tien varteen ladatut lätkät sanovat – tai ainakin yritän kovasti.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta, etteikö joku valtateiden valtteribottas tajuaisi milloin voi nostaa kierroksia ja milloin ei. Jos tietää, miksi rajoitukset on säädetty niin kuin ne on, ja jos on hyvä syy niitä rikkoa, on kyse hyvästä järjen käytöstä. Mutta sääntöä voi rikkoa järkevästi vain jos oikeasti ymmärtää, miksi sääntö on olemassa. Meikäläisen kaltaisten maantietumpuloiden kannattaa vaan säätää navigaattori varoittamaan ylinopeudesta ja tehdä niin kuin robottitäti käskee.

Maailma ei muutu paremmaksi ilman näkemyksellistä kansalaistottelemattomuutta – siis fiksua sääntöjen rikkomista. Se ei muutu, elleivät Mikael Jungnerin tyyppiset ajattelijat uskalla keikuttaa venettä ja romuttaa totuttuja asenteita. Jos kaikki seuraisivat ihan jokaista sääntöä ihan koko ajan, voitaisiin ruveta jonottamaan lippuja fritzlangilaiseen liukuhihnatulevaisuuteen.

Samaan aikaan säännöt ovat olemassa, jotta kaikkien ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntijoita.

Säännön rikkominen on järjen käyttöä vain jos säännön rikkoja tietää mitä tekee.

Helppo ratkaisu suurin piirtein kaikkiin maailman ongelmiin

Maailma kärsii monenlaisista akuuteista ongelmista. Kuormitamme ympäristöä ihan liikaa. Kehittyneiden maiden syömis- ja liikuntatottumukset synnyttävät ennennäkemättömiä terveysongelmia. Talouskin yskii tämän tästä, vaikka juuri nyt jonkinlaista nousukautta elämmekin.

Koulun tehtävä on sivistää ja kasvattaa tulevia sukupolvia. Karkeasti voisi sanoa, että sivistystehtävä on tiedollinen ja kasvatustehtävä eettinen, vaikka tällaiset rajanvedot ovatkin tietysti häilyviä.

Tänään kanasalaattia mutustaessani mietin, että suomalaisella koululaitoksella olisi oivallinen mahdollisuus sekä sivistää tulevia sukupolvia että kasvattaa heitä toimimaan eettisesti ja ekologisesti toteuttamalla yksinkertainen temppu.

Lihansyönti on merkittävä ympäristökuormittaja ja terveysongelmien aiheuttaja. Itse lihansyöjänä mietin aika usein, miten tämä tapa pysyisi edes jossakin määrin aisoissa. Helpointa olisi tietysti, jos ei alkujaankaan olisi oppinut pupeltamaan eläinprotskua.

Kukaan viherpiipertäjä ei voi mennä ihmisten koteihin sanomaan, mitä pötyä vanhemmat pöytään lataavat. Koulu on sen sijaan ainakin vuosikymmenen pätkä jokaisen elämäntaivalta, jossa voimme vaikuttaa yhteisillä päätöksillä paljonkin tulevien sukupolvien tapoihin, tottumuksiin ja asenteisiin.

Mitäpä jos jo nyt edistyksellinen suomalainen koulu toimisi todellisena eettisenä ja ekologisena suunnannäyttäjänä siirtymällä 100% kasvisruokavalioon?

Näin tulevat sukupolvet oppivat tajuamaan, että myös rehuilla pysyy vatsa täynnä. Monet tottuvat käyttämään lihaa ainakin nykyistä vähemmän. Ruokabudjetista säästyneet rahat voidaan käyttää vaikka luokkakokojen pienentämiseen. Kun kyseessä on ekologisesti, taloudellisesti ja terveden kannalta kestävin vaihtoehto, ei paljon parempaa lahjaa tuleville sukupolville tule äkkiseltään mieleen.

Täyskasviskouluruoka toimii muuten myös mitä oivallisimpana ilmiöoppimisen alustana. Ruokkimalla ymmärrystä, että sillä, mitä suuhun laittaa on kestäviä seurauksia sekä planeetan että oman kropan hyvinvoinnille voi koulu sivistää ja kasvattaa mitä oivallisimmin ymmärtämään mutkikkaita ekologisia ja eettisiä kysymyksiä.

Kasviskouluruoalla on aika varmasti merkittäviä ekologisia, eettisiä, terveydellisiä ja taloudellisia positiivisia vaikutuksia. Sinänsä siis aika simppeli tapa ratkaista monta visaista ongelmaa yhdellä kertaa.

Mistä Twitter-myrskyt johtuvat?

Joko maailma on tullut hulluksi, tai sitten minä olen.

Ainakin siltä tuntuu, kun seuraa näitä nykyajan Twitter-myrskyjä. Ihan käsittämättömistä asioista saadaan mobilisoitua virtuaalisia lynkkauskampanjoita. Pahimmillaan särjetään kokonaisia ihmiselämiä.

Yksi osasyy on nähdäkseni maailman syvenevä poteroituminen. Vahvat äärioikeistolaiset ja liberaalipuritanistiset näkökulmat synnyttävät aaltoja ”ainoasta oikeasta ajattelutavasta”. Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.

Kun rintamalinjat syvenevät skandaali skandaalilta, epätoivo tuntuu kasvavan etenkin liberaalileirissä. Äärioikeistoon ei tunnu tarttuvan oikein mikään. Jos Donald Trumpia ei kaada edes #metoo, kai jotain pitää tehdä jollekin? On surullista, että liberaalit tuntuvatkin alkaneen jahdata ensi sijassa toisiaan närkästyskampanjoillaan, vaikka nyt viimeksi pahastumalla tästä Herra Heinämäen intiaanihatusta.

Vaikka poliittiset rintamalinjat ja maailman jonkinlainen kollektiivinen ahdistus selittävätkin osan ilmiöstä, todellinen syy on kuitenkin muualla: sosiaalisen median perusluonteessa ja sen synnyttämässä radikaalissa viestintävinoumassa.

Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että painettu sana on totta.

Vielä minun lapsuudessani 1980-luvulla painettu teksti oli lähes aina käynyt läpi pitkällisen laadunvarmistusketjun. Painokoneet eivät jauhaneet tekstiä ulos kuin vasta siinä vaiheessa, kun se oli arvioitu moneen kertaan. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista, että joku tuottaisi painettua tekstiä umpikännissä niin, että se päätyisi lukijan käsiin käymättä lukuisten kustannustoimittajien arvioitavana.

Samaten kirjallinen viestintä oli harkittua. Kirjeen tuottaminen käsin tai kirjoituskoneella vaati vaivannäköä ja ajatustyötä. Sitä ei voinut vaan töötätä kolmisormimenetelmällä sähköpostiruudulle ja painaa ”lähetä” ennen kuin ehdit edes lukea kirjoittamaasi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallinen viestintä on muuttunut täysin. Ensisijaisesti muutos johtuu sosiaalisesta mediasta, mutta sen juuret ovat jo 1990-luvulla sähköpostissa ja muissa sähköisissä viestimissä. Nyt kuka tahansa voi tuottaa julkista tekstiä toimimalla itse kirjoittajana, päätoimittajana, kustannuspäällikkönä, painokoneen käyttäjänä ja tekstin jakelijana.

Silti me suhtaudumme tekstiin yhä niin kuin olemme oppineet suhtautumaan vuosikymmenten aikana. Käsitys tekstin luotettavuudesta ja virallisuudesta istuu syvällä selkärangassamme.

Vain murto-osa nykyaikana lukemastamme tekstistä on tuotettu harkiten.

Päin vastoin, twiittejä lauotaan umpitunnelissa niin, ettei kirjoittaja edes muista aamulla kirjoittaneensa someen. Twiittien, statuspäivitysten, Instagram-kommenttien ja joskus jopa blogipostausten tuottaminen muistuttaa enemmän tapaa, jolla ilmaisemme itseämme suullisesti. Väitteet ovat spontaaneja, hiomattomia ja joskus ajattelemattomia.

Perinteisesti jos joku päästi aivopierun kaljatuopin äärellä, riitti sanoa perään ”anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin”. Keskustelukumppani tönötti nokan edessä. Pöyristynyt ilme riitti kommunikoimaan, että viesti ei mennyt perille niin kuin piti.

Jos töksäytys sen sijaan lipsahtaa Twitteriin ja kirjoittaja ehtii nukkumaan ennen ensimmäisiä kommentteja, ei anteeksipyyntö enää auta. Yön aikana twiittimyrsky on mobilisoinut lynkkausjoukot. Sosiaalisen median kaikukammio on nostattanut lipsahduksesta skandaalin.

Oma roolinsa on myös medialla. Ennen vanhaan virallisia poliittisia kannanottoja ja niiden sanamuotoja työstettiin viikkokaupalla. Nyt poliitikon aamutunneilla lähettämä tunteenpurkaus saatetaan tulkita lehtikirjoitelussa puolueen virallisena kantana. Kun media vielä korostaa ilmiötä siteeraamalla yksittäisiä twiittejä ikään kuin virallisina lausuntoina, ei ole ihme, että saamme lillukanvarsista aikaan mittavia paheksuntavyyhtejä.

Nähdäkseni suurin haaste nykyisessä viestintäkulttuurissa ei liity niinkään poliittisiin tai aatteellisiin rajanvetoihin, vaika ne toki kärjistävät ja ruokkivat myrskyjä.

Twitter-myrskyt syntyvät siitä, että me tuotamme sosiaalista mediaa kuin puhuisimme asioista – ja tulkitsemme sitä kuin lukisimme harkittua, painettua sanaa.

Kohti pyyhekumiloikkaa?

Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.

Masennus tulee iPhonesta

Facebookissa oli aamulla meemi:

Aikuiset: Ennätysmäärä teinejä on masentunut. Mistähän tämä johtuu?
Teinit: Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, vanhempamme tuhosivat maailmantalouden, maailma on matkalla kohti totaalista ympäristötuhoa ja nyt pitää vielä sietää jotain hemmetin natsejakin.
Aikuiset: Se johtuu varmaan iPhonesta.

Jaoin meemin salamana, se oli minusta hauska. Viitisen minuuttia myöhemmin tajusin, että ehkäpä meemin aikuiset olivat sittenkin oikeassa.

Ehkä se johtuu sittenkin iPhonesta.

Tai no, ei niinkään iPhonesta vaan sen mahdollistamasta vinksahtaneesta tietotulvasta.

Faktat nimittäin osoittavat, että maailma on paremmalla tolalla kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiskunta voi keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin, ainakin materiaalisilla mittareilla. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu. Länsimainen matalapalkkainenkin elää monessa mielessä kuin entisajan kuninkaat. Lämmintä pakkasella, viileää helteellä. Lihaa pöydässä vaikka joka päivä. Pakastin joka pitää jätskin kylmänä vaikka ensi kesään asti. Taulutelkkari, pleikkari, ehkä oma autokin – ylellisyyksiä, joista kunkut eivät osanneet edes unelmoida. Väkivaltaa on vähemmän kuin koskaan aiemmin, samaten sotia. Ja natsitkin ovat pikkiriikkinen vähemmistö, vaikka äänekkäitä ovatkin. Mikä siis mättää?

Satakunta vuotta sitten jos naapuripitäjässä heilui puukkohullu, olisit saanut ehkä tietää siitä parin viikon päästä, jos silloinkaan. Mitä tapahtui sadan kilsan päässä ei olisi kuulunut maailmaasi ollenkaan. Väkivaltaa ja riehumista oli paljon nykyistä enemmän, mutta et olisi koskaan saanut tietää valtaosasta siitä. Nykyään on taas toisin päin. Joku riehuu puukon kanssa vaikkapa Alabamassa, ja seuraavana päivänä lööpit huutavat hyökkäyksen joka ikisen iikan tietoisuuteen. Sitten ajattelet, että on tämä kamala maailma.

Maailmantalous on aina toiminut sykleissä, mutta paremmat lööpit saadaan romahduksista kuin nousukausista. On niitä haasteitakin, niin kuin vaikka ilmastonmuutos. Mutta suurin osa niistä asioista, joista huolehdit tapahtuu tosiasiassa kertaluokkaa pienemmässä mittakaavassa kuin luulet.

Mistä tämä käsitys sitten tulee?

No ensinnäkin joka ikisellä meistä on biologinen perustaipumus korostaa negatiivista. Se on ollut evolutiivisesti näppärää, mutta ei oikein skulaa nykymaailmassa.

Toiseksi, Hesarissa oli hiljan kiinnostava juttu ilmiöstä nimeltä ”nocebo”. Jos ihmiset alkavat huolehtia, sanotaan vaikka kännykkäsäteilystä, se aiheuttaa ihan todellisia fyysisiä oireita. Siis ei se kännykkä. Vaan se huoli.

Kolmanneksi, samaisessa jutussa esiin nostettiin loistokäsite ”huolipuhe”. Kun joka paikassa toitotetaan että kaikki on päin prinkkalaa, ja joka ikisestä väsymysoireesta tulee ekana mieleen, että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, ei ole mikään ihme, että meidän yltäkylläisyydessä ja ennennäkemättömien mahdollisuuksien kanssa elävä yhteiskuntamme oireilee.

Pelkkä huolehtiminen riittää aiheuttamaan pahoinvointia, vaikka masu olisi kuinka täynnä, katto pään päällä ja puhelinsoiton päässä kokonainen armada bestiksiä. Ja kun media tööttää silmät ja korvat täyteen huolenaiheita, ei ole mikään ihme että päässä alkaa viiraamaan.

Ja mistä se huolipuhe meidän päähämme nykyään hyppää?

No siitä iPhonesta tietty.

Että ehkä se sitten kuitenkin oli se.

Tai ehkä ei pidä ampua lähettilästä. Asiaan kun on olemassa helppo lääke.

Puhelinta kun voi käyttää muuhunkin kuin somesta ja lööpeistä stressaamiseen.

Ei työ tapa – vai tappaako?

Hesarissa oli tänään tunteita herättänyt juttu amerikkalaisesta ja suomalaisesta suhtautumisesta työuupumukseen. Täällä Suomessa joka ikinen tuutti tööttää juttuja siitä, kuinka iso haaste työuupumus on. Samaan aikaan meikäläinen 37,5 tunnin työviikko viiden viikon vuosilomineen tuntuu tuplasti pidempää päivää parin viikon lomilla vääntävälle jenkille lähinnä vitsiltä.

Isoin ongelma työuupumuskeskustelussa on, että perimmältään psykologista ilmiötä arvioidaan mustavalkoisin mekanistisin käsittein. Leikataan työpäivää niin työntekijä piristyy. Tämä vaan ei näytä pitävän paikkaansa. Alle neljänkymmenen viikkotunnin puurtavia työntekijöitä kun tuntuu uupumus vaivaavaan siinä, missä kahdeksankymmenen viikkotunnin pankkiireitakin. Puhumattakaan umpistressaantuneista osa-aikaisista. Ja sitten vielä paradoksaalisesti tuhannet yrittäjät vääntävät duunia kellon ympäri ihan hyvällä fiiliksellä.

Ongelmana suomalaisessa työkeskustelukulttuurissa on se, että työuupumus ja muut työn haasteet ovat koko ajan tapetilla. Jos joka toinen jamppa funtsailee juniorin huudettua yön yli naama punaisena uusia hampaitaan että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, niin ei ole mikään ihme että alkaa ohimoita pakottamaan. Jos sen sijaan huomio on kiinnostavissa asioissa ja fiilis sellainen, että homma rullaa, ei ajatus työuupumuksesta ehdi edes juolahtaa mieleen, vaikka illalla olisikin kiva rojahtaa hyvin vedetyn päivän jälkeen sohvalle lataamaan. Ongelma ei ole työssä tai työmäärässä, vaan siinä, miten teemme ja ajattelemme työtä.

Vyyhti tarvitsee nähdäkseni ratkaisukseen työajan lisäksi sen psykologisen akselin. Miten hyvin työ on organisoitu? Miten paljon sillä on tekijälleen väliä? Mitä tapahtuu korvien välissä kun maanantaiaamu koittaa?

Jenkkilän työmyyräkulttuuri selittyy helposti muun muassa sillä, että sikäläinen sosiaaliturva on aika irvokas himmeli. Jos oma henkiinjäänti on työssäkäynnistä kiinni, niin ei kukaan täysjärkinen ota vuoden sapattia vaikka kuinka päätä pakottaisi. Duunia painetaan kuumeessa ja vatsataudissa, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Kumma kyllä, oman ja jälkikasvun henkiinjäänti on ihmeen hyvä tapa tehdä paskaduunistakin merkityksellistä. (Järjestelmän ongelmakohtia ei tosin tarvitse hakea amerikkalaisten suurkaupunkien katuja kauempaa.)

Toinen juttu liittyy johtajuuteen. Kun puhutaan näistä uuden ajan litteistä organisaatioista, vaativat ne joko hemmetin toimivan rekrytointiprosessin, joka päästää seulasta läpi vain ne yrittäjähenkisimmät – tai sitten todella kirkasta johtajuutta. Sellaista, joka asettaa etätyölle ja liukuville työajoille kaveriksi selkeät tavoitteet sekä tavat päästä niihin.

Sellainen johtajuus on sitä kaikkein vaativinta johtajuutta, johon luullakseni kasvaa vain vuosien kokemuksen kautta. Siinä kun pitäisi pystyä olemaan samaan aikaan posketon bisnesohjus ja kirkasotsainen humanisti – yhdistelmä joka harvoin viihtyy samojen korvien välissä. Aika moni bisneskoulunsa käynyt tyytyy tänäkin päivänä vaan kellottamaan sen, että sorvin ääressä ollaan työsoppariin kirjattu aika. Se on meinaan aika paljon helpompaa kuin raapia päätä siitä, mitä kunkin Panu-Petterin pitäisi duunissa tarkkaan ottaen saada aikaiseksi.

Mutta jos työ on hyvin organisoitua ja se tuntuu tekijälleen merkitykselliseltä, ei ole iso ongelma ottaa illalla kymmenen minuutin puhelua tai vetää iltoja silloin tällöin pitkiksi. Sitten palataankin tähän kysymykseen: pitäisikö meidän siis tulevaisuuden työssä kasvattaa vain yrittäjähenkisiä itseohjautuvia uraohjuksia jotka tekevät kellon ympäri töitä naama hymyssä, sekä superpomoja, jotka johtavat edestä käsin liput liehuen omat joukot ennennäkemättömään sisäismotivoituun kasvuun?

No ei.

Ihminen kun ei ole olemassa työtä varten, vaan työ (ja kaikenlainen muukin puuhastelu) on yksi luonnollinen osa ihmiselämää. Mutta vain osa. Jos työ haukkaa koko elämän, ei yhtälö ole sen terveempi kuin että paukuttaisi aamupuurosta iltapalaan World of Warcraftia. Oman pään kestämisen kannalta prioriteetit kannattaa pitää järjestyksessä.

Perhe, ihmissuhteet ja oma arvomaailma ovat aina arvokkaampi juttu kuin työ. Myös hyvin järjestettyä merkityksellistä työtä kannattaa jaksottaa niin että muille tärkeille jutuille jää tilaa. (Paitsi entäs jos sinkun arvomaailma on, että ura tulee ensin, eivätkä kaverit kiinnosta? No en minä tiedä. Mutta veikkaan, että 99,9% tämän jutun lukijoista ei tunnista itseään tästä kuvaukseta.)

On parempi tehdä seitsemän tuntia duunia hyvällä sykkeellä ja peuhata ilta muksujen kanssa tai vaikka hakata sitten sitä WoW:ia, kuin tehdä viisitoista tuntia otsa kurtussa oli duuni kuinka nastaa tahansa. Samaten stressiputki kannattaa katkaista syksyin keväin lyhyillä breikeillä ihan jotta aivot saavat tilaa toipua jatkuvasta suorittamisesta. Itse olen aina ollut tosi huono lomailemaan, mutta kokemuksesta uskon lomien voimaan. Vaikka työ olisi kuinka nastaa tahansa, pitää siitä saada ajoittain breikkejä, jotta kuuppa jaksaa sitten taas keskittyä. Hyvin jaksotettua työtä jaksaa tehdä pitkääkin päivää silloin kun siihen on tarvis.

Työssä keskeisin juttu on viime kädessä se, miten paljon hyvää jälkeä siinä saa aikaan. Mittareina ovat määrä ja laatu. Jos työpäivä menee kivien potkimisessa ja kello neljää odotellessa niin jotain on pielessä. Samaten jos joku tööttää viisitoista tuntia päivässä sutta ja sekundaa – mikä on aika todennäköinen yhtälö jos ihmiset ajetaan piippuun – on sekin yhden tyyppinen idiotian muoto.

Silja Paavola totesi kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Kun nuppi ja kroppa ovat levänneet, työllä on selkeä suunta, ja sillä tuntuu olevan jotain väliä tekijälleen, aika harva jaksaa laskea tunteja tai mussuttaa väsymyksestä.

Työelämän perimmäinen ongelma ei ole työn määrä vaan työn epämäärä.