Eräänä kylmänä tammikuun aamuna viulisti seisoi Washingtonilaisella metroasemalla soittamassa. Hänen aloitettuaan vanha mies pysähtyi kuuntelemaan soittoa hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa. Vähän myöhemmin nainen pysähtyi kuuntelemaan, ja heitti viulistin hattuun dollarin.
Hieman tämän jälkeen nuori mies pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Hän vilkaisi sitten kelloaan ja säntäsi tiehensä. Pian kolmivuotias pysähtyi kuuntelemaan, mutta hänen äitinsä repi häntä eteenpäin. Koltiainen kääntyi taas viulistin puoleen, mutta hänen äitinsä töni häntä eteenpäin. Lapsen katse liimautui viulistiin koko matkan, jonka hänen äitinsä retuutti häntä pois. Sama ilmiö toistui lukemattomien muiden lasten kohdalla.
Kolmen vartin kuluttua viulisti laittoi soittimensa koteloon. Koko tänä aikana häntä oli pysähtynyt kuuntelemaan kuusi ihmistä. Mies tienasi kolmessa vartissa yhteensä 32 dollaria. Kukaan ei huomannut, kun hän lopetti soiton. Kukaan ei taputtanut.
Kukaan ei tiennyt, että viulisti oli Joshua Bell, yksi maailman arvostetuimmista sooloviulisteista. Hän esitti aikamme upeimpia sooloviuluesityksiä soittimella, jonka arvo on 3.5 miljoonaa dollaria. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli soittanut loppuunmyydyssä Bostonilaisessa teatterissa, jossa lipun hinta oli keskimäärin sata taalaa.
Kuinka usein pysähdymme tarkastelemaan, mitä kaikkea kaunista ympärillämme tapahtuu? Mitä kaikkea meiltä jää huomaamatta?
Ajattelun ammattilainen 
Taputan, kiitos Laurille näistä jakamistasi helmistä! 🙂
Olisin voinut vaikka vannoa, että olen lukenut tämän juttusi jo aiemmin.
Timo,
Kyse on Washington Postin muutama vuosi sitten tekemästä kokeesta. Lähde tässä:
http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2007/04/04/AR2007040401721.html
Itse blogiteksti on mukailtu internet-meemistä, joka löytyy esimerkiksi täältä: http://flv.kyon.pl/img/18507,motivator,truth,Joshua_Bell,slow_down,.html
Tarinan toinen arvokas opetus olla se, että kaunes on kontekstisidonnaista. Me itse luomme (omat ja kulttuuriset) merkitykset.
Jos olohuoneen seinälle päätynyt kolmivuotiaan villi piirros olisikin ollut kuuluisuutta saaneen taitelijan teos, myös kodissa vierailevien ihmisten arvostus muuttuisi (Toki taide on paljon muutakin kuin pelkkä lopputuote).
Reetta,
Hyvä pointti. Huippuviulisti metroasemalla on toki hieman eri juttu kuin Carnegie Hallissa. Nähdäkseni tämän voi kääntää toisinkin päin: ihan tavallisessa arjessa on paljon kaunista, jota emme kiireeltämme huomaa. Joskus voisi olla hyvä pysähtyä hetkeksi nauttimaan maisemista, vaikkei Joshua Bell soittaisikaan vieressä. 🙂
Hyvä kirjoitus ja näinhän suurilta osin nyky-yhteiskunta vain toimii. Tai ainakin ihmiset nyky-yhteiskunnassa. Mutta mitä mieltä Lauri olet, mistä tämä ainainen kiire/keskittymiskyvyttömyys on lähtöisin? Mitkä ovat ne syyt jotka ovat ajaneet ihmiset ainaiseen kiireeseen ja tarkastelemattomuuteen?
Jani,
Eiköhän tämä ole länsimainen ikuisuuskysymys. Onneksi koko ajan tapahtuu liikehdintää myös terveempään suuntaan downshiftauksen, minimalismin ja muiden aatesuuntien kautta.
Kasvatetaan pikku hiljaa kulttuuristamme hieman terveempi. 🙂
Päivitysilmoitus: Pieniä ajatuksia kesää kohden | Ajattelun ammattilainen