Eräänä kylmänä tammikuun aamuna viulisti seisoi Washingtonilaisella metroasemalla soittamassa. Hänen aloitettuaan vanha mies pysähtyi kuuntelemaan soittoa hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa. Vähän myöhemmin nainen pysähtyi kuuntelemaan, ja heitti viulistin hattuun dollarin.

Hieman tämän jälkeen nuori mies pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Hän vilkaisi sitten kelloaan ja säntäsi tiehensä. Pian kolmivuotias pysähtyi kuuntelemaan, mutta hänen äitinsä repi häntä eteenpäin. Koltiainen kääntyi taas viulistin puoleen, mutta hänen äitinsä töni häntä eteenpäin. Lapsen katse liimautui viulistiin koko matkan, jonka hänen äitinsä retuutti häntä pois. Sama ilmiö toistui lukemattomien muiden lasten kohdalla.

Kolmen vartin kuluttua viulisti laittoi soittimensa koteloon. Koko tänä aikana häntä oli pysähtynyt kuuntelemaan kuusi ihmistä. Mies tienasi kolmessa vartissa yhteensä 32 dollaria. Kukaan ei huomannut, kun hän lopetti soiton. Kukaan ei taputtanut.

Kukaan ei tiennyt, että viulisti oli Joshua Bell, yksi maailman arvostetuimmista sooloviulisteista. Hän esitti aikamme upeimpia sooloviuluesityksiä soittimella, jonka arvo on 3.5 miljoonaa dollaria. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli soittanut loppuunmyydyssä Bostonilaisessa teatterissa, jossa lipun hinta oli keskimäärin sata taalaa.

Kuinka usein pysähdymme tarkastelemaan, mitä kaikkea kaunista ympärillämme tapahtuu? Mitä kaikkea meiltä jää huomaamatta?