Mikä supersankareissa kiinnostaa?

Löysin runsas vuosi sitten uudelleen sarjakuvat. Lapsena luin paljon kaikenlaisia sarjakuvia Tintistä Asterixiin, Marvelin supersankarisarjoista Aku Ankkaan. Hieman vanhempana siirryin tutustumaan aikuisten sarjakuviin, kuten Sandmaniin tai Boneen. Sitten sarjikset jäivät vajaaksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes viime keväänä asensin iPadiini huikean Comixology-ohjelman. Ohjelman avulla sarjisten lukeminen on niin helppoa ja hauskaa, että olen kuluneen vuoden aikana kuluttanut varmaan enemmän sarjakuvia kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä.

Yksi suosituimmista sarjakuvien arkkityypeistä on supersankari. Teräsmies saa geeniperintönä supervoimat Kryptonilta, Hämähäkkimiestä puraisee radioaktiivinen hämähäkki, ja Ihmeneloset taas saavat avaruuslennolla aimo annoksen kosmista säteilyä. Yhdeksän kertaa kymmenestä supersankaritarinan juju on sama: jokin hassu sattuma muutta tavallisen tallaajan elämän ihmeelliseksi superelämäksi. Ei olekaan mikään ihme, että supersankaritarinat ovat erityisesti teini-ikäisten suosiossa.

Supersankaritarina antaa toivoa siitä, että ehkä minuakin odottaa tuolla onnenpotku.

Supersankaritarinat perustuvat vanhaan kunnon amerikkalaiseen ryysyistä rikkauksiin -formaattiin. Peter Parker on aluksi koulukiusattu hissukka, mutta kun hämähäkki puraisee, hänestä tuleekin koko kansan suosima ja vähän pelkäämäkin hämähäkkisankari. Erityisesti teini-ikäisenä, ja miksei vähän vanhempanakin, ihminen on monien myllerrysten kohteena, ja elämä tuntuu päämäärättömältä koheltamiselta. Ei mikään ihme, että olisi kiva saada puraisu radioaktiiviselta ötökältä. Tulisipahan elämään vähän särmää.

Supersankaritarinoiden ongelma on kuitenkin sama kuin esimerkiksi Disneyn prinsessasatujen. Harvassa tarinassa sankari joutuu itse tekemään mitään saavuttaakseen supervoimansa. Onni väijyy tuolla jossakin ihan niin kuin satuprinssitkin, ja jos satut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, niin kaikki ongelmat ratkeavat. Supersankari on lottovoittaja.

Oikeassa elämässä radioaktiivisen hämppiksen puraisusta tulee lähinnä käsi kipeäksi. Eivätkä ratkaisut muutenkaan odota yleensä helppoina paketteina nurkan takana. Silti moni jää odottamaan omaa läpimurtoaan joko terissarja käsissään tai lauantaina lottokuponkia jännityksellä rutistaen.

Tosi asiassa joka ikinen meistä voi kyllä olla omalla tavallaan supersankari. Oikeassa elämässä se vaatii kuitenkin paljon työtä. Tässä mielessä Lepakkomiehen ja Rautamiehen tapaiset sankarit ovatkin kaikkein kiehtovimpia: he ovat enemmän tai vähemmän ihan tavallisia ihmisiä, joilla on jonkinlainen missio muuttaa maailmaa paremmaksi. Ja he tekevät niska limassa töitä päästäkseen superkuntoon tai rakentaakseen superhaarniskan – ja muuttaakseen sitten maailmaa.

Supersankareita on ihan oikeasti olemassa, ja he ovat niitä arjen puurtajia, jotka tekevät kutsumuksellista työtään meidän kaikkien hyväksi. Mutta todelliseksi arjen supersankariksi ei synnytä eikä tulla hämähäkin puraisusta. Tosielämän supersankarit syntyvät, kun ihminen rakastaa sitä, mitä tekee – ja tekee riittävästi töitä tullakseen siinä superhyväksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s