Kapteeni Amerikka vs. Rautamies

Kapteeni Amerikka ja Rautamies edustavat supersankarikirjon ääripäitä. Kapteeni Amerikka on puhtoinen All American Hero, joka on tyypillinen esimerkki Carol Dweckin linjaamasta fixed mindset:sta: asiat tehdään aina samalla tavalla. Rautamies edustaa taas Dweckin mielenlaatua kartoittavien määritteiden toista ääripäitä, growth mindset:ia: uusien tilanteiden edessä pyritään uusiin ratkaisuihin.

Steve Rogers on aluksi hiljainen hissukka, joka ei halua mitään enempää, kuin saada uhrautua maansa puolesta. Ongelmana on, että hän on vaahtosammuttimen kokoinen rimpula, jota ei meinata millään huolia sotapalvelukseen. Lopulta kuitenkin onnistaa: hyvän haltijan virkaa toimittava tiedemies värvää Rogersin salaiseen seerumihankkeeseen. Kuin kurpitsavaunuissa konsanaan, Rogersista tulee salamanräpäyksessä parimetrinen supersotilas, ja loppu on historiaa. Kapteeni Amerikka onkin käytännössä miespuolinen versio Disney-prinsessasta. Hänen tarinansa noudattelee prinsessaelokuvista tuttua kaavaa – paitsi että Kapu ei pääse lopussa prinssinsä syliin, vaan lataamaan natsia pataan.

Tony Starkin tarina on taas aivan toista maata. Stark on itsekeskeinen ääliö, joka tahkoaa miljardeja asekaupoillaan. Kun hengenlähtö on lähellä, Stark kokee herätyksen ja tajuaa, ettei itsekkyys kanna kuin vain niin pitkälle. Monimiljardööri ja nero kun on, Stark rakentaa itselleen huipputeknologisen haarniskan, jolla voi ottaa mittaa superpahiksista.

Kapteeni Amerikan tarinan moraali on, että kunhan uhraudut maasi puolesta ja odotat onnenpotkua, kaikki käy hyvin. Rautamiehen tarina kertoo puolestaan siitä, että itsekkyys ei kannata – ja jos haluat saada jotain aikaiseksi, täytyy haarniska nakutella omin käsin kasaan.

Uutuuselokuvassa The Avengers Kapun ja Rautamiehen erot tulevat korostuneesti esiin. Elokuvassa on loistava kohtaus, jossa Kapteeni Amerikka syyttää Rautamiestä kyvyttömyydestä tiimityöskentelyyn. Rogers vaahtoaa, että Stark ei varmasti ikinä heittäytyisi piikkilanka-aidan päälle, jotta muut sotilaat pääsisivät jatkamaan. ”En niin”, vastaa Stark. ”Keksisin keinon leikata sen poikki.”

Stark on epäilemättä narsistinen ja itsekeskeinen, mutta myös hänellä on hyvä sydän. Elokuvan loppukohtauksessa Manhattania lähestyy ydinohjus, ja ainoa tapa välttää tuhansien ihmisten kuolema on uhrautua kuljettamalla ohjus toiseen ulottuvuuteen. Tämä tietää kuitenkin lähes varmaa kuolemaa. Itsekäs rautamies Tony Stark ei silti silmäänsäkään räpäytä, kun hän kiikuttaa kuolettavan lastin madonreiän läpi. Se kun on fiksuin tapa toimia tässä tilanteessa.

Steve Rogers on idealisti: asiat tehdään aina samalla tavalla. Hän pärjää, koska habaa on riittävästi. Tony Stark on puolestaan pragmatisti: hän pyrkii löytämään joka tilanteeseen parhaan mahdollisen ratkaisun – vaikka se tietäisikin oman pään menoa.

Mikä supersankareissa kiinnostaa?

Löysin runsas vuosi sitten uudelleen sarjakuvat. Lapsena luin paljon kaikenlaisia sarjakuvia Tintistä Asterixiin, Marvelin supersankarisarjoista Aku Ankkaan. Hieman vanhempana siirryin tutustumaan aikuisten sarjakuviin, kuten Sandmaniin tai Boneen. Sitten sarjikset jäivät vajaaksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes viime keväänä asensin iPadiini huikean Comixology-ohjelman. Ohjelman avulla sarjisten lukeminen on niin helppoa ja hauskaa, että olen kuluneen vuoden aikana kuluttanut varmaan enemmän sarjakuvia kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä.

Yksi suosituimmista sarjakuvien arkkityypeistä on supersankari. Teräsmies saa geeniperintönä supervoimat Kryptonilta, Hämähäkkimiestä puraisee radioaktiivinen hämähäkki, ja Ihmeneloset taas saavat avaruuslennolla aimo annoksen kosmista säteilyä. Yhdeksän kertaa kymmenestä supersankaritarinan juju on sama: jokin hassu sattuma muutta tavallisen tallaajan elämän ihmeelliseksi superelämäksi. Ei olekaan mikään ihme, että supersankaritarinat ovat erityisesti teini-ikäisten suosiossa.

Supersankaritarina antaa toivoa siitä, että ehkä minuakin odottaa tuolla onnenpotku.

Supersankaritarinat perustuvat vanhaan kunnon amerikkalaiseen ryysyistä rikkauksiin -formaattiin. Peter Parker on aluksi koulukiusattu hissukka, mutta kun hämähäkki puraisee, hänestä tuleekin koko kansan suosima ja vähän pelkäämäkin hämähäkkisankari. Erityisesti teini-ikäisenä, ja miksei vähän vanhempanakin, ihminen on monien myllerrysten kohteena, ja elämä tuntuu päämäärättömältä koheltamiselta. Ei mikään ihme, että olisi kiva saada puraisu radioaktiiviselta ötökältä. Tulisipahan elämään vähän särmää.

Supersankaritarinoiden ongelma on kuitenkin sama kuin esimerkiksi Disneyn prinsessasatujen. Harvassa tarinassa sankari joutuu itse tekemään mitään saavuttaakseen supervoimansa. Onni väijyy tuolla jossakin ihan niin kuin satuprinssitkin, ja jos satut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, niin kaikki ongelmat ratkeavat. Supersankari on lottovoittaja.

Oikeassa elämässä radioaktiivisen hämppiksen puraisusta tulee lähinnä käsi kipeäksi. Eivätkä ratkaisut muutenkaan odota yleensä helppoina paketteina nurkan takana. Silti moni jää odottamaan omaa läpimurtoaan joko terissarja käsissään tai lauantaina lottokuponkia jännityksellä rutistaen.

Tosi asiassa joka ikinen meistä voi kyllä olla omalla tavallaan supersankari. Oikeassa elämässä se vaatii kuitenkin paljon työtä. Tässä mielessä Lepakkomiehen ja Rautamiehen tapaiset sankarit ovatkin kaikkein kiehtovimpia: he ovat enemmän tai vähemmän ihan tavallisia ihmisiä, joilla on jonkinlainen missio muuttaa maailmaa paremmaksi. Ja he tekevät niska limassa töitä päästäkseen superkuntoon tai rakentaakseen superhaarniskan – ja muuttaakseen sitten maailmaa.

Supersankareita on ihan oikeasti olemassa, ja he ovat niitä arjen puurtajia, jotka tekevät kutsumuksellista työtään meidän kaikkien hyväksi. Mutta todelliseksi arjen supersankariksi ei synnytä eikä tulla hämähäkin puraisusta. Tosielämän supersankarit syntyvät, kun ihminen rakastaa sitä, mitä tekee – ja tekee riittävästi töitä tullakseen siinä superhyväksi.