Muutimme pari kuukautta sitten Espooseen. Samalla huomasin, että monella espoolaisella on merkillinen tapa. Espoolaiset nimittäin kiittävät usein bussikuskia poistuessaan linja-autosta. Aluksi tämä tuntui minusta tavattoman omituiselta ja nololta. Kerran rohkaistuin kuitenkin kokeilemaan ja huikkasin kuskille ”kiitos!” poistuessani bussista. Kuski vinkkasi takaisin kädellään.
Ällistyin kokemuksesta. Koko matkan kotiin asti rintakehän täytti nimittäin lämmin tunne. Tämähän onkin hyvä juttu! Ihan pikkiriikkisellä eleellä pystyin synnyttämään itselleni ja toiselle ihmiselle hyvän mielen!
Itse asiasassa ilmiön tieteellinen perusta tunnetaan hyvin.
Professori Martin Seligmanin tutkimuksissa on käynyt ilmi, että kiitollisuudella on valtavan suuri merkitys hyvinvoinnille – niin kiittäjälle kuin kiitettävällekin. Seligmanin kuulussa kiitollisuusvierailukokeessa opiskelijat kirjoittivat elämäänsä muuttaneelle ihmiselle kiitoskirjeen ja lukivat sen ääneen. Harva selvisi kyyneleittä. Seurauksena kiitosvierailuun osallistuneet leijailivat viikkokaupalla hyvänolontunteessa.
Olemme läpeensä sosiaalisia olentoja. Kiittäessäsi muodostat rakentavan suhteen toiseen ihmiseen – vaikka sitten vain ohikiitäväksi hetkeksi. Tämän seurauksena muutat niin omaa kuin kiittämäsi ihmisen hyvinvointia paremmaksi hetkeksi aikaa. Hintaa operaatiolla on tasan yksi sana. Seuraukset kannattelevat parhaassa tapauksessa iltaan asti. Jos siis haluat tuottaa itsellesi ja toiselle ihmiselle helposti hyvän mielen, sano bussikuskille kiitos.
Ajattelun ammattilainen 
Hieno postaus, kiitos. Tätä siis harjoittelemaan tällä viikolla, Helsingissäkin.
Hyvä Lauri!
Hieno kirjoitus ja huomio. Kiitos tuosta tieteellisestä sillasta myös.
Kiinnitin samaan asiaan huomiota muutama kuukausi sitten ja kirjasin tuntemksia. Silloin äänekkäimmät kiitokset tulivat vielä nuorilta, eivät meiltä aikuisilta.
–
Istuin pari päivää sitten bussissa.
Havahduin ajatuksistani kuullessani sanan
KIITOS.
Terästin kuuloani. Sana toistui uudelleen
lähes joka pysäkillä.
Joka kerta ääni oli nuoren henkilön.
Kertaakaan en kuullut kypsää aikuisääntä.
Tuli minun vuoroni jäädä pois.
KIITOS…
Äänen korottaminen kuskille ja
kaikille kuuluvaksi melkein ujostutti.
Kuinka usein
KIITOS
voisi kuulua ilmoille?
Kaikkien sydämet tavoittaen.
Yhteistä luoden.
Toinen ilahduttava ilmiö (täällä Espoossa) on jalankulkijat ja pyöräilijät, jotka kiittävät tietä antavaa autoilijaa kättään nostamalla.
Tässäkin kunnostautuvat nimenomaan lapset ja nuoret!
Mä niin repesin kun luin tän jutun!!! Siis kuinka pöhköä kansaa pääkaupunkiseudulla asuukaan?!? Eikös tuo kiittäminen kuulu ihan tavallisiin hyviin käytöstapoihin??? Näin ainakin meille kehäIII:n ulkopuolella asuville on opetettu jo ihan lapsesta saakka!
Maailma voi olla kovin avartava paikka ihan muutaman kymmenen kilsan päästä kotiovesta kunhan vaan osais katsoa ympärilleen ja ottaa toisetkin huomioon!
Toisaalta… millaista olisi työ, josta kukaan ei ikinä kiittäisi? Kiittäminen on tapa sanoa, että ”sinun työlläsi on merkitystä minun elämääni”.
Espoossa ainakin asuu fiksua porukkaa. =) Vaikka Espoolaisia aina välillä milloin missäkin mediassa parjataan. Paljasjalkaisena Espoolaisena muistan aina kertoa olevani kotoisin Espoosta en Helsingistä.
Ei se mikään kummallinen tapa ole. Aivan peruskäytöstä, joka kuuluu oppia jo kotona. Stadilaisena minulle on kyllä opetettu että bussikuskia kiitetään, ja bussiin noustessa tervehditään – aivan kypasällä aikuisen äänelläkin. Ja nyt vuorostaan kuudennen polven stadilaiset lapsemmekin kyllä tietävät miten toimia bussiin noustessa, ja sieltä poistuessa.
Sekin auttaa jos vilkutta, ja hymyilee. Voihan sen tietty kohdistaa vaikka koko bussille…
kiva posti, ja asia jota en osaakaan enää ihmetellä. tällä on selitys kyllä. jos nimittäin jäät bussista niin pitkään aikaan ei tule toista. on hyvä olla bussikuskin kaveri eli kun tunnetaan niin muistaa odottaa sinut seuraavallakin kerralla mukaan . eli helsingissä ei tarvitse kiittää koska kohta tulee toinen bussi/ratikka kuitenkin apuun. etenkin poikittaisliikenteessä tunnemme toisemme, sillä niin harvat ovat kulkijat (kaikillahan on auto eikun autoja) ja bussit. 🙂
Heii jee mahtavaa! 🙂 Hieno homma, että uskaltauduit kiittämään kuskia!
Itse olen tällä hetkellä Turussa asuva 24v. tyttö, joka pyrkii jakamaan kiitoksia ympärilleen aina kun on aihetta. Bussikuskia olen oppinut kiittämään pienestä asti äitini opetuksella, ja myöhemmin aikuisiällä jatkan sitä yhä isommissakin kaupungeissa, jossa muut matkustajat katsovat hieman hassusti. Toisaalta he saattavat ajatella, että ”oho, tuossapa oli uskalias tyttö!” tai ”olipa hieno ele” – ehkä eivät mietikään minusta pahasti kuten joskus tulee pelättyä. Olen myös kiittänyt random postinjakajaa, naapurikunnan roskiskuskia, talvella sillan hiekoittajaa, kesällä puiston rikkaruohojen poistajaa, joka kerta asiakaspalvelijaa (esim. kaupan kassat/konduktöörit) jolta saan hymyileväistä/personallista palvelua…. Kadulla ohikulkevaa, jolla on mielestäni hieno tyyli, tervehdin heittämällä ”hei anteeks mun mielestä sulla on tosi kiva tyyli!” Ystäväni ovat miettineet hyvinvointini ja iloisuuteni salaisuutta, mutta uskoisin juuri tässä olevan avain. Kun lähes päivittäin kiitän jotakuta randomia ja useimmiten saan häkeltyneen positiivisia reaktioita ja tiedän ilostuttavani heidänkin päiväänsä, niin hyvä mieli on taattu 🙂 Enkä siis väen väkisin etsi kiitoksen aiheita, vaan kiitän aina kun tuntuu siltä oikeasti. Ja se on usein, koska tässä maailmassa on niin monta tärkeää työtä esimerkiksi, joista harvat muistavat kiittää. Jätähän joskus esimerkiksi hotellin pöydälle viesti ”Kiitos siivoojat hienosta työstänne!” niin tiedät, että raskasta työtä tekevän siivoojan päivä ja mahdollisesti koko viikko pelastuu 🙂
Täällä Lohjalla päin bussikuskin kiittäminen on itsestäänselvyys. Aluksi siinä oli vähän ihmettelemistä, mutta nykyään pääkaupungin meno tuntuu tylyltä. Usein, jos on rauhallisempaa, matkustajat jutustelevat kuljettajan kanssa muutoinkin. Tällaisista jutuista tulee hyvä, lämmin fiilis.
Itse ajan aika paljon pikavuorolla ja siellä molemmissa päissä puhutaan kuskille. Lippua ostaessa ja poistuttaessa kyydistä. Jotenkin on itsestäänselvyys, että turvallisesta matkasta kiitetään kuljettajaa.
Tämä on samanlainen juttu kuin esim. parturissa tai muussa paikassa, jossa saa palvelua.
Itse olen aktiivisesti opetellut uutta asiaa, eli antamaan kauppiaille positiivista palautetta silloin kun asiat menee hyvin. Esimerkiksi eilen taisin kehua viimeksi K-Raudan asiantuntevaa maalimyyjää neuvoista. Ja annoin palautteen esimiehelle, koska silloin hänkin voi antaa työntekijälle positiivista palautetta.
Ehkä itsellä näkyy se, että olen -60-luvun lapsi ja meillä edellytettiin määrättyjä tapoja. Esim. mummolaan mentiin melkoisen hyvin pukeutuneina ja käyttäydyttiin hyvin.
Kari…
P.S. Onkohan tuo tapojen vaatiminen hiukan samaa kuin nykyään OAJ:n kannanotossa, joissa vaadittiin vastuuta myös lapsille.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Ehkä missään muussa asiakaspalvelutilanteessa työntekijän ja asiakkaan välinen vuorovaikutus ei ole niin surkeaa kuin bussilla matkustaessa. Kaupan myyjä tervehtii jokaista asiakastaan ja saa välittömän vastauksen, maksutilanteen jälkeen kiitokset ja heipat vaihdetaan vielä molemmin puolin.
Bussikuskeista on tullut monelle jonkinlainen mörkö, ja kai se on ainakin osittain ammattikunnan oma vika, kun omaa työtä on alettu pitää enemmän kuljetus- kuin asiakaspalvelualaan kuuluvana eikä asiakasta osata tai haluta huomioida millään tavalla.
Muualta Suomesta tai ulkomailta tulleiden kuljettajien myötä paikallistuntemus on toki heikentynyt, eikä opastusta ehkä saa yhtä hyvin kuin ennen vanhaan, etenkin jos kuski joutuu ajamaan viikon aikana vakiolinjan sijasta kymmentä eri linjaa kolmessa eri kaupungissa. Työpäivät alalla ovat pitkiä, eikä kaikkien vireystila riitä jatkuvaan hymyilemiseen. Kuljetan monesti samat tyypit aamulla töihin ja iltapäivällä kotiin. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö silti pitäisi yrittää tehdä parhaansa.
Itse pyrin tervehtimään jokaista kyytiini astuvaa vähintään luomalla katsekontaktin, mutta mieluummin myös sanallisesti. Tietysti sellaisiin matkustajiin on vaikea ottaa yhteyttä, jotka suuntaavat katseensa lattianrajaa pitkin takapenkille, tai jotka kääntyvät kortinlukijalta oikean kautta selvästi kuljettajan kohtaamista vältellen, mutta onneksi he ovat vähemmistö niin Espoossa, Helsingissä kuin Vantaallakin.
Tehkää hyvälle kuljettajalle palvelus ja antakaa hänelle palautetta toiminnastaan. Se käy esimerkiksi huikkaamalla kiitokset kyydistä, mutta HSL-alueella myös HSL:n nettisivujen palautelomakkeella. Kokemuksesta voin sanoa, että esimiehen lukemasta kiitospalautteesta ja firman tarjoamista pullakahveista tulee joka kerta yhtä hyvälle mielelle, ja se auttaa jaksamaan työssä sekä palvelemaan asiakkaita jatkossakin.
Jahas, tuo näyttää edelleen vanhan osoitteen bussiblogiini. Nykyinen on http://www.bussiesko.com
Eipä aikaakaan,kun taas kerran alettiin moittia pääkaupunkiseudulla asuvia.Asia käännetään aina päälaelleen,ja aletaankin kiittämisen sijaan moittia meitä Helsingin seudulla asuvia. Se on yleinen tapa koko Suomessa.Valitettavasti. Parannettavaa toki aina on,mutta eikö joskus muualla asuvat voisi sanoa jotain hyvää meistä?
Tyskä, minusta tuntuu, että käänsit asian niin päin aivan itse. Myös omien havaintojeni mukaan espoolainen tervehtii ja kiittää keskivertoa pääkaupunkiseutulaista oma-aloitteisemmin, eikä kirjoituksen tarkoitus varmaankaan ollut tuoda esille helsinkiläisten huonommuutta.
Mikäli kuulut siihen porukkaan, joka osaa sanoa päivää ja kiitos, ole ylpeä itsestäsi, älä suotta närkästy yleistyksestä!
Olen toiminut linja-autonkuljettajan ammatissa nyt 10,5 vuotta. Ajoin pääkaupunkiseudulla niin seutuliikennettä, kuin myös kaupunkien sisäisiä. Sittemmin olin pikavuorossa Tampere-Helsinki välillä. Ajelin seutuliikennettä Tampereen alueella ja lähikunnissa. Nyt olen viimeisen reilun vuoden aikana ollut Tampereen sisäisessä liikenteessä.
Eräs työkaverini kerran sanoi minulle: ”Kuinka sää oikein jaksat tervehtiä ja kiittää joka ikistä asiakasta? Et kyl enää sit tervehdi, kun olet ollut tarpeeksi kauan alalla!” ”10 vuotta olen ollut jo alalla”, vastasin ”ja enkä aio tyyliäni muuttaa, kun jo näinkin kauan olen jaksanut jokaista moikata.”
Osa asiakkaista tervehtii, osa ei. Jotkut eivät osaa edes kiittää, kun antaa lipun ja vaihtorahat takaisin ”Ole hyvä” sanoen.
Kyllä mieltä lämmittää niin suunnattomasti, kun asiakas astuu kyytiin ja sanoo moi. Vielä enemmän mieltä lämmittää ja oikein hehkututtaa, jos joku poistuessaan huikkaa kiitos, tai morjens tai vain heilauttaa kättä.
9-12 tuntisia työpäiviä jatkuvasti tehdessä pienikin ystävällinen ele auttaa jaksamaan ja saa ainakin minut yrittämään parhaani, jotta asiakkailla olisi matkasta hyvä mieli.
Hymyillään, moikataan ja kiitetään jatkossakin, se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin!
Kiitos ja heippa!
Englannissa vuosia sitten kielikurssilla yritin bussikuskilta pyytää, että hän kertoisi, koska olemme oikeassa paikassa, kun reitti ja koko kaupunki oli uusi. Kuski ei vastannut mitään eikä edes vilkaissut päälleni, joten hiukan hämmentyneenä menin istumaan. Kaverini huomasikin bussin etuosassa kyltin: Ethän puhu kuljettajalle. Tämä hieman selitti kuskin käytöstä, mutta määränpäähämme tultaessa hän kuitenkin huusi paikan nimen. Poistuessa tietysti kiitimme, mutta siellähän kiittäminen on muutenkin suomalaiseen kulttuuriin verrattuna moninkertaista.
Hei KIITOS tästä kirjoituksestasi!
Tajusin että itseltäni tämä tapa on jäänyt. Täytyy ruveta tsemppaamaan. 🙂 Joskus aiemmin hihkaisin kiitokset säännöllisen epäsäännöllisesti. Nykyään (yleensä lastenvaunujen kanssa liikkuessa) silloin tällöin heilautan ulkona kättä kuskille, kiitokseksi, mutta myös merkiksi, että ”joo, ollaan jo ulkona, voit jatkaa matkaa”. Jotkut bussit meinaan tuntuu epäröivän liikkeellä lähtöä, kun häsellän vaunujen kanssa. (ja sitten on ne muutamat, jotka eivät malttaisi odottaa että pääsemme ulos asti…)
Uusi blogilöytö! Kivaa 🙂
Kiitos on helppo, halpa-tai siis ilmainen- ja hieno tapa, joka piristää kiittäjän ja kiitetyn päivää. Kiittämättömyys on ihan kauheaa. Jos kiitoksesta tuleekin hetkellinen hyvä mieli, voi mielen pahoittaa pitkäksikin aikaa siitä, ettei mitään kiitosta tule. On sitten kyseessä oven avaus tuntemattomalle tai hyvin tehty työ. Juuri nämä pienet sanat (kiitos, ole hyvä, anteeksi, Hei!) ovat omiaan muokkaamaan fiiliksiämme ja sitämyöden elämäämme. Jos koskaan ei tule kiitosta, ei varmaan nappaa tehdäkään mitään kiittämisen arvoista.
t: Espoolainen nainen 🙂
Päivitysilmoitus: Ajattelulla vauhtia uuteen vuoteen « Ajattelun ammattilainen