Resepti hienojen ideoiden alas ampumiselle

Länsimaiden tulevaisuus riippuu käsittääkseni kyvystämme ajatella taitavasti. Yksi keskeinen osa taitavaa ajattelua on kyky ketterään ajatteluun. Siis kyky ajatella niin, miten kukaan muu ei ole vielä ajatellut.

Ihmisen päätä ei ole kuitenkaan viritetty kauhean hyvin uuden ajattelulle.

Jos olet koskaan osallistunut ideointisessioon, tiedät hyvin sen tilanteen, jossa joku alkaa innosta soikeana visioida hurjaakin hurjempaa tulevaisuudennäkymää. Pian joku viisaampi pääsee lataamaan: ”Kyllähän minä periaatteessa olen samaa mieltä, mutta…” Ja sitten seuraa koko joukko perusteita sille, miksi idea ei toimi. Ja kun se on ammuttu alas, tuijotetaan taas tyhjää pöytää.

Tosiasia on, että hyvien ideoiden keksiminen ilman riittävää raakamateriaalia on todella vaikeaa. Tietoinen mielemme hyökkää kiinni salamannopeasti siihen, mitä on näkyvillä. Ja tällöin tiedostamaton mieli ei pysty enää tekemään työtään.

En usko, että kukaan ideointisessioon osallistuva haluaa tieten tahtoen jarruttaa oivaltamista. Mutta ajattelumme perusperiaatteet pitävät siitä huolen.

Ensinnäkin, meillä on halu kontribuoida keskusteluun: siis kantaa oma kortemme kekoon. Tämä saa aikaiseksi sen, että vastalause alkaa muodostua kielen päällä jo kauan ennen kuin edellinen puhuja on lopettanut.

Toiseksi, negatiivinen ajattelu on monin kerroin helpompaa kuin uuden keksiminen. Ei vaadi järin suuria järjen lahjoja sanoa, mikä jossain ideanpoikasessa voi mennä pieleen. Sen sijaan sen mahdollisuuksien hoksaaminen vaatii usein todellista neroutta.

Kolmanneksi, ajattelumme on tavattoman vastustuskykyistä. Yksi parhaiten tunnetuista ajattelun vinoumista on nimeltään vahvistusvinouma, confirmation bias. Se tarkoittaa, että kun olet kerran päättänyt olla jotain mieltä, sitten olet sitä mieltä. Ja ihmismieli keksii kyllä jälkikäteen oivat syyt siihen, miksi näin on.

Kaikki tämä tapahtuu sosiaalisessa tilanteessa salamannopeasti. Ei siinä ehdi edes kissaa sanoa, kun halu kontribuoida, kyky nähdä negatiiviset puolet ja taipumus vahvistaa omaksuttuja kantoja sitovat kasaan jauhopommin, joka tukkii urheimmankin pellepelottoman suun alta aikayksikön.

Mikä siis avuksi?

Tässä muutama idea. Jos kielenpäällä alkaa kutitella argumenttipommi, vedä pari kertaa syvään henkeä ja kysy: antaako tämä jotain lisäarvoa sille, mistä kaveri nyt puhuu? Usein hyvä indikaattori on, jos aiot aloittaa puheenvuorosi sanomalla ”minun on pakko sanoa…” tai ”tämä on kyllä hyvä, mutta…” Tällöin on hyvä pitää suu supussa vielä hetken aikaa.

Toiseksi, mieti, onko sanomallasi nimenomaan positiivista käyttöarvoa. Joka ikinen ideanpoikanen on ongelmia täynnä, ja vaikka se saattaa sinusta tuntua mukavalta, ei ongelmien osoittamisesta ole ideoinnin alkuvaiheessa juurikaan hyötyä. (Tilanne on sitten ihan toinen, kun aletaan vaikkapa kasaamaan ensimmäistä prototyyppiä.)

Ja kolmanneksi, muista, että vaikka sinä olet ihan varma siitä, että olet oikeassa, yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on ajattelun vinouma, ei oma nerokkuutesi.

Hyviä ideoita kasvatetaan vain, jos ideanpoikaset saavat aluksi mekastaa vapaasti. Anna poikasten räpistellä niin pitkään, että joku niistä löytää lopulta tuulta siipiinsä.

10 thoughts on “Resepti hienojen ideoiden alas ampumiselle

  1. Hyvää pohdintaa maanantaihin, kiitos! Tuohon voisi vielä lisätä meemiajattelua eli sitä miten vähän ns. omista ideoista on kenenkään omia. Ne ovat kulttuurissa syntyviä ja kiertäviä ”meemejä”, joihin on turha liikaa henkilökohtaisesti takertua. Yhteistä siis jokseenkin kaikki ja yhdessä synnytettyä. Idean ”alkuperäinen” isä/äiti on sina enemmän kuin vähemmän illuusio. Annetaan siis ideoiden jakaantuu ja jalostua vapaasti.

  2. Hyvä pointti, ei tosiaankaan pidä ampua alas ideoita kehittelyvaiheessa, myöhemmin sitten sen aika. Myös toisen asian loppuun kuunteleminen, ja ehkäpä vielä sitä seuraavien 1-2 kommenttipuheenvuoronkin kuunteleminen saattaa auttaa elaboroimaan omaa pointtia paremmaksi kuin jos laukoo ajatuksensa saman tien suusta ulos. Sokeasti toteltuna sääntö ”antaa kaikkien ideoiden kukkia” a la Alex Osborn ei ole ehkä kuitenkaan kaikkein fiksuin neuvo. Kunnon debatti ja PERUSTELTU, ASIOIHIN KOHDISTUVA kritiikki auttaa nimittäin stimuloimaan kummasti keskustelua. Epäkriittisyys ei välttämättä auta tiedostamatonta mieltä vapautumaan, enemminkin oikeanlainen kriittisyys saattaa stimuloida sitä. Avain näyttäisi olevan siinä, että kriittisestä ajattelusta ei saa tehdä peikkoa… ks. esim. http://www.executiveinnovation.com/files/NPPGLiberatingRoleUSFR.pdf ja http://www.newyorker.com/reporting/2012/01/30/120130fa_fact_lehrer

  3. Joskus olen omassa blogissa puhunut viiden minuutin säännöstä, eli maistellaan ideaa viisi minuuttia sen lyttäämjisen sijaan. Silloin saattaa löytää ideasta jotain positiivista eikä vain toimi nopeasti ja negatiivisesti.

    Mutta tuo on totta, että ihminen on omien kuvitelmiensa vanki ja vahvistaa omia ennakkoluulojaan kaikin keinoin.

    Kari…

  4. Päivitysilmoitus: Vahvistusilluusio – vahvista omat ennakkoluulosi | Cowboy Koodarin päiväkirja

  5. Ehkä hiukan etäisempää ajattelua tämä, mutta kuitenkin ihmisten taipumus ihastua omiin oivalluksiinsa ja omiin aikaansaannoksiinsa on omiaan synnyttämään ennakkoluuloa muiden ajatuksia kohtaan. Kun on itse vaivalla saanut oivallettua jonkin ajattelumallin ja tuntenut sen edes jotenkin omakseen, on vaikea kyseenalaistaa se.

    Tätä sivuaa takavuosien ilmiö työhaastatteluissa. Nuori, skarppi mies hakee töitä, ja pomoehdokas kysyy, että osaako hän käyttää sitä tai tätä ohjelmaa. Hakija täysin realistisesti sanoo, että ei, mutta tuskin sen opetteluun monta hetkeä menee. Pomoparka oli opetellut tietokoneiden käyttöä yleensä ja kyseistä ohjelmaa erityisesti viikkokausia. Ilmankos hän pitää hakijaa hiukan nokkavana.

    Uudet ajatukset ovat siis paitsi loogisia lausekkeita, myös jotensakin kokemuksesta ja varmasti myös konkreettisesta tekemisestä riippuvia olioita.

  6. Opiskellessani tuotekehityksen johtamista muutama vuosi sitten meitä kannustettiin aina eriyttämään ideointivaihe sekä ideoiden arvioinnin vaihe. Toisin sanoen ideointipalaverissa puhuttiin pelkästään ideoista, ne tuotiin esille, kirjattiin alas mutta kukaan ei kommentoinut niitä. Kommentoinnin aika oli vasta myöhemmin.

    Ideoinnin ja arvioinnin erottaminen on toki vaikeaa, mutta jos yksi paikallaolijoista ottaa asioiden erottelun vastuulleen voi se onnistua.

  7. Minusta tärkeä kysymys on se miten esittää oma idea niin että sitä ei tuomita heti.

    Muistan hyvin ne tilanteet milloin minun ideani on saanut välittömän tuomion. Siitä saan osittain syyttää myös itseäni. Olen puhunut omasta parannusehdotuksestani enemmän, kuin itse ongelmasta/asiasta. Nykyään aloitan puheenvuoroni esittämällä ongelman taustat perusteellisesti, jotta jokaisella on aikaa muodostaa siitä käsitys ennen kuin lähden tuomaan omaa ideaani esiin. Tämä on monesti synnyttänyt ymmärrystä parantavaa dialogia, jolloin minun idea on saanut hyvän vastaanoton.

    Eli itse pyrin puhumaan asiasta enemmän, kuin omasta ideastani ja esittämällä aina jonkinlaisen johdannon asiaan ennen kuin esitän oman ehdotuksen.

  8. Päivitysilmoitus: Ehdottomien totuuksien maa | Sekalaista höpinää

  9. Päivitysilmoitus: Kasvojen menetys, mielikuvien vahvistaminen | Cowboy Koodari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s