Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihanan elämän ytimessä on paradoksi.
Kaksi asiaa, joista olen ollut todella innostunut kesän aikana: itseseuranta ja epävarmuus.
Itseseuranta, englanniksi quantified self, tarkoittaa , että seuraat tarkkaan omaa elämääsi koskevia ydinparametreja ja fiksaat asioita siellä, missä ne eivät toimi.
Kuulostaa neuroottiselta excel-fetissiltä. Tosi asiassa kyseessä on aika mainio tapa vaikuttaa helposti asioihin, joihin vaikuttaminen on yleensä aika hankalaa. Sanotaan vaikkapa painonhallintaan, uuden tavan oppimiseen tai vanhasta eroon oppimiseen. Täältä lisätietoa.
Luin kesällä itseseurannalle täysin vastakkainnapaisen teoksen: Alan Wattsin loistokirjan nimeltä The Wisdom of Insecurity. Aivan huikea teos!
Jo kirjan nimi kertoo paljon: epävarmuudessa asuu viisaus. Aivan liian usein yritämme kontrolloida asioita, joita emme pysty kontrolloimaan. Se on turhaa. Silti kontrolliin tykästynyt mieli ei anna rauhaa vaan jyräyttää huolikoneen käyntiin.
Watts kehottaa rauhalliseen hyväksyntään. Epävarmuudesta et pääse eroon, vaikka nenälläsi seisoisit. Aina voi tapahtua jotain yllättävää. Mitä jos alituisen turvallisuushakuisuuden sijaan oltaisiinkin ihan rehellisesti epävarmoja silloin kun siltä tuntuu?
Paradoksi sulaa käytännöiksi tässä: kaikkea ei voi kontrolloida, mutta jotain kenties voi.
Itseseurannan ja epävarmuuden paradoksin kiteyttää vanha rukous: ”Luoja, anna minulle rauha hyväksyä se, mihin en kykene vaikuttamaan, rohkeutta vaikuttaa siellä, missä pystyn – ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.”
Ajattelun ammattilainen 
Luulin alussa ymmärtäneeni sanat ”itseseuranta” ja ”epävarmuus”. Vaan enpä tainnut. Tekstissä käytetään sanaa kontrolli. ”kaikkea ei voi kontrolloida, mutta jotain kenties voi”
Itse ajattelen asiaa niin, että itseseuranta nimenomaan vapauttaa tarpeesta kontrolloida. Tässä yhteydessä tarkoitan itseseurannalla sitä, että mietin valintojani ajatuksella ”millainen valinta toteuttaa parhaiten sitä, mitä haluan olla”. Tämä tietysti edellyttää selkeää näkemystä siitä, mitä haluaa elämälle olla. Pidän itseseurantaa nimenomaan välineenä heittäytyä elämän virtaan, tapana ohjata paattia kuohuvassa joessa. Että paatti pysyisi ehjänä, osaisin kulloinkin tehdä valintoja, joista voin olla ylpeä.
Kysymystä voi miettiä myös jälkikäteen – kun on tehnyt jotain. Pidän itseseurantaa tapana ohjata itseään ja vapauttaa samalla tarpeesta kontrolloida elämää. Ei mun tarvi kontrolloida mitään. Asiat ovat, mitä ovat ja jokaiseen asiaan teen valintani. Eivätkä asiat edes odota minun päätöksiäni. Ne tapahtuvat, kun tapahtuvat, Jokaisella hetkellä teen esimerkiksi päätöksen tarttua asiaan, vaikuttaa tai jättää sen tekemättä. Joka tapauksessa teen valinnan. Ei ole minun kontrollissani, mitä elämässä tuo kohdalle.
Alussa itseseuranta edellyttää toki ajattelua. Vähän niinkuin autolla ajo. Pitää miettiä, kaasutanko, jarrutanko, vai kesties se vilkku?? Alkuvaiheen jälkeen itseseuranta muuttuu automaatioksi, kuten autolla ajo. Kannattaa keskittyä tarkkailemaan liikennettä ja luottaa itseseurantaan. Jos sitten tulee erityistä miettimistä, se elämän virrassa setehdään jälkikäteen. Minulle itseseuranta on asenne – ei (pääosin) varsinaista aktiivista ajattelua. Jos pysähdyn aattelemaan asiat kulkee ohi – ja hetket, jolloit valintatilanteet on kohdalla menee itsensä kanssa jutteluun.
Jaa – no toki sellaisiakin isoja ja hitaita asioita on. Tulee valittavaksi mihin haaraan elämän virtaan seuraavaksi. Tai kun valitaan leiriytymispaikkaa. Päivittäinen elämä lienee kuitenkin jotain muuta – sitä nopearytmistä – tilanteita, joissa syvästi osoitamme sen, tarkkailemmeko itseämme muodon vai merkityksen vuoksi.