Äly hoi älä jätä – tolkkua digihuumaan

Arno Kotro kirjoitti muutama päivä sitten veretseisauttavan kolumnin Helsingin opetuslautakunnan hiljattaisesta päätöksestä kiintiöidä digilaitteiden käyttö Helsingin kouluissa. Hämmästyttävässä päätöksessä on linjattu, että yläassteilla ja lukioissa digilaitteita tulisi käyttää peräti 70% opiskeluajasta.

Ymmärrän, että digitalisaatio on murrosvaihe, johon liittyy paljon epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä, jotka vaikeuttavat päätöksentekoa. Yhtäällä digievankelistat julistava tietolaitteiden kaikenkattavaa autuutta. Toisaalla ns. ”vanhan koulun” edustajat panevat hanttiin ihan vaan periaatteesta. Keskustelun typistäminen kärjistyksiin ei kuitenkaan edistä itse asiaa: miten nykykoulua voisi kehittää niin, että se palvelisi parhaiten sekä oppilaita, opettajia että yhteiskuntaa.

Itse kuulun ilman muuta tulevaisuuteen kurkottavien digitalisaation kannattajien joukkoon, ihan jo nykyisen toimenkuvanikin puolesta. Oppimispeliyhtiön toimitusjohtajana olisi erikoista, jos vastustaisin kiivaasti digitaalisia ratkaisuja. Samalla olen kuitenkin tuntemani tutkimuskentän pohjalta vakaasti sitä mieltä, että perinteisemmillä oppimismenetelmillä, kuten kirjoilla ja jopa luennoillakin on paikkansa. Omilla luennoillani (jep) olen lähes aina alleviivannut, että vaikka tabletit ammuttaisiin täyteen kuinka fantastisia oppimispelejä ja -alustoja tahansa, ei mikään oppimistrendi tule ikinä vetämään vertoja asiastaan aidosti innostuneelle opettajalle.

Nähdäkseni koulujen yhden keskeisen painopisteen tulisi olla siinä, miten oppimista saadaan syntymään. Ei siis siinä, miten opetetaan, miten pannaan luokka paremmuusjärjestykseen – tai mitä oppivälineitä käytetään. Nämä ovat vain (oikein käytettyinä) tapoja synnyttää oppimista. Tässä mielessä opetuslautakunnan hulppea työkalukiintiölinjaus on ihan päätön. Ihan niin kuin Kotro tekstissään osoittaa, tietyissä oppiaineissa, kuten filosofiassa, perinteiset menetelmät pesevät digihärpäkkeet 11–0. Jos nyt opettaja velvoitetaan seuraamaan digikiintiötä, seuraa siitä ihan päättömiä asetelmia, joissa esimerkiksi keskustelutunnin jälkeen pitää räpeltää tablettia kaksi tuntia – ihan vaan räpeltämisen ilosta.

Koulu ei voi olla paikka, johon tullaan ensisijaisesti räpläämään digilaitteita. Ennemmin se on paikka, johon tullaan oppimaan – ja nauttimaan oppimisen ilosta. Kun nyt joka ikinen opettaja ei voi joka ikinen päivä olla innosta soikeana oppiaineestaan, on hyvä, että uusia menetelmiä tutkitaan ja otetaan käyttöön. Mutta yksisilmäinen uutuudenviehätyksen kiintiöinti ei ole sen tolkumpaa hommaa kuin vanhassa hampaat irvessä pysyttäytyminenkään.

Suomalainen koulu on huikea siinä autonomian määrässä, jolla opettajat voivat kehittää työtään. Luullakseni tämä on suomalaisen tasa-arvon ohella yksi syy siihen, miksi koulumme pärjäävät niin loistavasti kansainvälisessä vertailussa.

Mitä jos digikiintiöiden sijaan tarjottaisiinkin vaan opettajillemme uudet työkalut ja niiden käyttöön vaadittava koulutus? Annetaan heidän itse arvioida, kuinka paljon kussakin opetustilanteessa digistä kannattaa ottaa irti.

Suomessa on koulutettu maailman parhaat opettajat. Annetaan heidän tehdä älyvapaiden älylaitekiintiöiden sijaan työtään, johon heidät on koulutettu. Digivallankumous syntyy ihan sitä kautta, kun ihmiset hoksaavat, että ajoittain myös uudella voi saada ihmeitä aikaan.