Arno Kotro kirjoitti muutama päivä sitten veretseisauttavan kolumnin Helsingin opetuslautakunnan hiljattaisesta päätöksestä kiintiöidä digilaitteiden käyttö Helsingin kouluissa. Hämmästyttävässä päätöksessä on linjattu, että yläassteilla ja lukioissa digilaitteita tulisi käyttää peräti 70% opiskeluajasta.
Ymmärrän, että digitalisaatio on murrosvaihe, johon liittyy paljon epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä, jotka vaikeuttavat päätöksentekoa. Yhtäällä digievankelistat julistava tietolaitteiden kaikenkattavaa autuutta. Toisaalla ns. ”vanhan koulun” edustajat panevat hanttiin ihan vaan periaatteesta. Keskustelun typistäminen kärjistyksiin ei kuitenkaan edistä itse asiaa: miten nykykoulua voisi kehittää niin, että se palvelisi parhaiten sekä oppilaita, opettajia että yhteiskuntaa.
Itse kuulun ilman muuta tulevaisuuteen kurkottavien digitalisaation kannattajien joukkoon, ihan jo nykyisen toimenkuvanikin puolesta. Oppimispeliyhtiön toimitusjohtajana olisi erikoista, jos vastustaisin kiivaasti digitaalisia ratkaisuja. Samalla olen kuitenkin tuntemani tutkimuskentän pohjalta vakaasti sitä mieltä, että perinteisemmillä oppimismenetelmillä, kuten kirjoilla ja jopa luennoillakin on paikkansa. Omilla luennoillani (jep) olen lähes aina alleviivannut, että vaikka tabletit ammuttaisiin täyteen kuinka fantastisia oppimispelejä ja -alustoja tahansa, ei mikään oppimistrendi tule ikinä vetämään vertoja asiastaan aidosti innostuneelle opettajalle.
Nähdäkseni koulujen yhden keskeisen painopisteen tulisi olla siinä, miten oppimista saadaan syntymään. Ei siis siinä, miten opetetaan, miten pannaan luokka paremmuusjärjestykseen – tai mitä oppivälineitä käytetään. Nämä ovat vain (oikein käytettyinä) tapoja synnyttää oppimista. Tässä mielessä opetuslautakunnan hulppea työkalukiintiölinjaus on ihan päätön. Ihan niin kuin Kotro tekstissään osoittaa, tietyissä oppiaineissa, kuten filosofiassa, perinteiset menetelmät pesevät digihärpäkkeet 11–0. Jos nyt opettaja velvoitetaan seuraamaan digikiintiötä, seuraa siitä ihan päättömiä asetelmia, joissa esimerkiksi keskustelutunnin jälkeen pitää räpeltää tablettia kaksi tuntia – ihan vaan räpeltämisen ilosta.
Koulu ei voi olla paikka, johon tullaan ensisijaisesti räpläämään digilaitteita. Ennemmin se on paikka, johon tullaan oppimaan – ja nauttimaan oppimisen ilosta. Kun nyt joka ikinen opettaja ei voi joka ikinen päivä olla innosta soikeana oppiaineestaan, on hyvä, että uusia menetelmiä tutkitaan ja otetaan käyttöön. Mutta yksisilmäinen uutuudenviehätyksen kiintiöinti ei ole sen tolkumpaa hommaa kuin vanhassa hampaat irvessä pysyttäytyminenkään.
Suomalainen koulu on huikea siinä autonomian määrässä, jolla opettajat voivat kehittää työtään. Luullakseni tämä on suomalaisen tasa-arvon ohella yksi syy siihen, miksi koulumme pärjäävät niin loistavasti kansainvälisessä vertailussa.
Mitä jos digikiintiöiden sijaan tarjottaisiinkin vaan opettajillemme uudet työkalut ja niiden käyttöön vaadittava koulutus? Annetaan heidän itse arvioida, kuinka paljon kussakin opetustilanteessa digistä kannattaa ottaa irti.
Suomessa on koulutettu maailman parhaat opettajat. Annetaan heidän tehdä älyvapaiden älylaitekiintiöiden sijaan työtään, johon heidät on koulutettu. Digivallankumous syntyy ihan sitä kautta, kun ihmiset hoksaavat, että ajoittain myös uudella voi saada ihmeitä aikaan.
Ajattelun ammattilainen 
Tarve -> tarkoitus -> tavoite(et) -> periaatteet -> prosessit -> menetelmät -> työkalut..
”Menetelmiä (työkaluja) voi olla miljoona, mutta periaatteita on vain muutamia. Periaatteissaan pitäytyvä voi valita omat menetelmänsä (työkalunsa) . Menetelmien (työkalujen) kokeileminen ilman periaatteita johtaa taatusti ongelmiin.” (Ralph Waldo Emerson)
Mitä jos digikiintiöiden sijaan tarjottaisiinkin vaan opettajillemme uudet työkalut ja niiden käyttöön vaadittava koulutus? Annetaan heidän itse arvioida, kuinka paljon kussakin opetustilanteessa digistä kannattaa ottaa irti.
Juuri noin, vie vielä aikansa, että köyhemmät kunnat saavat materialistisesti mahdolliseksi ”digioppimisen”.Ikävä kyllä opettajissakin on vastaanhangoittelijoita
yhä vielä.
Eläkkeelle lähtiessäni (huom. vastahakoisesti) oppilaani olivat opettaneet seuraajaani, miten esim. videoita, PowerPoint’ia voisi käyttää, että he paremmin oppisivat. Kuullessani tuosta nauratti ja itketti yht’aikaa.
Digiaikaan pitäisi kuulua se, että voisimme antaa lapsille yksilöllistettyä opetusta, toisille digiä, toisille opettajajohtoista, lasta tukevaa. Siinäpä ongelmaa puitavaksi, työtä ratkottavaksi.
Huomaatko Lauri, syyllistyt juuri siihen, mistä Arno Kotro kirjoitti. ”Mutta yksisilmäinen uutuudenviehätyksen kiintiöinti ei ole sen tolkumpaa hommaa kuin vanhassa hampaat irvessä pysyttäytyminenkään.Toisaalla ns. ”vanhan koulun” edustajat panevat hanttiin ihan vaan periaatteesta.”
Nimettömällä taitaa olla lukihäiriö…. No, joka tapauksessa suomalaisuuden yksi ongelma on liika usko tekniikkaan ja sääntöihin. Ulkomaalaista huvittavana esimerkkinä se kun suomalainen seisoo punaisen valon edessä vaikka ketään ei näy mailla halmeilla.
Hyvä pohdiskelu, Lauri! Katsoppa mitä itse kirjoitin silloin kun näitä härpäkkeitä alkoi tulla yli kaksikymmentä vuotta sitten (Oppiminen ja uusi koulutusteknologia, 1994):
”Koulutusteknologian käyttöönoton perusteina ei siten voi olla esimerkiksi opettajien määrän vähentäminen tai rahallinen säästö sinänsä. Sen sijaan perusteina voisi olla esimerkiksi seuraavia seikkoja:
1) Opettajien ja oppilaiden työn uudenlaiset organisointimahdollisuudet, mikä lisää ajallis-paikallisia mahdollisuuksia oppimiseen ja tekee opettajan ja oppilaan työn tarkoituksenmukaisemmaksi.
2) Sellaisten oppilaiden kytkeminen koulutukseen, joilla ei ajankäyttöön liittyvien syiden tai erilaisten vammojen vuoksi ole mahdollisuuksia osallistua normaaliin opetukseen.
3) Opiskelumuotojen monipuolistaminen ja tuotosvalikoiman lisääminen (e-lehdet, artikkelit, keskustelut sähköteitse, videoiden tuottaminen jne.).
Koulutusteknologisten välineiden avulla ei voida korvata opettajaa, sillä oppilas ei voi olla yhteistyössä teknisten välineiden, vaan ihmisten kanssa. Teknisten välineiden avulla ihmiset luovat yhteistoiminnallista organisaatiota symbolien avulla; kuva, sana tai kuultu teksti ei koskaan ole sitä todellisuutta, jota se käsittelee, vaan se on keinotekoisesti muutettu ympäristön osa, joka mahdollistaa yhteistoiminnallisen organisaation syntymisen ja kehittämisen.
Jos äänitetty tai videoitu luento olisi sama asia kuin todellinen luento, koko kuunnelma- ja teatteritaide olisi turhaa. Teatterissa nähdään valtavasti vaivaa todellisuuden tunnun luomiseksi näytelmäteknisin keinoin; jos koulutusteknologisten sovellusten taustalla oleva ajattelutapa olisi oikea, koko teatteri- tai elokuvataide voitaisiin yksinkertaisesti korvata tosielämästä tehdyillä nauhoituksilla.
Koulutusteknologisessa keskustelussa on usein harhauduttu samaan kuin virtuaalitodellisuudesta käytävässä keskustelussa (ks. esim. Järvilehto, 1992). Kuvan tai sanan kautta esitetty todellisuus on abstraktio; se ei koskaan ole sitä todellisuutta, mitä sillä yritetään välittää. Todellinen ympäristö voi olla vain todellinen ympäristö; videot ja ääninauhoitteet edustavat virtuaalimaailmoja, symbolisia maailmoja, jotka jokainen katsoja ja kuulija tulkitsee omalla tavallaan. Siksi sähköisen median kautta todellista oppimista ja ymmärtämistä voi syntyä ainoastaan silloin, kun median käyttöön osallistuvat ovat yhteistyössä opettajan kanssa ja heillä on jo periaatteessa sellainen organisaatio, joka mahdollistaa kuvan tai ääninauhoitteen ymmärtämisen, eli he ovat ennalta integroituja koko oppimistilanteen organisaatioon. Juuri tästä syystä massaluennot eivät toimi; ilman henkilökohtaista kontaktia opettajaan oppimisessa tapahtuvat muutokset jäävät irrallisiksi ja satunnaisiksi. Kuva ja sana voivat ainoastaan täydentää sitä yhteistoiminnallista organisaatiota, joka saadaan aikaan opettajan ja opiskelijan todellisen yhteistyön kautta, silloin kun nämä toimivat yhdessä todellisessa maailmassa ja todellisten ongelmien parissa.”
Ks. koko artikkeli https://www.academia.edu/5322279/Oppiminen_ja_uusi_koulutusteknologia
Kotron artikkeli osui naulan kantaan, ja hyviä ovat kommentitkin, erityisesti Nimetöntä komppaan.
Tää on tota – kun uutuuden viehätys ottaa oppimiselta aikaa pois ja vanhempana ei ole enää ole enää samaa motivaatiota opiskella, niin se käy hitaammin se perusasioidenkin oppiminen ja kun sitten on kaverit joiden kanssa pitäisi olla niin sitten jää opiskelu helposti pois kun sitä ei ole vaikka ”pakottaen” opiskeltu perus asioita niin sitten ei niin kuin kerta kakkaan opiskella perus asiioita ja sitten on kerta kaikkiaan tehtävätyötä pitemmän kaavan mukaan . . .
Päivitysilmoitus: Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun! « Ajattelun ammattilainen