Omissa nahoissa

Olin lapsena koulukiusattu pullukka. Kun teini-ikäisenä paino lähti urheiluharrastuksen myötä, jäi jäljelle kuitenkin kammo ylipainoa kohtaan. Jokaisen lapsemme kohdalla olen huomannut saman hirvittävän ilmiön: oma vatsani turpoaa vaimon kanssa samaa tahtia. Yhdeksän kuukauden kuluttua vaimo tekee jonkun ihme taikatempun, ja vatsa katoaa yhdessä yössä. Itse olen jäänyt ihmettelemään lisäkuorman kanssa.

Ensimmäisten kahden lapsen kohdalla sain palautettua itseni normaaliin kuntoon aika radikaaleilla keinoilla. Esikoisen jälkeen treenasin maratonkuntoon. Kakkosen kohdalla vedin vuoden verran superfood-dieetillä. Paino putosi kyllä. Mutta viime kesänä saimme taas uuden lapsen. Hemmetti.

Kolmannen lapsemme kohdalla aloin aluksi miettiä, että pitäisikö tällä kertaa treenata vaikkapa triathlonille. Oikeasti. Mutta samalla aloin myös miettiä sitä, miksi otan niin suuret pultit pienestä ylipainosta. Olen yli kolmekymppinen mies. Onko se niin tavatonta, jos vatsa vähän pullottaa?

Miksi ihmeessä ihmisen pitää ylipäätään olla hoikka?

Puolet suomalaisnaisista laihduttaa – ja jopa kolmannes miehistäkin. Ymmärrän toki, että jos kysymys on sairaalloisesta ylipainosta, on kyseessä ihan terveyden kannalta tärkeä asia. Mutta nyt tarkoitan tällaista ihan tavallista suomalaista miestä tai naista, jolla joku paikka ehkä vähän roikkuu tai pullottaa. Mikä funktio tällä fitness-vimmalla oikeastaan on normaalin ihmisen elämässä?

Luin taannoin tutkimuksesta, jossa todettiin, että itse asiassa vyötärölihavuus ei olekaan terveysriski – vaan liikunnan puute. Jos verenkierto ja hengityselimistö ovat kunnossa, ei pieni pömppövatsa altistakaan terveyshaitoille. Läski ei siis tapa, kunhan sitä käyttää kohtuudella.

Tosiasia on, että nykyaikaiselle ihmiselle on aika harvoin todellista merkitystä tai hyötyä huippumallin mitoista. Mallin ja urheilijan toki tarvitsee pysyä kunnossa ihan työnsä puolesta – ja siksi heidän kannattaakin pitää itsestään huolta. Mutta jos päivät kuluvat toimistolla, ei silloin tarvita pyykkilautavatsaa tai piukkaa habaa.

Ehkä koko laihuusvimma onkin suurimmalle osalle meistä täysin hyödytön harha. Edes itsetunto ei riipu siitä, minkä näköinen olet – vaan siitä, miten suhtaudut siihen, minkä näköinen olet. Laihuusvouhotus vie myös aikaa ja energiaa sellaisilta aktiviteeteilta, jotka voivat olla oman hyvinvointisi kannalta paljon keskeisemmässä roolissa. En siis tarkoita sitä, että pitäisi ruveta sohvaperunaksi tai ahmia lounaaksi suklaata ja sipsejä: kohtuudella harrastettu urheilu ja terveellinen ruokavalio ovat käsittääkseni keskeinen osa inhimillistä hyvinvointia.

Tarkoitan sitä, että pelkän porkkanan pureminen tai hampaat irvessä kuusi kertaa viikossa uupumukseen saakka treenaaminen saavat kyllä vatsan näyttämään hyvältä – mutta vievät helposti voimat niistä jutuista, jotka ovat juuri sinulle keskeisimpiä. Kun energia ei sen sijaan kulu turhanaikaisten ulkonäkötraumojen kanssa kamppailuun, sen voi kuluttaa järkevämpiin asioihin – vaikkapa kirjoittamiseen tai Immanuel Kantin lähikukuun.

Ostin tuumakokoa isommat farkut. On mukavaa olla omissa nahoissa.