Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.
Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.
Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.
Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.
Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.
Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.
Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.
Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.
Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.
Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.
Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.
Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.
Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.
Ajattelun ammattilainen 
Haluaisitko Sinä olla heikoin lenkki?
Tämän päivän ´kuuminta hottia´ – niin kotona kuin konttorilla – on
syyllisen ja heikoimman lenkin etsiminen, löytäminen sekä poistaminen.
No, mitä tapahtuu kun poistetaan heikoin lenkki? Löytyy seuraavaksi
heikoin lenkki jne.. jne..
Kun tätä lenkkien poistamista jatketaan riittävän kauan, ei ole enää
jäljellä ketjua. On vain se Kaikkein Vahvin Lenkki = 0
Afrikkalainen sananlasku sanoo jotenkin tähän tapaan:
´Jos haluat edetä nopeasti – mene yksin. Jos haluat päästä pitkälle –
mene yhdessä´
Entä jos alettaisiinkin yhdessä vahvistamaan niitä kaikkein heikoimpia
lenkkejä, niin saadaan yksi, riittävän vahva ketju?
Monesta asiasta suomessakin lienee puutetta, mutta yhtä asiaa on kyllä aivan liikaa – syyllisten etsimistä. Sitten tyydytään kun
syyllinen on jäljitetty, tuomittu ja viety saunan taakse teloitettavaksi.
Se on uskomaton määrä teknologiaa, ihmisten aikaa ja työpanosta, mitä menee erilaisten ´syyllistenetsintämenetelmien’ ja
-välineiden kehittämiseen ja ylläpitoon.
Entäpä jos alettaisiinkin yhdessä etsimään syyllisten sijasta _syitä_. Sitten käytettäisiin aikaa ja energiaan näiden juurisyiden poistamiseen?
Eihän se välttämättä kivaa ole – mutta tervehdyttävää
Terävästi ajateltu blogi ja kommentti. Kiitos Lauri ja nimetön! 🙂
Kompaan nimetöntä ja totean että torpparipuhe ei ole juurisyy, vaan seuraus. eli melko yhdentekevä asia. Yksi juurisyy tässä maassa on kreivien, eli isojen firmojen tarpeeton tukeminen ja toisaalta yksityisyrittäjäksi ryhtymisen tekemisen niin riskaabeliksi että moni ei uskalla. Epäonnistuminen tulee liian kalliiksi. On turvallisempaa olla työtön.
Ihmistä motivoida parhaiten kepillä ja porkkanalla. Tätä suomessa ei käsitetä. Täällä pientä ihmistä motivoidaan kepillä ja isoja yrityksiä porkkanalla ja se ei vaan toimi, kaksinkertaisesti.
”torpparipuhe ei ole juurisyy, vaan seuraus. eli melko yhdentekevä asia.” en ota kantaa onko juurisyy, mutta yhdentekevää tämä ei missään nimessä ole.
Vanhempien asenteet leviävät lapsiin. Jos vanhemmilla on ”häviäviä” asenteita, häviävät myös lapset yhteiskunnallisessa kilpailussa todennäköisemmin, kuin ne lapset joiden vanhemmat ohjaavat heitä pienestä pitäen taloudellisesti voittaville raiteille.
Rikkaiden lapsille ehtii jo lapsuutensa aikana syntymään valistuneita näkemyksiä ja ajatusrakenteita, ihan vain herrojen kahvipöydässä istuessa. Lapsi asennoituu käymään korkeat koulut jo paljon ennen kuin edes tietää mikä korkeakoulu on.
Jos mainittu grilliyrittäjän poika olisi ajatellut: ”perkele, kyllä minusta grilliyrittäjänä tulee miljonääri”, niin mitä olisi käynyt? Poika kritisoi (ja vanhemmat antoivat myös tilaa), lähti kohti omia unelmiaan, ja tuli miljonääriksi.
Samaa mieltä. Yrittämiseen lähteminen työttömänä liian riskialtista. Tuli itsekkin valittua aikanaan työttömyys/osa-aikatyöt yrittämisen sijasta.
Ei kai voi väittää, että Suomi ei olisi luokkayhteiskunta! Ei toki ollenkaan siinä määrin kuin moni muu maa ja sosiaalinen liikkuvuus on mahdollista. Mikäli minkäänlaista luokkajakoa ei olisi, työväenluokasta ponnistanut Käyhkö ei vielä 10 vuotta tohtorinhattunsa jälkeen tuntisi ”kuka ei kuulu joukkoon” -fiilistä.
”Luokka on kulttuurisen, taloudellisen ja sosiaalisen lisäksi myös mentaalista.” Käyhkö Hesarissa. Amen.
”Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä.”
Käsitteen äärellä ollaan olennaisen äärellä. Luokkayhteiskunta terminä ei ole täsmällinen, vaan jokainen määrittelee sitä haluamakseen. Luokkayhteiskunnan määrittely on sinällään poliittinen teko!
Nähdäkseni jokainen yhteiskunta on luokkayhteiskunta, se tulee sitten ymmärtää kyseisen yhteiskunnan kontekstissa mitä se tarkoittaa. Intiassa kastijärjestelmä ja suuret varallisuuserot, Suomessa suuret varallisuuserot, esimerkiksi. Ja mitä tästä seuraa.
”Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.” Osuit kirjoituksellasi juuri asian ytimeen ja olen täysin samaa mieltä. Kulttuuriset rakenteet perheiden, sukujen ja yhteisöjen sisällä voivat olla järisyttävän suuria, jopa ilman esim. uskontoon viittaavaa tapaa toimia. Siitä irrottautuminen ja omalla tavalla toimiminen, jopa omien koulutuksellisten tavoitteiden saavuttamiseksi, voidaan tulkita itsekkääksi ja jopa petturimaiseksi tavaksi elää.
Käsittääkseni luokat eivät ole kadonneet minnekään. Hyvinvointivaltio vain on mahdollistanut liikkumisen luokkien sisällä ja välillä. Hyvinvointivaltion purkaminen täten sementoi olemassa olevan luokkajaon yksilötasolla.
Ilkka, hyvä huomio liikkuvuudesta ja luokkien rinnakkaisesta olemassaolosta!
Liikkuvuus on lisäksi hitaahko prosessi. Ei ole niin, että perjantaina on pahnan pohjimmainen ja seuraavan viikon maanantaina osa eliittiä. Se on vuosien työ.
Kyllä nyt ajattelun ammattilainen on ajastaan jäljessä. Näin oli varmasti vielä 10 vuotta sitten tai ainakin sen hetkinen tilanne tuuditti meidät ajattelemaan ettei luokkia enää ole. Muitta kovaa vauhtia luokkayhteiskunta on tulossa takaisin. Jako ei kenties ole ihan samanlainen kuin Väinö Linnan kertomana. Nyt rajat kulkevat jossakin työssäkäyvän ja työttömän välillä, edelleen myös miehen ja naisen välillä. Tulevaisuudessa koulutusleikkausten ja it- ja digihurman myötä väestö jakautuu jyrkemmin kahtia suorittavaan ja luovaan luokkaan. Luovaan luokkaan kuuluvat ne, joiden vanhemmilla on varaa valita hyvä koulu tai kykyä opastaa itse lapsensa kriittisiksi ajattelijoiksi.
Tässä naiviuteen syyllistyneelle ammattilaiselle vielä vähän purtavaa http://areena.yle.fi/1-3319316?autoplay=true
N. Chomsky siinä hiukan valottaa miten luokkayhteiskunta nyt toimii tai millä nimellä tätä touhua nyt pitäisi kutsua.