Kulttuuri ja elitismi

Kulttuuri on kautta aikain liittynyt voimakkasti ryhmätunnon vahvistamiseen, kuten Frank Martela taannoin osuvasti blogissaan linjasi. Viinien maistelu tai taidemusiikin fiilistely synnyttävät kytköksen omaan sidosryhmään. Tästä on helppo vetää johtopäätös, että ensisijainen syy maistella viiniä tai diggailla Mozartia on osoittaa kuuluvansa kulttuurieliittiin.

Se, että kulttuuria käytetään näin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ryhmähengen vahvistaminen olisi kulttuurin ensisijainen funktio. Päin vastoin: kulttuurin ja siihen liittyvien nyanssien tuntemus on yksi voimakkaimmin inhimillistä kokemusmaailmaa avartava tekijä.

Taidemusiikista tykkääminen ei ole elitismiä – paitsi jos se on elitismiä.

Samalla kun taideväki katsoo uutta kulttuuriministeriämme nenänvartta pitkin, ovat rokkarit ja hiphopparit kiiruhtaneet päivittelemään sitä, kuinka dorkaa on notkua jossain Musiikkitalon aulassa viinilasi kädessä pikkusormi pystyssä. Korkeakulttuuri ja taidemusiikki tarjoavat kuitenkin asiaa tuntevalle aivan huikean kirjon kokemuksia – ihan samalla tavalla kuin napakka rock tarjoaa sitä asiaan vihkiytyneelle.

Taidemusiikki vaatii kuitenkin aika syvällistä ymmärrystä. Erityisesti uusi musiikki, joka kuulostaa asiaan vihkiytyneeltä lähinnä kauhuelokuvamaiselta raapimiselta, ei synnytä esteettistä elämystä monissakaan, jollei asiaan ole perehtynyt kunnolla. Tästä syntyykin näennäinen hankaus ”helpon” populaarikulttuurin ja ”vaikean” korkeakulttuurin välillä.

Kulttuurista nauttiminen vaatii kuitenkin kulttuurin tuntemusta, oli sitten kyse ylä- tai alakulttuurista. Korkeakulttuurista nauttiminen ei ole sen enempää elitismiä kuin hevikonsertissa moshaaminenkaan. Paitsi silloin, jos konserttiin raahautumisen ainoa syy on päästä näyttämään pärstäänsä pikkusormi pystyssä viinilasi kädessä. Mutta tällöin kyse ei olekaan enää kulttuurista.