Kulttuuri ja elitismi

Kulttuuri on kautta aikain liittynyt voimakkasti ryhmätunnon vahvistamiseen, kuten Frank Martela taannoin osuvasti blogissaan linjasi. Viinien maistelu tai taidemusiikin fiilistely synnyttävät kytköksen omaan sidosryhmään. Tästä on helppo vetää johtopäätös, että ensisijainen syy maistella viiniä tai diggailla Mozartia on osoittaa kuuluvansa kulttuurieliittiin.

Se, että kulttuuria käytetään näin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ryhmähengen vahvistaminen olisi kulttuurin ensisijainen funktio. Päin vastoin: kulttuurin ja siihen liittyvien nyanssien tuntemus on yksi voimakkaimmin inhimillistä kokemusmaailmaa avartava tekijä.

Taidemusiikista tykkääminen ei ole elitismiä – paitsi jos se on elitismiä.

Samalla kun taideväki katsoo uutta kulttuuriministeriämme nenänvartta pitkin, ovat rokkarit ja hiphopparit kiiruhtaneet päivittelemään sitä, kuinka dorkaa on notkua jossain Musiikkitalon aulassa viinilasi kädessä pikkusormi pystyssä. Korkeakulttuuri ja taidemusiikki tarjoavat kuitenkin asiaa tuntevalle aivan huikean kirjon kokemuksia – ihan samalla tavalla kuin napakka rock tarjoaa sitä asiaan vihkiytyneelle.

Taidemusiikki vaatii kuitenkin aika syvällistä ymmärrystä. Erityisesti uusi musiikki, joka kuulostaa asiaan vihkiytyneeltä lähinnä kauhuelokuvamaiselta raapimiselta, ei synnytä esteettistä elämystä monissakaan, jollei asiaan ole perehtynyt kunnolla. Tästä syntyykin näennäinen hankaus ”helpon” populaarikulttuurin ja ”vaikean” korkeakulttuurin välillä.

Kulttuurista nauttiminen vaatii kuitenkin kulttuurin tuntemusta, oli sitten kyse ylä- tai alakulttuurista. Korkeakulttuurista nauttiminen ei ole sen enempää elitismiä kuin hevikonsertissa moshaaminenkaan. Paitsi silloin, jos konserttiin raahautumisen ainoa syy on päästä näyttämään pärstäänsä pikkusormi pystyssä viinilasi kädessä. Mutta tällöin kyse ei olekaan enää kulttuurista.

5 thoughts on “Kulttuuri ja elitismi

  1. Erilaiset taideteokset – olivat ne sitten jazzia, rappia, kuvataidetta tai vaikkapa performansseja – voitaneen sijoittaa janalle perustuen siihen, minkä määrän etukäteisperehtymistä niiden arvostaminen vaatii. Jotkut avautuvat helposti tavalliselle tallaajalle, joidenkin arvostaminen vaatii vuosien syvällistä suhdetta alaan.

    Mutta vaikka tiettyyn alaan vihkiytynyt hahmo voikin saada aitoa nautintoa jostakin hyvinkin eksentrisestä taideteoksesta – ilmapallojen raapimisesta musiikkina, valkoisesta suorakulmiosta Kiasmassa – voidaan esittää kritiikkiä, että kyseinen taide on etääntynyt ihmisten arkikokemuksesta niin kauas, että se ei palvele enää kuin hyvin kapean joukon esteettisiä tarpeita.

    • Tällaiseen kritiikkiin sisältyy piilopremissi: taiteen pitää olla lähellä ihmisten arkikokemusta ja palvella laajan joukon esteettisiä tarpeita. Pitääkö?

      Olen ehkä väärä henkilö puhumaan asiasta, kun en ”ymmärrä” taidetta alkuunkaan (kuulun siihen joukkoon, joka ei ole vihkiytynyt; toisaalta, voiko sitä edes ”ymmärtää”), mutta näkisin, että taiteella ei ole yhtä tarkoitusta. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että taiteen tarkoitus voisi olla vaikkapa haastaa arkikokemus ja totutut esteettiset odotukset. Tai jopa johdatella yleisö kyseenalaistamaan käsityksiään siitä, mitä taide on. Tai mitä yleisöön kuuluminen ylipäänsä tarkoittaa. On taidetta, joka silittää yleisön ennakkokäsityksiä myötäkarvaan, ja taidetta joka silittää sitä vastakarvaan, ja on taidetta, jonka ainoa tarkoitus on venyttää tai hämärtää ”taiteen” rajoja.

      Toisin sanoen, on taidetta joka voidaan tajuta jotenkin ”oikealla” tavalla ts. perehtymällä siihen ja sen nyansseihin etukäteen, ja on taidetta, joka voidaan tajuta vain ”väärin” eli täysin omaehtoisesti. Ja näiden välinen raja ei ole mitenkään selvä. Itse tykkään eniten tajuta väärin, riippumatta siitä miten taiteilija on sen tarkoittanut. 🙂

      • Markus,

        Mietin vähän samaa itsekin tuosta Frankin kommentista. Eli ei kai taidetta voi kuitenkaan arvottaa sen mukaan, kuinka helposti lähestyttävää se on? Tällöinhän merkittävin musiikki löytyisi listaykkösistä ja parhaat gourmet-elämykset MacDonaldsista? Mielestäni kaikenlaiselle taiteelle on paikkansa – mutta haastava taide palkitsee juuri siksi, että se vaatii myös kuluttajaltaan panosta. Taide-elämys syntyy vuorovaikutuksessa taiteilijan ja taiteen kuluttajan välillä – ja saa aikaan nimenomaan nostattavan irtaantumisen arkikokemuksesta.

  2. Kaiken lisäksi jokaisen kulttuurigenren sisällä on omat elitistinsä. Heille ei tunnu riittävän vastakkain asettelu eri taiteenlajien välillä vaan heidän on osoitettava paremmuutensa oman lajien harrastajien keskuudessa.

    Silloin tällöin kuulen väittelyä siitä, mikä on jonkun kulttuurilajin sisällä ”aitoa”. Ratkaisu on yksinkertainen: aitoahan on kaikki kulttuuri — myös uusimmat tyylisuunnat. Joku voi olla alkuperäistä tai sen kaltaista, mutta kaikki ovat aitoja.

    • Lauri,

      Hyvä pointti. Toki kaikki on *aitoa* – mutta voidaan kyllä nähdäkseni kysyä, mikä on hyvää ja arvokasta. Ja tässä arvionti tulisi jättää alaa aidosti tunteville. Arvo voidaan kuitenkin osoittaa nähdäkseni vain alan sisällä. Yhden alan roskasta voi tulla toisen alan helmiä – kuten esimerkiksi katutaide tai vaikkapa punk ovat osoittaneet. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s