Suomen pääministeri Sanna Marinin ympärillä pyörinyt #aamiasgate on ollut Suomen pääuutinen nyt vajaan viikon verran. Tavallaan on ihan suloista, että meidän maamme asiat ovat ilmeisesti sen verran hyvällä tolalla, että muutamien eurojen suuruisesta ateriakorvauksesta saadaan veivattua raivokas “korruptioskandaali”. Vertailun vuoksi, siinä, missä Marinin perheen ruokakuluja on maksettu keskimäärin viiden euron edestä per ateria, esimerkiksi Ranskan presidentin Emmanuel Macronin kauneudenhoitoon on käytetty lähes kymppitonni kuussa. Jostain Putinin palatseista puhumattakaan. Tässä näyttää kuitenkin kyse olevan ylipäätään ihan puhtaasta uutisankasta, joka ei ole korruptiota nähnytkään.

Kohu lähti sensaatiojournalismiin erikoistuneen Iltalehden jutusta, joka toki ihan ansiokkaasti nosti esiin kysymyksen siitä, pitäisikö yhteiskunnan rahoilla maksaa tällaisia kuluja. Kysymys kohdistettiin nopeasti pääministeri Sanna Mariniin huolimatta siitä, että käytäntö on tullut yleiseksi vuonna 2006 käyttöön otetussa ministeripalkkiolaissa. Yleisesti ottaen poliitikkojen nauttimia etuja kannattaa toki tarkastella kriittisesti, semminkin, koska poliitikot säätävät ne lait, jotka sanotut edut turvaavat. Tässä tapauksessa kuitenkaan nykyinen pääministeri ei ole tiettävästi ollut osallinen näiden säännösten laatimisessa.

Jos katsotaan faktat kuntoon, on asia oikeastaan melko yksiselitteinen. Tuloverolain 70. pykälässä todetaan valtioneuvoston jäsenen määrätyistä eduista seuraavasti: “Veronalaista tuloa ei ole etu kansanedustajan toimeen tai valtioneuvoston jäsenen tehtävään liittyvästä oikeudesta maksuttomaan matkustamiseen eikä pääministerin tehtävään liittyvä asuntoetu siihen kuuluvine palveluineen.” Pääministerin asuntoetu, mukaan lukien siihen kuuluvat palveut, on siis yksiselitteisesti verotonta.

Mitä nämä palvelut sitten ovat? Tämä on puolestaan määritelty Valtioneuvoston virka-asuntoa koskevassa Valtioneuvoston kanslian päätöksessä, joka on päivätty 17.8.2010. Siinä todetaan muun muassa, että “Pääministerin virka-asuntoon kuuluvia muita palveluita ovat muun ohella ruokailuun liittyvät palvelut. Valtioneuvoston edustustilojen Kesärantaan sijoitettu emäntä huolehtii virka-asunnon ruokapalveluista.” Jos asiassa jotain epäselvyyttä on, koskee se lähinnä sitä, voidaanko tämä Valtioneuvoston kanslian tekemä linjaus laskea tuloverolain 70. pykälässä mainittujen palveluiden piiriin. Tästä syystä Valtioneuvoston kanslia on tehnyt Verohallinnolle asiasta lausuntopyynnön.

Asiaan liittyvä epäselvyys koskee siis pääministerien etuuksien verotusta yleensä. Se ei koske millään tavalla nykyistä pääministeriä muilta osin, kuin että hän sattuu olemaan työnkuvaansa kuuluvan edun nauttija juuri nyt.

Kohusta voi kuitenkin oppia ainakin kolme asiaa. Kohu kertoo ensinnäkin sen, miten sensaatiojournalismi toimii. Vaikka Iltalehden jutussa oli ihan asiallinen ydinkysymys, itse juttu on puhdasta spekulaatiota ja johdattelua. Kyse on retorisesta kikkailusta, jolla esiin tullut epäkohta saadaan paisutettua kokoaan kertaluokkaa suuremmaksi. Iltalehden funktio ei ole kertoa tosiasioita tai harjoittaa laatujournalismia. Se tekee viihdettä takoakseen voittoa omistajilleen.

Toiseksi, nykyinen sosiaalisen median kaikukammio vahvistaa tätä faktojen jälkeistä todellisuutta ennestään. Sen sijaan, että väittämät pitäisi perustella tosiseikoin, tai että väitteiden esittäjiä pitäisi tarkastella lähdekriittisesti, riittää, että twiittaa vaikkapa jonkun sanoneen, että joku käyttää ehkä rahaa johonkin. Jos twiitti osuu hermoon, se voi levitä kuin kulovalkea. Sitten ollaan totuudenjälkeisen maailman ytimessä: asiat ovat niin, jos ne siltä tuntuvat. Sensaatiojournalismin voitontavoittelu ja sosiaalisen median hyväksynnäntavoittelu tukevat toisiaan saumattomasti. Kumpikin voittaa sitä enemmän, mitä tuohtuneemmiksi joukot saadaan lietsottua. Mitä enemmän klikkejä, sitä enemmän tuloja.

Lopuksi, aamiaiskohu kertoo jotain myös suomalaisesta politiikasta ja erityisesti nykyisestä pääministeri Sanna Marinista. Jos nimittäin suurin vaalihuuman yhteyteen syntynyt kohu koskee viime kädessä ehkä hieman huolimattomasti säädettyä etua, viestii se siitä, että ehkä meidän poliitikkomme ovatkin pohjimmiltaan ihan asiallista sakkia. Toki heilläkin on sen seitsemää sorttia luontaisetuja, jotka on kenties ihan syytäkin syynätä läpi. Samalla kannattaa pitää mielessä, että poliitikkojen, ja etenkin pääministerin, työ on ihan älyttömän vaativaa. On ihan perusteltua myöntää tiettyjä etuja, jotta ministerit voivat keskittyä olennaiseen, eli fiksuun lainsäätämiseen ja hallintoon. On niitä luontaisetuja muillakin toimialoilla.

Viime kädessä Sanna Marinin ympärille kohua kyhänneet saanevat kuitenkin siipeensä. He eivät ehkä ole huumassaan tajunneet retoriikan ihan alkeellisinta perussääntöä, nimittäin sitä, että myös se, mikä jää sanomatta kertoo sanotun kohteesta paljon. 

Jos suurin kohu, mikä pääministeristä saadaan aikaan koskee hänen toimenkuvaansa kuuluvaa ateriaetua, se kertoo kyllä jotain ihan kiinnostavaa ministeristä itsestään. Nimittäin sen, että hän saattaakin olla pohjimmiltaan aivan kunnollinen ihminen.