Maailma kiikkuu finanssikriisin partaalla, kokonaiset maat ovat vaarassa joutua konkurssiin, ja pankkipomot käärivät yhä isompia bonuksia. Ketkä ovat tämän sotkun röyhkeimpiä kapitalisteja? Libertaristista idealismia ajavat poliitikot? Ahneet pankkiirit? Uraputkessa kiitävät pörssimeklarit? Sen nojalla arvioituna, kuka hyötyy vastikkeetta toisen työpanoksesta, löytyvät maailman röyhkeimmät kapitalistit aivan muualta: tieteellisen lehdistön piiristä.

Tiede perustuu avoimuuden ideaaliin. Tieteellisen tutkimuksen tulokset ovat – ainakin ideaalisesti – jokaisen saatavilla. Tästä huolimatta tieteelliset julkaisut sotivat räikeästi tätä perusajatusta vastaan.

Tieteelliset lehdet myyvät riistohinnoilla yhteiskunnan miljoonilla tuotettuja tutkimuksia, joista ne eivät maksa tekijöille penniäkään.

Tietääkseni millään muulla alalla ei ole syntynyt näin vääristynyttä ansaintamallia. Kummelin Speedy ja Saku -sketsistä tuttu slogan ”artisti maksaa” kalpenee akateemisen julkaisukulttuurin rinnalla. Tiedettä tuotetaan verorahoilla pyörivien yliopistojen siipien suojissa. Tutkijat työstävät koeasetelmiaan apurahoilla, projektirahalla tai virkansa turvin. Tulokset kirjataan tieteellisiin artikkeleihin. Mutta siinä vaiheessa, kun artikkelit tulisi saattaa yleiseen tietoisuuteen, tulee mutkia matkaan.

Arvostetuimmat jättijulkaisijat kuten Elsevier, Springer ja Wiley kilpailuttavat räikeästi tutkimustuloksia. Esimerkiksi filosofisia julkaisuja arvottavan ESF:n julkaisulistan A-sarjaan luokiteltuun julkaisuun artikkelin saaminen on tieteellinen lottovoitto. Siksi tutkijat toisensa jälkeen lähettävät artikkeleitaan julkaistaviksi siinä toivossa, että A-lehti, tai edes B-sarjalainen ne sivuilleen huolisi. Julkaisun saaminen on niin suuri meriitti, ja niin merkittävässä roolissa esimerkiksi virkojen hakemisessa, ettei tutkija itse edes kuvittele saavansa läpi menneestä paperista palkkiota. Maine ja kunnia riittää. Ja ilman kyynäränvarren mittaista julkaisuluetteloa on viran saannista turha edes haaveilla.

Kun artikkeli on saapunut toimitukseen, lähettää toimittaja sen eteenpäin vertaisarvioijille. Nämä akateemiset raskassarjalaiset lukevat artikkelin läpi ja arvioivat, kannattaako sitä julkaista. Vertaisarvioijillekin maksetaan tavattoman harvoin palkkaa: myös vertaisarvioijan pesti Elsevierin tai Springerin huippujulkaisussa kun näyttää huiman hyvältä ansioluettelossa.

Lopulta läpi menneet julkaisut painetaan paperilla ja laitetaan eteenpäin. Ja tässä kohtaa homma muuttuu rumaksi. Akateemisen huippujulkaisun ostaminen kun maksaa usein kymmenistä satoihin euroihin per läpyskä. Huippuluokan lääketieteellisen julkaisun vuosikerta maksaa pahimmillaan yli kymppitonnin.

Julkaisijat perustelevat huikeita kulujaan jakelulogistiikan ylläpitämisellä ja arvointiverkostojen rakentamisen raskaudella. Mutta entäs sitten, kun tieteellinen artikkeli julkaistaan netissä? Yksi ainoa kymmensivuinen artikkeli maksaa kymmeniä euroja netistä ladattuna.

On täysin posketonta, että samat ihmiset, jotka tarjoavat omaa hengentuotettaan ilmaiseksi lehdille julkaistavaksi joutuvat maksamaan lehden artikkeleista kymmeniä euroja pystyäkseen tuottamaan tieteelliset tuloksensa. Usein maksusta huolehtii kirjasto tai yliopisto – siis sama taho, joka rahoittaa tutkimuksen. Mutta joka ikistä lehteä ei mikään taho pysty tilaamaan. Silloin tutkijalla on siis vain kaksi vaihtoehtoa: kaivaa kuvetta tai turvautua piratismiin.

Tieteellisten julkaisijoiden kannattavuusaste on käsittämätön: se lähentelee parhaimmillaan 50 prosenttia. Yllä sanotun valossa tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. Lehdet saavat materiaalinsa sekä tuotettua että arvioitua maksutta. Kulut koituvat usein pienehkön toimituksen kuukausipalkoista sekä jakelulogistiikasta. Akateemisen prestiisinsä valossa lehdet pystyvät kuitenkin kiskomaan käsittämättömiä hintoja irtonumeroistaan.

Samaan aikaan akateeminen maailma kärvistelee ongelman kanssa. Verkkoon on pystytetty avoimia jakopalveluita, joihin tutkijat voivat ladata artikkelinsa vertaisarvioitaviksi. Tieteen Titanic kääntyy kuitenkin hitaasti. Professuureja jaettaessa CV, jossa ei ole ainakin muutamia Elsevier- tai Springer-julkaisuja lentää kaaressa ö-mappiin sen enempiä vertaisarvoimatta.

Tieteen avoimuus on kuitenkin erittäin tärkeä ideaali. Mitä jos tutkijalta jää juuri kriittinen lenkki puuttumaan Wileyn holviin kätketyn löydöksen ansiosta, eikä apurahalla kitkuttaessa viiden kympin artikkelimaksuun vain ole varaa? Tai mitä kaikkea innostusta tutkijat saisivatkaan, jos tieteen tulokset olisivat aidosti avoimia?

Tieteen avoimuus edellyttää avointa pääsyä kaikkiin tutkimustuloksiin. Vaikka tieteelliset julkaisut pääasiassa toimivatkin tätä ideaalia vastaan, on viime vuosina onneksi syntynyt myös vaihtoehtoisia kanavia tieteellisten tulosten jakamiseksi. Sosiaalinen media ja internetin palvelut iTunesU:sta TED-videoihin tarjoaa pääsyn moniin tieteen läpimurtoihin ilman tuhansien eurojen hintalappua. Tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.