Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.

 

Voiko taloustiede olla uskon asia?

Tehdäänpä heti kärkeen yksi asia selväksi. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei taloustieteellisiä teorioita voi kritisoida muuten kuin taloustieteellisesti. Mutta siinä vaiheessa kun taloustiede koskettaa ihan tavallisen ihmisen ihan tavallista elämää, pitäisi tieteellisten teorioiden valintaa ohjata ilman muuta viimeisin tutkimustieto siitä, minkälaisia olentoja juuri ihmiset ovat.

Onkin harmi, ettei retoriselta iskuvoimaltaan kenties voimallisin viimeaikainen taloustieteen muotiliike libertarismi huomioi tätä tutkimustietoa lainkaan. Oikeistolibertaristien tekstejä lukiessa mukaan tempautuu kyllä saman tien. Argumentaation sisäinen johdonmukaisuus on päätähuimaavaa. Libertaristien sankarit Ludwig von Misesistä Ayn Randiin ovat loistavia kirjoittajia.

Harmi vaan, ettei libertarismilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä todellisuudentajun puute on tullut viime päivinä selvästi esille, kun olemme saaneet lukea mediasta nuorlibertaarien eriskummallisia käsityksiä sosiaalipolitiikasta. Saul Schubakin tai Aleksi Tolvasen näkemykset hämmentävät maallikkoa – mutta hämmentävät ne akateemista tutkijaakin. Kenties selkeimmin tämä käy ilmi organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnin nuorison kanssa hiljattain käymästä hilpeästä Facebook-keskustelusta.

Libertaristien opinkappaleet von Misesistä Friedmaniin, Randista Wahlroosiin svengaavat kuin hirvi. Monissa teksteissä on myös ihan oikeasti järkeä. Esimerkiksi Nalle Wahlroosin hiljattain julkaistu demokratian kritiikki osuu paikoitellen hyvin tärkeisiin kysymyksiin: kyllä, tarvitsemme vähemmän byrokratiaa ja kukkahattutäteilyä. Mutta nykyisen järjestelmän lapsentaudeista ei seuraa, että koko hyvinvointivaltio pitäisi jyrätä maan tasalle. Myös nykyjärjestelmässä on paljon hyvää.

Koska libertaristikirjoittajat ovat yleensä tavattoman älykkäitä, on tekstien sisäinen logiikka pistämätöntä. Harmi vaan, että pelkkä looginen pätevyys ei riitä hyvään argumentaatioon. Nyt tekstien perkaaminen on vähän niin kuin lukisi Klingonin kielen käsikirjaa. Napakkaa, mutta fiktiivistä.

Niin kuin logiikan tutkimuksen merkkimiehet Wittgensteinista Gödeliin ovat osoittaneet, logiikka ei koske todellisuutta lainkaan. Sen kohteena ovat ajattelun ja pätevän päättelyn rakenteet. Logiikan ja todellisuuden kytkös syntyy vasta, kun valitaan sellaiset aksioomat – kritiikittä hyväksytyt perusolettamukset –, jotka pitävät oikeasti paikkansa.

Libertaristeilla aksioomat on kuitenkin valittu norsunluutornissa, ei todellisessa maailmassa. Randin objektivismin peruskäsitykset on ammuttu alas jo aikaa sitten havaintopsykologian tutkimuksen parissa: ennakkokäsitykset, havaintokonteksti ja aikaisemmat kokemukset muokkaavat merkittävästi kokemuksen luonnetta. Mitään randilaista objektiivista kokemusta ei ole olemassakaan. Tässä kannattaa kurkata esimerkiksi Kevin O’Reganin, Alva Noën ja Daniel Simonsin tutkimuksia.

Ludwig von Misesin praxeologiana tunnetun toiminta-ajatuksen perustana on puolestaan niin sanottu toiminta-aksiooma. von Mises muotoilee aksiooman teoksessaan Human Action näin: ”Ihmisen toiminta on tarkoitukseen suuntaavaa toimintaa. Toisin sanoen, toiminta on käytäntöön pantua ja agentiksi muuntunutta tahtoa, joka tähtää päämääriin.”

von Mises kumppaneineen menee aksioomansa kanssa kuitenkin rytisten metsään. Tässä huomaa, että teorian kehittäjä on taloustieteilijä, ei psykologi. Kun katsotaan, mitä maailman huippupsykologit nobelisti Daniel Kahnemanista John Barghiin, Amos Tverskysta Jonathan Evansiin tuumaavat ihmisen toiminnan perusteista, syntyy aivan toisenlainen kuva.

Puhtaan matematiikan ja taloustieteellisten yhtälöiden maailmassa von Misesin aksiooma voi vaikuttaa kyllä ihan uskottavalta. Mutta kun tarkastellaan mittavaa satoja, ellei tuhansia vertaisarvioituja huippututkimuspapereita käsittävää tutkimusta, jotka on tehty oikeiden ihmisten kanssa, on lopputulos toinen.

Kahneman ja Tversky osoittivat Nobel-palkituissa tutkimuksissaan, että ihminen tekee itse asiassa harvoin tietoisia ja päämääräsuuntautuneita päätöksiä. Päin vastoin, valtaosa ihmisen toiminnasta ohjautuu opittujen toiminnanprosessien ja tiedostamattomien rutiinien varassa. Pahimmillaan tämä tulee esiin, kun pintaan pääsevät alkukantaiset biologisen evoluution tuottamat vaistot. Puhtaasti sukupuolivietin tai energiavarantojen maksimoinnin varassa toimiminen johtaa vain seksiskandaaleihin ja amerikkalaiseen ruuminrakenteeseen.

Bargh ja Evans ovat puolestaan uransa aikana näyttäneet valtavan tutkimusnäytön nojassa, että ihmisen toimintaa ohjaa rationaalisen ajattelun sijaan useimmiten tiedostamaton – niin hyvässä kuin huonossakin. Kuten Yale-professori Bargh esittää, peräti 95% ihmisen toiminnasta on täysin automaattista. Tässä ollaan siis aika kaukana von Misesin ”egon merkityksellisestä vastauksesta aistiärsykkeisiin ja ympäristötekijöihin”. Ego on käytössä vain 5% ajasta. On huolestuttavaa, jos maailmantaloutta ohjaava teoretisointi huomioi vain tämän pintaraapaisun inhimillisestä ajattelusta.

Libertaristit paaluttavat usein myös ihmisen perustavanlaatuista itsekkyyttä. Tämä 1900-luvun alussa suosittu ajatus on myöskin osoitettu täysin kestämättömäksi. Esimerkiksi Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Dacher Keltner on tutkimuksissaan osoittanut, että ihmisen perustoiminta on sosiaalista ja altruistista: vaikka peliteoria ennustaa esimerkiksi vangin dilemmassa oman edun tavoittelua, on Keltner osoittanut tutkimuksissaan, että todellisessa maailmassa ihmiset toimivat useimmiten yhteistyöhaluisesti. Tunnetutkimuksen neurotiede kertoo puolestaan, että ihmisaivot synkronoivat tunteita tavattoman nopeasti. Ihminen pyrkii normaalisti estämään toisten ihmisten huonovointisuutta – jollei ole itse kriisitiltanteessa tai psykopaatti.

Lopuksi, libertaarien idealisoima negatiivinen vapaus – ajatus siitä, että ihmisten pitäisi antaa tehdä mitä haluavat ilman toisten häirintää – on tutkimustiedon valossa kaikkea muuta kuin vapautta. Jos emme sovi yhteisiä pelisääntöjä, ihmiset pääsevät mekastamaan viettiensä varassa kaasu pohjassa. On meillä tästä esimerkkejäkin. Esimerkiksi Somaliassa valtion rooli on kutistunut käsittääkseni aika absoluuttiseen minimiin. Negatiivinen vapaus ei ole itse asiassa vapautta lainkaan – vaan monelle ihmiselle vaistotoimintojen orjuutta. Veikkaan, että aika harva alkoholisti on päättänyt vonmisesläisittäin ruveta päämäärätietoisesti alkoholistiksi paremman tekemisen puutteessa.

Oikeistolibertarismin taustalla oleva taloustiede ei siis oikeastaan huomioi lainkaan sitä valtavaa tieteellisen tiedon määrää, jota meillä on ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Kuten Thomas Taussi totesi yllä linkkaamassani Facebook-keskustelussa, tämä ei oikeastaan edes ole taloustieteen tarkoitus. Mutta siinä vaiheessa kun tällaisen argumentaation pohjalta aletaan tehdä poliittisia päätöksiä, olisi aika tärkeää pitää huoli siitä, että taustalla olevalla tutkimuksella on edes jotain tekemistä todellisen elämän kanssa. Teoria voi olla hieno ajatusrakennelma, vähän niin kuin shakkipeli. Sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää päätöksenteon ohjenuorana sen enempää kuin pelejäkään.

Maailman kovatasoisin tieteellinen tutkimus osoittaa meille kirkkaasti, ettei ihminen toimi rationaalisesti harkiten ja utiliteettiaan maksimoiden. Edellä linjaamani argumentit perustuvat 2000-luvulla julkaistuihin tutkimuksiin, joita on tuotettu muun muassa Harvardissa, Yalessa, Princetonissa, Stanfordissa ja Berkeleyssä – ei Itävallassa 1940-luvulla. Tuhannet ihmisten parissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että ihmisen toiminta on enimmäkseen automatisoitunutta, ja sen perustana on ennen kaikkea pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisen hyvän maksimointiin.

Tätä silmällä pitäen oikeistolibertarismi on monella tapaa ennemminkin jännä uskonto. Vaikka libertarismia mainostetaan usein tieteellisenä oppisuuntana, on sen tieteellinen pohja nykytiedon valossa aika olematon. Niin pitkään kuin libertarismin aksioomat ovat irtaantuneet siitä, miten oikeasti tiedämme ihmisten toimivan, ei kyse ole tieteellisesti uskottavasta teoriasta. Tässä mielessä libertarismi onkin yksi uskonto muiden uskontojen joukossa: dogmaattinen ja sisäisesti johdonmukainen ajatusrakennelma, johon sitoutuminen vaatii jonkinlaista herännäisyyttä tai uskon hyppyä.

Vaikka uskovaisille saarnamiesten argumentit kuulostavatkin kiistattomilta, me libertaaripakanat jäämme raapimaan päätämme ihmetyksestä. Miljoonien ihmisten elämään vaikuttava teoretisointi ei voi olla pelkästään uskon asia.

Avaruuden värit ja tiede mediassa

Tieteellisen tutkimuksen tulokset muuttuvat monesti kovin erilaisiksi siinä vaiheessa, kun ne julkaistaan valtamediassa. Kenties mielenkiintoisin tieteellinen mediavääristymä löytyy tähtitieteen parista. Siinä missä valtavirtamedia julkaisee upeita värikylläisiä otoksia kosmoksen kauneudesta, on kuvat todellisuudessa otettu mustavalkokameralla. Väritys tehdään jälkikäsittelyssä Photoshop-ohjelmalla.

Väreillä on toki tieteellinen perusta – ne perustuvat tämänhetkiseen ymmärrykseen siitä, miltä vaikkapa tämä tähtisumu näyttäisi, jos näkisimme sen paljaalla silmällä. Värikuvia näistä avaruuden ihmeistä ei kuitenkaan ole – vaan kyse on viime kädessä taiteilijan näkemyksestä.

Tieteen avoimuus ja internet

Tieteen ideaali on tuottaa avoimia tuloksia. Tästä huolimatta tieteen tuloksia julkaisevat lehdet repivät artikkeleistaan kosmisia kiskurihintoja. Ongelma on merkittävä akateemiselle maailmalle, puhumattakaan siitä, että monet tieteelliset tulokset ovat yliopistojen ulkopuolella toimivien ei-akateemisten maailmantutkijoiden ulottumattomissa. Ratkaisua haetaan open access -julkaisuista, joihin tieteilijät voivat – maksua vastaan – tarjota tuloksiaan muiden luettaviksi. Toistaiseksi tämä vaihtoehto ei ole kuitenkaan ottanut oikein tuulta siipiinsä.

Toinen vaihtoehto löytyy piratismista. Hiljattain Aaron Swartz onnistui lataamaan hulppeat 4.8 miljoonaa akateemista artikkelia suositusta JSTOR-palvelusta. Seurauksia puidaan oikeussalissa. Tieteen Pirate Bayta odotellessa on internetiin onneksi noussut myös lukuisia uusia tiedon saarekkeita, joilta tuoreinta tietoa saa ihan laillisesti, kiikuttamatta silti viimeisiä pennosiaan ahneiden lehtitalojen taskuun.

Huippuyliopistot Cambridgesta Yaleen, Berkeleysta Stanfordiin ovat alkaneet julkaista luentosarjojaan ilmaiseksi verkossa. Applen sponsoroimasta loistavasta iTunesU-palvelusta voit ladata maksutta kokonaisia vuosikursseja haluamastasi aiheesta. Periaatteessa voit ottaa omatoimisesti haltuun vaikkapa kokonaisen Stanfordin tai Berkeleyn tutkinnon oppiaineksen. Tämä on todellista tiedon demokratiaa.

Myös Academic Earth -palvelu tarjoaa lukuisia tasokkaita luentoja ja luentosarjoja, joiden avulla voit laajentaa tietojasi ja osaamistasi. Samaan aikaan kuulut TED-videot levittävät kansantajuisessa muodossa huipputieteilijöiden upouusia tutkimustuloksia parinkymmnenen minuutin lennokkaissa videoluennoissa. TED-videoiden avulla voit tutustua niin taloustieteeseen kuin kvanttimekaniikkaankin.

Yksittäiset tieteentekijät julkaisevat myös nykyään niin sanotun itsearkistointiklausuulin nojalla omia papereitaan: on tosin jotenkin tragikoomista, että vasta nyt on saatu tapeltua pystyyn pykälä, jonka nojalla ilmaiseksi oman hengentuotteensa lehtitalolle luovuttanut tutkija saa jakaa sitä myös itse ilman oikeussalin pelkoa. Samaten nettiin on ilmestynyt lukuisia kokoomasivustoja, jotka niputtavat yhteen valtavan määrän merkittäviä tekijänoikeuden ulkopuolelle jääneitä läpimurtoartikkeleita. Esimerkiksi Christopher Greenin Classics in the History of Psychology on kerrassaan lyömätön tiedonlähde.

Myös Stanfordin yliopiston ylläpitämä Stanford Encyclopedia of Philosophy kokoaa yhteen varsinaisen filosofisen tiedon aarreaitan. Ensyklopediaan on valikoitu maailman huippuosaajien tarkkanäköisiä papereita laajalti eri filosofian osa-alueilta – ja kaikki ilmaiseksi.

Lopuksi, monet läpimurrot tulevat ilmi ensimmäistä kertaa sosiaalisen median kautta. Yliopistojen ja tieteentekijöiden Twitter-syötteistä käy ilmi läpimurtotuloksia jo kauan ennen kuin ne löytävät tiensä lehden sivuille. Ja tiedeblogit ja –portaalit kokoavat yhteen päivittäin uudet ilmestyneet tulokset.

Vaikka pääsy itse alkuperäisartikkeleihin onkin yhä ajoittain hankalaa, alkavat tieteen tulokset olla viimein aidosti avoimia. Tulokset ovat yhä useammin kaikkien saatavilla, ja mikä parasta, vieläpä yhä useammin sellaisessa muodossa, ettei niitä ymmärtääkseen tarvitse olla triplatohtori. Internet on tuonut todellisen tieteellisen avoimuuden askeleen lähemmäs todellisuutta.

Maailman röyhkeimmät kapitalistit

Maailma kiikkuu finanssikriisin partaalla, kokonaiset maat ovat vaarassa joutua konkurssiin, ja pankkipomot käärivät yhä isompia bonuksia. Ketkä ovat tämän sotkun röyhkeimpiä kapitalisteja? Libertaristista idealismia ajavat poliitikot? Ahneet pankkiirit? Uraputkessa kiitävät pörssimeklarit? Sen nojalla arvioituna, kuka hyötyy vastikkeetta toisen työpanoksesta, löytyvät maailman röyhkeimmät kapitalistit aivan muualta: tieteellisen lehdistön piiristä.

Tiede perustuu avoimuuden ideaaliin. Tieteellisen tutkimuksen tulokset ovat – ainakin ideaalisesti – jokaisen saatavilla. Tästä huolimatta tieteelliset julkaisut sotivat räikeästi tätä perusajatusta vastaan.

Tieteelliset lehdet myyvät riistohinnoilla yhteiskunnan miljoonilla tuotettuja tutkimuksia, joista ne eivät maksa tekijöille penniäkään.

Tietääkseni millään muulla alalla ei ole syntynyt näin vääristynyttä ansaintamallia. Kummelin Speedy ja Saku -sketsistä tuttu slogan ”artisti maksaa” kalpenee akateemisen julkaisukulttuurin rinnalla. Tiedettä tuotetaan verorahoilla pyörivien yliopistojen siipien suojissa. Tutkijat työstävät koeasetelmiaan apurahoilla, projektirahalla tai virkansa turvin. Tulokset kirjataan tieteellisiin artikkeleihin. Mutta siinä vaiheessa, kun artikkelit tulisi saattaa yleiseen tietoisuuteen, tulee mutkia matkaan.

Arvostetuimmat jättijulkaisijat kuten Elsevier, Springer ja Wiley kilpailuttavat räikeästi tutkimustuloksia. Esimerkiksi filosofisia julkaisuja arvottavan ESF:n julkaisulistan A-sarjaan luokiteltuun julkaisuun artikkelin saaminen on tieteellinen lottovoitto. Siksi tutkijat toisensa jälkeen lähettävät artikkeleitaan julkaistaviksi siinä toivossa, että A-lehti, tai edes B-sarjalainen ne sivuilleen huolisi. Julkaisun saaminen on niin suuri meriitti, ja niin merkittävässä roolissa esimerkiksi virkojen hakemisessa, ettei tutkija itse edes kuvittele saavansa läpi menneestä paperista palkkiota. Maine ja kunnia riittää. Ja ilman kyynäränvarren mittaista julkaisuluetteloa on viran saannista turha edes haaveilla.

Kun artikkeli on saapunut toimitukseen, lähettää toimittaja sen eteenpäin vertaisarvioijille. Nämä akateemiset raskassarjalaiset lukevat artikkelin läpi ja arvioivat, kannattaako sitä julkaista. Vertaisarvioijillekin maksetaan tavattoman harvoin palkkaa: myös vertaisarvioijan pesti Elsevierin tai Springerin huippujulkaisussa kun näyttää huiman hyvältä ansioluettelossa.

Lopulta läpi menneet julkaisut painetaan paperilla ja laitetaan eteenpäin. Ja tässä kohtaa homma muuttuu rumaksi. Akateemisen huippujulkaisun ostaminen kun maksaa usein kymmenistä satoihin euroihin per läpyskä. Huippuluokan lääketieteellisen julkaisun vuosikerta maksaa pahimmillaan yli kymppitonnin.

Julkaisijat perustelevat huikeita kulujaan jakelulogistiikan ylläpitämisellä ja arvointiverkostojen rakentamisen raskaudella. Mutta entäs sitten, kun tieteellinen artikkeli julkaistaan netissä? Yksi ainoa kymmensivuinen artikkeli maksaa kymmeniä euroja netistä ladattuna.

On täysin posketonta, että samat ihmiset, jotka tarjoavat omaa hengentuotettaan ilmaiseksi lehdille julkaistavaksi joutuvat maksamaan lehden artikkeleista kymmeniä euroja pystyäkseen tuottamaan tieteelliset tuloksensa. Usein maksusta huolehtii kirjasto tai yliopisto – siis sama taho, joka rahoittaa tutkimuksen. Mutta joka ikistä lehteä ei mikään taho pysty tilaamaan. Silloin tutkijalla on siis vain kaksi vaihtoehtoa: kaivaa kuvetta tai turvautua piratismiin.

Tieteellisten julkaisijoiden kannattavuusaste on käsittämätön: se lähentelee parhaimmillaan 50 prosenttia. Yllä sanotun valossa tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. Lehdet saavat materiaalinsa sekä tuotettua että arvioitua maksutta. Kulut koituvat usein pienehkön toimituksen kuukausipalkoista sekä jakelulogistiikasta. Akateemisen prestiisinsä valossa lehdet pystyvät kuitenkin kiskomaan käsittämättömiä hintoja irtonumeroistaan.

Samaan aikaan akateeminen maailma kärvistelee ongelman kanssa. Verkkoon on pystytetty avoimia jakopalveluita, joihin tutkijat voivat ladata artikkelinsa vertaisarvioitaviksi. Tieteen Titanic kääntyy kuitenkin hitaasti. Professuureja jaettaessa CV, jossa ei ole ainakin muutamia Elsevier- tai Springer-julkaisuja lentää kaaressa ö-mappiin sen enempiä vertaisarvoimatta.

Tieteen avoimuus on kuitenkin erittäin tärkeä ideaali. Mitä jos tutkijalta jää juuri kriittinen lenkki puuttumaan Wileyn holviin kätketyn löydöksen ansiosta, eikä apurahalla kitkuttaessa viiden kympin artikkelimaksuun vain ole varaa? Tai mitä kaikkea innostusta tutkijat saisivatkaan, jos tieteen tulokset olisivat aidosti avoimia?

Tieteen avoimuus edellyttää avointa pääsyä kaikkiin tutkimustuloksiin. Vaikka tieteelliset julkaisut pääasiassa toimivatkin tätä ideaalia vastaan, on viime vuosina onneksi syntynyt myös vaihtoehtoisia kanavia tieteellisten tulosten jakamiseksi. Sosiaalinen media ja internetin palvelut iTunesU:sta TED-videoihin tarjoaa pääsyn moniin tieteen läpimurtoihin ilman tuhansien eurojen hintalappua. Tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.

Tieteen kehityksen arvaamattomuudesta

Vuonna 1900 fysiikan parissa ansioitunut lordi Kelvin piti luennon, jossa hän ilmoitti, että tietomme maailmankaikkeuden toimintaperiaatteista on lähes aukotonta. Kelvin esitti, että ymmärryksemme fysiikan peruslaeista on tullut käytännössä valmiiksi. Vain kaksi pienen pientä pilvenhattaraa leijaili enää fysikaalisen tietämyksen taivaalla.

Nämä kaksi pientä pilveä olivat Michelsonin ja Morleyn eetterin olemassaoloa tutkinut koeasetelma, sekä mustan kappaleen säteilyn ongelma.

Einsteinin ratkaisusta Michelson-Morley -ongelmaan syntyi erityinen suhteellisuusteoria.

Max Planckin ratkaisu mustan aineen ongelmaan synnytti puolestaan kvanttimekaniikan.

Nämä kaksi teoriaa mullistivat lopullisesti käsityksemme maailmankaikkeuden toimintaperiaatteista.

Tieteen kehitys on joskus koko lailla arvaamatonta.

Älykkyys riippuu jalan koosta

Takavuosina eräs antropologiryhmä teki kenttätutkimuksissaan hämmästyttävän löydöksen.* Tiedemiehet tutkivat alkuasukasheimon ongelmanratkaisukyvyn suhdetta erilaisiin fyysisiin ominaisuuksiin. Pian kävi ilmi, että heimon keskuudessa vallitsi hämmästyttävä vastaavuussuhde:

Heimolaisten keskuudessa jalan koko vaihteli suorassa suhteessa älykkyyteen. Mitä isompi jalka, sitä paremmin heimolainen ratkoi ongelmia.

Tiedemiehet olivat löydöksistä hämmästyksissään. Miten nyt jalan koolla voi olla näin selvä vaikutus älykkyyteen? Asiaa aikansa tutkittuaan tiedemiehet löysivät ihmeelliselle ilmiölle selityksen. Koehenkilöihin kuului kaikenikäisiä heimolaisia. Myös pieniä lapsia.

* Tarina on mukailtu klassisesta arvoituksesta. Minulla ei ole aavistustakaan sen todellisuuspohjasta.

Ydinvoimaa?

Tässä on taas yksi paradoksi. Otetaan ensiksi faktat:

Ydinvoima on turvallista.

Tämänhetkisen tieteellisen ja teknisen ymmärtämyksemme valossa ydinvoima on erittäin turvallinen energianlähde. Myös tilastollisesti tarkasteltuna ydinvoima on turvallista: merkittäviä onnettomuuksia on tapahtunut vain kourallinen koko sinä aikana, kun ydinteknologia on ollut käytössä. Ja silti: ydinvoima on yksi riskialtteimmista energianlähteistämme.

Se on nimittäin yksi lysti, miten turvallinen joku teknologia on tilastollisesti siinä vaiheessa, kun yksi ainoa onnettomuus riittää tekemään pahimmillaan massiivista globaalia tuhoa. Tämä on paraatiesimerkki tieteellisen ymmärtämyksemme rajoista.

Voimme sulkeistaa tutkimuksen avulla pois valtavan määrän riskitekijöitä. Voimme rakentaa maanjäristyksen kestäviä voimaloita. Voimme rakentaa kolminkertaisia turvajärjestelyitä inhimillisen virheen välttämiseksi. Mutta vaikka sulkeistaisimme sata tuhatta riskitekijää, jää niiden ulkopuolelle aina jotain. Vaikkapa kymmenmetrinen hyökyaalto.

Vaikkei pöly ole edes ehtinyt vielä laskeutua, ovat suomalaiset ydinvoimalobbarit kiiruhtaneet julistamaan, etteivät Japanin kaltaiset riskitekijät kosketa Suomea – me olemme kyllä ihan turvassa. Veikkaanpa, että Japanin ydinvoimalobbarit sanoivat Tshernobylistä aivan samaa: Japanilainen osaaminen ja teknologia sulkee Tshernobylin tapaisen onnettomuuden riskin ulos. Ja tämä on tietysti aivan totta. Jokaisella on kuitenkin omat riskitekijänsä – ja niistä merkittävä osa on sellaisia, että vaikka tutkisimme kuinka, emme saa niitä kaikkia selville.

Emme voi koskaan sulkea kaikkia mahdollisia riskitekijöitä ulos, vaikka meillä olisi kuinka hulppea tieteellinen osaaminen tahansa. Aina on mahdollista, että jotain on jäänyt huomioimatta – tai että jotain uutta tapahtuu. Useimmiten tämä virhemarginaali on merkityksetön tieteellis-teknologiselle edistykselle. Mutta silloin kun yksi paukku voi jopa mullistaa koko globaalin ekosysteemin, tulisi olla itsestään selvää, että riski on vain liian suuri.

Erityisesti silloin, kun kilpailijana on tuuleen nojaava propelli, jonka suurin katastrofivaara on, että se kaatuessaan niittää muutaman männyn alleen.

Tiede on tarinankerrontaa

Meille on opetettu koulussa, että tiedemiehet tietävät, kuinka asiat ovat. Koulussa tentattiin joukko tosiasioita, ja väärin vastanneet hylättiin. Todellisuudessa tiede on joukko erilaisia olettamuksia, joita päivitetään jatkuvasti. Kuten professori Alison Gopnik totesi UC Berkeleyn kehityspsykologian peruskurssinsa aluksi, yli puolet siitä, mitä hän aikoo opettaa osoitetaan vääräksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta Gopnik opetti kurssinsa, niin kuin oli opettanut vuosia aiemminkin.

Tiede ei kerro absoluuttista totuutta.

Tiede kertoo joukon tarinoita, joiden avulla voimme ymmärtää maailmaa paremmin, ja toimia maailmassa paremmin. Kun kvanttifysiikan pioneeri Niels Bohr vertasi atomia aurinkokuntaan, hän ei suinkaan väittänyt, että atomi on pieni aurinkokunta. Sen sijaan hän pyrki välittämään ymmärrystä kymmeniä vuosia opintoja vaativasta, mutkikkaasta matemaattisesta teoriastaan.

Bohr ei olettanut edes, että hänen matemaattinen teoriansa kuvastaisi maailmaa sellaisenaan. Kvanttifysiikka ennustaa kyllä monia ilmiöitä tehokkaasti niin, että pystymme rakentamaan tietokoneita ja ydinvoimaloita – tai vaikkapa näkymättömyysviitan. Monet ilmiöt jäävät kuitenkin kvanttifysiikan selitysvoiman ulkopuolelle.

Pari vuotta sitten osallistuin upeaan havaintofilosofian konferenssiin Lausannessa, Sveitsissä. Viikon kestäneen kokouksen pääpuhujina olivat nyttemmin Cambridgen professorina toimiva Tim Crane sekä Teksasin yliopiston professori Michael Tye. Crane ja Tye kuuluvat nykyajan arvostetuimpiin havaintofilosofeihin. He ovat vanha taistelupari, jotka ovat eri mieltä lähes kaikesta havaintofilosofiaan liittyvästä. Siitä huolimatta superfilosofit eivät suinkaan teilanneet toistensa näkemyksiä väärinä, tai liputtaneet omiaan ainoana oikeana totuutena. Sen sijaan he aloittivat suurimman osan painavimmista argumenteistaan sanomalla: ”I can tell a story…” Samaten kiistatilanteessa filosofit pyysivät toisiaan kertomaan vakuuttavan tarinan argumenttinsa tueksi.

Tiede ja filosofia ovat menetelmiä, joiden avulla yritämme ymmärtää maailmaa, jossa elämme. Sekä tiedemiehet että filosofit ovat pohjimmiltaan tarinankertojia. Tarinan voimaa ei kuitenkaan tule aliarvioida: tiede ei ole mitä tahansa tarinaniskentää. Näillä tarinoilla ammutaan raketteja avaruuteen ja lämmitetään kokonaisia kaupunkeja. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että tarina olisi tosi.

Placebo: silmänlumetta?

Ennen lasten syntymää olin pitkälti yöihminen. Tein usein töitä pitkälle aamutunneille, joskus jopa kellon ympäri. Tässä avuksi tuli usein sikspäkki Battery-energiajuomaa.

Joitakin vuosia sitten Ilta-Sanomissa oli juttu energiajuomista. Jutussa todettiin, että Battery-tölkki piristää oikeasti tasan yhtä paljon kuin kahvikuppi. Energiajuoman piristävä vaikutus perustui siis lumevaikutukseen eli placeboon. Jutun luettuani keinotekoinen valvonta-apu lakkasikin välittömästi toimimasta.

Kärvistelin joitakin viikkoja ilman tehonsa menettäneitä energiajuomia. Lopulta jouduin tekemään käytännön syistä radikaalin päätöksen: päätin olla uskomatta Ilta-Sanomien juttua. Ennen jutun lukemista Battery-tölkki oli tehnyt oikein hyvin sen, minkä lupaa. Päätöksen jälkeen ihmelitku alkoi taas hissukseen toimia, enkä sen koommin antanut itselleni lupaa kiistää sen vaikutusta. Lumetta tai ei, se piti minut hereillä.

Lumevaikutus on noussut pinnalle viime aikoina etenkin psyykenlääkkeistä käydyissä tieteellisissä keskusteluissa. Viime kuukausina on ilmestynyt tutkimuksia, joissa on käynyt ilmi, että esimerkiksi masennukseen usein määrätyt serotoniinihormonin takaisinottoa hillitsevät SSRI-lääkkeet toimivatkin nippa nappa tehokkaammin kuin kontrolliryhmälle annettu sokeritabletti.

Tutkijat epäilevät, että sekin pieni ero saattaa johtua SSRI-lääkkeiden sivuvaikutuksista: potilaat uskovat paremmin tulevansa terveiksi saadessaan tuttuja oireita. Mutta onko sokeritabletin teho tosiaan silmänlumetta?

Jos ratkaisu toimii, on käytännön kannalta yhdentekevää perustuuko se lääkemolekyyliin vai omaan uskomukseesi.

Hereillä pysymiseen tai masennuksesta paranemiseen saadaan todistetusti apua menetelmillä, jotka saavat henkilön uskomaan lopputulokseen. Meissä kaikissa onkin valtava määrä voimavaroja, jotka oikein kanavoimalla saamme aikaan huikeita tuloksia.

Jos saamme todellisia tuloksia aikaiseksi, mitä väliä sillä on, käytämmekö siihen tieteellisesti testattuja kemikaaleja, vai ”huijaammeko” oman päämme toimimaan haluamallamme tavalla? Mitä lumetta se sellainen on, joka tekee ihan oikeasti sen, minkä lupaa?