Tag Archives: talous

Köyhyys ei parane rahalla

28/06/2015

18 kommenttia

Hesarissa oli taas juttu köyhyydestä. Olen hämmästellyt sitä, eikö Suomesta tosiaan löydy oikeasti köyhiä ihmisiä, kun media ja sosiaalinen media villiintyvät näistä ”onhan tämä kolmio meille kahdelle vähän iso” jutuista tämän tästä.

Ulkomaiset ystäväni ovat alati äimän käkenä kuullessaan, että Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto, niin kuin taannoin julkaistussa Suomen kuvalehden jutussa. Samaten on aika hämmentävää, että äiti kokee mokanneensa, kun lapsilla ”ei ole omakotitaloa eikä purjevenettä”.

Siinä vaiheessa jos köyhyyden piina on se, että pitää pystyä kuluttamaan samanverran kuin tuo toinenkin, ollaan aikamoisessa suossa. Tällainen köyhyys kun ei parane rahalla. Jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin. Ja sitten taas päivitellään kun rahaa ei ole.

Köyhyyspuhe syyllistyy normatiiviseen virhepäätelmään. Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata. Ihminen voi olla täysin onnellinen ilman juuri mitään länsimaisia etuuksia, jos hän kokee elämänsä mielekkääksi. Samaten ihminen voi olla ihan yhtä ahdistunut kuin köyhiksi leimatut ja samaan aikaan rikas kuin Kroisos.

Nyt en tarkoita alkuunkaan sitä, että köyhillä olisi asennevamma. Näissä ihmisissä ei itsessään ole mitään vikaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntarakenteistamme ja keskustelukulttuuristamme juontuvasta ongelmasta. Kyse on siitä, että ihmisiltä riistetään toivo tulevasta.

Carol Dweck on tunnistanut kaksi tapaa suhtautua toimintaan: fiksatun asenteen ja kasvun asenteen. Jos asenne on fiksattu, ”minä olen köyhä”, on ihan turha yrittää etsiä ulospääsyä. Tällöin myös saavutetuista eduista luopuminen on nöyryyttävää: se syöksee entistä syvempään koetun köyhyyden kuiluun.

Kasvun asenne puolestaan lähtee siitä, että aina on mahdollisuus kehittyä. Että aina on jotain, mitä voidaan tehdä uudella tavalla tai paremmin. Tällöin kulujen pudottaminen ei ole pelottavaa, koska sillä saa vauhtia seuraavaan siirtoon. Thomas Edison myi aikanaan asuntonsa ja muutti labransa yläkertaan kun rahoituspohja petti.

Ihminen voi kuitenkaan harvoin päättää itse, kummalla tavalla asennoituu. Asenteisiin vaikuttavat oma henkilöhistoria, sosiaalinen lähipiiri, yhteiskuntarakenteet sekä ylläpitämämme keskustelukulttuuri.

Siinä vaiheessa kun ihminen ei ole enää nälkärajalla, ei hän tarvitse ensisijaisesti enää euroja, vaan liikevoimaa elämään. Tämän liikevoiman me kuitenkin riistämme köyhiksi itsensä kokevilta siinä vaiheessa kun sanomme, ettei heidän elämänsä ole tarpeeksi hyvää liian vanhan telkkarin tai liian harvojen Lintsikäyntien takia.

Ratkaisu suomalaiseen köyhyyteen ei löydy tukia lisäämällä, vaan siitä, että nykyiset pöljät rakenteet rempataan sellaiseen kuntoon että ne oikeasti toimivat. Köyhyyspäivittelyn sijaan me tarvitsemme kannustavaa ja tukevaa keskustelukulttuuria. Vinoutuneiden työmarkkinarakenteiden sijaan me tarvitsemme lisää liikkuvuutta ja parempaa työn ja tekijän kohdentamista. Ja kyllä aika alkaa olla ihan kypsä sille, että saisimme pystyyn riittävän yksinkertaiset ja helppokäyttöiset sosiaalitukijärjestelmät, jotka eivät nöyryytä ihmistä.

Suomalainen köyhyys ei parane rahalla. Se paranee rakentamalla jokaiselle suomalaiselle tulevaisuus.

Tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista

03/06/2015

6 kommenttia

Elämme haastavia aikoja.

Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon lamasta tai taantumasta, ei tämä kuvaa nykytilaa oikein. Nyt ei ole kyse siitä, että talous olisi jämähtänyt paikalleen jonkin yksittäisen makrotason tekijän, kuten energiakriisin, valuuttakriisin tai finanssikriisin, takia.

Talous ei kasva, koska kokonaiset toimialat sukeltavat alati kiivaammin muuttuvassa globaalissa markkinassa. CD-levyt ja VHS-nauhat ovat jo historiaa. Pian sitä ovat myös paperiteollisuus ja taksitolpat. Vähän myöhemmin muutoksen jalkoihin jäävät älykännykät ja taulutelevisiot, vähittäistavarakauppa ja pienesineteollisuus. Ne korvataan virtuaalilaitteilla, robottilennokeilla ja 3D-printtereillä.

Moni ennen paikallinen ilmiö on nyt globaali, puhutaan sitten kilpailusta, työelämästä, tiedon saatavuudesta tai vaikkapa tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta. Työelämä on murroksessa: keskiluokkainen työ vähenee, ja paine itsensä työllistämisen lisääntyy.

Teknologinen kehitys ja digitalisaatio muuttavat ja haastavat kiihtyvässä tahdissa sekä työtä että koulutusta – ajatellaanpa nyt sitten robotisaatiota, oppimateriaalien muotoja, tiedon jakamisen mahdollisuuksia ja oppimispaikkoja. Maailma monimutkaistuu ja moniarvoistuu. Mutkistunut maailma tekee päätöksenteosta vaikeampaa. Systeeminen ajattelu nostaa päätään.

Nämä muutokset tapahtuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Ne ovat kaikki kivuliaita murroksia yhteiskunnallemme. Niiden seurauksena on täysin mahdollista, että suurin osa nykyaikana keskeisestä ammattitaidosta muuttuu täysin hyödyttömäksi. Ainoa tapa selviytyä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa on oppia oppimaan.

Uuden koulutuksen yhteinen visio

Kun maailma ja yhteiskunta muuttuvat, on koulutuksenkin muututtava. Jotta koulutuksen muutos ei ole vain sopeutumista ympäristön muutokseen, on muutoksella oltava suunta ja tahtotila. Koulutus tarvitsee vision.

Uusi koulutus -foorumi muotoili suomalaisen koulutuksen vision näin: tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Visiomme taustalla on ajatus koulutuksesta, joka auttaa ja tukee jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä. Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, jokainen oppii ja kehittyy läpi elämän. Rakkaus oppimiseen on halua kehittyä. Se on sisäistä yrittäjyyttä ja kykyä valjastaa oma osaaminen myös työelämän käyttöön. Ilman oppimishalua ei voi syntyä uutta, ja yhteiskunnallisella tasolla rakkaus oppimiseen tuokin hyvinvointia ja kilpailukykyä.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, opettajat ovat valmentajia ja ohjaajia. Opettajia ja mentoreita löytyy myös opettajakunnan ulkopuolelta. Oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen osallistuvat kaikki – puhutaan sitten yksilöistä tai instituutiosta.

Oppiminen nousee opettamisen ohi keskiöön. Oppimisympäristö laajenee koulun ja oppilaitosten seinien ulkopuolelle. Oppiminen tapahtuu entistä enemmän ilmiöpohjaisesti todellisissa ympäristöissä. Paikallisella tasolla tämä voi näkyä vaikkapa oppimiskylinä ja tiivistyneenä yhteistyönä, jossa yrittäjät, erilaiset kuntapalvelut, järjestöt, taitelijat ja oppilaitokset kohtaavat. Oppimisesta tulee kokeilevaa. Oppiminen on yhteisöllistä ja avointa.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, koulutus ei tapahdu putkessa. Nykyisen kaltaiset raja-aidat oppiaineiden, ikäluokkien, koulutusasteiden, oppimisen tapojen ja ammattien välillä eivät raamita oppimispolkua.

Koulutus hengittää monimutkaista maailmaa. Se on osa suurempaa systeemiä. Koulutuksen tulee paitsi sopeutua, myös ottaa koppia muuttuneista osaamistarpeista. Se hyödyntää uusia ratkaisuja, muuttaa muotoaan joustavasti ja osallistuttaa uuden rakentamiseen. Uusi koulutus rakentaa tulevaisuuden tekijöitä.

Matka alkaa nyt

Foorumilla kuulluissa asiantuntijapuheenvuoroissa on tullut esille, että koulutusjärjestelmä uudistuu hitaasti. Matkaa on taitettavana paljon.

Etenkin suomalainen hallinto rakentuu ajatukselle ennustettavasta maailmasta, jossa asiat ja olosuhteet ovat tiedossa, ja ratkaisumallit kehitettävissä tiedon pohjalta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa jo elämme, vanhat toimintamallit eivät enää riitä, eivätkä totutut ratkaisumallit toimi. Nyt pitää kokeilla – ja keskittyä siihen, mikä toimii! Aloitetaan nyt. Päämääränä maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Kuvittele, että luokkahuoneissa on normaalia kun kolmekymmenpäinen oppilasjoukko nojautuu eteenpäin silmät loistaen innostavan opettajan ohjauksessa. Keski-ikäinen insinööri opettelee uutta kieltä tai uutta oppialaa puistonpenkillä mobiilipelin avulla. Alakouluikäiset kokoontuvat työpajahalleihin rakentamaan pienryhmissä Lego-palikoista itseohjautuvia robotteja.

Kaikki tämä on jo nyt mahdollista. Kaikki tämä on jo nyt todellista: uutta oppimista tapahtuu jo nyt ympäri maailmaa pienissä keskittymissä. Nyt meidän pitää jakaa uusi oppiminen tasaisesti koko yhteiskuntaamme.

Eric Hoffer sanoi: ”Muutoksen maailmassa oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat olevansa täydellisesti valmistautuneet maailmaan, jota ei ole enää olemassa”.

Jos haluamme selvitä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa, meidän on opittava oppimaan. Ja koska oppiminen on kovaa työtä, meidän pitää päästä käsiksi aidosti innostavaan ja kannustavaan oppimiseen.

Meidän pitää tehdä Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista. Muuten meidän käy hullusti.

Uusi koulutus-foorumi loi kevään 2015 aikana vision suomalaiselle koulutukselle: ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Se jakautuu kolmeen teemaan: 1) Uusi koulutus tunnistaa jokaisen vahvuudet; 2) Uusi koulutus luo tulevaisuuden mahdollisuuksia; 3) Uusi koulutus uudistuu yhdessä rakentaen.

Foorumin lopputuotokset esitellään yleisölle Rakkaudesta oppimiseen -tapahtumassa Tiedekeskus Heurekassa 4.6.2015. Tilaisuuteen voi osallistua myös verkon välityksellä.

Kirjoitin tekstin Milma Arolan kanssa koko Uusi koulutus -foorumin puolesta. Teksti on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa.

Elvyttäminen ja leikkaaminen ovat menneen ajan makropolitiikkaa – nyt tarvitaan liikevoimaa

24/03/2015

7 kommenttia

Olen seurannut viime päivinä vaivaantuneena Hesarissa käytyä keskustelua siitä, pitäisikö sukeltavaa kansantalouttamme tukea elvyttämällä velkarahalla vai leikkamalla julkisia menoja. Kumpikin näkemys saa tukea valtavirran makrotalousteorioista. Harmi vaan, että nämä teoriat perustuvat maailmaan, jota ei enää ole.

Sekä elvyttäminen että leikkaaminen ovat käsittääkseni ihan hyvin perusteltuja toimenpiteitä silloin kun talous sakkaa makrotasolla. Ennen vanhaan tämä johtui siitä, että markkinat lakkasivat vetämästä esimerkiksi öljykriisin tai valuuttakriisin takia.

Vieläkin kuulee puhetta siitä, miten nykyinen talouskriisi olisi jonkinlainen lama tai taantuma. Ongelmana on, ettei nykytilanne ole tosiasiassa lähelläkään takavuosien makrotason lamaa. Nykytilanne ei johdu niinkään siitä, että massojen ostovoima olisi heikentynyt jonkin yksittäisen ison tekijän takia. Syynä nykyiseen talouskriisiin on se, että ihmisten ja yritysten ostotottumukset muuttuvat koko ajan rajummin. Markkinarakenteet muuttuvat päivä päivältä nopeammin. Siis sekä se, mitä kysytään että se, mitä tarjotaan.

Tästä seuraa, että erityisesti omaan markkinajohtaja-asemaansa tuudittautuneet yritysjätit saavat tuta sen, kun ketterämpi haukkaa markkinan alta. Kun liikevaihto sulaa, on pakko saneerata. Seurauksena on työttömyyttä ja sitä kautta ostovoiman heikentymistä.

Elvytyksen perusajatus on, että kun markkinaan pumpataan lisää rahaa, ostovoima paranee. Julkishallinnon investointien kautta saadaan töihin lisää porukkaa ja sitä kautta lisää ostovoimaa myös markkinoille. Näin yritykset voivat paksummin ja voivat palkata lisää porukkaa, jotka voivat puolestaan kuluttaa lisää. Hupsista vaan, ja talous kasvaa. Tämä toimiikin loistavasti, jos markkinat koostuvat pääasiassa hitausvoimaisista teollisuustuotteista ja päivittäiskulutustavarasta.

Siinä vaiheessa kun ihmiset upottavat miljardeja muutaman kymmenen hengen kehittämiin mobiilipeleihin tai virtuaaliyrityksen välittämiin taksikyyteihin, on tilanne ihan toinen. Nyt markkinaan pumpattu raha ei menekään suuryritysten kasvuun ja työllistämiseen, vaan valuu pienten digiyhtiöiden kassaan. Usein omien rajojemme ulkopuolelle.

Leikkaamiskiiman takana on käsittääkseni puolestaan ajatus siitä, että kun valtiohallinto on pieni, verot pienenevät ja pääoman tuotto on parempi. Tällöin maahan virtaa oletettavasti lisää fyrkkaa. Harmi vaan, että verovaroin tuotetaan nykyaikana alati arvokkaampaa osaamispääomaa esimerkiksi koulutusjärjestelmämme kautta. Ei se sijoittaja rahojaan Suomeen upota siksi että meillä on kivat verot, vaan siksi, että täällä tehdään jotain, jonka joku haluaa ostaa.

Elvyttäminen saa nykytilanteessa aikaan pahimmassa tapauksessa sen, että pumppaamme velkarahaa maasta ulos. Leikkaaminen puolestaan vähentää julkisen sektorin työpaikkoja ja entisestään jo nyt kyykytettyä ostovoimaa. Mikä sitten avuksi?

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Kukaan ei tiedä, mikä näin nopeasti muuttuvassa maailmassa toimii. Sitä ei tiedä sen enempää poliitikko, professori kuin tällainen filosofinplanttukaan. Sen takia pitäisikin rohkeasti kokeilla, katsoa mitä tapahtuu ja sitten toistaa tai korjata tulosten mukaan.

Sokean elvyttämisen sijaan meidän pitää kannustaa rohkeisiin kokeiluihin ja tukea aloittavia yrityksiä, joilla on pähkähullultakin vaikuttavia ideoita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta epäonnistuu. Mutta yksikin suksee saattaa tuoda satoja miljoonia verotuloina kansan kassaan. Supercell, yksi viime aikojen suurista suomalaisonnistujista, on kerta toisensa jälkeen alleviivannut Tekesin merkitystä miljardimenestykselleen.

Sokean leikkaamiskiiman sijaan pitäisi satsata hallintohimmeleiden virtaviivaistamiseen. Niissä on kuitenkin paljon parantamisen varaa. On kansan kokonaistuottavuuden kannalta ihan turhaa istuttaa leipääntynyttä virkamiestä vuosikaupalla tyhjän panttina konttorissa, kun sama ihminen voisi nauttia elämästä täysin rinnoin vaikkapa harjan varressa tai laulunopettajana.

Sokkoside silmillä leikkaamisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Jos sen sijaan joku neropatti käy läpi valtion ja kunnallishallinnon himmelit huolella läpi ja siivoaa sieltä turhat pois, luullakseni kaikki voittavat.

Ja sitten: Meidän pitää suunnata resursseja siihen, että työmarkkinassa on riittävästi liikkuvuutta, jotta ihmiset löytäisivät mielekästä työtä. Ongelmamme ei ole niinkään ostovoiman vähyys, vaan ennemminkin kokonaistuottavuutemme ja -innovatiivisuutemme heikkous. Sekä tuottavuus että luovuus kukoistavat kun työ kiinnostaa muunkin kuin palkan takia.

Yritysjohtajien on pakko herätä siihen, ettei markkinoiden sakkaaminen johdu keskuspankin ohjauskorosta, vaan siitä, että Piilaaksosta pompahtanut propellipää tarjoaa sinun yritystäsi parempaa tuotetta. Tällöin YT-kirves on pahinta mitä voit yrityksellesi tehdä. Satsaa ennemmin tuotekehitykseen.

Keskeisin huomio on, että elämme ihmiskunnan historian muutosvoimaisinta aikaa. Kapitalismin aika alkaa olla ohi. Olemme siirtymässä ideoiden aikakaudelle, jossa se, joka jaksaa innostua ja kehitellä uutta tulee voittamaan. Vaikka olisit kuinka markkinajohtaja tahansa, voi innokkaampi tekijä syödä markkinasi alta nopeammin kuin ehdit sanoa ”Nokia”.

Maailman suurin taksiyhtiö Uber ei omista ainuttakaan autoa. Maailman suurin hotelliyhtiö AirBNB ei omista ainuttakaan asuntoa. Maailman suurin mediayhtiö Facebook ei tuota riviäkään sisältöä.

Kaikki kolme perustuvat siihen, että joku on keksinyt hyvän idean. Hyvät ideat eivät synny sen enempää setelitukku kourassa kuin saneerausveitselläkään. Hyvät ideat syntyvät liikkuvuudesta, kokeiluista, innostuksesta, oppimisesta ja halusta tehdä hyvää. Ne syntyvät siitä, kun pääkoppaan saadaan liikettä.

Maailma on muuttunut perustavanlaatuisesti. Jopa muutos on muuttunut: maailma muuttuu alati nopeammin. Muuttuva Suomi ei tarvitse sen enempää elvyttävää kuin leikkaavaakaan politiikkaa.

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Suomessa tehdään hämmentävän hyvää politiikkaa

13/08/2014

6 kommenttia

Viime aikoina media on ollut taas vaihteeksi aika hulluna poliitikkojen sättimisestä. Milloin aiheena on pääministerin shortsigate tai twiittauskäytännöt, tai valtiovarainministerin budjettilinjanvedot. Suomalainen politiikka on ihan surkeaa, hallitus pitäisi saada vaihtoon nyt eiku heti, samaten Arkadianmäen sakki.

Minua on useamman kuukauden ajan kiusannut tämä uutisointi ja kitisevä keskustelu. En ole kuitenkaan saanut ihan kiinni siitä, mikä minua asiassa on häirinnyt ennen kuin Sixten Korkman niittasi asian loistavassa Hesarin kolumnissaan.

Kyllä, Suomessa on ongelmia. Mutta niitä on ensinnäkin keskimäärin vähemmän kuin lähes missään muualla. Ja toiseksi, meillä menee myös monella osa-alueella ihan tolkuttoman hyvin.

Iso osa ongelmistamme johtuu siitä, että koko maailma on tullut hulluksi. Globaali talous ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut näin turbulentti ja ennustamaton. Tämän seurauksena Kreikka, Italia, Irlanti, Islanti sun muut natisevat liitoksistaan. Samaan aikaan Suomi keikkuu niin innovaatio-, koulutus-, kilpailukyky-, kuin eettisyystilastojenkin kärjessä.

Suomi on siis yhtä aikaa maailman tuottavimpia ja eettisimpiä maita. Aika huikea saavutus, sanoisin, huomioiden minkälaisessa maailmassa tällä hetkellä elämme.

Jollakin hämmästyttävällä tavalla suomalaiset poliitikot ovat onnistuneet pitämään kansantaloutemme ja hyvinvointivaltiomme pystyssä huolimatta finanssikriisistä, lähi-idän konflikteista, Ukrainan kriisistä, alati natisevasta eurotaloudesta ja niin edelleen. Olemme lainoittaneet heikommin pärjääviä valtioita ja silti menee aika hyvin. Olemme tehneet eettisiä sopimuksia – emme ihan kaikkia, mutta silti aika monia – ja talous ei ole ottanut siitä pataansa. Päin vastoin, Suomi on Euroopan kilpailukykyisin maa.

Kyllä, meillä on vielä paljon tehtävää. Kyllä, poliitikkomme eivät ole täydellisiä.

Mutta miettikää nyt hetki millaisessa maailmassa meidän poliitikkomme tekevät työtään. Työtään, jota tusinan tilastokärkipaikan mukaan kukaan tällä planeetalla ei tee paremmin kuin he.

Kyllä, rutiseminen on kivaa ajanvietettä, ja kyllä, epäkohdista pitää puhua ja niihin pitää puuttua. Ja kyllä, tähänkin blogipostaukseen voi keksiä heti kolmekymmentä anekdotaalista vastaesimerkkiä siitä, miksi esimerkiksi Pihtiputaalla kaikki on kuitenkin päin honkia.

Mutta kun katselee maailman menoa, niin kyllä Suomessa tehdään tällä hetkellä ihan hämmentävän hyvää politiikkaa.

Köyhältä puuttuu tulevaisuus

05/06/2014

6 kommenttia

Emilia Kukkalan toukokuun lopussa julkaistu erinomainen kirjoitus kiinnittää huomion siihen, miten köyhyys lukitsee ihmisen loputtomaan toivottomuuden kierteeseen. Köyhän näkökulma elämään on erilainen kuin keskiluokkaisen, varakkaasta puhumattakaan.

Tutkitusti köyhyys vähentää ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja toimia oma-aloitteisesti. Niin kuin Jani Kaaro Hesarissa toteaa, köyhyys on aivoja syövä loinen.

Tästä syystä oikeistoretoriikassa tyypillinen köyhien syyllistäminen ajelee rytisten metsään. Köyhän mahdollisuudet toimia kun ovat ihan eri tavalla rajalliset kuin varakkaan kauppiksen kasvatin.

Ihmiset eivät ole koneita. Jos köyhyyden poistamiseen riittäisi vain painaa aivoista löytyvää touhukkuuden start-nappia, joka ikinen meistä tekisi sen saman tien kotona surkuttelun sijaan.

Mutta kuka oikeastaan on köyhä?

1990-luvun loppupuolella elelin Helsingissä Oulusta vastamuuttaneena opiskelijapoikana. Erään kerran tilin saldo oli jälleen nollilla. Onneksi yhdeksän neliön opiskelija-asunnossani oli kolikkopurkki, josta kaavituilla viidellätoista markalla sain ostettua nurkkakaupasta purkillisen tonnikalaa ja nuudelipaketin. Nälkä lähti, ja muutaman päivän kuluttua opintotukikin lopsahti tilille.

Opiskeluaikoina rahaa ei juuri ollut. TV-ohjelmat tuli katsottua 11 tuuman pienestä putkiräppänästä ja kotitietokoneena toimi vanha Pentium, joka jaksoi juuri ja juuri pyörittää tekstinkäsittelyohjelmaa. Vaatteet löytyivät UFF:ista.

En kuitenkaan koskaan ajatellut olevani köyhä. Minä olin muusikko. Uskoin vakaasti, että jonain päivänä pystyn lyömään läpi musiikintekijänä, niin kuin sitten kävikin. Raha ei ollut yleensä huomioni keskipisteessä, vaikka joskus tili paukahtikin hetkeksi nollille.

Köyhyyden juurisyynä ei ole niinkään rahan puute vaan puute tulevaisuudesta.

Tämä toivottomuus voi hyvin periytyä isältä pojalle.

Jos elämää kannattelee aate tai usko huomiseen, on huomattavasti helpompaa kestää rajallisia materiaalisia puitteita. Kannattelevan aatteen tai tulevaisuususkon löytäminen on kuitenkin vaikeaa niin pitkään kun keskustelu pyörii lähes tauotta rahan ympärillä.

Vähävaraisen ihmisen identiteetti voi olla köyhä tai työtön. Mutta yhtä hyvin rahaton voi ajatella itseään muusikkona, tutkijana, elämäntaiteilijana, koti-isänä tai vaikkapa startup-yrittäjänä.

Maailmanhistoria on täynnä rahattomia mutta intohimoisia onnensa etsijöitä taiteilijoista kultaryntäyksen pioneereihin. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.

Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä. Tietysti ensinnäkin pitäisi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmä, joka turvaisi kaikille tolkullisen taloudellisen perustan elämälle. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi myös keksiä, miten usko parempaan huomiseen koskisi joka ikistä suomalaista sen sijaan, että se on keskimäärin vain varakkaampien etuoikeus.

Sanon keskimäärin, koska aina rahakaan ei poista köyhyyttä.

Saksan rikkaimpiin kuulunut pankkiiri Adolf Merckle menetti pörssikeinottelussa kolmanneksen omaisuudestaan. Mercklen nettovarallisuus kutistui vaivaiseen kahdeksaan miljardiin euroon. Hän ei kestänyt menetystään vaan heittäytyi junan alle ja kuoli.

Myös rikas voi olla köyhä.

Uusi aika, uudet säännöt

11/09/2013

2 kommenttia

Millennium-huumassa yksi toisensa jälkeen päivitteli sitä, kuinka ainutlaatuinen 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa. Koskaan aiemmin ei ihmiselon aikana oltu keksitty niin montaa maailmaa mullistavaa keksintöä niin lyhyessä ajassa. Tällaista älyn lennon kulta-aikaa tuskin nähdään enää koskaan.

Luullakseni kyse ei kuitenkaan ollut ilmiömäisestä vuosisadasta, vaan täysin johdonmukaisen jatkumon vaiheesta.

Teknologia kehittyy eksponentiaalisesti: uudet keksinnöt ruokkivat lisää keksintöjä. Kun tavara tai tieto kulkee nopeammin, keksintöjä syntyy tiheämmin. Uusien keksintöjen avulla tavara ja tieto taas kulkevat jälleen nopeammin, ja niin edelleen. Jossakin vaiheessa vauhti muuttuu niin nopeaksi, etteivät kiinteät ja jäykät rakenteet pysy enää pystyssä.

Jossain vaiheessa, eli nyt.

Disruptiotapahtumat ovat tapahtumia, jotka mullistavat kertaheitolla kokonaisia teollisuudenaloja. Sellaisia, kuten kirjapaino, kehruu-Jenny, höyrykone, lennätin, hehkulamppu, auto, lentokone, tietokone, internet, kännykät, Google, Wikipedia, Facebook, iPhone, App Store, Twitter, ja niin edelleen.

Huomaatko trendin?

Vielä puolisen vuosituhatta sitten disruptioita tapahtui reippaasti yli sadan vuoden välein. Muutama sata vuotta sitten väli alkoi tiivistyä puolen vuosisadan tietämille. Vuosisadan alussa disruptiosykli oli jo mitattavissa kymmenissä vuosissa.

2000-luvun tietämillä on markkinoita mullistavia tapahtumia tapahtunut jo muutaman vuoden välein.

Ja seuraavan viiden vuoden aikana on jo nyt nähtävissä ainakin puolen tusinaa massiivista disruptoria: laajennettu todellisuus, 3d-tulostaminen, tavaroiden internet, automaattiautot, puettavat tietokoneet, robotiikka, ja niin edelleen. Voi ihan hyvin olla, että vuoden tai kahden päästä koko älykännykkäbisnes natisee liitoksissaan, kun kaikki ryntäävät rankkasateessa jonottamaan itselleen älylaseja.

Ja entäs sitten ne asiat, joita kukaan ei osaa edes ennustaa? Ihan rehellisesti, kuka olisi osannut vuonna 2007 sanoa, että vuoden 2008 radikaalein ja merkittävin läpimurto tulisi olemaan ohjelmistokauppa, App Store? Ja silti: ilman App Storea ei olisi Roviota, ei Supercelliä.

Me elämme ihan uudenlaista aikaa. Ennen vanhaan riitti, että tehdään tuote joka ratkaisee ongelman, laitetaan tien poskeen kyltti ja odotetaan, että asiakkaat valuvat sisään. Nyt on ihan mahdollista, että kun tuote saadaan kaupan hyllylle, ei ongelmaa enää ole.

Uusi aika tarvitsee uudet säännöt. Yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa jäykät rakenteet eivät enää toimi. Tarvitaan luovaa ajattelua, oma-aloitteisuutta, ja viime kädessä innostusta.

Uusi maailma on niiden ihmisten maailma, jotka omasta intohimostaan oppivat koko ajan uutta – ei siksi, että pomo passittaa täydennyskoulutukseen, vaan siksi, että se on kivaa.

Tai kuten Eric Hoffer asian minua paljon napakammin ilmaisi: ”Muutoksen aikana oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat osaavansa toimia loistavasti maailmassa, jota ei enää ole.”

Tehdään Suomesta innostustalouden majakkamaa

28/08/2013

23 kommenttia

Minulla on tällainen unelma:

Haluaisin, että vuoden 2023 Suomessa olisi normaalia herätä maanantaiaamuna töihin ja ajatella: ”Jee! Pääsen taas tekemään hienoja juttuja ihanien ihmisten kanssa.”

Tämä ei ole utopiaa. Päin vastoin, kyse on, kuten kollegani Reima Launonen linjaa, eutopiasta. Siis hyvästä tulevaisuudesta, jonka toteuttaminen on täysin mahdollista.

Avainasemassa on innostustalous.

Pahoittelen sanahirviötä, mutta en keksinyt parempaakaan. Innostustalous tarkoittaa sitä, että kansantuotetta eivät aja metsäteollisuus, Nokia tai uudet kaksitoista Roviota. Sen sijaan  talouskasvua ajaa nousuun joka ikisen suomalaisen autenttinen innostus omaa tekemistä kohtaan. Oli kyse sitten maalin sutimisesta seinään, autolla ajamisesta, pelien suunnittelusta tai vaikkapa metrosiivouksesta. Ja kyllä, myös kutsumuksellisia ja työstään nauttivia metrosiivoojia on olemassa.

Mutta mitä hemmetin väliä innostuksella on Suomen tulevaisuudelle? Ei kai sillä nyt voi oikeasti olla väliä kansantalouden kannalta, että ihmisillä on kivaa?

On sillä.

Tässä avainlukuja. Gallupin 140 000 työntekijää käsittäneessä tutkimuksessa kävi ilmi, että työntekijöiden innostus vaikutti selvästi yrityksen tulokseen. Amerikkalaisten bisnesproffien Gretchen Spreitzerin ja Christine Porathin Harvard Business Review’ssa julkaistun loistopaperin mukaan innostuneiden työntekijöiden tuottavuus on 16% muita parempi ja heidän sitoutumisensa työpaikkaansa on 32% parempi. Burn-outia esiintyy hulppeat 125% vähemmän. Siis silkalla innostuksella.

Innostuneet ihmiset ovat luovempia ja oma-aloitteisempia. He sairastavat vähemmän alzheimeria ja muita kognitiivisia sairauksia. He saavat enemmän tulosta aikaan lyhyemmässä ajassa. Laajan tutkimusnäytön valossa ei oikeastan ole mikään ihme, että London School of Economicsin laajassa hyvinvointikatsauksessa työhyvinvointiin ja motivointiin satsatun punnan tuottoaste oli yhdeksänkertainen. Sijoituskohteena työntekijöiden innostus on huippuluokkaa.

Kun käännetään prosentit euroiksi, alkaa talouden tulevaisuuskin näyttää kirkkaammalta. Jos lasketaan suurin piirtein 20 000 ihmistä työllistävän teollisuusyrityksen kohdalla auki pelkästään 16% tuottavuuskasvu, olettaen että se saataisiin aikaan organisaationlaajuisesti, olisi kyse suurin piirtein 78 miljoonan euron puhtaasta lisätulosta vuodessa. Kyse ei siis ole pelkästä leikkirahasta.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen nostetaan oikeassa elämässä strategisen päätöksenteon keskiöön? Todelliset tulokset eivät jää juuri laskelmille kakkoseksi.

Taannoisessa Esa Saarisen juhlaseminaarissa entiset Nokian huippujohtajat alleviivasivat yksi toisensa jälkeen ihmiskeskeisyyden tärkeyttä Nokian 1990-luvun huikeassa menestystarinassa. Sittemmin Nokialta Koneen toimitusjohtajaksi siirtynyt Matti Alahuhta nosti ihmiskeskeisyyden yhtiön ykköstekijäksi. Tämän seurauksena Koneen tulos kasvoi Helsingin sanomien mukaan yli 60 miljoonaa euroa vuodessa – finanssikriisistä huolimatta.

Innostava työ löytyy sieltä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeet. Siis sieltä, jossa arjen aktiviteetit ovat itsessään palkitsevia ja tuottavat jotakin arvokasta työyhteisölle. Tämän selvittäminen on mahdollista ihan joka ikiselle meistä.

Kriittistä intohimon kohteiden selvittäminen olisi nähdäkseni erityisesti elämän nivelkohdissa oleville 15- ja 18-vuotiaille nuorille, joiden päätökset saattavat muuttaa koko heidän loppuelämänsä.

Jos me kysymme nyt nuoriltamme, mitä he oikeasti haluavat arjessaan tehdä, meillä on vuosikymmenen sisällä kansakunta, jonka bruttokansantuote kumpuaa siitä, että ihmiset tekevät innoissaan juuri sitä mitä haluavat – ja tuottavat sitä kautta yhteiskunnalle jotakin arvokasta.

Jos töitä ei ole, innostuneet nuoret keksivät niitä. Tästä on jo konkreettista näyttöä, niin kuin kesän hittikirja Taivas ja helvetti, ja kirjan ajatuksia käytäntöön vienyt PopUpCompany osoittavat.

Suomen PISA-tulokset ovat saaneet maailman kääntämään katseensa meidän pientä viiden ja puolen miljoon porukkaamme kohti. Samaten huikea peliosaamisemme on saanut johtavat talouslehdet puhumaan Pohjolan ihmeestä.

Mutta minkälainen majakkamaa Suomi voisi olla, jos saisimme viiden ja puolen miljoonan porukkamme aidosti innostumaan ja sitä kautta veivaamaan kansantuotteen ihan uuteen uskoon? Minkälaisia silmäpareja kohdistuisi siinä vaiheessa kansakuntaamme?

Me tiedämme jo, miten tämä tehdään: tutkimuspapereita innostuksen vaikutuksista on valtavasti. Työkalut ihmisten itsetuntemuksen lisäämiseksi ja innostamiseksi ovat jo olemassa.

Kysymys on enää ihan puhtaasti käytännöllinen: tartutaanko toimeen ja pannaan tuulemaan?

Pohjolan ihme nostaa vasta päätään.

Tehdään nyt Suomesta innostustalouden majakkamaa.

Kohtaako tulevaisuuden työ tekijänsä?

19/11/2012

13 kommenttia

Elämme kenties teollisen vallankumouksen jälkeen merkittävimmän yhteiskunnallisen rakennemurroksen aikaa. Viime vuosikymmenten alati kiihtyvä teollis-teknologinen kehitys on synnyttänyt muutosvoimia, joiden merkittävät vaikutukset näkyvät maailmantaloudessa. Raskas teollisuus on paennut itään. Informaatioteknologia on synnyttänyt kokonaan uusia teollisuudenaloja. Samalla suuret ikäluokat siirtyvät vielä eläkkeelle.

Tulevaisuuden työ näyttää hyvin erilaiselta kuin ennen.

Ikämurroksen myötä tietotyön rooli ja automatisoituminen korostuvat. Tarvitaan enemmän aikaa ajatella. Pelkkä suorittaminen ei enää riitä.

Tutkimukset osoittavat, että taitava ajattelu kehittyy ennen kaikkea innostuksen kautta. Maailmaa muuttaneet nerot ovat poikkeuksetta innostuneet jo pienestä pitäen omasta alastaan. Tulevaisuuden työtä ei voi enää tehdä ihmisrobotti. Oikeat robotit tekevät mekaaniset työt tehokkaammin.

Tulevaisuuden työ vaatii tekijäkseen luovaan ja ketterään ajatteluun kykenevän intohimoisen ammattilaisen. Intohimon ja innostuksen hyödyt tunnetaan jo hyvin. Aidosti innostunut työntekijä on Harvard Business Review’n mukaan 16% tehokkaampi, ja 32% ei-innostunutta sitoutuneempi työpaikkaansa. Gallupin tutkimuksen mukaan innostuneilla työntekijöillä on kolme kertaa vähemmän työpoissaoloja. London School of Economicsin viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan työntekijöiden motivaatioon ja hyvinvointiin sijoitetun punnan tuotto on hulppeat yhdeksän puntaa.

Lahjakkuustutkimus ja aivotutkimus kertovat puolestaan yksiselitteisesti, että innostunut paneutuminen johtaa monin verroin mekaanista suoritusta tehokkaampaan oppimiseen. Ja luova ajattelu ei ole edes mahdollista ilman aitoa paneutumista ja mielenkiintoa.

Motivaatiopsykologian tutkimus kertoo, mistä innostus syntyy. Maailman johtavat motivaatiopsykologit Richard Ryan ja Edward Deci osoittavat, että intohimon taustalla ovat psykologiset perustarpeet: autonomia, kompetenssi ja yhteys toisiin. Kun nämä tarpeet täyttyvät, ihminen ohjautuu sisäisen motivaation varassa tekemään itseään kiinnostavia asioita ja kehittyy niissä alati paremmaksi.

Innostavat asiat eivät kuitenkaan tupsahda itsestään syliin. Ne edellyttävät elämänkokemusta ja kokeilua. Ihmisen aivokuori kehittyy radikaalisti vielä 25-vuotiaaksi asti. Silti ihmiset joutuvat nyt tekemään koko elämää määrittäviä valintoja jo 15–18 -vuotiaina.

Meidän pitäisikin päästä pois putkitutkintomallista ja siirtyä koulutukseen, jossa oppilaat voivat kokeilla vapaasti erilaisia aloja kunnes löytävät oman intohimonsa kohteen.

Tulevaisuuden työ tarvitsee aidosti kiinnostuneen ja innostuneen tekijän. Taitavaa tietotyötä ei tehdä mekaanisesti suorittaen. Alati muuttuvassa maailmassa tarvitaan alati ketterämpää ajattelua. Tulevaisuuden haasteita varten me tarvitsemme innostustaloutta: sellaista yhteiskuntaa, jossa on normaalia herätä aamulla ja lähteä intoa täynnä tekemään juuri sellaista työtä, joka kiinnostaa eniten.

Bob Dylan totesi kerran, että ihminen on menestyjä silloin kun hän herää aamulla ja menee illalla nukkumaan – ja tekee siinä välissä niitä asioita, joita haluaa. Innostunut ihminen kehittyy alallaan jatkuvasti paremmaksi. Innostusyhteiskunta on aitojen menestyjien yhteiskunta.

PS. Muutama viikko sitten julkaistiin Frank Martelan kanssa kirjoittamani raportti Ammattiosaajan hyvä elämä. Tutkimusraportissa kartoitamme työkaluja ja ratkaisuja erityisesti ammattiosaajien hyvinvointiin. Voit tutustua raporttiin täältä.

Fiktiivistä taloustiedettä

14/05/2012

9 kommenttia

On mielenkiintoista, että libertaristisen aatesuunnan magnum opus on fiktiivinen järkäle Atlas Shrugged. Mielenkiintoista siksi, että myös libertaristinen ihmiskäsitys on läpeensä fiktiivinen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ajatus ihmisestä pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä on tieteellisesti kestämätön. Ihmismieli muovaantuu jatkuvasti sosiaalisen ja ympäristön vaikutuksen tuloksena. Siitä huolimatta Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaiset talouselämän vaikuttajat painottavat rationaalisuudesta käyttövoimansa ammentavaa yksilökeskeisyyttä.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo.

Frank Martelan lanseeraama loistava termi suhdelo kuvastaa ihmisluonnetta erinomaisesti. Ihmisen persoona ei ole eristyksissä syntynyt atomistinen monoliitti, vaan alati muutoksessa oleva kokonaisuus, jonka luonne heijastelee ihmisen sosiaalista ympäristöä.

Aivotoiminnan keskiössä olevat peilisolut heijastavat ympärillä tapahtuvia asioita: kun näet vaikkapa toisen ihmisen kärsivän, myös omissa aivoissasi aktivoituvat kärsimystä aiheuttavat alueet – jollet ole kokemuksen kautta joutunut tyystin puuduttamaan itseäsi tunnekokemuksille. Aivotoimintasi ei siis perustu vain syntymässäsi saamiisi aineksiin, vaan muovautuu alati ympäristösi ja yhteisösi vaikutuksesta. Se, mitä sinä olet on myös sitä, mitä yhteisösi on. Me olemme ihan aivoissa tapahtuvien fyysisten muutosten seurauksena kollektiivi, toisin kuin esimerkiksi Apunen tekstissään esittää.

Myös libertaristinen unelma ihmisen vapaudesta on tuulesta temmattu. Ihmisen toiminnasta vain murto-osa on tietoisesti säädeltävissä. Suurin osa toiminnastamme on automatisoitunutta, ja siten kaikkea muuta kuin vapaata. Vapaus ei olekaan sitä, että voi tehdä mitä vaan – vaan sitä, että voi tehdä sen, mikä on itselleen parasta. Ja tässä rationaalinen mielemme kyykkää alta aikayksikön.

Tähän huomioon perustuu esimerkiksi se, miksi Steve Jobs perusteli pornon poistamista App Storestaan nimenomaan vapautena. Jobs ymmärsi, että aika moni ihminen on viettiensä vietävänä. Jos teinin iPhonen ohjelmakaupan ruudulle lävähtää tissiohjelma, siirtyy komento saman tien alkukantaisesta viettitoiminnasta vastaavalle limbiselle järjestelämlle. Sormi käy osta-nappulalla ennen kuin tietoinen mieli edes ehtii tajuta, mitä tapahtui. Viettien ohjaama toiminta on kaikkea muuta kuin vapaata.

Itse libertaristiguru Ayn Rand on surullinen esimerkki siitä, miten fiktiivinen hänen ihmiskäsityksensä on. Rand kykeni kyllä ajoittain myös rationaaliseen päätöksentekoon. Mutta sitten kun tunnepuolella kävi köpelösti, kyykkäsi libertaarigurun  järjen käyttö legendaarisin seurauksin. Kun Rand sai tietää entisen miesystävänsä Nathaniel Brandenin syrjähypystä, Rand savusti hänet ulos miehen nimeä kantaneesta instituutistaan. Kostonhimo sai gurun erottamaan instituutistaan sen avainhenkilön, jonka seurauksena koko putiikki meni pian nurin. Tässä ei ole mitään rationaalista. Kyse on jälleen alkukantaisimman viettitoiminnan varassa toimimisesta.

Vapaus ei tarkoita siis sitä, että voit tehdä sen, mitä kulloinkin päähän pälkähtää. Usein päähänpistoja ajavat aivan muut voimat kuin rationaalinen päätöksenteko. Vapaus tarkoittaa sitä, että voit tehdä sen, mikä on sinulle parasta. Libertaristien esittämän fiktiovapauden vastakohta ei  myöskään ole totalitarismi, jossa päätökset tehdään vain yhden ihmisen etua palvellen. Itsekeskeisen fiktiovapauden vastakohta on todellinen yhteisöllinen vapaus, eli solidaarisuus: se, että kaikki yhdessä tuumin pidämme huolta toistemme hyvinvoinnista.

Maailman röyhkeimmät kapitalistit

19/09/2011

2 kommenttia

Maailma kiikkuu finanssikriisin partaalla, kokonaiset maat ovat vaarassa joutua konkurssiin, ja pankkipomot käärivät yhä isompia bonuksia. Ketkä ovat tämän sotkun röyhkeimpiä kapitalisteja? Libertaristista idealismia ajavat poliitikot? Ahneet pankkiirit? Uraputkessa kiitävät pörssimeklarit? Sen nojalla arvioituna, kuka hyötyy vastikkeetta toisen työpanoksesta, löytyvät maailman röyhkeimmät kapitalistit aivan muualta: tieteellisen lehdistön piiristä.

Tiede perustuu avoimuuden ideaaliin. Tieteellisen tutkimuksen tulokset ovat – ainakin ideaalisesti – jokaisen saatavilla. Tästä huolimatta tieteelliset julkaisut sotivat räikeästi tätä perusajatusta vastaan.

Tieteelliset lehdet myyvät riistohinnoilla yhteiskunnan miljoonilla tuotettuja tutkimuksia, joista ne eivät maksa tekijöille penniäkään.

Tietääkseni millään muulla alalla ei ole syntynyt näin vääristynyttä ansaintamallia. Kummelin Speedy ja Saku -sketsistä tuttu slogan ”artisti maksaa” kalpenee akateemisen julkaisukulttuurin rinnalla. Tiedettä tuotetaan verorahoilla pyörivien yliopistojen siipien suojissa. Tutkijat työstävät koeasetelmiaan apurahoilla, projektirahalla tai virkansa turvin. Tulokset kirjataan tieteellisiin artikkeleihin. Mutta siinä vaiheessa, kun artikkelit tulisi saattaa yleiseen tietoisuuteen, tulee mutkia matkaan.

Arvostetuimmat jättijulkaisijat kuten Elsevier, Springer ja Wiley kilpailuttavat räikeästi tutkimustuloksia. Esimerkiksi filosofisia julkaisuja arvottavan ESF:n julkaisulistan A-sarjaan luokiteltuun julkaisuun artikkelin saaminen on tieteellinen lottovoitto. Siksi tutkijat toisensa jälkeen lähettävät artikkeleitaan julkaistaviksi siinä toivossa, että A-lehti, tai edes B-sarjalainen ne sivuilleen huolisi. Julkaisun saaminen on niin suuri meriitti, ja niin merkittävässä roolissa esimerkiksi virkojen hakemisessa, ettei tutkija itse edes kuvittele saavansa läpi menneestä paperista palkkiota. Maine ja kunnia riittää. Ja ilman kyynäränvarren mittaista julkaisuluetteloa on viran saannista turha edes haaveilla.

Kun artikkeli on saapunut toimitukseen, lähettää toimittaja sen eteenpäin vertaisarvioijille. Nämä akateemiset raskassarjalaiset lukevat artikkelin läpi ja arvioivat, kannattaako sitä julkaista. Vertaisarvioijillekin maksetaan tavattoman harvoin palkkaa: myös vertaisarvioijan pesti Elsevierin tai Springerin huippujulkaisussa kun näyttää huiman hyvältä ansioluettelossa.

Lopulta läpi menneet julkaisut painetaan paperilla ja laitetaan eteenpäin. Ja tässä kohtaa homma muuttuu rumaksi. Akateemisen huippujulkaisun ostaminen kun maksaa usein kymmenistä satoihin euroihin per läpyskä. Huippuluokan lääketieteellisen julkaisun vuosikerta maksaa pahimmillaan yli kymppitonnin.

Julkaisijat perustelevat huikeita kulujaan jakelulogistiikan ylläpitämisellä ja arvointiverkostojen rakentamisen raskaudella. Mutta entäs sitten, kun tieteellinen artikkeli julkaistaan netissä? Yksi ainoa kymmensivuinen artikkeli maksaa kymmeniä euroja netistä ladattuna.

On täysin posketonta, että samat ihmiset, jotka tarjoavat omaa hengentuotettaan ilmaiseksi lehdille julkaistavaksi joutuvat maksamaan lehden artikkeleista kymmeniä euroja pystyäkseen tuottamaan tieteelliset tuloksensa. Usein maksusta huolehtii kirjasto tai yliopisto – siis sama taho, joka rahoittaa tutkimuksen. Mutta joka ikistä lehteä ei mikään taho pysty tilaamaan. Silloin tutkijalla on siis vain kaksi vaihtoehtoa: kaivaa kuvetta tai turvautua piratismiin.

Tieteellisten julkaisijoiden kannattavuusaste on käsittämätön: se lähentelee parhaimmillaan 50 prosenttia. Yllä sanotun valossa tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. Lehdet saavat materiaalinsa sekä tuotettua että arvioitua maksutta. Kulut koituvat usein pienehkön toimituksen kuukausipalkoista sekä jakelulogistiikasta. Akateemisen prestiisinsä valossa lehdet pystyvät kuitenkin kiskomaan käsittämättömiä hintoja irtonumeroistaan.

Samaan aikaan akateeminen maailma kärvistelee ongelman kanssa. Verkkoon on pystytetty avoimia jakopalveluita, joihin tutkijat voivat ladata artikkelinsa vertaisarvioitaviksi. Tieteen Titanic kääntyy kuitenkin hitaasti. Professuureja jaettaessa CV, jossa ei ole ainakin muutamia Elsevier- tai Springer-julkaisuja lentää kaaressa ö-mappiin sen enempiä vertaisarvoimatta.

Tieteen avoimuus on kuitenkin erittäin tärkeä ideaali. Mitä jos tutkijalta jää juuri kriittinen lenkki puuttumaan Wileyn holviin kätketyn löydöksen ansiosta, eikä apurahalla kitkuttaessa viiden kympin artikkelimaksuun vain ole varaa? Tai mitä kaikkea innostusta tutkijat saisivatkaan, jos tieteen tulokset olisivat aidosti avoimia?

Tieteen avoimuus edellyttää avointa pääsyä kaikkiin tutkimustuloksiin. Vaikka tieteelliset julkaisut pääasiassa toimivatkin tätä ideaalia vastaan, on viime vuosina onneksi syntynyt myös vaihtoehtoisia kanavia tieteellisten tulosten jakamiseksi. Sosiaalinen media ja internetin palvelut iTunesU:sta TED-videoihin tarjoaa pääsyn moniin tieteen läpimurtoihin ilman tuhansien eurojen hintalappua. Tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.