Hesarissa oli taas juttu köyhyydestä. Olen hämmästellyt sitä, eikö Suomesta tosiaan löydy oikeasti köyhiä ihmisiä, kun media ja sosiaalinen media villiintyvät näistä ”onhan tämä kolmio meille kahdelle vähän iso” jutuista tämän tästä.

Ulkomaiset ystäväni ovat alati äimän käkenä kuullessaan, että Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto, niin kuin taannoin julkaistussa Suomen kuvalehden jutussa. Samaten on aika hämmentävää, että äiti kokee mokanneensa, kun lapsilla ”ei ole omakotitaloa eikä purjevenettä”.

Siinä vaiheessa jos köyhyyden piina on se, että pitää pystyä kuluttamaan samanverran kuin tuo toinenkin, ollaan aikamoisessa suossa. Tällainen köyhyys kun ei parane rahalla. Jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin. Ja sitten taas päivitellään kun rahaa ei ole.

Köyhyyspuhe syyllistyy normatiiviseen virhepäätelmään. Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata. Ihminen voi olla täysin onnellinen ilman juuri mitään länsimaisia etuuksia, jos hän kokee elämänsä mielekkääksi. Samaten ihminen voi olla ihan yhtä ahdistunut kuin köyhiksi leimatut ja samaan aikaan rikas kuin Kroisos.

Nyt en tarkoita alkuunkaan sitä, että köyhillä olisi asennevamma. Näissä ihmisissä ei itsessään ole mitään vikaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntarakenteistamme ja keskustelukulttuuristamme juontuvasta ongelmasta. Kyse on siitä, että ihmisiltä riistetään toivo tulevasta.

Carol Dweck on tunnistanut kaksi tapaa suhtautua toimintaan: fiksatun asenteen ja kasvun asenteen. Jos asenne on fiksattu, ”minä olen köyhä”, on ihan turha yrittää etsiä ulospääsyä. Tällöin myös saavutetuista eduista luopuminen on nöyryyttävää: se syöksee entistä syvempään koetun köyhyyden kuiluun.

Kasvun asenne puolestaan lähtee siitä, että aina on mahdollisuus kehittyä. Että aina on jotain, mitä voidaan tehdä uudella tavalla tai paremmin. Tällöin kulujen pudottaminen ei ole pelottavaa, koska sillä saa vauhtia seuraavaan siirtoon. Thomas Edison myi aikanaan asuntonsa ja muutti labransa yläkertaan kun rahoituspohja petti.

Ihminen voi kuitenkaan harvoin päättää itse, kummalla tavalla asennoituu. Asenteisiin vaikuttavat oma henkilöhistoria, sosiaalinen lähipiiri, yhteiskuntarakenteet sekä ylläpitämämme keskustelukulttuuri.

Siinä vaiheessa kun ihminen ei ole enää nälkärajalla, ei hän tarvitse ensisijaisesti enää euroja, vaan liikevoimaa elämään. Tämän liikevoiman me kuitenkin riistämme köyhiksi itsensä kokevilta siinä vaiheessa kun sanomme, ettei heidän elämänsä ole tarpeeksi hyvää liian vanhan telkkarin tai liian harvojen Lintsikäyntien takia.

Ratkaisu suomalaiseen köyhyyteen ei löydy tukia lisäämällä, vaan siitä, että nykyiset pöljät rakenteet rempataan sellaiseen kuntoon että ne oikeasti toimivat. Köyhyyspäivittelyn sijaan me tarvitsemme kannustavaa ja tukevaa keskustelukulttuuria. Vinoutuneiden työmarkkinarakenteiden sijaan me tarvitsemme lisää liikkuvuutta ja parempaa työn ja tekijän kohdentamista. Ja kyllä aika alkaa olla ihan kypsä sille, että saisimme pystyyn riittävän yksinkertaiset ja helppokäyttöiset sosiaalitukijärjestelmät, jotka eivät nöyryytä ihmistä.

Suomalainen köyhyys ei parane rahalla. Se paranee rakentamalla jokaiselle suomalaiselle tulevaisuus.