Luin viikonloppuna Ruben Stillerin erinomaisen kolumin siitä, miten nykyaikaista ”esitystaloutta” tuntuu riivaavan läpitunkeva vaatimus positiivisuudesta. Valittajia nimitetään Harry Potterin hengessä ankeuttajiksi. Kaikki olisi hyvin ja hienosti kun vaan lakattaisiin valittamasta ja alettaisiin tekemään juttuja.

Samalla kun vaaditaan, että kaikkien pitäisi osata koodata ja varmaan kohta perustaa oma startup-yritys, jää unholaan esimerkiksi Tolstoin ja Tshehovin koko inhimillisen tunneskaalan sisälleen kätkevä ilmaisu. Elämä kun on kuitenkin paljon muutakin kuin läpimurto applikaatiokaupassa.

Ihmettelin sitä, miten painokkaasti olin Stillerin kanssa samaa mieltä. Itse kun olen juurikin alleviivannut positiivisuuden voimaa, pidän Koodi2016-pamflettia mestariteoksena ja Linda Liukasta suomalaisena johtotähtenä. Olen myös sitä mieltä, että jatkuvan kitinän sijaan meidän pitäisi tosiaankin sisuuntua, kääriä hihat ja laittaa tuulemaan.

Asia ei olekaan ihan yksinkertainen. Siitä, että tyhjänpäiväinen kitinä vie kansakuntaa eteenpäin käsijarru päällä ei suinkaan seuraa, että inhimillinen tunneskaala tulisi typistää vain Pepsodent-hymyyn. Päin vastoin, Tolstoi ja Tshehovkin ovat tehneet paljon muuta kuin valittaneet: he ovat teroittaneet kynän, istuneet alas ja alkaneet kirjoittaa.

Kritiikin ei pitäisikään kohdistua negatiivisiin tunteisiin. Niillä on ihan älyttömän tärkeä rooli ihmiselämässä. Jopa niin, että samalla kun luemme Tolstoita tai ihastelemme teatterissa Tshehovia, koemme Aristoteleen Runousopin mukaisia katharsiksen tuntemuksia. Elämä muuttuu jotenkin elävämmäksi kun käytössä on koko tunneskaala.

Elämänlaatua haittaa sen sijaan jatkuva kitinä, joka torppaa liikkeen. Siis tämä iänikuinen ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” -virsi. Tänäkin vuonna olen istunut kymmenissä palavereissa, joissa joku selittää ensin innostuneena visiotaan, kun toinen jo rientää torppaamaan: ”joo, mutta haasteena tässä on…” Kyllä, haasteita on vaikka missä. Entä sitten? Mitä jos haasteiden puhki pohtimisen sijaan tehtäisiin ja kokeiltaisiin? Kuka ties haasteet eivät tehdessä ehtisi edes realisoitua.

Kun itse kritisoin negatiivisuutta, en suinkaan kritisoi negatiivisia tunteita, vaan yksisilmäistä innostuksen torppaamista. Asennetta, jota ei paremmin voisi kuvata kuin Alivaltiosihteerin Muutosvastarinta-sketsissä. Muutosvastarinnan sijaan tarvitsemme ratkaisukeskeisyyttä: kykyä tarttua toimeen ja mennä kohti ratkaisua, haasteita pelkäämättä. Tarvitaan suomalaista sisua.

Ratkaisukeskeisyys ei ole pelkkää positiivista ajattelua. Siihen liittyy myös epäkohtien tunnistaminen ja haasteiden huomioiminen. Fokus on ratkaisussa, mutta kuvaan mahtuu muutakin.

Suomi ei ole suinkaan ankeuttajien valtaama. Päin vastoin, kuten Taneli Heikan loistokolumnista käy ilmi, Suomessa on potentiaalia vaikka mihin. Juuri sen tähden, että me emme ole amerikkalaisen mukapositiivisuuden läpitunkemia, vaan osaamme myös nostaa kissan pöydälle tarvittaessa.

Suomalainen asenneilmapiiri on maailmalla matkattuani jollakin tavalla lähes taianomainen. Tarkoitan sitä tarmokkuutta ja sisukkuutta, joka tulee vastaan Suomessa toimiessa joka ikinen arkipäivä. Täällä ei levitellä käsiä, vaan pannaan tuulemaan. Siksi ei oikeastaan ole edes ihme, että Suomi on kärjessä kymmenillä ihmisarvoa, onnellisuutta ja onnistumista mittaavilla maailmanlistoilla.

Elämä ei ole projekti, joka pitää saada suu hymyssä maaliin, vaan tarina, johon mahtuu koko inhimillinen tunnekirjo. Mutta tarina pitää lähteä kertomaan. Sitä varten pitää nousta sohvalta, ottaa kuokka tai kynä käteen ja laittaa tuulemaan. Ja vaikka täällä joskus kitistäänkin, todellisessa suomalaisessa arjessa asialliset hommat hoidetaan. Jokainen tyylillään.

Hyvää joulua & loistavaa ja sisukasta uutta vuotta 2015!