Suomi pystyy mihin vain

Luin viikonloppuna Ruben Stillerin erinomaisen kolumin siitä, miten nykyaikaista ”esitystaloutta” tuntuu riivaavan läpitunkeva vaatimus positiivisuudesta. Valittajia nimitetään Harry Potterin hengessä ankeuttajiksi. Kaikki olisi hyvin ja hienosti kun vaan lakattaisiin valittamasta ja alettaisiin tekemään juttuja.

Samalla kun vaaditaan, että kaikkien pitäisi osata koodata ja varmaan kohta perustaa oma startup-yritys, jää unholaan esimerkiksi Tolstoin ja Tshehovin koko inhimillisen tunneskaalan sisälleen kätkevä ilmaisu. Elämä kun on kuitenkin paljon muutakin kuin läpimurto applikaatiokaupassa.

Ihmettelin sitä, miten painokkaasti olin Stillerin kanssa samaa mieltä. Itse kun olen juurikin alleviivannut positiivisuuden voimaa, pidän Koodi2016-pamflettia mestariteoksena ja Linda Liukasta suomalaisena johtotähtenä. Olen myös sitä mieltä, että jatkuvan kitinän sijaan meidän pitäisi tosiaankin sisuuntua, kääriä hihat ja laittaa tuulemaan.

Asia ei olekaan ihan yksinkertainen. Siitä, että tyhjänpäiväinen kitinä vie kansakuntaa eteenpäin käsijarru päällä ei suinkaan seuraa, että inhimillinen tunneskaala tulisi typistää vain Pepsodent-hymyyn. Päin vastoin, Tolstoi ja Tshehovkin ovat tehneet paljon muuta kuin valittaneet: he ovat teroittaneet kynän, istuneet alas ja alkaneet kirjoittaa.

Kritiikin ei pitäisikään kohdistua negatiivisiin tunteisiin. Niillä on ihan älyttömän tärkeä rooli ihmiselämässä. Jopa niin, että samalla kun luemme Tolstoita tai ihastelemme teatterissa Tshehovia, koemme Aristoteleen Runousopin mukaisia katharsiksen tuntemuksia. Elämä muuttuu jotenkin elävämmäksi kun käytössä on koko tunneskaala.

Elämänlaatua haittaa sen sijaan jatkuva kitinä, joka torppaa liikkeen. Siis tämä iänikuinen ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” -virsi. Tänäkin vuonna olen istunut kymmenissä palavereissa, joissa joku selittää ensin innostuneena visiotaan, kun toinen jo rientää torppaamaan: ”joo, mutta haasteena tässä on…” Kyllä, haasteita on vaikka missä. Entä sitten? Mitä jos haasteiden puhki pohtimisen sijaan tehtäisiin ja kokeiltaisiin? Kuka ties haasteet eivät tehdessä ehtisi edes realisoitua.

Kun itse kritisoin negatiivisuutta, en suinkaan kritisoi negatiivisia tunteita, vaan yksisilmäistä innostuksen torppaamista. Asennetta, jota ei paremmin voisi kuvata kuin Alivaltiosihteerin Muutosvastarinta-sketsissä. Muutosvastarinnan sijaan tarvitsemme ratkaisukeskeisyyttä: kykyä tarttua toimeen ja mennä kohti ratkaisua, haasteita pelkäämättä. Tarvitaan suomalaista sisua.

Ratkaisukeskeisyys ei ole pelkkää positiivista ajattelua. Siihen liittyy myös epäkohtien tunnistaminen ja haasteiden huomioiminen. Fokus on ratkaisussa, mutta kuvaan mahtuu muutakin.

Suomi ei ole suinkaan ankeuttajien valtaama. Päin vastoin, kuten Taneli Heikan loistokolumnista käy ilmi, Suomessa on potentiaalia vaikka mihin. Juuri sen tähden, että me emme ole amerikkalaisen mukapositiivisuuden läpitunkemia, vaan osaamme myös nostaa kissan pöydälle tarvittaessa.

Suomalainen asenneilmapiiri on maailmalla matkattuani jollakin tavalla lähes taianomainen. Tarkoitan sitä tarmokkuutta ja sisukkuutta, joka tulee vastaan Suomessa toimiessa joka ikinen arkipäivä. Täällä ei levitellä käsiä, vaan pannaan tuulemaan. Siksi ei oikeastaan ole edes ihme, että Suomi on kärjessä kymmenillä ihmisarvoa, onnellisuutta ja onnistumista mittaavilla maailmanlistoilla.

Elämä ei ole projekti, joka pitää saada suu hymyssä maaliin, vaan tarina, johon mahtuu koko inhimillinen tunnekirjo. Mutta tarina pitää lähteä kertomaan. Sitä varten pitää nousta sohvalta, ottaa kuokka tai kynä käteen ja laittaa tuulemaan. Ja vaikka täällä joskus kitistäänkin, todellisessa suomalaisessa arjessa asialliset hommat hoidetaan. Jokainen tyylillään.

Hyvää joulua & loistavaa ja sisukasta uutta vuotta 2015!

Valittamisen seireeninlaulu

Vietimme pitkän viikonlopun vaimoni suvun luona Puolassa. Samalla opin taas arvostamaan sitä, miten hienosti asiat Suomessa ovat. Sunnuntaina satoi vähän tavallista enemmän. Koska Varsovassa ei ole satsattu sadekaivojen hoitoon, tulvivat kadut pian yli äyräiden. Vaimon serkun kotitalon pohjakerros tulvi niin, ettei siellä saanut liikkua sähköiskuvaaran takia. Teinipoika haki parkkipaikalle kanootin ja ryhtyi melomisharjoituksiin. Joillakin moottoriteillä vettä oli kaksi metriä.

Samantapaisiin ilmiöihin kiinnitin huomiota viime syksynä konferenssireissulla Roomassa. Oli kiva palata Helsinkiin, kun julkiset palvelut toimivat tuosta vaan. Mietin myös viime kesänä Moskovassa konferenssijärjestäjän huomiota siitä, että Venäjällä ei olla onnellisia asioiden takia, vaan niistä huolimatta. Saavutetuille eduille tullaan kuitenkin nopeasti sokeiksi. Kuinka moni suomalainen iloitsee rankkasateella siitä, että sadekaivot toimivat?

Suomalainen pessimismi on minusta ihan tolkuttoman outo ilmiö. Vaikka olemme maailman huippumaita ties millä mittareilla mitattuna, epäkohtien löytäminen on suorastaan kansallislajimme.

Business Insider julkaisi taannoin huikean sarjan graafeja viime vuosikymmenten kehityksestä. On ihan käsittämätöntä katsoa, että minkälaisessa maailmassa todella elämme – huolimatta siitä, että yleinen asenneilmapiiri tuntuu sukeltavan alati negatiivisemapan suuntaan. Aseellisten konfliktien ja diktatuurien määrä on romahtanut sadassa vuodessa. Lukutaidottomuus on länsimaissa lähes olematon ilmiö. Ja absoluuttinen köyhyyskin on puolitettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.

Mutta ainahan sitä keksii syytä valittaa. Washington Post julkaisikin BI:n tilastojen pohjalta irvileukaisen graafisarjan, joka tuhoaa uskosi ihmiskuntaan. Kyseessä ovat tasan samat kuvaajat kuin Business Insiderinkin jutussa. Mutta nyt ne on otsikoitu pessimistisemmin. Aseellisten konfliktien määrä on lisääntynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli 77-vuotiaiden kuolleisuus on kasvanut dramaattisesti. Ja kioskikirjallisuuden kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä. Tai sitten sen pohjassa voi olla niin ammottava musta aukko, että siitä menee kaikki läpi heittämällä.

Nyt en halua väittää, että pitäisi vetää kehityksen kunniaksi ruusunpunaiset lasit naamalle ja tarkastella maailman epäkohtia ylimielinen virne naamalla. Päin vastoin: maailmassa on yhä paljon asioita, joille täytyy tehdä jotain. Absoluuttisessa köyhyydessä elää yhä satoja miljoonia ihmisiä. Ja jopa Suomessa, jossa asiat ovat globaalisti aivan huipputasolla, on paljon tehtävää.

Mutta pointtini on, että näille asioille täytyy tosiaankin tehdä jotain. Ei riitä vain, että osoittaa epäkohdan. Itse asiassa jatkuva valittaminen on kaikkein vaarallisinta. Epäkohdista nuriseminen kun saa aikaiseksi merkillisen psykologisen reaktion: kun saa sanottua, mikä on pielessä, on asia jo ikään kuin puoliksi hoidettu. Nyt se on sitten ”noiden muiden” hommma fiksata se. Itse voi sitten jatkaa valittamista lämmitetyssä ja viemäröidyssä asunnossa, jossa televisiossa on värit, keittiössä jääkaappi ja hella, jossa hanasta tulee juomakelpoista vettä ja seinästä sähköä ja internet.

Epäkohtien tunnistaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Se on myöskin ihan perhanan viehättävää. Toimimattoman tunnistaminen on äärettömän paljon helpompaa kuin uuden ratkaisun keksiminen. Samalla se stimuloi prikulleen samoja aivojen palkintojärjestelmiä kuin aikaan saaminenkin. Valittaminen on addiktoivaa.

Uuden keksimisen hankaluudesta huolimatta ehdottaisin kuitenkin, että pyrkisimme valittamisen ohella miettimään myös ratkaisuehdotuksia. Jos jokin on pielessä, sille pitää tehdä jotain. Mutta mietitään sitten ihan oikeasti, mitä tehdään – eikä jäädä vaan suremaan sitä, että maailmassa on virhe.

Ratkaisuehdotusten löytäminen on muuten monin verroin helpompaa, kun pää ei ole viritetty taistele-tai-pakene -tilaan – johon sen valittaminen syöksee alta aikayksikön. Yksi hyvä niksi positiivisen ongelmanratkaisukapasiteetin lisäämiseen olisikin keskittyä ajoittain myös siihen, missä olemme onnistuneet.

Voisimmekin hieman useammin pysähtyä myös miettimään sitä, miten niin älyttömän monet asiat ovat jo nyt hurjan hienosti. Me olemme kehittyneet niin kansakuntana kuin globaalistikin aivan hurjaa vauhtia viimeisen sadan vuoden aikana. Vaikka ajattelumme perusvinoumat toista uskottelevatkin, ennen ei todellakaan ollut paremmin.

Pidetään tahti yllä, ja kun vastaan tulee ongelma, ratkaistaan se. Me pystymme siihen kyllä.

Käännä esiin elämäsi kaunis puoli

Ihmisaivojen biologinen rakenne ohjaa meitä lähtökohtaisesti negatiiviseen ajatteluun. Liskoaivo amygdala pitää huolen siitä, että jos jokin meinaa mennä pieleen, suuntaat jakamattoman huomiosi sitä kohden – ja samalla suljet silmäsi kaikelta siltä, mikä on elämässäsi oikeasti hyvin. Positiivinen ajattelu vaatiikin omaa aktiivisuutta. Onneksi siihen on olemassa monia tieteellisesti perusteltuja menetelmiä.

Asioita voi aina tarkastella monella erilaisella tavalla. Filosofikollegani Markus Neuvonen kehitteli kesän lopulla loistavan menetelmän, jonka avulla voit nopeasti jumpata elämästäsi esiin sen parhaat puolet.

Kutsuttakoon niksiä vaikkapa positiivisuuskartaksi.

Homma toimii näin. Ota A4- tai A3-paperi. Kirjoita sen keskelle esimerkiksi ”Minun elämäni”, ”Positiivisuuskartta” tai muuta vastaavaa. Kirjoittele sen jälkeen ympärille eri elämäsi ydinalueita. Työ, puoliso, lapset, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, harrastukset ja niin edelleen. Kirjoita sitten jokaisen ydinalueen ympärille kaikki sellaiset positiiviset asiat, joita niistä tulee mieleesi. Työsi on kenties haastavaa ja siippasi maailman paras kuuntelija. Vanhemmat ovat viisautta täynnä ja harrastukset tuovat säkenöintiä elämääsi.

Menetelmän merkittävin vaikutus ei kuitenkaan liity näihin positiivisiin juttuihin orientointiin, vaan siihen, että käännät myös kurjista jutuista kauniit puolet esiin. Kenties joku kollegasi on ärsyttävä käkättäjä. Tai ehkä töissä on nyt juuri kamalan stressaavaa. Kirjoita nyt myös nämä negatiiviset puolet miellekarttaasi. Mutta ennen kuin lopetat, kirjoita kullekin negatiiviselle asialle ainakin yksi miellekartan haara, joka alkaa sanalla ”mutta”. Kollega on käkättävä, ”mutta toisaalta hänellä on usein hyviä ideoita.” Töissä on stressaavaa, ”mutta toisaalta työt tarjoavat herkullisia uusia haasteita”. Ja niin edelleen.

Lopputuloksena sinulla on kartta, jossa näet elämäsi hyvät puolet, ja käännät myös ensi silmäyksellä huonoista asioista niiden positiiviset puolet esiin. Positiivisuuskartan avulla käännät elämästäsi esiin sen kauniin puolen.

Tee arjestasi palkitsevampaa opettelemalla fiksuja tapoja

Törmäsin runsas kuukausi sitten App Storessa todella innostavaan uuteen sovellukseen. Nähdäkseni moniin tyypillisiin elämänongelmiin on olemassa tehokkaita ratkaisuja. Ratkaisut eivät kuitenkaan toimi, jollei niitä käytä säännöllisesti.

Huippututkimukseen perustuva SuperBetter sisältää kokoelman toimiviksi havaittuja menetelmiä, joiden avulla arjen ongelmia on helppo ratkaista. Ohjelman anti on myös käytettävissä verkon kautta. Näin kuukauden käyttökokemuksen perusteella SuperBetter on yksi suurimman vaikutuksen tehneistä tietokoneohjelmista, joita olen koskaan käyttänyt.

Ihminen oppii uutta silloin kun on hauskaa.

Haluaisitko oppia uuden taidon tai katkaista vanhalta pahalta tavalta siivet? Haluaisitko saada itsesi motivoitua juoksulenkille tai järjestää kesän aikana kerätyt vatsamakkarat historiaan? Haluaisitko kasvattaa itseluottamustasi tai oppia nukkumaan rauhallisemmin? Kaikkiin tällaisiin ongelmiin on olemassa toimivia ratkaisuja. Mutta fakta on, ettei ratkaisulla tee yhtään mitään, jos sitä ei käytä.

SuperBetter tarjoaa laajan kattauksen erilaisia huippututkimuksesta ponnistavia menetelmiä motivoinnista itsetuntemukseen, terveellisestä ruokavaliosta arkiliikunnan lisäämiseen. Se ehdottaa sinulle joka päivä muutamaa simppeliä harjoitusta, joiden avulla pääset lähemmäksi tavoitteitasi. Ennen kaikkea se muistuttaa päivittäin kiinnittämään huomiota oikeasti tärkeisiin asioihin ja toimiviin ratkaisuihin. SuperBetter kertoo myös harjoitteiden tieteellisestä pohjasta: käyttämällä ohjelmaa tutustut  maailman johtavaan motivaatiopsykologian ja positiivisen psykologian tutkimukseen.

Jos siis haluat muuttaa elämääsi paremmaksi opettelemalla uusia taitoja tai hankkiutumalla vanhoista tavoista eroon, suosittelen lämpimästi kokeilemaan SuperBetteriä. Opettelemalla fiksuja tapoja teet arjestasi entistä palkitsevampaa.

Tutustu SuperBetteriin täältä.

Äänestätkö jonkin puolesta – vai jotakin vastaan?

Minä en ole kovin poliittinen eläin. Siitä huolimatta tuumin pitkään, pitäisikö minun kantaa korteni kekoon kirjoittamalla tästä vaalihuumasta. Vaikka olen ollut näistä vaaleista innoissani, on ongelmana ollut se, että kumpikin ehdokkaista on mielestäni kelpo presidenttikandidaatti. Siksi en ole halunnut päätyä osoittelemaan ketään sormella ottamalla kantaa.

Kuten maanantaina kirjoitin, tällaiset kannat (myös omani) on usein tanakasti paalutettu. Siksi argumentointi kuihtuukin usein tyhjänpäiväiseksi juupas-eipäs -nokkapokaksi. Maanantaina tajusin kuitenkin mielestäni tärkeän jutun. Näissä vaaleissa äänestetään nimittäin joko jonkin puolesta tai jotain vastaan. Pelkkä vastustaminen on kuitenkin mielestäni aika tyhmää.

Jos määrittelet itsesi sen kautta, mitä vastustat, et koskaan tule itseksesi.

Pelkkä vastustaminen ei rakenna yhtään mitään. Vasta siinä vaiheessa kun seisot jonkin asian puolesta, on asioita mahdollista viedä eteen päin. On myös tärkeää huomioida, että jonkin puolesta oleminen ei tarkoita sitä, että on toista vastaan. Eli presidentinvaaleissakin voi äänestää ehdokastaan vastustamalla toista: siksi, ettei halua että toinen tulee valituksi. Tai sitten voi äänestää ehdokastaan kannattamalla, ottamatta kantaa kilpailevan kandidaatin pätevyyteen. Tässä kolmannen poissuljetun laki ei siis päde.

Minä äänestin yhteisöllisen Suomen puolesta. Se tarkoittaa sitä, että äänestin sen puolesta, että ainaisten vastakkainasetteluiden sijaan ottaisimme vierasta kädestä ja miettisimme, mitä voimme yhdessä tuumin saada aikaan – niin perussuomalaiset kuin vihreät, niin vasemmistolaiset kuin kokoomuslaisetkin.

Äänestin rohkean Suomen puolesta. Olimme edelläkävijöiden joukossa, kun uskalsimme valita naispresidentin. Uskallammeko nyt olla uranuurtaja ja valita ensimmäisenä valtiona koko planeetalla keulahahmoksi miehen kanssa elävän miehen?

Äänestin innostuneen Suomen puolesta. Sellaisen Suomen, joka pysäyttää Rautatieaseman laulamalla Finlandiaa, kerää suomalaiset eturivin taiteilijat sytyttämään jäähallillisen kansakuntaa ja kokoaa sosiaalisessa mediassa ennen näkemättömän yhteisen poliittisen rintaman.

Ja lopuksi, äänestin ennakkoluulottoman Suomen puolesta. Minun ääneni meni sen puolesta, että vaikka kaikki muut ympärillä päivittelisivät sitä, miten kamalia juntteja kilpailevan puolueen kannattajat ovat, osaisimme ostaa junalipun sahalle ja käydä paiskaamassa kättä erilaisen ihmisen kanssa.

Äänestin sellaisen Suomen puolesta, jossa erilaisuus ei pelota, vaan sitä yritetään ymmärtää. Sellaisen Suomen, jossa jokainen katsoo omaan tulevaisuuteensa ja seisoo rohkeasti oman asiansa puolesta – olematta toista vastaan.

Miksi positiivisuus on tärkeää?

Maanantain blogikirjoituksessa kirjoitin siitä, että on olemassa kahdenlaista positiivisuutta. Tekopirteä muikeilu on lähinnä ärsyttävää, ja pahimmassa tapauksessa jopa tuhoisaa. Mutta ratkaisukeskeinen ajattelu – siis optimistinen elämänasenne – on nähdäkseni erittäin tärkeää hyvinvoinnin kannalta.

Positiivisuus kannustaa rikkomaan rajoja.

Jos lähtöasenne on negatiivinen, eli ongelmakeskeinen, ei motivaatio pysy pitkään korkealla vastoinkäymisten yllättäessä. Kun tulee takapakkia, on negatiivisella elämänasenteella helppoa jäädä soimaamaan itseään tai toisia. Tällöin huomio kiinnittyy siihen, mikä meni pieleen – ei siihen, miten tästä päästään eteenpäin.

Positiivisella asenteella on sen sijaan mahdollista tarkastella tulevaa uusin silmin. Vaikka nyt tulikin takapakkia, ei se tarkoita sitä, että tähän pitäisi tyytyä. Päin vastoin: omilla toimilla on valtavan paljon vaikutusta omalle hyvinvoinnille.

Negatiiviselle asenteelle on tyypillistä vastoinkäymisistä surkuttelu ja tulevaisuudesta murehtiminen. Nämä reaktiot tulevat muikeimmallekin bumtsibumille itsestään, eikä niitä kannatakaan torjua. Mutta ei niihin kannata jäädä vellomaankaan. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson on tutkimuksissaan havainnut, positiivisten ja negatiivisten tunteiden suhteen tulisikin olla hyvinvoinnin kannalta 3:1.

Positiivinen asenne tarkoittaa nykytilanteen hyväksymistä: nyt kävi näin. Lisäksi se tarkoittaa uskoa tulevaan: kun vaan löydän oikean tavan toimia, tulevaisuus järjestyy varmasti hyvin. En välttämättä tiedä vielä, miten asia hoidetaan. Mutta kunhan pohdin ja kokeilen riittävästi, uusi ratkaisu löytyy kyllä.

Positiivinen asenne auttaa kurkottamaan tähtiin ja uskomaan tulevaan. Kuten Walt Disney aikanaan teroitti: “Mahdottoman tekeminen on oikeastaan aika mukavaa.”

Taloa rakentamassa

Pasi ja Pena ryhtyivät rakentamaan tahoillaan taloa. Kumpikin kaivoi aluksi maahan ison kuopan valaakseen talolleen perustan. Pasi kaatoi betonit kuoppaan ja alkoi lyödä tiiltä toisen perään. Pena oli kuitenkin tarkka mies, joka tiesi, kuinka monta asiaa voi mennä vikaan taloa rakentaessa.

Aluksi Pena rakensi suuren katoksen työmaan ylle siltä varalta, että sade yllättää. Näin työt voisivat jatkua säästä riippumatta. Sitten Pena rakensi kuoppaan vahvikkeet maanjäristysten varalta. Vaikkei järistyksiä ollut tiettävästi ollut vuosisatoihin, ei koskaan voi olla liian varma.

Pena rakensi talotyömaan ympärille myös korkean muurin. Vaikka naapurusto nyt olikin periaatteessa rehtiä väkeä, ei koskaan voi tietää, jos joku päättäisikin vohkia esimerkiksi kottikärryllisen tiiliä. Samaten Pena rakensi rakennustarvikkeille säänkestävän vajan. Eihän rakentamisesta nyt tulisi mitään, jos tiilet ja laasti lojuisivat taivasalla alttiina ties minkä taifuunin oikuille.

Ja niin Pena kävi läpi pitkää listaansa ja suojautui yhdeltä toisensa jälkeen mahdolliselta uhalta tai ongelmalta, jotka saattaisivat estää talohanketta toteutumasta. Puolen vuoden kuluttua Penalla olikin edessään talotyömaa, jossa lähes mikä tahansa ajateltavissa oleva uhka oli ennalta ehkäisty.

Pasin harjannostajaiset olivat olleet kolme viikkoa sitten. Pasi istui olohuoneessaan grillaamassa takassa makkaraa. Samalla Penan rakennustyömaalla ammotti yhä vain iso kuoppa.

Keskitytkö ongelmaan vai ratkaisuun?

Pasilla oli ongelma. Silloin tällöin Pasin kulkiessa metsäreittiä pitkin töihin, hänen käsivarsiinsa ilmestyi kutiavaa ihottumaa. Lopulta hän suoriutui lääkäriin tutkittavaksi. Lääkäri otti näytteen ihottumasta, tutki sen ja määräsi sitten kortisonipohjaista salvaa. Pian ihottuma helpotti.

Muutamia kuukausia myöhemmin ihottuma kuitenkin uusiutui. Nyt kortisonisalva ei enää purrut, ja lääkäri olikin hetken ihmeissään. Kuinka ollakaan, lääkeyhtiön tilaisuudessa oli kuitenkin hiljan esitelty uusi ihmelinimentti. Lääkäri määräsi linimenttiä, ja pikku hiljaa ihottuma asettui jälleen.

Meni pari kuukautta, mutta nyt ihottuma uusi taas. Lääkäri oli kerta kaikkiaan ihmeissään. Salvat, linimentit ja puuterit eivät enää tepsineet. Lopulta lääkäri määräsi kutinaa lievittävää voidetta ja kehotti välttämään keinokuituisia vaatteita.

Kutina pysyi kyllä kurissa, mutta Pasia harmitti vietävästi käsivarsien jatkuva punotus. Kului puoli vuotta, ja kädet vain punersivat entisestään. Pitkään asiaa mietittyään Pasi päätti suoriutua taas lääkäriin. Tässä välissä terveyskeskuslääkäri oli vaihtunut. Uusi lääkäri kuunteli Pasin kertomusta viisi minuuttia. Hetken mietittyään hän sanoi: ”Kuule Pasi, älä mene töihin metsän kautta.”

Sen koommin ihottuma ei enää vaivannut.