Yksi suurimmista muutoskyvykkyyden esteistä on pelko. Itse asiassa iso osa nykyihmisten huonovointisuudesta johtuu siitä, että pelon aiheita on paljon, eikä tähän auta, vaikka lukisi sata kirjaa siitä, että suurin osa peloista on oikeasti aiheettomia. Pelko johtaa myös siihen, että emme uskalla ottaa riskejä. Pelko rahan, terveyden, maineen tai muun menettämisestä ohjaa pelaamaan varman päälle ja luomaan byrokraattisia rakenteita, jotka palkitsevat ennen kaikkea – ja joskus ainoastaan – virheiden välttämisestä.

Toki on toimialoja, joilla virheet täytyy minimoida niin pitkälti kuin vain suinkin mahdollista – sanotaan vaikkapa lentoliikenne tai sydänkirurgia. Näillä aloilla uuden innovatiivisen menetelmän testaaminen Piilaakson ”liiku nopeasti ja riko asioita” -eetoksella johtaisi pian täystuhoon. Samaan aikaan kuitenkaan yksikään toimiala ei ole koskaan täysin vapaa virheistä – ja ehkä hieman paradoksaalisesti juuri nämä korkean riskin toimialat ovat usein juuri niitä, jotka ovat kehittäneet myös jalostuneimmat menetelmät virheistä oppimiseen.

Suuri osa peloista kohdistuu epäonnistumiseen. Mitä jos mokaan tämän? Jos homma ei onnistu? Jos häviän? Toki jos kyse on vaikkapa koripallo-ottelusta, ottelun lopuksi yksi joukkue voittaa ja toinen häviää ja sillä sipuli. Mutta suurimmassa osassa ihmiselämää epäonnistuminen ei ole näin yksioikoista. Itse asiassa ison osan elämästä voi elää epäonnistumatta lainkaan muuttamalla tapaa suhtautua virheisiin ja epäonnistumisiin.

Ja myös koripallossa kehitys tapahtuu parhaiten nimenomaan virheitä kohti nojaamalla. Niin kuin maailman menestyksekkäimpiin kuuluva koripalloilija Michael Jordan totesi: ”Olen heittänyt yli 9000 heittoa ohi urallani. Olen hävinnyt lähes 300 peliä. 26 kertaa minulle on annettu mahdollisuus voittoheittoon ja olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut kerran toisensa jälkeen elämässäni. Ja juuri siksi menestyn.”

Jotkut toimialat ovat luontaisesti antifragiileja, eli ne hyöytyvät muutoksesta, koska joka ikinen moka tekee niistä vahvempia. Nämä toimialat ovat yleensä sellaisia, joissa riskin realisoituminen johtaa täystuhoon, esimerkiksi lentoliikenneala. Kuten Nassim Taleb totesi keskustelussaan Daniel Kahnemanin kanssa, lentoliikenneala on yksi harvoista, joka ei anna yhdenkään virheen mennä hukkaan. Lentoliikenne on yksi tilastollisesti turvallisimmista matkustusmuodoista. Siitä huolimatta se, niin kuin mikään inhimillinen toiminta, ei ole vapaa virheistä. Ja kun virhe tapahtuu, sen hinta on kova: kokonainen koneellinen ihmisiä. Tästä syystä toimialalla jokainen onnettomuus analysoidaan viimeistä piirua myöten ja analyysin tulokset jaetaan pitkälti kaikkien alan toimijoiden kesken, jotta koko ala olisi taas hiukan turvallisempi. Tämä kuvaakin hyvin antifragiilia lähestymistapaa epäonnistumisiin – ja itse asiassa yhtä kaikkein syvällisintä antifragiliteetin kulmakivistä.

Epäonnistumista tapahtuu nimittäin vain silloin kun epäonnistut epäonnistumisen hyödyntämisessä.

Jos sen sijaan opettelet tavan kääntää epäonnistumiset oppimiskokemuksiksi, suurimman osan elämästäsi toiminnallasi ja tekemiselläsi on vain kahdenlaisia lopputulemia: onnistumista ja oppimista.

Teknologian tutkimuskeskus VTT on järjestänyt viime vuosina epäonnistumisgaaloja. VTT:n tilaisuuksissa palkitaan vuosittain kaikkein pahiten möhlännyt työntekijä. Vuonna 2025 palkinto myönnettiin esimerkiksi tutkimusinsinöörille siitä, että hän oli onnistunut pudottamaan tiivisteiden osia bioreaktoriin. VTT:n tiedotteessa todettiin: ”Moka oli iso.”

Peliyhtiö Supercellistä on puolestaan uutisoitu maailmanlaajuisesti, kuinka he juhlivat epäonnistumisia. Kun pelitiimi toteaa, ettei peli ole riittävän hyvä, he kuoppaavat sen erityisessä tilaisuudessa. Supercell ei siis juhli pelkästään onnistuneita pelijulkaisuja tai miljarditulojen rajapyykkien ylittämistä – vaan samppanjaa juodaan erityisesti pelien hautajaisissa. Tästä moni on rientänyt tekemään sen johtopäätöksen, että teknologiayritykset pitävät epäonnistumisista.

Tosiasiassa kukaan ei pidä epäonnistumisesta, eikä sitä kohti kannata pyrkiä. Avainasemassa on se lainalaisuus, että mitä suuremmalla riskillä toimimme, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys epäonnistua. Sitä luultavampaa on siis, että jokin aktiviteetti epäonnistuu. Ja koska epäonnistumiset ovat epämiellyttäviä kokemuksia, alamme ennen pitkää vältellä riskialttiita aktiviteetteja – ellemme sitten opettele hyödyntämään epäonnistumisia.

Voit hyödyntää epäonnistumisia tekemällä niistä analyysin ja rakentamalla suosituksia ja toimintakehotuksia, joiden pohjalta myöhemmissä projekteissa osataan toimia eri tavalla. Prosessi voi edetä esimerkiksi seuraavasti:

1. Kirjoita ylös yksin tai tiimisi kanssa pieleen menneen projektin pääkohdat.

2. Pohdi, missä kohtaa on tehty virheitä.

3. Pyri tunnistamaan, mitkä syyt ovat johtaneet virheisiin.

4. Määrittele, millä tavoin toimitte jatkossa toisella tavalla.

5. Sanoita määritelmiesi pohjalta toimintakehotukset ja jaa ne tiimillesi tai peräti koko organisaatiollesi.

Yksinkertainen menetelmä epäonnistumisten hyödyntämiseen on myös aikoinaan kehittämäni tekniikka nimeltä erehdysten hallinta. Kun huomaat töpänneesi, kirjoita ylös ensin mahdollisimman inhorealistinen kuvaus pieleen menneestä tapauksesta. Kirjoita sitten uusi sanoitus siitä, miten toimit ensi kerralla vastaavassa tilanteessa eri tavalla. Näin ohjaat ajatteluasi kahdella tavalla uuteen suuntaan. Ensinnäkin mielesi kääntyy harmituksen sijaan tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Toiseksi luot myös konkreettisia toimenpiteitä, joiden avulla et ainakaan töppää ihan samalla tavoin uudelleen. 

Jokainen meistä pelkää lähtökohtaisesti epäonnistumisia, mutta opettelemalla systemaattisen tavan hyödyntää mokia teet niistä yhden keskeisimmistä muutoskyvykkyyden kivijaloista. Jos moka ei olekaan lorun loppu, vaan tärkeä tiedonlähde, syntyy riskialttiistakin tekemisestä lopulta vain joko onnistumisia tai opppimiskokemuksia.