Tag Archives: tulevaisuus

Kolme teesiä oppimisesta

23/11/2016

1 kommentti

Maailma muuttuu, ja oppiminen se vasta murroksessa onkin.

Nykyteknologian viihdyttämät koltiaiseet eivät enää istu pulpeteissa aloillaan kun mieli tekee Pokémon-jahtiin. Tieto päivittyy sellaista vauhtia, etteivät kirjat meinaa pysyä mukana. Samaan aikaan kuitenkin innokkaimmat uudistajat haluavat rientää heittämään kaiken vanhan roskiin milloin minkäkin trendihärpäkkeen tieltä. Tosi asiassa uudistamisessa on hyvä kokeilla rohkeasti uutta – mutta myös pitää vanhasta kiinni silloin, kun se toimii.

Tässä omat perusteesini oppimisen tulevaisuudesta.

1. Oppiminen on aina hauskaa oppimista

Kirjoitin 2012 kirjan nimeltä Learning as Fun (suom. 2014 Hauskan oppimisen vallankumous). Kauhukseni tajusin puoli vuotta kirjan painatuksen jälkeen, että siinä oli dramaattinen virhe, joka komeili vieläpä teoksen kannessa. Nimi Learning as Fun kun viittaa siihen, ettei oppiminen pitäisi muuntaa hauskaksi. Eli se ei ole aina hauskaa.

Mutta kun se on.

Ei, oppiminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Mutta oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on yksi huikeimpia inhimillisiä kokemuksia, joita meillä voi olla. Oivaltamisen hetki, puhumattakaan silloin kun lapsenomainen uteliaisuus nostaa päätään, on yksi parhaimpia – ja hauskimpia! – kokemuksia, joita meillä voi olla.

Tästä syystä nähdäkseni koulun kaikkein tärkein tehtävä olisi pitää huoli siitä, että oppimista tapahtuu. Koulun päätehtävä ei siis nähdäkseni ole opettaminen – eikä myöskään viihdyttäminen! –, vaan oppimisen mahdollistaminen.

2. Oppiminen on aina kovaa työtä

Oppiminen on aina hauskaa oppimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että se on kivaa tai helppoa. Päin vastoin: oppimista tapahtuu silloin, kun ihminen ponnistelee osaamisensa äärirajoilla. Ja se on kovaa työtä.

Oppiminen ei tapahdu silmänräpäyksessä, oli käytössä minkälaiset ihmetabletit tahansa. Se vaatii aina kertausta, syventymistä ja uudelleen tarkastelua. Se vaatii siis aikaa ja vaivannäköä. Mutta silloin kun oppiminen on mielekästä – kun sille on kullekin oppijalle järkevä syy – on ihminen valmis näkemään vaivan.

Pelasin monta vuotta höntsäjoukkueessa sählyä. Joka perjantai kokoonnuimme Helsingin yliopiston psykologien ja aivotutkijoiden kanssa juoksemaan kaksi tuntia rei’itetyn pallon perässä. Ja joka kerta parituntisen jälkeen istuimme saunassa voivottelemassa pakottavia jäseniämme. Kerran yksi joukkuelaisistamme keksi katsoa sykemittarista, paljonko kahdessa tunnissa tulee juostua. Lukema oli liki 10 kilometriä.

Kuka hullu juoksee joka perjantai 10 kilometriä niin, että jäseniä kolottaa, eikä lauantaiaamuna pääse edes sängystä ylös? Sellainen ihminen, joka kokee juostessaan tekemisen riemun. Kun tehdessä tyydyttyvät sisäisen motivaation perustarpeet autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet, on kova työ äärettömän palkitsevaa.

3. Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

Käsitys siitä, että meillä on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä syntyy siitä, että mittaamme osaamista ikävuosittain. Laitamme lapset riviin ja katsomme, kuka osaa, kuka ei.

Tosi asiassa tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo – ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Se tapahtuu silloin, kun tekeminen haastaa riittävästi, että se on kiinnostavaa – mutta ei liikaa, niin että olo muuttuu voimattomaksi.

Taannoin neljäsluokkalainen esikoisemme opetteli matematiikan kirjasta uusia laskutekniikoita. Satalukujen kertolasku ei meinannut luonnistua niin millään. Matikankirja lensi seinään useammin kuin kerran. Mutta sitten, kolmen vartin ponnistelujen jälkeen, silmiin syttyi valo ja tyttö tajusi, miten laskut toimitetaan. Sen jälkeen kynä sauhuisi loppuillan riemunkiljahdusten saattelemana – eikä tyttöä meinannut saada irti kirjasta millään kun tuli aika mennä nukkumaan.

Oppiminen on hauskaa silloin kun sitä tapahtuu, oppiminen on aina kovaa työtä, ja oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Kun kokeilemme rohkeasti, pidämme kiinni vanhasta hyvästä ja etsimme jokaiselle menetelmälle ja työkalulle oikean paikan opinkaarella, käännämme nyt maailmaa kuohuttavat muutospaineet innostaviksi mahdollisuuksiksi.

Oliko ennen paremmin? Koulua rakentamassa post-intelligentissa maailmassa

27/07/2016

5 kommenttia

Suomalainen koulu myllertää muutoksen kourissa. Muutospaine heijastuu myös koulun ympärillä käytävään keskusteluun. Viime vuosina koulukeskustelu on ollut ihastuttavan tulevaisuuspainotteista ja asiakeskeistä. Viime aikoina olen kuitenkin havainnut huolestuttavan trendin, jossa esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluista tuttu poteroituminen vahvistusvinoumineen on hiipinyt koulukeskusteluun. Napit vastakkain ovat ”vanhan koulun” ystävät sekä ”muutosintoilijat”.

Edellistä leiriä edustavat muun muassa vihaiset emeritusprofessorit, joiden eläkepäivät näyttävät vierähtävän kaikkea uudelta haiskahtavaa vastaan taistellessa. Onkin syytä kysyä, onko eläkeproffa oikeassa: oliko ennen tosiaan paremmin? Pitäisikö meidän uudistusvimman sijaan palata entisaikojen kouluun? Onhan meillä sentään PISA-tulokset ja maailmanmaine näyttönä suomalaisen koulun huikeasta tasosta.

Elämme hämmästyttävää post-intelligenttia aikakautta, jossa älyllisyys ja sivistyneisyys koetaan monissa piireissä avoimesti huonona juttuna. Nykyviestinnässä mielipiteen arvo on jopa suurempi kuin faktan. Tilastoilla ei ole väliä, ja asia on miten on, koska se ”koetaan niin”.

Syypäätä voidaan hakea lehdistöstä, televisiosta tai vaikka tietokonepeleistä. On ihan totta, että esimerkiksi medialla on tässä suuri rooli, jos kohta lehtitaloja suurempi syypää lienee sääntelemätön markkinatalous: sitä myydään mikä myy. Koska emme ole valmiit tinkimään sananvapauden ideaalistamme, tulemme näkemään yliampuvia lööppejä myös jatkossa.

Nykyajan henki on kuitenkin nähdäkseni seurausta myös entisaikojen koulusta. Koulun päätehtävä on kasvatuksellinen ja sivistyksellinen. Jos valtavat massat niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa kuin muissakin läntisissä maissa ovat hurahtanteet post-intelligenttiin populismiin, on tässä kasvatuksessa ja sivistyksessä mennyt jotakin pieleen.

Käsitykseni on, ettei vanha koulu ole kyennyt tekemään sivistyksestä riittävän kiinnostavaa, jotta enemmistöä kiinnostaisi itseään sivistää. Kun maailmanhistorian klassikoiden sijaan päntätään ablatiiveja, kun luonnossa rymyämisen sijaan luetaan mäyrän ruokintarytmeistä – ja kun telkkarista ja sittemmin kännykästä löytyy tuhat kertaa koukuttavampaa matskua, ei ole ihme, jos yleissivistys sukeltaa. Koulu ei ole katsonut asiakseen kilpailla muun maailman hömpötysten kanssa. Nyt korjaamme tämän asenteen hedelmiä.

Jos haluamme kamppailla post-intelligentin maailman sivistyskatoa vastaan, ei riitä, että valitamme siitä, että iltapäivälehdet ovat kritiikittömiä tai että nuoret pelaavat mobiilipelejä. Sen sijaan meidän täytyy ponnistella sen eteen, että osaisimme sivistää ja kasvattaa niin, että se kiinnostaisi yhtä paljon – tai enemmän! – kuin iltapäivälehdet ja mobiilipelit.

Me kaikki tiedämme että tämä on mahdollista. Jokaisella meistä on ollut kouluaikoina ainakin yksi opettaja, jonka tunnit tempaisivat mukaansa ja joiden opetukseen olisi voinut uppoutua viikkokausiksi. (Minulla se oli lukion psykologian opettaja Jussi Oikarainen, kiitos Jussi! Ilman sinua en olisi tässä.)

Kyse ei siis ole uusimpien trendivimpainten käyttöönotosta, vaan siitä, että oppiminen tapahtuu niin, että se on aidosti kiinnostavaa. Ja tässä nykytilannetta seuraillessani on koululla nähdäkseni kasvun paikka, sanoi vihainen emeritusprofessori mitä tahansa.

Onneksi kasvun askelia ollaan jo ottamassa. Uusi opetussuunnitelmamme on ilmiökeskeisyyksineen ylivoimaisesti paras, mitä olen maailmalla nähnyt. Opettajakunnan enemmistö on tarmokkaasti ja toiveikkaasti tarttumassa haasteeseen ja tulee näyttämään tulevaisuudelle, mistä suomalainen koulu on tehty. Äänekäs vähemmistö panee vielä hetken hanttiin, mutta luullakseni se ei tule pysäyttämään muutosta, jonka seurauksena suomalaisesta koulusta tulee pian uuden ajan sivistyksen tyyssija, josta jokainen saa perhetaustastaan riippumatta avaimet hyvään elämään.

Kukaan meistä ei tiedä, minkälainen tulevaisuuden koulun pitäisi tarkkaan ottaen olla. Kukaan meistä ei tiedä myöskään, minkälaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme, virtuaalitodellisuuksineen ja Pokémoneineen. Rohkenisin kuitenkin väittää, että jos emme pistä post-intelligentille trendille kampoihin, tulevaisuuden maailma ei ole sellainen, jossa on hyvä elää.

Vanha maailma meni jo. Nyt on aika tarttua toimeen ja rakentaa tulevaisuuden koulu, jossa sivistys on niin mukaansatempaavaa, etteivät tulevat sukupolvet voi sitä vastustaa.

Vuonna 2040 lapset oppivat koulussa ihmettelemään

19/07/2016

Jätä kommentti

Maailma muuttuu tällä hetkellä niin nopeasti, että on vaikeaa sanoa, mitä 2040-luvun koulussa opetellaan. Sen sijaan on todennäköisesti helpompaa ennustaa, mitä koulussa ei opita.

Hämmentävintä teknologian tämänhetkisessä kehityksessä on, kuinka monta arkista askaretta koneet ottavat pian haltuun. Jo nyt Waverly Labs kehittää Star Trek -henkistä reaaliaikaista kielen tulkkausjärjestelmää. Google Translaten huikea kamerakääntäjä mahdollistaa esimerkiksi tiekylttien ja ruokalistojen kääntämisen reaaliaikaisesti kieleltä toiselle. Vuonna 2040 arkikokemuksemme päälle piirtyykin saumaton digitaalinen rinnakkaistodellisuus vähän samaan tapaan kuin maailmalla nyt nähdään esimerkiksi Pokémon Go -pelissä.

Nähdäkseni vuonna 2040 on mahdollista, että sekä substanssiosaaminen että jopa suuri osa taitoaineista (esimerkiksi juuri kielet) on tuettu tai jopa korvattu kokonaan erilaisilla tekoälyyn ja koneoppimiseen perustuvilla mekanismeilla. Tuolloin on toteutettu jo lähes täydellinen IA (Intelligence Amplification), jossa ihmisajattelu on integroitu tietoverkkoihin reaaliaikaisesti esimerkiksi erilaisten älylasiratkaisujen avulla. Kun tarvittavaan tietoon ja taitoihin pääsee salamannopeasti käsiksi verkon kautta, ei muistiin painamisella ole enää nykyisenlaista merkitystä.

Kuten presidentti Tarja Halonen totesi Suomi-Areenassa viime perjantaina pidetyssä tilaisuudessa, tietoon pääsystä huolimatta meidän pitää myös tulevaisuudessa tietää, milloin vaikkapa jatkosota tai nuijasota on sodittu. Nippelitietoon käsiksi pääsy ei korvaa koulun yleissivistävää merkitystä. Mutta sen sijaan, että koululaiset pänttäisivät vuosilukuja kokeisiin, he seikkailevat nuijasodissa ja muissa historian pyörteissä esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa. Jo nyt Google tarjoaa koulujen tarpeiksi esimerkiksi virtuaalimatkoja jopa avaruuteen asti. 2040-luvulla tämä on arkipäivää.

Toivoisin myös, että tulevaisuuden koulu ei yritä tehdä kaikista hyviä kaikessa, vaan ohjaisi jokaisen oppilaan löytämään ainakin yhden sellaisen alan, jossa hän todella kokee onnistuvansa. Itse olin koulussa surkea vaikkapa historiassa, koska se ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Sen sijaan matematiikasta, psykologiasta ja filosofiasta en meinannut saada tarpeekseni.

Koulujen painotus siirtynee puhtaasta substanssioppimisesta tiedon arviointiin, etiikkaan, omien elämäntavoitteiden ja -merkitysten määrittelyyn sekä oman ajattelun päivittämiseen. Kun kaikki tieto on reaaliaikaisesti käsillä, korostuu myös tiedon suhteellisuus: monesti esimerkiksi eri näkökulmista saavutetut tutkimustulokset riitelevät keskenään. Siksi tulevaisuuden koulun päätehtävä on opettaa päivittämään omaa ajattelua ja omia näkökulmia tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Maailmassa, jossa kaikki tieto on heti käsillä on tärkeintä oppia kyseenalaistamaan – ja ihmettelemään.

Oppiaineita tuskin on nykyisessä mielessä, vaan oppiminen tapahtuu todellisia ilmiöitä pohtimalla, usein hyödyntäen erilaisia virtuaalitodellisuuden ja laajennetun todellisuuden apuvälneitä. Kun älylasit tulostavat vaikkapa laskutoimitusten ratkaisut tai kielenkäännökset salamannopeasti näkökenttään, siirtyy ihmisen ajattelun painopiste toisaalle.

Kävimme kiinnostavan debatin keskusteluun osallistuneiden kansanedustajien kanssa siitä, mitä ihmisen ajattelulle tapahtuu, kun esimerkiksi päässälaskulle käy kuten tulentekotaidolle tai nyrkkipyykille. Pyykkikone ja hella eivät kuitenkaan ole tehneet meistä tyhmempiä, vaan ne ovat vapauttaneet aikaa muunlaisille aktiviteeteille. Luullakseni tulevaisuuden teknologiset murrokset vapauttavat samalla tavoin ihmiskunnalle ennennäkemättömät resurssit ajattelun kehittämiseen ja parantamiseen.

On toki myös mahdollista, että ihmiset käyttävät vapautuvan ajan ja ajattelun kaistan saippuasarjoihin ja juorulehtiin. Juuri tästä syystä koulun merkitys ajattelun kehittäjänä muuttuu tulevaisuudessa vielä nykyistä tärkeämmäksi. Koulu on suuri tasa-arvoistaja, joka mahdollistaa sen, että jokainen lapsi saa käsiinsä hyvän elämän avaimet. Kun teknologia vapauttaa ajattelun kaistaa, voi opettaja ohjata oppilaiden kiinnostusta esimerkiksi kaunokirjallisuuden tai taideaineiden pariin, kuten kansanedustaja ja tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen totesi.

Opettajan rooli on tulevaisuudessa ohjaavampi ja valmentavampi. Opettajan rooli on myös luullakseni jopa nykyistä merkittävämpi, koska ihmiskontaktin ja ihmisymmärryksen merkitys kasvaa suorassa suhteessa tietoon pääsyn kanssa. Kun kaikki tieto on käsillä, on keskeisintä tietää, mitä sillä tekee. Pelkkä nippelitiedon netistä kaivaminen on hyödytöntä ilman sitä tukevaa aiempaa ymmärrystä.

Jotta olemme valmiit tulevaisuuden maailmaan, meidän pitää satsata siihen, että siirrymme vähitellen pois siiloutuneista oppiaineista ilmiökeskeisyyteen, luennoivasta opettamisesta oppimisen tukemiseen sekä uusien oppimisratkaisujen ja -teknologioiden käyttöönottoon, jotta Suomi ei jää junasta kun muu maailma ottaa loikan uuden ajan oppimiseen.

Kaikissa näissä esimerkiksi Suomen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma ottaa askeleita juuri oikeaan suuntaan. Nyt pitää olla rohkea myös käytäntöön viennissä.

Kun teknologia korvaa meille vaikeita prosesseja – niin kuin se on tehnyt jo satoja vuosia – vapautuu kaistaa uudenlaiselle ajattelulle. Tärkeimpään rooliin nouseekin itse ajattelun arviointi.

Tulevaisuuden koulussa vuonna 2040 lapset oppivat ennen kaikkea ihmettelemään.

Lightneer ja oppimisen tulevaisuus

21/03/2016

1 kommentti

Viikonloppuna luin jutun amerikkalaisesta koulutytöstä, joka oli vastannut standardoituun kokeeseen väärin. Kokeessa oli kysytty, mikä on suurin kolmella numerolla ilmaistava luku. Koska tyttö ei ollut vastannut ”999”, opettaja hylkäsi vastauksen. Vasta pitkällisen oikeusprosessin jälkeen – tervetuloa Amerikkaan! – opettaja suostui hyväksymään tytön vastauksen oikeana. Yhdeksän potensiin yhdeksän potensiin yhdeksän kun oli ”väärin” siksi, ettei luokalle oltu vielä opetettu potenssilaskua.

Olemme merkittävien oppimisen ja opettamisen murroksen äärellä. Maailman muutosnopeus pakottaa koulut ja koulutuksen muuttumaan, usein nopeammin kuin mikä tuntuu mukavalta tai tarkoituksenmukaiselta. Juuri kun tabletteihin on ehditty nippa nappa tottua, rynnistävät luokkahuoneisiin, sanotaanko vaikka virtuaalilasit. Yritä siinä sitten pysyä vauhdissa mukana.

Digitaalisuus ja uudet oppimismenetelmät tarjoavat sekä haasteita että uusia ratkaisuja. Suomi on oppimisen muutoksessa globaali suunnannäyttäjä. Uudet avaukset perusopetuksen opetussuunnitelmasta Scoolin tyyppisiin globaaleihin tienraivaajiin toimivat uuden ajan oppimisen majakoina maailmalle.

Uskon, että oppimispelit ovat yksi merkittävimmistä uuden ajan oppimisen mahdollistajista. Ensinnäkin, oppiminen on yksi huikeimmista inhimillisistä kokemuksista. Ja toisekseen, jokainen hyvin suunniteltu peli on itsessään oppimiskokemus. Jos peli rakennetaan oppimistavoitteista käsin, on peleillä mahdollista oppia aivan huikeita asioita.

Kirkkaimmillaan olen nähnyt oppimispelien vaikutuksen Dragonboxin ja Fun Englishin tyyppisten huippujen kohdalla. Kolmevuotias poikani oppi Dragonboxilla ratkomaan yhtälöitä. Fun English on puolestaan opettanut koko lapsikatraallemme englannin kielen perussanaston.

Viime vuonna oppiminen ja oppimispelit tempaisivat mukaansa. Ideoituani kesän mittaan uusia oppimismenetelmiä yhdessä Lauri Konttorin, Niklas Hedin ja Peter Vesterbackan kanssa perustimme viime syksynä uuden oppimispelistudio Lightneerin.

Syksyllä tiimiimme liittyivät myös huikeat pelisuunnittelija Ilari Kaarnakari, pääkoodaaja Alberto Alonso ja markkinointisuperstara Marja Konttinen. Tammikuun alussa ensimmäinen peli siirtyi tuotantoon. Jos kaikki menee hyvin, peli julkaistaan vielä tämän vuoden puolella.

Olemme isojen oppimisalan murrosten edessä. Oppimispelit voivat olla merkittävä muutosvoima oppimisen tulevaisuudelle. Kuvittele maailma, jossa ihmiset oppivat päivittäin uusia asioita hiukkasfysiikasta uusiin kieliin, historiasta vaikkapa koodaamiseen – mutta niin, että oppiminen on yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa kuin vaikkapa Clash Royalen pelaaminen. Olen aivan varma, että tämä yhtälö on ratkaistavissa.

Maailmassa on jo valtavan monta uutta pelintekijää, jotka ovat ratkaisun jäljillä. Olen hurjan innoissani, että voin ajatella meidän Lightneerilla olevan yksi näistä pioneereista. Lopputuloksen tietää vain jälkikäteen, mutta tällaiselle matkalle lähdöstä ei olisi voinut kieltäytyä. Fiilis on vähän kuin olisimme pyyhältämässä USS Enterprisen komentokannella kohti tuiki tuntemattomia galakseja.

Suomi voi toimia uuden ajan oppimisen ainutlaatuisena suunnannäyttäjänä. Missään muualla maailmassa kun ei löydy sellaista osaamista sekä pelialalla että oppimisessa kuin täällä Pohjolassa.

Extended Mind

07/01/2014

2 kommenttia

Perustimme viime keväänä teknologiastartupin, joka rakentaa ratkaisuja ajattelun ja teknologian siltaamiseen. Ensimmäinen tuote on tänä vuonna julkaistava mobiilisovellus ja verkkopalvelu Extended Mind.

Extended Mind on jatke mielellesi. Se on tapa hallinnoida tehtäviäsi ja tietoasi niin että hommat hoituvat lennokkaasti ja mukavasti, ja tarvittava tieto pysyy käsillä aina kun sitä tarvitset.

Extended Mind:sta tulee tavallaan tehtävän- ja tiedonhallinnan Nike+.

Vuosi 2014 tulee olemaan päälle puettavan teknologian läpimurtovuosi. Älykellot, älylasit ja muut mukana kulkevat ratkaisut tulevat mullistamaan tapamme käyttää teknologiaa ja tietoa samalla tavoin kuin älykännykät vuonna 2007.

Luullakseni muutaman vuoden kuluttua kaiken mobiiliteknologian pitää pystyä toimimaan yhtä luontevasti kuin se olisi mielesi jatke. Tämän kysymyksen parissa myös meidän teknologiatiimimme työskentelee.

Jos haluat päästä ensimmäisten joukkoon kokeilemaan Extended Mindia, kirjaudu beta-listalle osoitteessa ext.md. Sikäli jos ensiversion kehittelyssä ei tule yllättäviä mutkia matkaan, alkavat betatestaukset kevään aikana.

Laitan nyt keväällä paljon omaa aikaani ja ajatystyötäni kiinni Extended Mindin kehittämiseen. Tästä syystä Ajattelun ammattilainen siirtyy toistaiseksi tauolle.

Kirjoitan keväällä aktiivisesti ajattelua, teknologiaa ja tulevaisuutta käsittelevää Extended Mind -blogia. Tutustu blogiin täällä.

Kohta putoaa pommi

09/12/2013

4 kommenttia

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.

Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji

07/11/2013

15 kommenttia

Kanssakansalaiset, medborgare!

On aika teroittaa kepit. Kansanfilosofimme Pekka Himanen on jälleen ryöminyt kiven alta. Kuten me kaikki hyvin tiesimme jo etukäteen, Himasen tänään julkistettu raportti on täynnä tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tähän meidän rahojamme käytettiin seitsemän sataa tuhatta euroa!

Nyt kepit olalle ja kaikki yhdessä tuumin näyttämään Himanuljaskalle, missä kaappi seisoo. Eihän se käy laatuun, että mukaprofessori väsää kätyreidensä kera latteita visioita jostain tulevaisuuden Suomesta?

Ei käy.

Suomi oli parhaimmillaan 80-luvulla. Takaisin liennytys ja atomisodan uhka, niin kuin olisi jo. Ja kymmmenen pennin irtokarkit.

Ajatus siitä, että Suomi voisi kukoistaa, että täällä voisi satsata oikeasti hyvinvointiin iänikuisen byrokratiakierteen sijaan on ihan posketon. On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin hyvinvointihömppä.

Loppuisi jo valtiovallan pumpulinpehmeä höttöretoriikka. Meidän on saatava takaisin vanhat hyvät ajat, jolloin politiikassa puhuttiin oikeista asioista, niin kuin beekooteesta, tuposta, saltista ja etykistä. Kansakunnan tehtävänä oli tulla kiltisti tehtaalle kun kello käy. Olihan silloin sentään työpaikka turvattu.

Se, että itse pääministeri kehtaa sanoa, että politiikkaa pitäisi harjoittaa kansantajuisesti, tai taas tämä samainen filosofinplanttu vieläpä että Suomessa pitäisi satsata arvonantoon on ihan älytöntä. Ou pliis, niin kuin Ameriikanmaalla sanoisivat.

Kaiken kukkuraksi ovat oikein ministeritasolla saakka nyt innostuneet miettimään sitä, miten hyvinvointia voisi lisätä pahoinvoinnin poistamisen sijaan. Naminamihömppää on saatu sietää ihan tarpeeksi.

Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt ja vastaisuudessa, jos joku kehtaa nostaa ääntään ja yrittää tehdä asioita uudella tavalla, kaivetaan kepit esiin ja näytetään miten meillä päin asiat hoidetaan.

Tai ehkä ei?

Voisiko sittenkin ajatella, että on hienoa, että valtiovalta on ylipäätään tilannut tällaisen raportin? Että politiikassa oikeasti mietitään näitä asioita ja panostetaan niihin?

Voisiko ajatella, että on hienoa, että olemme ottaneet maailmassa ensimmäisten joukossa askeleita, jos kohta pieniä ja huteria, kohti aitoa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Voisiko ajatella, että on hienoa edes yrittää aloittaa keskustelua siitä, miten voisimme uudistaa Suomea niin, että ihmiset voisivat aidosti ja yleisesti hyvin?

Voisiko ajatella niin, että vaikka ensi yritys ei olisi mestariteos, se voisi toimia ensimmäisenä astinlautana kohti kukoistavaa ja uudenlaista Suomea? Tai edes avata keskustelua siitä?

Tai voisiko ajatella niin, että keskustelisimme asioista ja ratkaisuehdotuksista ihmisten ja epäonnistumisten sijaan?

Höpön löpön.

On tässä ajateltu ihan tarpeeksi, oikein seitsemän sadan tonnin edestä.

Nyt loppuu se ajattelu: kepit esiin ja menoksi. Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji. Onhan sitä jo harjoiteltu.

Vuonna 2011: miten paljon maailma on muuttunut – ja miten vähän

18/05/2011

6 kommenttia

Sunnuntaina radiosta tuli Neljän Ruusun takavuosien hittibiisi ”2011” vuodelta 1992. Kappaleessa Ilkka Alanko valistaa, että parin vuosikymmenen päästä auringonotto ei onnistu savusumun takia eikä järvissä uskalla uida niiden happamuuden takia. Kaupungille ei ole myöskään asiaa ilman happinaamaria.

Varsinais-Suomesta kotiin päin ajellessani ja maalaismaisemia ihastellessani aloin tuumia, miten vähän maailma on sittenkään muuttunut. Ei ole tullut ydinsotaa, ei koneiden vallankaappausta. Ilmasto on vähän lämmennyt, mutta ulos uskaltautuu yhä shortseissa ihan niin kuin kaksi vuosikymmentä sittenkin.

Ja silti: maailma on myös muuttunut hurjasti.

Ruokapöydän ääressä on rivissä Macbookeja ja iPadeja ihan kuin Olipa kerran elämä -sarjan tulevaisuusjaksossa. Niillä lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan. Netin kautta saat videoyhteyden maapallon toiselle puolelle salamannopeasti. Auto käy puoleksi sähköllä, ja taskussa kulkee värkki, jonka ominaisuudet muistuttavat William Gibsonin kyber-romaanien teknologiaa: iPhonella tunnistat sienet ja nähtävyydet, sen avulla käännät vieraskieliset tekstit englanniksi ja opiskelet kieliä tai muita mielen taitoja tuossa tuokiossa.

1990-luvun alussa harvat osasivat myöskään ennustaa sitä tiedon vallankumousta, joka seuraavina vuosina saisi alkunsa. Nykyajan huikein innovaatio on alati kehittyvä internet, jonka avulla kuka tahansa pääsee yhä nopeammin käsiksi koko vuosisatojen varrella karttuneeseen tietoon. Emme ole enää edes kovinkaan kaukana Googlen perustajien Larry Pagen ja Sergey Brinin visiosta, jossa jokainen pääsee salamannopeasti käsiksi koko ihmiskunnan tietopääomaan.

Vuonna 2011 maailma on muuttunut kovasti sitten vuoden 1992. Mutta monet asiat ovat muuttuneet yllättävän vähän. Kesällä aurinko paistaa. Iloitsemme ja suremme kuten ennenkin. Unelmoimme paremmasta huomisesta ja muistelemme takavuosien tähtihetkiä. Vaikka maailma muuttuu hurjaa vauhtia, on hämmentävää pysähtyä tajuamaan, kuinka vähän asiat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä – tai edes viime vuosituhansina.