Onko Suomi luokkayhteiskunta?

Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.

Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.

Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.

Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.

Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.

Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.

Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.

Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.

Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.

Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.

Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.