Tag Archives: oikeisto

Onko Suomi luokkayhteiskunta?

03/11/2016

14 kommenttia

Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.

Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.

Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.

Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.

Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.

Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.

Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.

Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.

Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.

Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.

Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.

Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

12/09/2012

20 kommenttia

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.

Sinipunaista politiikkaa

25/04/2012

14 kommenttia

Albert Einstein totesi kerran, että hän ei voi ymmärtää, miksi älykäs ihminen liittyisi poliittiseen puolueeseen. Värin tunnustaminen rajaa liikaa toiminnan vaihtoehtoja. Yhdelläkään puolueella kun tuskin on kaikki oikeat ratkaisut käsissään.

Omalla kohdallani olen pitkään pohtinut, että tunnustamani poliittinen väri lienee lähinnä violetti. Uskon vakaasti yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa itseään – tässä mielessä olen siis ilmiselvä sininen oikeistolainen. Samalla minusta on kuitenkin ensisijaisen tärkeää huolehtia aktiivisesti myös muista ihmistä ja synnyttää sellaisia yhteiskuntarakenteita, joissa huolenpitoa todella tapahtuu. Tässä suhteessa nojaan siis jyrkästi punaiseen vasempaan.

Itse asiassa oikeat ratkaisut löytyvät sekä oikealta että vasemmalta.

Nähdäkseni yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, painottaako ideologia yksilönvapautta vai yhteiskunnan rakenteita. Ongelmat syntyvät siitä, painotetaanko minusta ulospäin suuntautuvaa liikettä – vai ulkoa minuun päin. Eli onko tärkeintä se, miten muut hyötyvät minusta – vai miten minä hyödyn muista. Edellisessä tapauksessa homma toimii, jälkimmäisessä ei – oli ideologia sitten sininen tai punainen.

Vasemmistolainen ajattelutapa toimii loistavasti silloin, kun kysyn, mitä minä voin tehdä, jotta muilla olisi parempi olla. Eli millä tavalla juuri minä pystyn toteuttamaan vaikkapa solidaarisuusaatetta parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä vaiheessa kun argumentaatio siirtyy siihen, miten muiden pitäisi olla minua kohtaan solidaarisempia mennään kuitenkin nähdäkseni rytisten metsään. Tästä on usein kyse, kun puhutaan vaikkapa tukien kasvattamisesta tai perustulosta. Taustalla ei ole tarve auttaa toisia – vaan halu saada itse suurempaa opintotukea tai peruspalkkaa.

Sama juttu pätee oikealla. On erinomaista kannustaa ihmisiä yrittämään ja uskomaan itseensä. Mutta siinä vaiheessa kun tätä argumenttia käytetään perustelemaan sitä, että menestyjä ansaitsee rikkautensa, eikä niitä tarvitse muille jaella, mennään taas suoraa päätä pöpelikköön. Yksikään menestyjä ei ole menestynyt yksin, vaan onnistumisen taustalla ovat myös sen mahdollistaneet yhteiskuntarakenteet. Nallellakaan tuskin olisi miljooniaan, jollei joku istuisi päiviään konttorissa hymyilemässä asiakkaille.

On myös tärkeää huomata, kuten vasta julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei kaikilla ole suinkaan samoja avaimia menestykseen. Siksi erityisesti niiden, jotka pärjäävät hyvin elämässään tulisi kiinnittää erityistä huomiota myös hankalammista lähtökohdista ponnistavien hyvinvointiin. Siitä tulee sitä paitsi itsellekin julmetun hyvä olo. Mutta koska miljoonikot tuskin heti ryntäävät jakamaan omaisuudestaan köyhille, ovat esimerkiksi solidaarisuusveron tapaiset aloitteet tärkeitä. Älykäs yhteiskunta synnyttää sellaisia rakenteita, jotka edesauttavat yhteistä hyvää.

Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta kyse ei siis ole oikeastaan siitä, korostetaanko poliittisessa päätöksenteossa yksilön vaikutusmahdollisuuksia vai yhteiskunnan rakenteita. Kyse on ennemminkin siitä, että ymmärrämme olevamme alusta loppuun asti yhteisö – mutta yhteisö, jonka joka ikinen vaikutuspiste on yksilö. Oli väri sitten sininen tai punainen, kiteytyy hyvinvointi nähdäkseni viime kädessä John F. Kennedyn kuuluisaan lauseeseen: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi – vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”

Tähän kysymykseen vastaamalla vastaat myös siihen, miten teet omasta elämästäsi merkityksellisintä. Merkityksellisyys kun kumpuaa siitä, että voit tehdä jotain, jonka arvo ylittää vain oman välittömän hyvinvointisi. Ja kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, näin teet omasta elämästäsi myös onnellisinta – arvokkaana ja kutsumuksellisena yhteisön jäsenenä.