”Elämä on kovaa, ystävä hyvä”, totesi puhuva koira lakonisesti Aku Ankalle. Näyttäisi siltä, että tämä ajatus on juurtunut kulttuuriimme aika syvälle. Ihmiset ovat syntymäsynnin läpitunkemia, ja elämä on kovaa ja rankkaa. Nähtävästi ainoa lääke tähän on se, että mitä rankempaa elämä on, sitä rankemmin kannattaa bilettää. Kun ottaa päähän, on paras ottaa pää täyteen. Oli miten oli, se, miltä asiat näyttävät ei aina ole se, miten asiat ovat. Kysykää vaikka Kopernikukselta. Puhuva koira oli nimittäin väärässä: ihmisen perustila ei ole kärsimys.

Ihmisen perustila on flow.

Flow tarkoittaa optimaalista kokemusta.* Flow on se tunne, jonka voi kokea katsoessaan nukkuvaa lastaan, kuunnellesaan mestarisoittajaa, tarkastellessaan mestarillista taulua tai hiljentyessään meren äärelle tai vuoren juurelle. Flow on se tunne, joka nousee siitä kun kaikki sujuu juuri niin kuin pitää – kun kaikki on hetken aikaa juuri oikeassa järjestyksessä. Se tuntuu vähän hassulta rinnassa, se ei ole aivan sama asia kuin silloin kun sydän pakahtuu – flow-tilassa sydän laukkaa aika vapaana. Flow tuntuu siltä, kuin maailma kulkisi sisään ja ulos rintakehän lävitse; kuin keuhkot täyttyisivät puhdasta olemista, puhdasta tätä hetkeä.

Flow-kokemus ei ole kuitenkaan itämaisten zen-munkkien yksinoikeus. Flow-kokemus nousee näet tekemisestä. Se syntyy silloin, kun kaikki sujuu. Ja se ei loppujen lopuksi vaadi paljoa. Katsokaapa pieniä lapsia. Se, miten kolmivuotias uppoutuu leikkiinsä tai yksivuotias seuraa muurahaista haltioissaan näyttää meille, millaista elämä on – ennen kuin me opimme häiritsemään tätä ihanaista elon auvoa kaikenlaisella tyhmällä mitä meille opetetaan.

Flow seuraa täydellisestä paneutumisesta ja keskittymisestä käsillä olevaan asiaan. Sen katkeaminen johtuu siitä, että muut asiat häiritsevät ja tunkevat mieleen silloin kun pitäisi keskittyä. Tuntemus elämän kurjuudesta tai vaikeudesta johtuukin nähdäkseni paljolti tällaisesta ajatusten ristitulesta. Ajatusten rypälepommit puolestaan saavat alkunsa siitä, että nykyaikainen elämä koostuu niin monenlaisista pikkuisista ja usein hallitsemattomista säikeistä, että mestarillisimmallakin mielellä on siinä paikoin pitelemistä. Jos saamme mielessä risteilevät ajatukset parkkeerattua paikoilleen, olemme jo askeleen lähempänä elämää sellaisena mihin se parhaimmillaan taipuu. Täydellinen keskittyminen ei kuitenkaan vielä riitä.

Flow-kokemus syntyy siitä, että teemme jotain taitojemme rajamailla.

Toisin sanoen, flow-tila nousee siitä, että teemme jotain kehittävää. Jos toimi on liian vaikea, se ei suju, ja sekös alkaa äkkiä ottaa pannuun. Jos se taas on liian kevyt, se kyllästyttää. Kumpaankin ongelmaan on kuitenkin helppo ratkaisu. Raskaisiin toimiin kannattaa harjoitella aloittamalla riittävän kevyesti. Sohvalta ei ponnisteta maratonille, mutta hölkkäämällä ensin kilsan, sitten kaksi, alkaa Olympiastadionin maaliviiva häämöttää askel askeleelta lähempänä. Ja jos taas painot nousevat liian kevyesti, kannattaa niihin ripustaa puntti tai pari niin, että vastus tuntuu sopivalta. Töissä hankalan tehtävän voi osittaa pienemmiksi kokonaisuuksiksi, joita on helpompi hallita. Ja liian helpon nakin kohdalle osuessa voit vaikkapa keksiä uuden tavan suorittaa se.

Flow-kokemus on ihmisen tekemisen perustila – tila, missä kasvamme ja tulemme jatkuvasti paremmiksi. Flow-kokemus syntyy silloin, kun emme mene sieltä, missä aita on matalin, mutta emme myöskään kurkota kuuseen. Ennen kaikkea, flow-kokemus voi syntyä mistä tahansa tekemisestä. Kun katsoo yksivuotiaan kompastelua sitä alkaa miettimään, että käveleminenkin on ollut joskus aikamoista hässäkkää. Ja siksi, ah, niin ihanaa.

*Flow-kokemusta on erityisesti tutkinut amerikkalainen psykologi Mihaly Csikszentmihalyi. Kannattaa katsastaa hänen kirjansa aiheesta täältä.