Kaikki muuttuu paremmaksi

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis ”syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.

32 thoughts on “Kaikki muuttuu paremmaksi

  1. On huviottavaa todeta, että vapauden ja positiivisen ajattelun matkasaarnaajana suhtaudut nykykouluumme perin negatiivisesti ja kaunaisesti. Kaikki paha näyttää tulevan mielestäsi koulujärjestelmästämme, joka kuitenkin on Euroopan ykkösluokkaa. Sitäpaitsi järjestelmää koko ajan kehitetään, parastaika odotellaan uutta tuntijakoa yms.

    On selvää että vanhat opettajat ovat jo eläkkeellä ja mussuttavat mitä mussuttavat, mutta suosittelen tutustumaan nykysiin nuoriin innostuneisiin ja monitaitoisiin opettajiin ja nykykouluun. Sitäpaitsi näiden vanhojen mussuttajien sanoja kannattaisi joskus hurmahenkisten vapausapostolienkin hetken aikaa kuunnella.

    Nykykoulusta löytyy innostusta ja luovuutta niin opettajista kuin oppilaista. Taideaineita ja valinnaisuutta ollaan koko ajan lisäämässä. Koulukiusaamisen poiskitkemisen eteen tehdään kaikki mahdollinen. Valitettavasti koulu vielä vaatii oppilaalta ainakin läsnäoloa silloin tällöin. Oppilaiden oma-alotteisuus ja luovuus kyllä huomioidaan: tähän voit tutustua lukemalla peruskoulun viimeisimmän opetussuunnitelman ja sieltä vaikka tavoiteosan.

    Jos vanhemmat haluavat lapselleen vapaampaa kasvatusta, he voivat ottaa lapsensa pois koulusta, mutta heidän on kutenkin annettava lapselle opetussuunnitelman määrittelemä oppimäärä jollain tavoin. Hyvä jos vanhempien usko pikkuneroon säilyy!

    Ihmisen on aikuisenakin tehtävä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä erityisetsi kiinnosta. Ja mistä me aikuiset tiedämme, mistä lapsi kiinnostuu, jos hänelle ei anneta edes vihjeitä esim. näistä asioista, mitkä sisältyvät nykyisen koulun opetussuunnitelmaan.

    Näistä tietokonenörteistä ainakin on Japanin suunnalta tullut kummia kokemuksia: lapsi on itse saanut päättää ja hän on päättänyt jäädä omaan huoneeseensa tietokoneensa kanssa loppu elämäkseen.
    Näissä kouluampujissakin on sellaisia oman elämänsä sankareita, jotka ovat itse saaneet päättää ilma vanhempien ohjausta ja valvontaa.

    Eihän kaikki mitä lapsi tekee ja mitä lapsen päähän pälkähtää ole positiivista ja luovaa. Televisiossa oli jokin aika sitten mainio ohjelma näistä kotityranneista, joiden kavattamiseen tarvittiin oikein ammatti-ihminen panemaan rajoja.

    • Hymyilevä eläkeläinen: Näin Japanissa asuneena ja kyseisen maan kulttuuriin opintojen kautta perehtyneenä täytyy kommentoida, että japanilaisessa hikikomori-ilmiössä on käsittääkseni kyse jostakin aivan muusta kuin siitä, että lapset olisivat vain saaneet itse valita jäävänsä kotiin pelailemaan. Useimmat huoneisiinsa jopa vuosikausiksi sulkeutuneet lapset nimenomaan pakenevat liian suorituskeskeistä ja stressaavaa kouluympäristöä, ja omaan huoneeseen sulkeutuminen on vain jäävuoren huippu kaikista koulujärjestelmän (ja toki myös koko yhteiskuntarakenteen) aiheuttamista ongelmista. Esimerkiksi kiusaaminen on saanut aivan uusia muotoja, kun kaiken aikansa koulussa ja illat preppauskoulussa viettävät lapset eivät normaalin vuorovaikutuksen puutteessa opi kunnolla sosiaalisia taitoja. Kyseessä ei siis missään tapauksessa ole liiallisen vapaan kasvatuksen aiheuttama lieveilmiö, eikä Japanin tapauksessa muutenkaan ole relevanttia puhua vapaasta kasvatuksesta länsimaisen ja japanilaisen yhteiskunnan ja kulttuurin perustavanlaatuisista eroista johtuen.

      • Japanin esimerkin suhteen olet varmasti tismalleen oikeassa ja minä tismalleen väärässä: kyse on yhteiskunnan rakenteesta ja sen tiukoista vaatimuksista varsinkin koulumenestyksen suhteen. Mutta silti uskallan jankutta tästä meidän omasta vapaasta kasvatuksestamme: vapauteen kuuluu myös vastuu eli meidän vanhempien pitää ohjata ja neuvoja eikä antaa lapsien kasvaa niin vapaasti ja hauskan valattomasti, että tuloksena on joukko täysin vastuuttomia, pikkuvanhoja, nenäkkäitä riiviöitä, joden oma-aloitteinen maailman tutkiminen vaikuttaa epäilyttäväti paikkojen tuhrimiselta, särkemiseltä ja oppilastovereiden kiusaamiselta.

        Meillä Suomessa on ikäviä kokemuksia 60- 70-luvulta Amerikasta levinneestä vapaasta kasvatuksesta aivan yllin kyllin. Tosin meilläkin nykyään yhteiskunnan epäkohdat kuten pienipakkaisuus ja työttömyys yms. saavat aikaan sen, että vanhemmat eivät yksinkertaisesti jaksa, ja tuloksena on näitä vapaasti kasvaneita itsensätoteuttajia.

  2. Olen pohtinut aivan samaa koulukiusaamisen ja valtavirrasta poikkeamisen ”ongelmaa” ja huomioni ovat samansuuntaisia. Kiitos Lauri loistavasta blogistasi ja ennen kaikkea taidostasi pukea asiat selkokielisiksi sanoiksi.

  3. Seuraavassa ajatuksia huumorista, joita postauksesi innosti nyt kirjoittamaan.

    ”Huumori” on pahimmillaan psykologinen ase, jota vastaan on mahdoton puolustautua. ”Huumorilla” voi vesittää monia asioita niin tahallaan kuin tahattomasti . Ikävä kyllä, juuri ”huumorin” avulla kiusataan kaiken ikäisten keskuudessa. Kiusaaminen on usein piilossa olevaa turhautuneisuutta, pelkoa, kateutta ja aggressiivisuutta. Muka-huumorin avulla voi kiusata salaa ja osoittaa piilovihansa kohdetta kohtaan. Tosikkohan ei ymmärrä huumoria ollenkaan. Standuppi-yhteiskunnassa ei saa olla tosikko. Älä ota sitä niin vakavasti, todetaan helposti.

    Mitään yleistä standardia hyvälle tai huonolle huumorille ei kovin helposti löydy. On olemassa paljon universaalia huumoria, mutta myös kulttuuriin, kasvatukseen, elämäntilanteeseen ja poliittiseen tilanteeseen sidottua. Hyvä huumorintaju ja kyky nauraa itselleen ovat tärkeitä asioita elämänlaadun kannalta. Huumorintaju vaihtelee tilannesidonnaisesti. Huumorintaju voi olla myös näennäistä – nauraa vaikka sisällä kihisee. ”Meillä on samanlainen huumorintaju”, sanovat ystävykset. Toisaalta toisiinsa vihastuneet saavat välinsä lämpenemään, jos löytävät yhteistä naurunaihetta.

    Parhaimmillaan huumori on hyväntahtoista. Sosiaalista pelisilmää opitaan kokemusten kautta. Jos huomaa, että huumoriksi tarkoitettu kommentti loukkasikin, voi vilpittömästi sanoa, että anteeksi, tarkoitin sen huumoriksi, mutta se oli epäsopivaa. Jos toteat, että se oli vaan huumoria, lyöt lisää ja ärsytät lisää. Mokia sattuu meille kaikille tasaisesti. Virhearvioita sattuu myös toisinpäin: juttu olikin aidosti huumoria ja itse käsitin väärin.

    Jos ilmapiiri on aidosti innostava, niin huumoria löytyy enemmän, koska kaikki tuntevat olevansa turvassa ja luottavat. Pieni vauvakin ymmärtää vahvistavaa kujeilua ja leikkiä! Elämässä tarvitaan sen ensihetkistä lähtien kykyä heittäytyä, suhtautua huumorilla ja ottaa rennosti. Nauru pidentää ikää, auttaa työssäjaksamiseen ja vahvistaa ihmisten keskinäisiä suhteita.

    Huumoria ei ole verrattu sattumalta kukkaan. Se on kuin kukka! Se vaatii hoitoa ja sopivia kasvuolosuhteita kukkiakseen. Huumorinkukka kukkikoon 🙂

    Lauri,
    Kirjoituksessasi nostat hyvin esiin yksilötason turhautuneisuuden, josta monet laajemmat ongelmat kumpuavat. Postauksesi on tarkkanäköinen ja rakentava. Se herättää myös toivoa – kiusatulla on toivoa siitä, että hän pärjää vielä joskus elämässään. Toivo ja pärjäämisen tunne ovat äärimmäisen tärkeitä.

    • Huhtala,

      Kiitos kommentistasi! Ajatuksesi huumorista ovat mielestäni osuvia ja tärkeitä. Ja allekirjoitan oivalluksesi huumorin loukkaavuuden välttämisestä täysin: jos kyseessä on tosiaan vaan huumori, voi tilanteen tosiaan purkaa toteamalla, ettei ollut tarkoitus satuttaa. ”Se oli vaan huumoria” on puolestaan tosiaan tapa vain loukata entisestään.

      Oikea huumori on kuitenkin totta tosiaan mitä tärkein elämän suola.

  4. Itsekin olen joskus miettinyt juuri sitä loputonta kyynisyyttä, joka oli pakollista peruskoulussa. Siitä on ollut kovin vaikea oppia pois ja omalla kohdalla uskon prosessin olevan edelleen kesken, vaikka peruskoulun päättymisestä on aikaa kohta kymmenen vuotta.

    Myös siitä olen samaa mieltä, että toivoa kaiken muuttumisesta paremmaksi tarvitsevat aika monet teinit seksuaalisen kiinnostuken kohteista riippumatta. Toisaalta uskon, että homoille suunnattu kamppanja lohduttaa luultavasti muitakin erilaisuutensa takia syrjittyjä.

    En usko, että vika on pelkästään koulussa, mutta mielestäni koulun pitäisi aktiivisesti taistella sallivamman ja kaikille inhimillisen ilmapiirin luomiseksi.

    • Annimaria,

      Kiitos kommentistasi! En itsekään usko, että vika on pelkästään koulussa. Lapset viettävät kuitenkin koulussa leijonaosan ajastaan, ja vaikuttamalla koulujärjestelmän rakenteisiin saisimme varmasti tehokkaimmin tuloksia aikaiseksi.

  5. Huomio Annimaria! Koulu taistelee kaikin voimin entistä sallivamman ja avoimen ilmapiirin luomiseksi. Itse asiassa nykyinen koulu on jo melkoisen salliva, kiusaustapaukset selvitetään. Turha syytellä koulua, joskus voisi vaatia kodeiltakin kasvatusvastuuta.

    • Arvoisa Tammikuu44,

      Siteeraan itseäni ylhäältä: ”kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille?”

    • Osa kouluista ja opettajista varmasti näin tekevätkin, mutta oman kokemukseni pohjalta eivät suinkaan kaikki.

      Niin ja minun tietoni koulumaailmasta perustuvat mm. tekemiini opettajan sijaisuuksiin, molempien opettajavanhempieni ja alakouluikäisten serkkujeni kertomuksiin.

      Ei esimerkiksi ole kovin helppoa olla neulomisesta tai virkkaamisesta innostunut poika pikkukunnan alakoulussa.

      Toki kodeilla on vastunnsa, ja suuri onkin, mutta yksittäiset kodit ovat melko voimattomia suvaitsemattoman koulumöhkäleen edessä. Esimerkiksi oma kotini on ollut oikein kannustava, suvaitsevainen ja ihan ympäristö kasvaa. Peruskoulussa sen sijaan en koskaan kokenut tulevani hyväksytyksi omana itsenäni tai voivani rennosti vain olla. Koko ajan piti miettiä, millä tavalla tulisi vähiten kuraa niskaan. Silloin ei paljoa lohduttanut se, että oma koti oli suvaitsevainen ja kannustava. Toki jälkikäteen ajatellen olisi ollut vielä kurjempaa, jos kotonakin olisi lytätty. Joidenkin kiusattujen elämässä asiat voivat olla niinkin huonosti.

      Suvaitsevaisuuden pitäisi mielestäni olla jotakin enemmän kuin vain kiusaamattomuutta. Ei riitä, että erilainen saa olla rauhassa, vaan hänet pitäisi ottaa aidosti osaksi yhteisöä.

      Uskon kuitenkin koulujen voimaan, sillä oma lukioni oli kuin paratiisi peruskoulun jälkeen. Siellä sai olla oma itsensä ja oman äänensä löytämiseen jopa kannustettiin. Siellä koin vihdoin, että minusta välitetään kodin ulkopuolellakin.

  6. Ääriesimerkki vuosikausien turhautumisesta ja nykyjärjestelmän toimimattomuudesta: Jokelan koulusurmat 2007 sekä Kauhajoen koulusurmat 2008.

    aplodien paikka…

    • Hyvä huomio. On syytä kysyä, miksi näiden tragedioiden näyttämöksi on valikoitunut juuri koulu. Miksi muut instituutiot eivät synnytä samanlaisia ilmiöitä?

      • Hyvä pointti. Vaikka kyse on ääri-ilmiöistä on siinä jotain hyvin pelottavaa, että koulumaailma pystyy ajamaan ihmisen tällaisiin tekoihin.

    • Ajattelepas Immu myös näitä Amerikan koulusurmia; mistähän ne mahtavat johtuaa? Siellä jos missä vika on toimimattomasta koulujärjestelmästä. Tuskin siis meidän kannatta sieltä mallia ottaa. Omaa koulujärjestelmäämme kehitetään koko ajan. Ajatus demokraattisesta koulustamme on vankkumaton ja peruskoulumme on tällä hetkellä jo salliva ja iloinen paikka opiskella ja oppia.

  7. Suurin syy kiusaamiseen on opettajien laiskuus puuttua asiaan. Kun ei huomio asiaa, säästää itseltään paljon vaivaa. Paras keino kiusaamisen vähentämiseen olisi erottaa opettajat, jotka eivät puutu kiusaamiseen, tähän tuskin koskaan päästään. Siihen saakka koko keskustelu on melko turhaa.

    • Arvoisa entinen koulukiusattu,

      Kiitos kommentista! Nähdäkseni isoin ongelma ei ole kuitenkaan se, miten kiusaamiseen reagoidaan, vaan se, miksi sitä ensinkään on. Ja tässä nähdäkseni koulun irtaantuminen ihmisen luontaisesta motivaatiojärjestelmästä on yksi merkittävä syy.

  8. Niin kauan kun valtio (eli alunperinkin pakkoon perustuva koneisto) hoitaa koulutuksen, on turha toivoa laatua tai vapautta. Se on looginen mahdottomuus.

    • Olli,

      Kiitos kommentistasi! Olen ehkä tästä hieman eri mieltä. Valtio olemme viime kädessä me itse. Eli voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa siihen, ketkä puikoissa heiluvat. Tässä on vähän samantapainen ongelma kuin koulussakin tällä hetkellä: ihmisiä ei tunnu politiikka kiinnostavan, kun vaikutusmahdollisuudet tuntuvat niin olemattomilta.

      Nähdäkseni täysin sääntelemätön järjestelmä ei ole kuitenkaan nykyistä parempi vaihtoehto. Esimerkiksi USA:ssa on huomattavasti vapaampi poliittinen toimintamalli kuin Suomessa, ja sen seurauksena onkin syntynyt esimerkiksi päätön terveydenhuoltojärjestelmä, Wall Streetista puhumattakaan.

      Uskon kyllä, että koulu kehittyy, kunhan pidämme tarpeeksi ääntä ja huolehdimme siitä, että äänestämme sellaisia päättäjiä, jotka myös tekevät asialle jotakin. Mutta niin kuin kaikki kehitys, hidasta se toki on, harmi kyllä.

    • Arvoisa Hymyilevä eläkeläinen,

      Kuulisin mieluusti hieman perusteita tälle kommentille. Esimerkiksi Englannissa demoraattiseen päätäntään perustuva Summerhill-koulu on pärjännyt säännönmukaisesti loistavasti sekä oppimistuloksia että kouluviihtyvyyttä mitattaessa, huolimatta siitä, että se on ollut brittihallituksen silmätikkuna vuosikausia.

      Samaten suomalaisessa Feenix-koulussa on saatu hyviä tuloksia, Montessori-kouluista puhumattakaan.

      Mitkä näitä demokratian irvikuvia ovat, ja mihin tämä käsityksesi perustuu?

  9. Käsitykseni perustuu siihen, että peruskoulumme on tunnettu hyvistä tuloksistaan niin Euroopassa kuin Euroopan ulkopuolella. Opettajine koulutus on korkeatasoista. Näissä erikoiskouluissa saattaa kyllä olla piirteitä, joita voitaisiin normaaliin opetukseenkin soveltaa – ja on sovellettukin. Puoltavat tietenkin paikkaansa esimerkiksi erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivien opinahjona. Mutta kouluamme täytyy kehittää niitten hyvien tulosten pohjalta, joita meillä on jo saavutettu.

    Koulumaailmassa kilpailevat nyt monenmoiset sosiaalisen median soveltajat ja opetusohjelmien kauppamiehet.

  10. Arvoisa Hymyilevä eläkeläinen,

    koulujärjestelmäämme koskevaa keskustelua hallitsee ainakin kolme myyttiä: 1) suomalainen koulujärjestelmä on erityisen korkealaatuinen,
    2) opettajankoulutus on Suomessa huipputasoa ja
    3) suomalaista koulujärjestelmää kehitetään jatkuvasti.

    Ensimmäinen myytti perustuu PISA-tutkimukseen, joka mittaa luultavasti ensi sijaisesti tottelevaisuutta ja joka osoittaa lähinnä, että Suomessa testituloksissa on suhteellisen vähän hajontaa, mitä ei selitä koulu, vaan suhteellisen yhtenäinen kulttuuri-ilmasto. Kuitenkin koulussa oppilaiden viihtyvyys on erityisen matala moniin muihin maihin verrattuna. Mikä se sellainen huippukoulu on?

    Toinen myytti sai alkunsa luultavasti 1970-luvulta, jolloin opettajankoulutus siirrettiin yliopistoon (tuolloin muuten vain siitä syystä, että korkeakoulujen kehittämislakia ei olisi rikottu). Suomessa opettajista tuli korkeakoulutettuja maistereita toisin kuin monissa muissa maissa, mikä loi perustan käsitykselle ’korkeatasoisesta’ koulutuksesta. Opettajankoulutus ei kuitenkaan muuttunut, vaan säilyi aina tähän päivään samanlaisena ’seminaarikoulutuksena’ kuin aiemminkin. Yhä edelleenkin opettajakandidaatit lukevat kouluoppikirjoja (opetettavat aineet) ja kuuntelevat passiivisesti, miten oppilaita tulee aktivoida. Opettajankoulutus on myös kai ainoa ihmistä lähellä oleva koulutusala, johon ei kuulu syvällisempää psykologian opiskelua.

    Kolmas myytti rakentuu kaikenlaiselle pikkupuuhastelulle, mitä OPM (kouluhallitus, opetus(!)hallitus) on harrastanut vuosikymmenten saatossa. Nytkin askarrellaan aivan triviaalien juttujen kanssa, joita ovat pakkoruotsi, etiikka tai draaman opetus. Toisiasiassa mikään ei ole periaatteellisesti muuttunut 1800-luvulta. Edelleenkin opetusohjelma sanelee sen, mitä pitää koulussa oppia toistamaan, ja koulujärjestelmä määrää tarkoin, milloin toistamisen tulee tapahtua.

    Draaman tuominen kouluun on ihan tarpeetonta, sillä koko koulunkäynti on oppimisnäytelmää, jossa opetellaan oikeita vuorosanoja tietämättä mihin niitä tosielämässä tarvitaan.

  11. Koulu herättää monenmoisia tunteita, kovin usein negatiivisia. Sen olemme huomanneet lukemalla Laurin mainiota blogia; koulupostaukset näyttävät saavan keskustelua aikaiseksi, mikä on aina hyvä juttu.

    Olen ensimmäisenä – tai ainakin ensimmäisten joukossa – myöntämässä koulujärjestelmän puutteet. Niitä on, eikä aivan vähänkään. Ja kuten täällä on ansiokkaasti argumentoitu, puutteita (vikaa) on nimenomaan järjestelmässä. Nythän koulua pyöritetään rajallisilla resursseilla valtavalla tehokkuudella ja tavoitellaan tavoitteita, joita ei ole yhdessä sovittu vaan jotka annetaan ylhäältä päin. Mikä aiheuttaa toki pulmia.

    Mutta kommentoidakseni Timo muutamaa ajatustasi:

    1) PISA mainitaan näköjään aina, kun puhutaan suomalaisesta koulusta. Siihen viittaamatta: suomalaisen koulun erinomainen puoli on se, että kaikille oppijoille annetaan tasapuoliset mahdollisuudet oppia ja menestyä. Mainitsemasi hajonnan pienuus selittyy siis osin sillä että ”heikoimmin akateemisesti” menestyneet saavat kuitenkin kohtuullisia oppimistuloksia. Ja ennen kuin kommentoidaan termejä ”heikoin” tai ”oppimistulos”; ne ovat kuitenkin läsnä nykykoulussa nykymittarein, joten niitä voinee tässä käyttää. Toisaalta ehdoton puute nykykoulussa on se, että vahvaa motivaatiota ja palavaa lahjakkuutta voi tukea vain rajallisin resurssein. Siis aika- ja henkilöresurssit tulevat vastaan.

    2) Nähdäkseni kommenttisi nykyisestä opettajankoulutuksesta ei pidä paikkaansa, lukuunottamatta viittausta psykologiaan. Uskoakseni opettajankoulutuksen korkealuokkaisuus peilautuu siitä, että esim. muualla Euroopassa opettajia kouluttautuu ja kouluuntuu huomattavasti köykäisemmän opintotien kautta. Totta on, että opettajankoulutuksella, samoin kuin lastentarhanopettajankoulutuksella, on yliopistolla vähemmän akateeminen maine. ”Siellä ne maalaavat vesiväreillään.” Em. kommenttia pitävät yllä mm. valmistuvat opettajat;)

    Kommenttisi draaman tarpeellisuudesta aiheeton ja turha, miksi se oli varmasti tarkoitettukin. Jos nyt oikein muistan, siteeraat itseäsi viimeisessä virkkeessäsi, mikä on sinänsä oivallisesti sanottu, joskaan en asiasta ole samaa mieltä. Saat kuitenkin omat ajatuksesi ja asenteesi tuotua ytimekkäästi esille. Itse draaman tarpeellisuudesta; jonkun verran koulun ilmiöitä tuntevana näen draamakasvatuksen ja draamapedagogiikan mahdollisuudet – esim. vaativien ja vaikeiden kiusaustilanteiden purkamisene ja sosiaalisten taitojen harjoittamisen välineinä – erinomaisina, joskin ohjauksen pitäisi olla tarkoituksenmukaista ja varmaa, jottei ajauduta pikkuhauskaan pantomiimiin (mikä sekin on joskus ihan kivaa).

    Vielä lopuksi: jos mietimme institutionaalista kasvatusta ilmiönä, niin ongelmia järjestelmissä – sen enempää erittelemättä – tulee esille mielestäni myös lukio- ja yliopistotasoilla. Vaikka en toisen asteen koulutusta ammattipohjaisena tunne, uskoisin myös ”amiksista” löytyvän yhtälailla pulmia. Eli: ”Pitäiskö se oma oppiminen olla jotain ihan muuta?”

    (Lauri: Sorry, tää meni nyt aiheen vierestä…)

    • Kiitos kommenteista, Antti. Minusta koulujärjestelmien vertailu PISAn kaltaisilla mittareilla on perusteetonta, sillä oppimistulosten vertailu eri kulttuurien välillä ei ole suinkaan ongelmatonta. Esim. intiaanien keskuudessa on häpeällistä olla luokan paras, sillä se merkitsee, että ei ole auttanut muita. Oppimisen kannalta erityisesti turvallisuus ja viihtyminen ovat tärkeitä, ja juuri näissä asioissa suomalaisessa koulujärjestelmässä on vakavia puutteita. Omat sykemittauksiin pohjautuvat tutkimustuloksemme osoittavat, että oppilaat jännittävät läpi koko koulupäivän: monien oppilaiden syketaso on jatkuvasti yli sadan silloinkin kun istutaan rauhallisesti luokassa. Ei siis ole ihme, että lapset ovat koulupäivän jälkeen väsyneitä.

      Mitä opettajankoulutuksen tasoon tulee, sitä ei todellakaan voi pitää erityisen korkeana. Ongelmana on, että opettajankoulutus pitää sisällään lähinnä opastuksen tuntien valmistamiseen ja läpiviemiseen sekä oppilaiden tekemien virheiden korjaamiseen. Opettajakoulutuksesta puuttuu tyystin olennaisin: kyky tunnistaa oppilaiden vahvuuksia ja tukea vahvuuksien mukaista kehitystä. Tosin koulujärjestelmäkään ei tähän juuri anna mahdollisuuksia.

  12. Kiitos Timo viestistä. Olisiko sinulle/teillä mitään nettitiivistelmää/artikkelia tuosta mainitsemastasi syketutkimuksesta?

  13. Antti, tutkimuksesta on olemassa useita graduja, mutta toistaiseksi netissä ei ole mitään tuloksia tarjolla.

  14. Antti,

    Laita minulle sähköpostia aiheesta, voin lähettää sinulle paluupostissa yhden aihetta käsittelevän gradun.

    Osoitteeni on lauri.jarvilehto at filosofianakatemia piste fi

  15. • 18.11.2010
    • Kainuun Sanomat
    • MARJUKKA VÄISÄNEN
    ”Opettajankoulutus ei toimi itse niin kuin opettaa”

    Kasvatustieteen maisteri Anssi-Pekka Udd paljastaa väitöstutkimuksessaan useita ongelmia suomalaisessa opettajankoulutuksessa.
    Tutkimuksen mukaan opettajankoulutuksella ei ole selkeää, kokonaisvaltaista ja ajanmukaista pedagogista käytäntöä.
    – Vallitsevan konstruktivistisen oppimiskäsityksen toteutuminen ja pedagoginen soveltaminen on vaikeaa – opettajankoulutus ei toimi itse niin kuin opettaa, katsoo Udd.
    Väitöstutkimus tuo uutta tietoa vähän tutkitusta opettajankoulutuksen pedagogiikan ajanmukaisuudesta, ongelmista ja kyvystä kouluttaa päteviä opettajia.
    Tutkimusaineisto koostuu luokanopettajaksi opiskeleville tehdyistä 159 kyselystä ja 16 haastattelusta.
    Udd väittelee perjantaina Oulun yliopiston Kajaanin yliopistokeskuksen opettajankoulutusyksikössä.
    Pelkkää suorittamista
    Opiskelijoiden kokemusten perusteella opettajankoulutuksen ongelmia ovat yksilöja suorituskeskeisyys, heikko motivoimiskyky sekä passivoiva luonne. Syitä ovat esimerkiksi lähinnä pinnallisiksi ja merkityksettömiksi koetut tentit ja esseet.
    Perusopetuksen tavoin opetusmenetelmiä kuvaa arvosanakeskeinen suorittaminen.
    Opettajankoulutuksessa tulisikin Uddin mielestä keskittyä enemmän opiskelijoiden hyviksi kokemien pienryhmien ja muiden vuorovaikutteisten opetusmenetelmien käyttöön. Kehittämistoimiin hän listaa myös muun muassa opetuksen jatkuvan nivomisen käytäntöön.
    Myös opettajankouluttajien pitäisi Uddin mielestä omata nykyistä enemmän kokemusta ja näkemystä käytännöstä, toimia vuorovaikutuksellisesti sekä olla innostavia ja oikeasti kiinnostuneita opiskelijoista.
    Udd katsoo, että opettajankoulutuksen pedagogiikassa todetut ongelmat siirtyvät eteenpäin ja ovat myös osaltaan syinä perusopetuksen ongelmille.
    Hyvistä oppimistuloksista huolimatta perusopetuksessa ei viihdytä ja oppilaat kokevat sen muun muassa suorituskeskeiseksi ja heikosti motivoivaksi.

  16. Hyvä linkitys, kiitos Timo!

    Allekirjoitan osan argumenteista omakohtaisesti, joskaan en kaikkea. ”Teoria ei kohtaa käytäntöä” -mantra kuvaa mielestäni oivallisesti luokanopettajakoulutuksen pulmia. On koulutuksessa myös paljon hyvää, mutta on varsin erinomaista, että epäkohdat nousevat esille; ehkä homma siitä kehittyy.

  17. Kirjoitit: ”Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään.”

    >>> Olet väärässä…. tai siis sinun on pakko olla tässä väärässä.
    Perustan väitteeni siihen tosiasiaan, että lasten ”tarvetta” satuttaa on yksinkertaisesti mahdoton poistaa – se kun tuntuu olevan sisäänrakennettuna ihmisen biologiaan

    >>> täten ainoa, johon todella voimme vaikuttaa, on nimenomaan se miten opetamme lapsemme (ja aikuisemme) ottamaan tuon nälvimisen vastaan. Ratkaisu tähän on projektioteorian opettaminen lapsille pikkuhiljaa sitä toistaen HETI kun he mistään jotain ymmärtävät….

    >>> Ihmisten luomissa yhteiskuntarakenteissa on voimasuhteiden tasapainottomuus, kautta historian tunnettu yleinen ilmentymä – vaikka eri-ikäryhmillä tehdyn katugallupin tulokseksi saatiinkin väittämä, kuinka ”kiusaaminen on sellainen nuorten juttu”. Se ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa, sillä ei Suomi muutoin kykenisi sijoittumaan työpaikkakiusaamisen esiintymisestä kertovien kansainvälisten mittaustulosten kärkipäähän.Se taas saattaa pitää hyvinkin paikkaansa, että kiusaaminen koetaan nuorena muita ikävuosia rankempana.Ehkä inhimillinen taipumuksemme projisointiin, saakin murrosiässä avaruudelliset mittakaavat omaavan leikkipuiston verran temmellyskenttää. Ellemme ole lapsuudessamme oppineet muita riittävän hyviä keinoja, toisten ihmisten kohtaamisesta nousevien tunteidemme käsittelyyn, on projektioon vielä äärimmäisen helppo – ja jopa luonnollistakin turvautua. Eli, kohdatessamme jonkun toisen, joka herättää meissä ärtymystä, tai muita epämiellyttäviä tunteita – niin yhtäkkiä käsittelemmekin tilanteen nimittämällä tuon henkilön ärsyttäväksi -tai epämiellyttäväksi. Näin siirrämme omat tunteemme tuon toisen ihmisen ominaisuuksiksi, emmekä joudu itse vastaamaan niiden kantamisesta. Pieni käytännönesimerkki saattaa valottaa teille tätä käsitettä vielä lisää. Ajatelkaa
    poikaa, joka astuu luokkaansa myöhässä. Kohdatessaan muiden kysyvät katseet, siitä mistä oli tulossa. Saattaa poika tulkita ne oman kokemuksensa pohjalta tuomion katseiksi ja reagoikin tähän karjumalla kurkku suorana: ”Miten te olette
    noin ylimielisiä? Tänne ei ole kiva tulla kun kaikki on jatkuvasti niin pahalla päällä”. Todellisuudessa poika ei kohdannut luokkatovereidensa vilpittömiä kysymyksiä, vaan latasi heihin omat pelkoa aiheuttavat tunteensa. Vastaavan tilanteen näin
    toistuessa, alkaa poika huomaamattaan luoda ympärilleen simulaatiotodellisuutta, jossa kaikki muut – heidän todellisesta tunnetilastaan huolimatta, ovatkin projisoijan mielestä vain niiden tunteiden heijastumia, joiden kohtaamista hän itsessään vältää. Eli täysin totta me lapsukaisille opetamme, kun käskemme heitä sanomaan kiusaajilleen sanat ”ite oot”. Sillä ”kun yksi sormi osoittaa toiseen – osoittaa aina kolme sormea puhujaan itseensä”. Ja koska oma mielikuvituskenttämme on aina reaalitodellisuutta voimakkaampaa ja ennen kaikkea tätä suurissa määrin kiehtovampaa, tulee lopulta, tästä projisointiemme luomasta simulaatiotodellisuudesta, meille kokemuksellisesti ensisijaisempaa todellisuutta. Usein jopa todellisempaa, kuin mitä oikeasta reaalitodellisuudesta voisi itsestään koskaan tulla. Hahmometodin kehittäjä Fritz Pearls kutsuu tällaista itsemme toisiin projisointia, vain yhdeksi niistä keinoista, joilla ihminen pyrkii välttämään todellista kontaktia. Ja kuitenkin samaan aikaan – ja eli kuka ihan missä todellisuudessa tahansa – Niin, se mitä jokainen meistä sydämessään etsii ja tarvitsee, on rakkaus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s