Meille on opetettu koulussa, että tiedemiehet tietävät, kuinka asiat ovat. Koulussa tentattiin joukko tosiasioita, ja väärin vastanneet hylättiin. Todellisuudessa tiede on joukko erilaisia olettamuksia, joita päivitetään jatkuvasti. Kuten professori Alison Gopnik totesi UC Berkeleyn kehityspsykologian peruskurssinsa aluksi, yli puolet siitä, mitä hän aikoo opettaa osoitetaan vääräksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta Gopnik opetti kurssinsa, niin kuin oli opettanut vuosia aiemminkin.
Tiede ei kerro absoluuttista totuutta.
Tiede kertoo joukon tarinoita, joiden avulla voimme ymmärtää maailmaa paremmin, ja toimia maailmassa paremmin. Kun kvanttifysiikan pioneeri Niels Bohr vertasi atomia aurinkokuntaan, hän ei suinkaan väittänyt, että atomi on pieni aurinkokunta. Sen sijaan hän pyrki välittämään ymmärrystä kymmeniä vuosia opintoja vaativasta, mutkikkaasta matemaattisesta teoriastaan.
Bohr ei olettanut edes, että hänen matemaattinen teoriansa kuvastaisi maailmaa sellaisenaan. Kvanttifysiikka ennustaa kyllä monia ilmiöitä tehokkaasti niin, että pystymme rakentamaan tietokoneita ja ydinvoimaloita – tai vaikkapa näkymättömyysviitan. Monet ilmiöt jäävät kuitenkin kvanttifysiikan selitysvoiman ulkopuolelle.
Pari vuotta sitten osallistuin upeaan havaintofilosofian konferenssiin Lausannessa, Sveitsissä. Viikon kestäneen kokouksen pääpuhujina olivat nyttemmin Cambridgen professorina toimiva Tim Crane sekä Teksasin yliopiston professori Michael Tye. Crane ja Tye kuuluvat nykyajan arvostetuimpiin havaintofilosofeihin. He ovat vanha taistelupari, jotka ovat eri mieltä lähes kaikesta havaintofilosofiaan liittyvästä. Siitä huolimatta superfilosofit eivät suinkaan teilanneet toistensa näkemyksiä väärinä, tai liputtaneet omiaan ainoana oikeana totuutena. Sen sijaan he aloittivat suurimman osan painavimmista argumenteistaan sanomalla: ”I can tell a story…” Samaten kiistatilanteessa filosofit pyysivät toisiaan kertomaan vakuuttavan tarinan argumenttinsa tueksi.
Tiede ja filosofia ovat menetelmiä, joiden avulla yritämme ymmärtää maailmaa, jossa elämme. Sekä tiedemiehet että filosofit ovat pohjimmiltaan tarinankertojia. Tarinan voimaa ei kuitenkaan tule aliarvioida: tiede ei ole mitä tahansa tarinaniskentää. Näillä tarinoilla ammutaan raketteja avaruuteen ja lämmitetään kokonaisia kaupunkeja. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että tarina olisi tosi.
Ajattelun ammattilainen 
Päivitysilmoitus: Tweets that mention Tiede on tarinankerrontaa | Ajattelun ammattilainen -- Topsy.com
Tuossapa ajattelemista jokapäiväiseen elämäänkin: kuinka toissaan viime aikoina ovat olleet uskossaan vankkumattomat uskovaiset kertoessaa omaa totuuttaan esim. homoliitoista, kunka uskossaan lujina poliitikot kertovat sitä omaa näkemystaan ainoana pelstuskeinona, kunka edhdottomia ovat maahanmuuttokeskustelijat tai feministit. Tuota tiedemiesten tapaa suhtautua toisin ajatteluun on sitä, mitä ihmiset keskusteluihinsa kaipaisivat, vaikka kyse ei olisi maailmakaikkeuden ralkenteesta vaan vain halua ajatella eri tavalla pelkäämättä vankilatuomiota kuten Kiinassa tai Valko-Venäjällä juuri nyt. Lisää erilaisten tarinoiden kuuntelua siis niille, jotka päättävät siitä miten eriarvoisuus ei enää lisääntyisi.
Kun Jules Verne kertoi aikoinaan kuumatkoista tai sukellusveneeistä, pikkupojat ahmivat kirjoja mutta isot miehet vain hymyilivät. Oikein viisaat sitten todellakin rakensivat kuuraketit ja sukellusveneet!
Arvoisa Eläkeläinen,
Kiitos kommentistasi! Loppukaneetti on kerrassaan loistava, näinhän se juuri menee.
Feuerbach (Das Wesen des Christentums) toteaa nasevasti:
” Totuus on epätieteellistä – totuus on tieteen raja. Missä tiede muuttuu totuudeksi siinä se lakkaa olemasta tiedettä ja tulee poliisin asiaksi – poliisi on raja tieteen ja totuuden välillä. ”
Toisin kuin tieteestä raportoivat toimittajat ajattelevat, tieteen teoriat eivät kerro totuutta, vaan ovat työkaluja uusien ulottuvuuksien löytämiseksi. Jos teoria on kyllin hyvä, se tarjoaa mahdollisuuksia sellaisten löydösten tekemiseen, jotka eivät olleet tiedossa teoriaa luotaessa ja jotka siten osoittavat teorian puutteelliseksi ja kannustavat uusien teorioiden luomiseen.
Timo,
Kiitos kommentistasi. Olen hieman eri mieltä: kyllähän tieteellä on totuudellinenkin rooli: jotain todellisuusperäähän siinä täytyy esimerkiksi olla, että esineet pudotessaan kiihtyvät lähes poikkeuksetta 9.8m/s2.
Tärkeintä olisi mielestäni huomioida se, että ”tosimpia” ovat ne teoriat, jotka toimivat; mutta se ei sulje pois parempia ja selitysvoimaisempia, ja näin ollen vielä todempia teorioita.
Jos totuuden käsittää skalaarisesti, on tiede prosessi, jossa pyritään etenemään vähemmän tosista enemmän tosiin väitelausejoukkoihin, hieman samaan tapaan kuin Charles Peirce esitti.
Mutta siitä olen täysin samaa mieltä, ettei tiede suinkaan toimi populaaritiedelehtien antaman kuvan tapaan lopullisen totuuden airuena.
Tottakai tieteellä on myös totuudellinen rooli, mutta se ei tarkoita, että tiede voisi koskaan saavuttaa totuutta ja olla tyytyväinen sen kanssa. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että ihmisen mahdollisuudet tavoittaa kaikkia universumin ulottuvuuksia ovat minimaaliset, vaan myös siitä, että tiede edustaa vain pientä osaa tiedollisesta kulttuuristamme.
Tiede operoi diagrammoilla ja väittämillä, jotka eivät koskaan ole sama asia, kuin mitä niillä yritetään kuvata (kuten Korzybski toteaa: Whatever you can say about a pencil is NOT a pencil), ja siten tieteeltä jää aina jotain tavoittamatta. Mutta vielä tärkeämpää on, että tieteellisten ”totuuksien” ulkopuolelle jäävät kaikki ne totuudet, joita voimme tavoittaa hyvällä kirjallisuudella, taiteella tai musiikilla eli niillä kulttuurimuodoilla, jotka eivät ole kuvattavissa sanoin. Ja luultavasti ihmisen elämän kannalta juuri nämä totuudet ovat niitä olennaisimpia.
Mitenhän se menikään… Tiede tai tieteellisyyteen pyrkiminen on epävarmuuden sietämistä, jatkuvaa uteliaisuutta ja avoimmuttaa muutokselle. Ihanteita, joita harvoin täysin tavoitetaan.
Mitä tarinoihin tulee, perusongelma tieteellisen maailmankuvan oppimisessa lienee, että niitä helppoja vastauksia tai 100% varmuutta harvemmin on. Mutta olennaista on, että tämä ei johda tiedon relativistisuuteen. Eli kysymys kuuluu millä arvottaa muuttuvan tiedon valossa kerrottuja tarinoita.
Tapani,
Juuri näin. Harmillisen harvoin nämä ihanteet tosiaan toteutuvat edes tiedemaailmasta, tieteestä uutisoinnista tai sen opettamisesta puhumattakaan.
Mutta mitä tarkoitat sillä, ettei tieteen epävarmuus johda tiedon relativistisuuteen? Jonkinlaista relativistisuutta tai relationaalisuutta siitä näyttäisi minusta kuitenkin seuraavan.
Riippuu relatisvisuuden asteesta. Tottakai tieto on suhteessa sen tuottajaan, tilanteeseen aikaan jne. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö tietoa voisi näistä suhteellisuuksista huolimatta yrittää ja joskus jopa melko hyvin onnistua arvottamaan. Toisin sanoen voimme sanoa, tuo on todennäköisemmin totta kuin tuo. Tai suosittelemme liuotushoitoa aivoverenvuotoon, emme kallonporausta.
Menee varmaan kauas filosofian tason pohdinnasta, mutta ajatus tulee lähinnä, jälleen kerran, kognitiivisen psykologian tutkimuksen parista. Tarkemmin tutkimuksista, joissa on tutkittu ihan normi-ihmisten käsitystä tiedosta. Eli mitä ihmisten mielestä tieto on ja milloin se on luotettavaa. Ja miten käsitys tiedosta muuttuu ihmisen kasvaessa.
Jonkinlaisia laadullisia ”tasoeroja” on tunnistettu, jotka toki on osin kontekstisidonnaisia. Yksi loppupään keskeinen muutos, jonka yli kaikki eivät koskaan astu, on ymmärtää monitahoisesti, että kaikki mielipiteet eivät ole yhtä hyviä ja että makuasioistakin voi kiistellä. Toisin sanoen, ymmärtää että tieto ei ole puhtaan relativistista vaan sitä voidaan, sen tuottamisen suhteet tiedostaen, myös arvottaa.
Yksi ihan hyvä johdantoartikkeli aiheesta:
How do People Know?
Deanna Kuhn
http://pss.sagepub.com/content/12/1/1.abstract
Tapani,
Voisiko siis sanoa, ettei tieto ole relativistista (tyyliin kaikki käy), vaan relationaalista (tyyliin suhteessa aina johonkin tietäjään, kulttuuriin, kieleen jne.)?
Tulee mieleeni lisätä tähän vielä tietojohtamisen sekä pedagogisten peruskurssin kauraa / vanha sanonta: ”Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”. Lauri, hieno keskustelu kokonaisuudessaan ja hienoa luettavaa kaikkien kommentit. Wau! Tämä aihe todella innosti 🙂
Huhtala,
Kiitos kommentistasi! Platonin vanha muotoilu puree tosiaan yhä nykypäivänäkin.
Olisi mahtavaa, jos kyseenalaistaisimme enemmän. Kun opimme saamaan valmiita (ei siis välttämättä oikeita) vastauksia, alamme helposti aliarvioimaan omaa kykyämme löytää ratkaisuja.
Monesti haluamme myös saada tarkan vastauksen asioihin. Tällöin saatamme julistaa jonkin asian ”totuudeksi”, vaikka alitajuisesti tietäisimmekin sen olevan vain uusi askel ennen seuraavaa askelta.
Uusin tieto on kyllä aika kaukana edellä siitä tiedosta, joka on suuren yleisön hallussa. Yksi syy tähän on, että usein pelkäämme kasvojemme menettämistä, jos jokin teoriamme kumotaankin. Keskeneräisyydensietokyky siis kunniaan!
Saatamme myös pelätä sitä, että joku taho saisi vinkkejä tiedostamme ja pystyisi tämän tiedon avulla julkaisemaan teoriansa, ennen omaa teoriaamme, keräten siitä kaiken kunnian.
”Siitä huolimatta superfilosofit eivät suinkaan teilanneet toistensa näkemyksiä väärinä..” Tämä on hieno asenne. Vaikka olisi eri mieltä, niin silti toiselta ihmiseltä voi oppia hirveän paljon!
Antti,
Kiitos kommentistasi! Ei tosiaan kannata ottaa mitään lopullisena totuutena. Hieman paradoksaalisesti tämän ei kuitenkaan tarvitse myöskään tarkoittaa kaiken epäilemistä: viime kädessä joudumme kuitenkin toimimaan jonkin tiedollisen kokonaisuuden puitteissa.
Tiede tarjoaa meille hurjan hienot työkalut maailmassa toimimiseen, ja useimmiten tiede kannattaakin ottaa sellaisenaan annettuna; kunhan muistaa, että jos tarve yllättää, voi työkalun heittää nurkkaan ja valita tilalle uuden ja ehomman.
Hyviä pointteja Antti!
Sen verran vielä, että tuo taipumus olla kyseenalaistamatta näyttäisi kytkeytyvän myös peruspsykologiaamme. Emme luontaisesti ole Sherlock Holmsseja vaan paremminkin anti-sherclokkeja. Emme siis etsi kovinkaan helposti ajatuksiamme tai ideoitamme kumoavia seikkoja tai lähesty asioita negaation kautta. Sen sijaan kiinnitämme automaattisesti helpommin huomion siihen mitä tiedämme, mihin uskomme ja mitä haluamme ja etsimme näille vahvistuksia. Ja emotionaalisesti lienee myös tyydyttävää toimia näin…
Jäin vielä miettimään, miten sitten voisimme kyseenalaista enemmän? Luulisin, että se vaatii tietoista harjoittelua ja opettelua, ymmärrystä sekä ajattelulle turvallista kontekstia / sitä ruokkivaa ympäristöä. Näistä viimeinen lienee hankalin toteutettava pienten yhteiseen lopputulokseen tähtäävien ryhmien ulkopuolella – siis suuremmassa mittakaavassa…
Tapani,
Confirmation bias lienee yksi ihmismielen perustavanlaatuisimpia sopukoita :).
Yläasteella ja lukiossa sekä ammattikoulussa voisi olla enemmän psykologiaa ja filosofiaa. Näissä aineissa painotus on enemmän pohtimisessa, muistamisen tai yhden oikean ratkaisun etsimisen sijasta. Kokeiden arvosteluperusteiden tulisi mielestäni olla asioiden soveltamista mittaavia.
Tiedon ja osaamisen välillä on iso ero ja mielestäni koulutusjärjestelmän painotus on liikaa muistikyvyn harjaannuttamisessa. Kärjistetysti koululainen lukee kirjan, opettelee asiat ulkoa ja kaataa tiedon koepaperille.
Toki kyseenalaistamisen opettaminen on paljon kiinni myös opettajasta, sillä silloin hän joutuu laittamaan oman ammattitaitonsa peliin tunnustamalla, ettei tiedäkään johonkin asiaan oikeaa vastausta.